Narsistien "huvittavimmat" tempaukset

Juu. ”Olen pahoillani, että ymmärsit asian noin”

N:lle sanat ovat manipulaation väline. Ei niillä ole yhtään mitään merkitystä, mutta niitä on kiva ja näppärä käyttää. Joskus saattaa jopa sanoa anteeksi ja alussa sekä tarvittaessa rakastan sinua, mutta sanat ja teot ovat käytännössä aina ristiriidassa keskenään.

Minkä takia niin moni viranomaistaho silti kuuntelee pelkkää henkilötodistelua vaikka tiedetään, että näitä kaiken maailman valehtelijoita on jopa 10% väestöstä (siis ei pelkästään N)? Eikö olisi jo aika ottaa tarkasteluun myös muut todisteet esim. lapsiasioita ratkaistaessa?

Huvittavia tempauksia ei tule mieleen, ja varmasti niitäkin on ollut. Ne vain on olleet surkuhupaisia asioita, joita vasta jälkeenpäin muistelee katkeran hymähdyksen kera. Että kuinka alas narsisti voi vajota.

Mulla ei ole miesystävänä tai kaverina ollut koskaan narsistia. Oma äitin ja siskoni ovat sitten täysnarsisteja. Mutta aviomieheni he kyllä näkivät narsistina, kuten monta elämässäni ollutta ihmistä.  Jopa minutkin. Heissä ei koskaan ollut vikaa, ja osasivat taitavasti uhriutua ja manipuloida.

Lapsena mulla oli kiltin tytön syndrooma. Ja musta tuli läheisriippuvainen. Näitä sukulaisiani mielistelin jo aivan pienenä. Tiedä oliko sitten selviytymiskeino. Olen käynyt vuosia terapiassa, ja irtiotto ei ole ollut helppo. Olen vuosia yrittänyt heidän kanssaan alkaa uudestaan ihan ystävyyden pohjalta. Mutta matto vedetään taas alta, ja alkaa se vimmattu selkäänpuukotus. Ja sitten olen aivan loppu. Ja kuinka päätän että ei enää koskaan,

Jotenkin se irtiotto on ollut vaikeata, koska kyse on omasta äidistä ja sisaruksesta. Jotenkin haluaisin edelleen tulla hyväksytyksi ja pidetyksi. Mutta olen todennut että se on kaikki tai ei mitään. Kerrasta poikki  toimii paremmin. Kulutin vuosia elämästäni sietämällä heiltä kaikkea kuraa. Ja jaksoin vuosia sitä on off-pelleilyä. Nyt muutama kuukausi sitten päätin, että mulla oikeus olla onnellinen. Elää omaa elämääni. Ja paskaltahan se tuntuu että ulkopuolistenkin kanssa tulen toimeen, mutta en näiden sukulaisten.

Mun selviämiskeino oli vuosia se, että kestin kaiken tyynesti. Ja se oli väärä tapa. Ei toiminut sekään, että välillä vihelsi pelin poikki.  Nyt on päätös pitänyt kuukausia wttä suljin heidät kokonaan elämäni ulkopuolelle. Olen itsekäs kuulemma, ja ajattelen vain itseäni, mutta elämäni on parempaa, ja ilma raikkaampaa kun he eivät sitä pilaa.

Kiitos hyvästä ketjusta. Ja voimia narskujen ja psykopaattien uhreille.

Vierailija kirjoitti:

Huvittavia tempauksia ei tule mieleen, ja varmasti niitäkin on ollut. Ne vain on olleet surkuhupaisia asioita, joita vasta jälkeenpäin muistelee katkeran hymähdyksen kera. Että kuinka alas narsisti voi vajota.

Mulla ei ole miesystävänä tai kaverina ollut koskaan narsistia. Oma äitin ja siskoni ovat sitten täysnarsisteja. Mutta aviomieheni he kyllä näkivät narsistina, kuten monta elämässäni ollutta ihmistä.  Jopa minutkin. Heissä ei koskaan ollut vikaa, ja osasivat taitavasti uhriutua ja manipuloida.

