Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Uusi ilmiö: lapsettomat ystävät haluavat nähdä viikonloppuisin
19.01.2020 |
Meillä on 5-, 6- ja 9-vuotiaat lapset ja eletään ihan peruselämää pääkaupunkiseudulla. Asutaan isohkossa rivarissa ulkoilualueen kupeessa, ja veljeni perhe asuu lähistöllä myös. Alue on hyvähenkistä ja yhteisöllistä. Serkut käy meillä säännöllisesti, ja naapurustossa puuhataan yhdessä juttuja kuten leikkimielisiä yleisurheilukisoja kaiken ikäisille ja pihakirppiksiä.
Olen aina ollut sosiaalinen. Ystävissäni on sekä perheellisiä että sinkkuja, ja olen äidiksi tulon myötä pitänyt tärkeänä että olen itse aktiivisesti tekemisissä kaikenlaisissa elämäntilanteissa olevien läheisten kanssa. Ruuhkavuosia elävien kanssa nähdään kun pystytään. Kuten varmaan monella muullakin lapsellisella, lasten ollessa pieniä jäivät lapsettomat ystävät hetkeksi vähän etäämmälle, monen tällaisen ystävän ollessa se taho, joka otti etäisyyttä. Ymmärrettävää, sillä nuhanenäiset taaperot ja koliikkivauvat veivät sekä minun energiani, että näiden ystävien kiinnostuksen 😄 Olen kuitenkin vuosien varrella järjestänyt puutarhajuhlia, konmaritusrinkiä jne, joten kontakti on pysynyt.
Moni ystävistäni on samaa ikäluokkaa kuin minä, syntynyt 1981 eli tänä vuonna tulee lasiin 39. Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut uuden ilmiön: lapsettomat ystävät ottavat viikonlopun koittaessa yhteyttä että mitäs suunnitelmia. Sen sijaan että ehdottaisivat leffassakäyntiä tai muuta aikuisten puuhaa, he haluavat tulla meille käymään.
Näitä ystäviä ei ole vain yksi, vaan useampia. Yksi velapariskunta, kolme sinkkunaista joista yksi vela ja kaksi tahtomattaan. Samaan ’porukkaan’ lasken myös mieheni sukulaisen, yksinäisen sinkkumiehen. Yksi ystävistäni kaipaa pois pienestä yksiöstään ja toinen on sanonut suoraan, että hänen yksinäisyyttään lievittää parhaiten se, että saa auttaa meillä keittiössä tai samoilla lähimetsissä lasteni kanssa. Muut eivät ole olleet näin suoria, mutta pariskunta on kyllä ihastellut että meillä on niin hyvä tunnelma, kun talossa ramppaa naapuruston lapsia ja ruokapöydässä on aina tilaa vieraille. Korostan, että ystävät kyllä kutsuvat myös omiin koteihinsa, tai ehdottavat joskus muuta menoa, mutta ihan selvästi monella on kaipuu meidän kotiimme.
Olen pohtinut paljon yhteisöjä viime aikoina. Moni näennäisen menestynyt, työhönsä panostava ja aktiivisesti harrastava yksineläjä vaikuttaa potevan kaipuuta ’perheeseen’, sellaiseen arkiseen olemiseen jossa ei tarvitse suorittaa vaan voi vaikka kommentoida telkkariohjelmia muiden kanssa. Minusta on mukava nähdä kavereita, mutta tuntuu myös vähän raskaalta että joudumme miehen kanssa merkkaamaan kalenteriin päivät, jolloin varmasti olemme vain oman perheen kesken. Erityisesti sunnuntait on hankalia, kun ystävien lisäksi myös meidän yksin elävät äitimme kaipaavat seuraa. Joskus meitä sitten on talo täynnä porukkaa, ja vaikka minunkin sydäntäni lämmittää nähdä vaikkapa tämä sinkkumies rakentamassa majaa mummon ja meidän poikien kanssa, huomaan olevani maanantaina töissä aika poikki. Usein alkuviikko menee antisosiaalisissa tunnelmissa, ja parisuhde kyllä kärsii kun molemmat vaan halutaan möllöttää yksin 😬
Onko muilla samankaltaisia havaintoja?