Lapsena mulla oli kiltin tytön syndrooma. Ja musta tuli läheisriippuvainen. Näitä sukulaisiani mielistelin jo aivan pienenä. Tiedä oliko sitten selviytymiskeino. Olen käynyt vuosia terapiassa, ja irtiotto ei ole ollut helppo. Olen vuosia yrittänyt heidän kanssaan alkaa uudestaan ihan ystävyyden pohjalta. Mutta matto vedetään taas alta, ja alkaa se vimmattu selkäänpuukotus. Ja sitten olen aivan loppu. Ja kuinka päätän että ei enää koskaan,

Jotenkin se irtiotto on ollut vaikeata, koska kyse on omasta äidistä ja sisaruksesta. Jotenkin haluaisin edelleen tulla hyväksytyksi ja pidetyksi. Mutta olen todennut että se on kaikki tai ei mitään. Kerrasta poikki  toimii paremmin. Kulutin vuosia elämästäni sietämällä heiltä kaikkea kuraa. Ja jaksoin vuosia sitä on off-pelleilyä. Nyt muutama kuukausi sitten päätin, että mulla oikeus olla onnellinen. Elää omaa elämääni. Ja paskaltahan se tuntuu että ulkopuolistenkin kanssa tulen toimeen, mutta en näiden sukulaisten.

Mun selviämiskeino oli vuosia se, että kestin kaiken tyynesti. Ja se oli väärä tapa. Ei toiminut sekään, että välillä vihelsi pelin poikki.  Nyt on päätös pitänyt kuukausia wttä suljin heidät kokonaan elämäni ulkopuolelle. Olen itsekäs kuulemma, ja ajattelen vain itseäni, mutta elämäni on parempaa, ja ilma raikkaampaa kun he eivät sitä pilaa.

Kiitos hyvästä ketjusta. Ja voimia narskujen ja psykopaattien uhreille.

Ollaan täsmälleen samassa veneessä. Itse olen jäädyttänyt välejä jo muutaman vuoden. Välillä suostunut johonkin tapaamiseen, mutta ei siitä tule mitään, sikailu alkaa heti jos näille antaa vähänkin tilaisuutta.

Minua kehottivat pontevasti hankkiutumaan terapiaan, jotta ymmärtäisin parmmin vikani enkä olisi niin hankala. Miettikää, minun pitäisi maksaa itselleni kallista terapiaa, jotta jaksaisin heidän tempauksiaan? Joo ei, välien katkaiseminen on ilmaista ja paljon tehokkaampaa.

Nyt kun tätä on muutama vuosi kokeiltu, olen huomannut, että jaksan töissä paremmin ja saan paljon parempia tuloksia aina sellaisilta puolivuotiskausilta, joilla en ole ollut näiden ihmisten kanssa ollenkaan tekemisissä. Olen myös mukavampi ihminen, ja omassa perheessäni ei riidellä melkein ollenkaan, jos näiden ihmisten vaikutus puuttuu. Suosittelenkin, että päätöksesi tueksi havainnoit muuta elämääsi ja miten se sujuu, vaikutukset voivat olla yllättävän laajoja ja merkittäviä. Narsistin kanssa eläessä objektiiviset faktat ovat tosi hyödyllisiä, ettei tarvitse aina epäillä, onko asia niin vai näin ja esim kuka vie energiaa keneltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvittavia tempauksia ei tule mieleen, ja varmasti niitäkin on ollut. Ne vain on olleet surkuhupaisia asioita, joita vasta jälkeenpäin muistelee katkeran hymähdyksen kera. Että kuinka alas narsisti voi vajota.

Mulla ei ole miesystävänä tai kaverina ollut koskaan narsistia. Oma äitin ja siskoni ovat sitten täysnarsisteja. Mutta aviomieheni he kyllä näkivät narsistina, kuten monta elämässäni ollutta ihmistä.  Jopa minutkin. Heissä ei koskaan ollut vikaa, ja osasivat taitavasti uhriutua ja manipuloida.

Lapsena mulla oli kiltin tytön syndrooma. Ja musta tuli läheisriippuvainen. Näitä sukulaisiani mielistelin jo aivan pienenä. Tiedä oliko sitten selviytymiskeino. Olen käynyt vuosia terapiassa, ja irtiotto ei ole ollut helppo. Olen vuosia yrittänyt heidän kanssaan alkaa uudestaan ihan ystävyyden pohjalta. Mutta matto vedetään taas alta, ja alkaa se vimmattu selkäänpuukotus. Ja sitten olen aivan loppu. Ja kuinka päätän että ei enää koskaan,

Jotenkin se irtiotto on ollut vaikeata, koska kyse on omasta äidistä ja sisaruksesta. Jotenkin haluaisin edelleen tulla hyväksytyksi ja pidetyksi. Mutta olen todennut että se on kaikki tai ei mitään. Kerrasta poikki  toimii paremmin. Kulutin vuosia elämästäni sietämällä heiltä kaikkea kuraa. Ja jaksoin vuosia sitä on off-pelleilyä. Nyt muutama kuukausi sitten päätin, että mulla oikeus olla onnellinen. Elää omaa elämääni. Ja paskaltahan se tuntuu että ulkopuolistenkin kanssa tulen toimeen, mutta en näiden sukulaisten.

Mun selviämiskeino oli vuosia se, että kestin kaiken tyynesti. Ja se oli väärä tapa. Ei toiminut sekään, että välillä vihelsi pelin poikki.  Nyt on päätös pitänyt kuukausia wttä suljin heidät kokonaan elämäni ulkopuolelle. Olen itsekäs kuulemma, ja ajattelen vain itseäni, mutta elämäni on parempaa, ja ilma raikkaampaa kun he eivät sitä pilaa.

Kiitos hyvästä ketjusta. Ja voimia narskujen ja psykopaattien uhreille.

Ollaan täsmälleen samassa veneessä. Itse olen jäädyttänyt välejä jo muutaman vuoden. Välillä suostunut johonkin tapaamiseen, mutta ei siitä tule mitään, sikailu alkaa heti jos näille antaa vähänkin tilaisuutta.

Minua kehottivat pontevasti hankkiutumaan terapiaan, jotta ymmärtäisin parmmin vikani enkä olisi niin hankala. Miettikää, minun pitäisi maksaa itselleni kallista terapiaa, jotta jaksaisin heidän tempauksiaan? Joo ei, välien katkaiseminen on ilmaista ja paljon tehokkaampaa.

Nyt kun tätä on muutama vuosi kokeiltu, olen huomannut, että jaksan töissä paremmin ja saan paljon parempia tuloksia aina sellaisilta puolivuotiskausilta, joilla en ole ollut näiden ihmisten kanssa ollenkaan tekemisissä. Olen myös mukavampi ihminen, ja omassa perheessäni ei riidellä melkein ollenkaan, jos näiden ihmisten vaikutus puuttuu. Suosittelenkin, että päätöksesi tueksi havainnoit muuta elämääsi ja miten se sujuu, vaikutukset voivat olla yllättävän laajoja ja merkittäviä. Narsistin kanssa eläessä objektiiviset faktat ovat tosi hyödyllisiä, ettei tarvitse aina epäillä, onko asia niin vai näin ja esim kuka vie energiaa keneltä.

Minä jouduin maksamaan terapian. Tiedän kuitenkin, että olisin paljon paremmassa kunnossa, mikäli minulla olisi oikeus täydelliseen välien katkaisuun. Omalla kohdallani näin ei ole. Kiusaaminen, kontrollointi, kolmansien osapuolien kautta hallinta ja mustamaalaus, satuttaminen lapsen kautta mahdollistuvat lapsen tapaamisoikeuden kautta.

Tottakai mies ei ole hyväksynyt tarkkaa aikataulua sopimuksen pohjaksi. Oikeudessa tuomarikin selitti minulle, että minun on joustettava, jotta rakastava isä ehtii hakea tapaamisille. Mies hymyili maireasti: hän, pitkäaikaistyötön sai joustavat aikataulut ja oikeuden ilmoittaa joka kerta eli olla joka ikinen kerta yhteydessä minuun siitä ehtiikö vaiko eikö hakemaan. Minä töissäkäyvä yksinhuoltaja pitkällä työmatkalla jouduin aina olemaan aikatauluissa ja fiksaamaan elämämme edelleen miehen mukaan. Lisäksi lapsi kärsii, kuten jokainen narsistin uhriksi joutunut. Minä saan puhutteluja siitä, kun en vieläkään "ole päässyt erosta yli" ja juttele isän kanssa normaalisti. Ei sellaista ole olemassakaan.