Kommentit (167)
Vierailija kirjoitti:
Tämä aloitus oli virkeän älykäs, ja tällaisia tulee harvoin vastaan. Mielenkiintoinen tilanne pohdittavaksi, hyvä havainto ap:lta. Meidän kulttuurissa ollaan luonnottoman paljon yksin pienissä laatikkoasunnoissa. Ei ole luonnollista olemista, tyyliin sellaista että kukin touhuilee omiaan samoissa tiloissa, vaan paljon järjestettyjä tapaamisia kahvittelujen tms. merkeissä. Monissa kulttuureissa asutaan sukulaisten kesken lähekkäin. Suomeen sopisi sellainen, että toisensa ystäviksi luokittelevat ihmiset hakeutuisivat samoihin taloyhtiöihin asumaan. Se kaikkinensa loisi hyvää oloa. Meille on muodostunut normiksi tämä eristäytyneisyys ja harvakseltaan järjestetysti näkeminen järjestetyn toiminnan ympärillä.
On kuitenkin hyvä muistaa, että aika moni meistä puuhailee omiaan mieluummin yksin kuin että samassa tilassa olisi muitakin ihmisiä. Jopa työpaikoilla kaivataan avokonttoreiden sijasta rauhalisempaa tilaa, jossa työskennellä. Itsekin tykkään keskittyä siihen, mitä olen tekemässä, ja toisen ihmisen läsnäolo tarkoittaa aina, että on kuitenkin oltava valmis keskeytyksiin, jos toinen kysyy tai sanoo jotain. Kun taas tapaan ystäviäni, haluan keskittyä ystäviini enkä silloin puuhastele omiani, en räplää edes kännykkää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Että tälläinen humble brag tällä kertaa:
"Mää nyt oon niin ihana muumimamma että vela vieraita tunkee ovista ja ikkunoista"
Nyyh kyynel ja jaxuhali!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet perustanut perheen 30-vuotiaana. Kolme lasta varsin pienillä ikäeroilla eli sulla on ollut lähes kymmenen vuoden ajan ainakin yksi pikkulapsi. Nyt, kun viimein voisit tehdä taas niitä asioita, joita teit ennen perheen perustamista eli voisit jatkaa siitä, mihin silloin jäit, sinkkuystäväsi ja lapsettomat ystäväsi eivät olekaan kiinnostuneita tekemään niitä.
Tiedätkö mitä? Nämä sinkut ja lapsettomat elivät koko tämän miltei 10 vuoden ajan just sellaista elämää kuin halusivatkin. Tekivät niitä asioita, joita sinä nyt kaipaat elämääsi takaisin. Ihmiset yleensä muuttuvat iän myötä eikä samat asiat kiinnosta teinistä hautaan asti.
Mun hyvä ystäväni perusti perheen, kun oltiin parhaimmassa biletysvaiheessa. Tapaamisemme menivät sen jälkeen aina hänen perheensä tarpeiden mukaisesti. Ja niin kuuluu mennäkin. Biletin muiden ystävieni kanssa ja tätä ystävääni tapasin hänen ehdoillaan. Kului kahdeksan vuotta ja ystäväni olisi halunnut lähteä kanssani bilettämään. Mä olin kuitenkin jo biletykseni bilettänyt eikä mua siinä iässä enää mikään bilettäminen kiinnostanut. Ei kiinnostanut enää hälyiset baarit eikä valvominen valomerkkiin asti.
Ei ystävien suhteen voi kääntää kelloa taaksepäin ja ajatella, että jatketaan siitä mihin silloin aikoinaan jäätiin. Ystävät kun menevät elämässä eteenpäin, vaikka heillä ei parisuhdetta tai lapsia olisikaan. Samaa outoa olettamusta ystävien elämän pysähtymisestä johonkin tiettyy hetkeen ilmenee usein myös niillä, jotka ovat asuneet vuosia ulkomailla ja sitten muuttavat takaisin Suomeen. Ihmettelevät ja pettyvät, kun ei ollakaan niinkuin silloin ennen. No ei tietenkään olla, koska se ennen meni jo.
Kiva stroori, mut miten liittyi aloitukseen? Mistään ei käy ilmi mitään tällaista
Käy ilmi aloituksesta: "Sen sijaan että ehdottaisivat leffassakäyntiä tai muuta aikuisten puuhaa, he haluavat tulla meille käymään." Eli ystävät ovat jo siinä iässä, että ovat tehneet viimeisen 10 vuoden aikana "aikuisten puuhia" (mitä sitten ikinä ap niillä tarkoittaakaan) muiden ystäviensä kanssa ihan riittävästi ja nyt haluavat tehdä ap:n kanssa jotain muuta. Ja se muu taas ei olekaan sitä, mitä ap haluaisi tehdä.