Miten saisin perusteltua sen, että vuorovaikutuksemme oli aikanaan sellaista, että mikään kanssakäyminen ei koskaan tule pysymään asiallisena välillämme. Hänelle ei ole mahdollista edes ilmoittaa ainaisista myöhästymisistään pelkällä kellonajalla menemättä henkilökohtaisuuksiin. Miten saisin ilman puhuttelua ja mainitsematta miehen käytöstä leimaavia piirteitä (jos puhun narsismista olen menettänyt pelin lopullisesti) oikeutuksen sille, että lapsen edulla ei voi perustella meidän välistä kommunikointia, koska se ei koskaan tule olemaan tasavertaista kahden aikuisen välistä (eikä isä myöskään koskaan aseta lapsen tarpeita omiensa edelle)?

Molemmissa on puolensa. Narsistipuolisosta voi kuitenkin ihan virallisesti erota, ja lapsetkin aikanaan aikuistuvat, jolloin yhteydenpidon pakko loppuu. Ja jo 12-vuotias voi itse vaikuttaa siihen, haluaako tavata. Pakkoyhteydenpito kestää siis lopulta hyvin pienen osan elämästä. Eroaminen on yhteiskunnassa sinänsä hyväksyttyä, siihen ei syitä tivata, ja muu kuin alaikäiseen lapseen liittyvä paine pitää yhteyttä ex-puolisoon on olematon.

Narsistivanhempaan on sosiaalisesti vaikeampi toteuttaa totaalinen välien katkaisu, etenkin jos kyse on äidistä. Ihmisellä on vain yksi äiti, uutta ei tule, ja suurin osa normaalien perheiden kasvateista uskoo äitien aina pohjimmiltaan tarkoittavan hyvää. Ihmiset ovat aidosti kauhuissaan, jos joku ”hylkää” äitinsä. Vanhuksen yksin jättäminen koetaan erityisen pahana tekona, vaikka eläkkeellä oleva narsisti on ehkä tuhoisin asia ikinä, eläkeläisellä kun riittää aikaa ja energiaa ja elämänkokemusta kiusanteosta ihan eri tavalla kuin työssäkäyvällä, ja vanhuuden piikkiin voi laittaa vaikka mitä. Narsistivanhemman kuollessa on itse helposti jo kuusikymppinen, ja se on ihan liian iso osa elämästä tuollaiseen käytettäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Molemmissa on puolensa. Narsistipuolisosta voi kuitenkin ihan virallisesti erota, ja lapsetkin aikanaan aikuistuvat, jolloin yhteydenpidon pakko loppuu. Ja jo 12-vuotias voi itse vaikuttaa siihen, haluaako tavata. Pakkoyhteydenpito kestää siis lopulta hyvin pienen osan elämästä. Eroaminen on yhteiskunnassa sinänsä hyväksyttyä, siihen ei syitä tivata, ja muu kuin alaikäiseen lapseen liittyvä paine pitää yhteyttä ex-puolisoon on olematon.

Narsistivanhempaan on sosiaalisesti vaikeampi toteuttaa totaalinen välien katkaisu, etenkin jos kyse on äidistä. Ihmisellä on vain yksi äiti, uutta ei tule, ja suurin osa normaalien perheiden kasvateista uskoo äitien aina pohjimmiltaan tarkoittavan hyvää. Ihmiset ovat aidosti kauhuissaan, jos joku ”hylkää” äitinsä. Vanhuksen yksin jättäminen koetaan erityisen pahana tekona, vaikka eläkkeellä oleva narsisti on ehkä tuhoisin asia ikinä, eläkeläisellä kun riittää aikaa ja energiaa ja elämänkokemusta kiusanteosta ihan eri tavalla kuin työssäkäyvällä, ja vanhuuden piikkiin voi laittaa vaikka mitä. Narsistivanhemman kuollessa on itse helposti jo kuusikymppinen, ja se on ihan liian iso osa elämästä tuollaiseen käytettäväksi.

Olet oikeassa tämän vanhemmuusasian kanssa. Omani kuoli yllättäen. En ollut tajunnut koko kuviota, pahan olon, kiltin suorittajatytön syndrooman, itseinhon ja aikuisuudessa jatkuneet narsistisuhteet kuitenkin lopulta osasin yhdistää vanhempisuhteeseeni. Muutaman vuoden surin sumussa, kunnes tunnistin helpotuksen ja aloin analysoida kokonaisuutta. Ei kovin monelle ole uskaltanut sanoa ääneen, että tunne kuoleman jälkeen lopulta olikin helpotus. Narsistista pääsee eroon vain sillä, että jompi kumpi kuolee. Ehjä minusta ei kuitenkaan ole tullut sittenkään. Mietin toisinaan, että jos olisin voinut asioista puhua aikanaan, tunteistani, kokemuksistani, niin olisin voinut ehjäytyä paremmin. Tiedän kuitenkin, että ei hän niitä olisi ottanut vastaan, ei häntä koskaan kiinnostanut se, miltä minusta tuntuu.

Voih, nämä asiat pitävät niin paikkaansa. Minulla on ollut vanha ystävä, josta aikuistuttuamme olen etääntynyt- ja hyvä niin vaikkei ystäviä olekaan liiaksi. Hän on sellainen tyhmänilmeinen narsisti joka seurassa ylistää itseään joka väliin, muiden ihmetellessä. Ja värittää kaikki juttunsa. Mitään hyvää hän ei halua kuulla. Jos minulla menee todella huonosti, hän kykenee feikkaamaan empatiaa. Mutta ei oikeasti ole kiinnostunut, miten voin. Jos minulle on tapahtunut jotain hyvää, hän ei edes kykene teeskentelemään vaan on avoimen nyrpeä. Hän on ottanut kotoani tavaroita ja vain ilmoittanut " lainaavansa". Ikinä en niitä ole takaisin saanut.

Sitten haksahdin täydelliseen mieheen. Miehekäs, charmantti, aivan loistavaa seksiä ja seuraa. Ja täysi narsisti. En jaksa kertoa kaikkea, mutta mies eli kaksoiselämää. Lahjojen kanssa aina kuten edellä joku selitti. Koskaan et saa sitä, mitä toivot, ihan vaan periaatteesta. Yleensä lahjat ovat jollain tavalla lähtöisin siitä, mitä narsku itse haluaa/ hyötyy. Hän myös sumeilematta siivosi kodistani todella tärkeitä, tunnearvoa sisältäviä asioita ( mm lapsiin liittyen) , joita suren vieläkin. En edes välitä jostain pelkkää materiaa olevista tavaroista kuten vaatteista tms jotka ei häntä miellyttäneet. Mutta toisen ihmisen henkilökohtaisia muistoja, kuka heittää sellaisiakin menemään? Näin se vaan oli. Kun erosimme, vei myös kaiken antamansa mukanaan, eli ne surkeat lahjat. En ansainnut niitä, oli perustelunsa. No, se etten ansainnut mielestään muutaman euron rihkamakoruja tai muuta vastaavaa, kuulostaa nykyään jo lähes huvittavalta. Nämä päätyivät varmaan kiertoon, naisia tällä tyypillä riittää.

Exäni valtasi aina itselleen suurimman osan sängystä, minä päädyin aina nukkumaan kyljelläni pienellä kaistaleella sängyn reunalla. Kerran olin nukahtanut niin, että vein tilaa suunnilleen sen oman puoleni verran. Tästä johtuen ex ravisteli minut hereille ja kertoi, että vien ihan kamalasti tilaa ja pyysi minua siirtymään lähemmäs reunaa, jotta hänkin mahtuu sänkyyn.

JärkyttävÄ ketju. Moni esimerkki kuin eksästäni... olen tähän mennessä pidättäytynyt nimittelemästä häntä, koska en ole psykiatri - mutta en enää voi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää erottaa patologinen narsisti ja narsistisia piirteitä omaava ihminen. Heitä erottaa se että jälkimmäisellä on kyky tuntea empatiaa ja näinollen mahdollisuus muuttua. Patologinen narsisti ei kykene muuttumaan mutta vaikeaa se on narsistisia piirteitä omaavallakin, riippuen narsististen piirteiden voimakkuudesta.