En tiennytkään että "aikuisten puuhille" on joku ikäraja.
Ei tietenkään ole mitään ikärajaa. Mutta olipa kyse biletyksestä, laivaristeilyistä kavereiden kanssa, festareilla käynnistä, viikonlopun kestävistä kaupunkilomista tai mistä tahansa, niin sinkuille ja lapsettomillekin voi tulla tunne, että "nää on jo niin nähty". Leffassa käyty niin paljon, että nyt riittää useimmiten Netflixistä katsominen tai korkeintaan käydään satunnaisesti sen ystävän kanssa, joka ei kadonnut lähes kymmeneksi vuodeksi perhe-elämään. Eli on tehty jotain asiaa jo niin monta kertaa, ettei enää kiinnosta vaan halutaan tehdä jotain muuta.
Näin täsmälleen itse koen. Kun olimme nuoria ja juuri ostaneet talon, oli aivan mahtavaa kokkailla koko päivä ja kutsua ihmisiä kylään, suunnittelin ruokalistoja ja kokeilin eri reseptejä, jne. Nyt haluan vain perjantaina vetää villasukat jalkaan ja kammata tukan seuraavan kerran maanantaiaamuna.
Huomaan myös vähän loukkaantuvani siitä, että nyt se seura sitten taas kelpaa ja sanotaankin suoraan, että "on niin ihana tulla valmiiseen pöytään minunkin joskus". Ymmärrän sen, mutta tekis mieli sanoa, että no mene ravintolaan.
Jotenkin myös toisten lapsettomien kanssa seurustelu on, anteeksi nyt, vain yksinkertaisesti helpompaa. Osin siitä syystä, että olemme tosiaan olleet yhteyksissä kaikki nämä vuodet = tiedetään toisistamme enemmän. Lisäksi kyllä, anteeksi vain toisenkin kerran, lapsettomat tuntuvat paremmin käsittävän sen, että mäkään en jaksa aina kokata, vaan ruuaksi kelpaa ihan ranskalaiset ja makkara, jos on sellainen fiilis.
Mutta näitä nyt opettelen suoremmin sanomaan, vaikka se vaikeaa onkin.
Jotkut perheelliset tuntuvat kuvittelevan, että sinkut ja lapsettomat eläisivät eräänlaista ikuista nuoruutta. Tekisivät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen aina vaan niitä samoja asioita kuin nuorenakin. Mutta eihän se näin ole vaan myös sinkut ja lapsettomat keski-ikäistyvät ja muuttuvat eikä samat asiat kiinnosta vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Tämän tosiaan muut lapsettomat tuntuu tajuavan paremmin. Juuri viime viikonloppuna jouduin torppaamaan yhden pariskunnan, jotka "pitkästä aikaa halusivat istua pitkää iltaa", eli tulla meille saunomaan ja syömään, viinakset mukana, tietty (vai olisko pitänyt nekin tarjota, jäi tietämättä). Mä en vaan jaksanut ajatustakaan. Oltiin tosi pahoillaan, kun nyt juuri olisi heille sopinut lasten kanssa, olisivat siis saaneet lapsenvahdin. Vähän kysäisin, että ette sitten ajatelleet ensin meiltä tarkistaa, sopiiko niin tuli just se "eihän nyt TEILLÄ kai mitään erikoista ole". Sillä varmaan ottaa vähän tunnolle tämä keskustelunaihe, huomaan kyllä olevani nyt vähän yliherkkä.
Eli ristiriitaisesti näemme kuvitellaan, että samalla kun eletään jotain ikuista vappua, ei ole mitään sisältöä elämässä:-)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä aloitus oli virkeän älykäs, ja tällaisia tulee harvoin vastaan. Mielenkiintoinen tilanne pohdittavaksi, hyvä havainto ap:lta. Meidän kulttuurissa ollaan luonnottoman paljon yksin pienissä laatikkoasunnoissa. Ei ole luonnollista olemista, tyyliin sellaista että kukin touhuilee omiaan samoissa tiloissa, vaan paljon järjestettyjä tapaamisia kahvittelujen tms. merkeissä. Monissa kulttuureissa asutaan sukulaisten kesken lähekkäin. Suomeen sopisi sellainen, että toisensa ystäviksi luokittelevat ihmiset hakeutuisivat samoihin taloyhtiöihin asumaan. Se kaikkinensa loisi hyvää oloa. Meille on muodostunut normiksi tämä eristäytyneisyys ja harvakseltaan järjestetysti näkeminen järjestetyn toiminnan ympärillä.