No näin maallikkona ei kyllä tarvitse erottaa. Tuossa on hommaa ammattilaisellekin, ja hyöty on rajallinen.

Tärkeää on tunnistaa käytösmallit, jotta ei tuhlaa elämästään liikaa aikaa alati muuttuvan todellisuuden äimistelyyn ja oman todellisuudentajun epäilemiseen. Jotkut tosiaan pelaavat eri säännöillä kuin muut, enkä tarkoita vain lautapelejä.

Tämä!!!

Mä tapailin lyhyen aikaa miestä, josta paljastui narsistisia piirteitä. En jäänyt ottamaan selvää diagnoosista, mutta miehellä oli tosi kova tarve päästä piireihin. Musta hän kiinnostui oletettavasti ammattini takia, koska olen tekemisissä julkkisten kanssa, en omasta tahdostani, vaan kuuluu ammatin varjopuoliin. Ihan alussa ihmettelin, kun mies haukkui exäänsä, jolla IG oli täynnä kuulemma julkkisten kanssa otettuja selfietä. Miehellä oli itselläänkin, eikä nähnyt siinä mitään outoa. Haukkui muissa piirteitä, joita itsessään oli.

Mä olen hyvin tavallinen ja mies vieläkin tavallisempi, lyhyt ja pienikokoinen muutenkin, eli ei ulkoisesti vetoa naisiin.  Hän tavoitteli koko ajan itseään tasokkaampia naisia ja Tinderistä haki parempaa ja parempaa seuraa, alkoi seurata Instassa kaunottaria ja "kosti" sitten seuraamisen lopettamisella, kun ei saanut vastakaikua.

Miehellä oli ihan pakkomielteinen tarve olla pidetty ja ylistetty. Itsetunto sillä oli aivan pohjalukemissa ja sen takia varmaan hakeutuu itseään parempien seuraan. Harmi vaan, harva pitää hännystelijöistä. Itse otin hänet kerran seurueeseen, jossa oli yksi suht tunnettu julkkis. Meinasin kuolla myötähäpeästä kun tää mies alkoi esittämään korkeakulttuuria rakastavaa älykköä... puhui todella kliseisesti asioita, joissa ei ollut kuitenkaan mitään omaa ajatusta. Tyyliin " rap-musiikki on uuden ajan kirjallisuutta" tai "elokuvissahan käsikirjoitus on tärkeässä roolissa". Eikä hän edes tajunnut, että kaikkia myötähävetti ja se "julkkis" lähinnä säälistä nyökytteli. Mua hävetti ja baarin ulkopuolella tää jätkä sitten hihkui mulle, että huomasitko millaisen vaikutuksen hänen analyysinsa teki tähän julkkikseen... :/

Eli ei edes tajunnut, että hänelle nauretaan. Sen takia mietin, että jos oli narsisti, niin yksinkertainen sellainen. Tapailu päättyi kun alkoi saada raivokohtauksia ihan älyttömistä asioista.

Vierailija kirjoitti:

Exäni valtasi aina itselleen suurimman osan sängystä, minä päädyin aina nukkumaan kyljelläni pienellä kaistaleella sängyn reunalla. Kerran olin nukahtanut niin, että vein tilaa suunnilleen sen oman puoleni verran. Tästä johtuen ex ravisteli minut hereille ja kertoi, että vien ihan kamalasti tilaa ja pyysi minua siirtymään lähemmäs reunaa, jotta hänkin mahtuu sänkyyn.

Vallankäyttö ulottuu ihan kaikkeen. Ei väliä miten pieni juttu, niin valloittaa aina parhaan ja isoimman osan, auton takapenkistä, hotellihuoneesta, ihan kaikesta. Hän vaan on niin paras, se kuuluu hänelle. Ei tajua ajatella toista tai ottaa toista huomioon, koska kokisi itsensä pieneksi. Näin toimien koittaa sinulle luupäälle kertoa, kuka on kuningas/ kuningatar.

Vielä tästä "riitaan tarvitaan kaksi". 

Narsistisesti käyttäytyvä ihminen raivoaa väärästä ilmeestä, sanasta, sanomatta jättämisestä, unessa näkemistään asioista, kuvitelmistaan menneisyydestäsi, väärästä tavastasi seisoa tai istua, jos kuivaat itsesi pyyhkeen sijasta kylpytakkiin - ihan mistä vain. Erityisen huomioitavaa on, että jokainen reaktiosi näissä kohtauksissa vain pahentaa tilannetta. Ei sinulla ole mahdollisuuttakaan toimia oikein tai löytää oikeita sanoja. Edes kaiken omituisuuden myöntäminen ei saa raivoa laantumaan.

Olisi korkea aika, että alettaisiin ymmärtää yksin riitelemisen ja konfliktien tyhjästä luomisen mahdollisuus ja niiden tyypillisyys valtaa käyttävissä lähisuhteissa.

Tuli mieleen perheparkkiketjusta: Narsku exäni ajoi aina perheparkkiin. Ei kiinnostanut ajaa muihin ruutuihin, vaikka paikkoja olisi ollut. Tietenkin narskun pitää saada isoin ruutu, vaikka perhettä ei edes ollut. Perus minä-minä-ajattelua tuokin.

Tuo parkkipaikajuttu saattaa liittyä myös siihen, että narsistinen henkilö kokee, että hän voi halutessaan venyttää yhteiskunnan sääntöjä. Ne eivät koske häntä. Tuo tilan valtaaminen esim. sängyssä, niin meilläkin oli tätä. Sit jos herätit ja pyysit että voisitko siirtyä vähän, niin raivostui. Eli tämäkin oli yksi keino saada minua ärsytettyä. Ei niinkään, että olisi ajatellut, että on kuningas, jolle kuuluu isompi osa sängystä, vaan että tiesi, että minun on vaikeaa nukkua ja että saa minut sillä "kärsimään".

Tämä olisi hyvä ketju, mutta joka välissä on joku selittämäss kuinka narsisti toimii ja kuinka sen kans on elettävä ja millainen se narsisti on ja miten sen erottaa psykopaatista ja sosiopaatista - tämä ketju on niiden tempauksille eikä teidän diagnooseillenne ja elämänohjeillenne!

Olin 12 vuotta naimisissa narsistin kanssa ja mielummin olisin ottanut hakkaavan ukon,olisi ollut mustelmia esitellä. Mutta kun henkinen pahoinpitely ei jälkiä jätä, vaan päinvastoin toimii narsistin eduksi kun saa sinut kiusattua hulluksi. Ihmiset näkevät masenuneen naisen joka jätti hyvän aviomiehen, eivät henkisesti loppuunrääkättyä naista jolla kesti kauan rohkaistua ja hakea eroa.

Sosiaaliviranomaisetkin mies on saanut puolelleen, kun on muka niin huolissaan lapsista. Poika 13v on kasvamassa isänsä pojaksi ja arvostelee sekä vähättelee minua minkä pystyy, tytär 10 v taas tuntuu näkevän isänsä ja veljensä läpi ja pelkää heitä mutta tämähän on miehen mukaan minun manipulointini tulosta. Miehellä on lasten huoltajuus, tyttö haluaisi muuttaa luokseni mutta on vielä liian nuori päättämään asiasta itse.

Välillä kyllä ei iedä itkeekö vai nauraako noiden exän tempausten kanssa, esim. yhtenä päivänä soitti että " et varmaan lukenut wilmasta vanhempainillasta"ja kun vastasin että "luin kyllä" niin rääkäisi vihaisesti että "ok sitten!"ja katkaisi puhelun.

Työpaikan johtaja on selkeä narsisti ja varmaan muutakin vikaa löytyy, aivan äärettömän raskas ihminen.

Firma on isohko, mutta yrittää pitää itse jokaisen langan omissa käsissä. On palkannut pikkupomoja, mutta ei luota heidän tekemisiin vaan kyttää ja kyykyttää.

On to-del-la huono ihmisten kanssa. Osaa esittää ystävällistä ja "hyvää seuramiestä", mutta ainakin työpaikalla todellinen omaan napaan tuijottava raivoaja on paljastunut monesti. Ei kestä kritiikkiä. Ei kestä, että joku on eri mieltä.

Hän on jokaisen alan asiantuntija ja tietää kaikesta kaiken. Olen muun muassa todistanut joskus ukon raivoamista kuinka hän tietää lääketieteestä enemmän kuin lääkärit kun oli olevinaan jokin sairauslomiin liittyvä epäselvyys (epäselvyys oli alunperinkin vain hänen päässään).

Ihan yleistä on, että jokin idea ei hänelle kelpaa - kunnes "keksii" hetken päästä sen itse.

Hänen antamissaan työtehtävissä poikkeuksetta muuttuu jokin oleellinen asia kesken kaiken, hän vain ei kerro siitä. Kun olet valmis saat huudot väärintehdystä työstä kun olisi pitänyt tehdä eri tavalla.

On kiusannut useampaakin työntekijää tarkoituksena saada heidät irtisanoutumaan.

Näitähän riittäisi. Yllättäen työntekijät vaihtuvat usein (eikä näe siihenkään syytä itsessään/firmassa vaan ainoastaan työntekijöissä).

Vierailija kirjoitti:

Olin 12 vuotta naimisissa narsistin kanssa ja mielummin olisin ottanut hakkaavan ukon,olisi ollut mustelmia esitellä. Mutta kun henkinen pahoinpitely ei jälkiä jätä, vaan päinvastoin toimii narsistin eduksi kun saa sinut kiusattua hulluksi. Ihmiset näkevät masentuneen naisen, joka jätti hyvän aviomiehen, eivät henkisesti loppuunrääkättyä naista, jolla kesti kauan rohkaistua ja hakea eroa.

Sosiaaliviranomaisetkin mies on saanut puolelleen, kun on muka niin huolissaan lapsista. Poika 13v on kasvamassa isänsä pojaksi ja arvostelee sekä vähättelee minua minkä pystyy, tytär 10 v taas tuntuu näkevän isänsä ja veljensä läpi ja pelkää heitä mutta tämähän on miehen mukaan minun manipulointini tulosta. Miehellä on lasten huoltajuus, tyttö haluaisi muuttaa luokseni mutta on vielä liian nuori päättämään asiasta itse.

Välillä kyllä ei iedä itkeekö vai nauraako noiden exän tempausten kanssa, esim. yhtenä päivänä soitti että " et varmaan lukenut wilmasta vanhempainillasta"ja kun vastasin että "luin kyllä" niin rääkäisi vihaisesti että "ok sitten!"ja katkaisi puhelun.

Voi miten tutun kuuloista. Kuin minun elämästäni. Epäilin jatkuvasti mielenterveyttäni, keksinkö asioita, muistanko väärin, olenko oikeasti niin hankala, kun exäni sanoo. Kylmää, kuumaa, kuumaa, kylmää. Valkoisia ja isompiakin valheita. En enää tiennyt, mihin uskoa. Exäni oli ulkopuolisten silmissä täydellinen isä ja aviomies, etenkin oman perheensä ja minä sekoileva, epälooginen sekopää. Eron jälkeen kuitenkin totuus tuli minulle julki. Minä olinkin se tasapainoinen, loogisesti toimiva aikuinen ja exäni sekoileva, epätasapainoinen, mustan valkoiseksi puhuva ihminen. Exäni valehteli joka puolelle ummet ja lammet, kuka uskoi, kuka ei. Itseni sain irti, lapsiani en. Kuten yllä, välillä poikani haukkuu, arvostelee ja vähättelee minua todella törkeästi. Työpaikasta, painosta, kuinka kukaan ei pidä minusta ja kuinka huono olen. Kuuntelen rauhassa ja käymme noita asioita läpi. Kuulen aina kotona, milloin isän luona on ollut hankalaa ja milloin minä tai lapset olemme joutuneet siellä tulilinjalle. Valitettavasti myös exän perhe on tässä mukana. 

Olen oppinut, että mikään ei auta, tärkeintä on olla välittämättä ja nauttia omasta elämästäni. Ja yrittää kaikesta huolimatta kasvattaa normaaleja lapsia.