Samaa mieltä, minusta sosiaalisessa elämässä ikävintä täällä Helsingissä on että kaikki on niin tuotettua tekemistä. Joko täytyy mennä kahvilaan, baariin, shoppailemaan, taidenäyttelyyn, konserttiin, teatteriin, jumppaan, joogaan jne. Harvoin näkee useampaa kuin yhtä kaveria kerralla, ja jos on joku kokoontuminen porukalla niin kyllä niihin illanistujaisiin usein alkoholi liittyy vaikkei olisi pääosassa. Ehkä siksi lapsiperheiden kanssa vietetty aika vetää puoleensa? Ei tarvitse juoda ollakseen sosiaalinen.
Lapsuudessani 90-luvun alussa Savon maaseudulla meillä saattoi harva se päivä kaartaa auto pihaan ja joku isän ystävä tuli muka vähän jotain rassaamaan, vaikka oikeasti vaan halusivat juoruta. Minä ja sisko mentiin usein äidin matkassa yksinäistä isotätiä tapaamaan. Äiti leipoi tädille leipää, me lapset vaan peuhattiin ja täti tykkäsi kun sai seuraa. Esson baarissa jäi vanhemmat aina suustaan kiinni jonkun kylänmiehen kanssa, ja usein tuli kutsu tupaan ihan samalle illalle. Eikä se tekeminen sen kummempaa ollut kuin telkkarin toljotusta tai matonkutimien tekoa. Vaikka oli lama ja monella perheellä todella vaikeaa, niin ainakin oli yhteisöä ympärillä.
Tämän tyyppisissä kommenteissa tuntuu aina unohtuvan, että tuohon aikaan suurella osalla suomalaisista oli päivätyö ja viikonloput vapaat. Vuorotyötä tehtiin vain tietyillä aloilla. Ei silloinkaan paukattu kylään keskellä yötä tai aamulla tuntia ennenkuin talonväen piti lähteä töihin. Eikä vuorotyötä tekevän luokse ilman, että oli etukäteen sovittu asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Olen muutaman vuoden sinua nuorempi lapseton, joten voinen kertoa oman näkemykseni. Opiskelut takana, arki menee töissä, harrastuksissa ja kotisohvalla eikä baarit tai viikonloppumatkat enää innosta, niin on kiva pitää yllä sosiaalista elämää. Lapsettoman on myös aina helpompi mennä lapsellisen luokse kuin päinvastoin. Olisit iloinen, että sinulla on läheisiä, kaikilla ei ole. Jos jokaviikonloppuinen härdelli häiritsee, kutsu jo etukäteen porukkaa jonain tiettynä päivänä, kesällä mikään ei ole helpompaa kuin grillailla nyyttäriperiaatteella, ja voitte sitten rauhoittaa osan viikonlopuista omalle perheelle.
Jes, eiköhän se ole käytännöllisyys, mikä sanelee tuon ratkaisun. Perheelliset ovat aika usein laiskoja lähtemään minnekään. Haluavat olla kotona. Ja arki-iltoina harva haluaa vierailijoita, jos on väsynyt töiden jälkeen. Eli viikonloppuina sitten voi ehdottaa jotakin ja usein se on se sinkku, jonka pitää varautua kyläilyyn, koska perheellistä ei kiinnosta esimerkiksi lähteä ulkoilemaan, uimaan tai muuta tällaista. On liian vaivalloista järjestää aikaa tai ottaa lapsia mukaan. Sellaiset perheelliset, joita ei tuokaan ratkaisu miellytä, tipahtavat sitten jossakin vaiheessa tuttavapiiristä pois ja ei vain enää ota heihin yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä teitä on nykyään kivempi tavata kun lapsista ei enää tartu ne tarha yms pöpöt yhtä helposti kuin ennen?
Alue: Aihe vapaa
Jotkut perheelliset tuntuvat kuvittelevan, että sinkut ja lapsettomat eläisivät eräänlaista ikuista nuoruutta. Tekisivät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen aina vaan niitä samoja asioita kuin nuorenakin. Mutta eihän se näin ole vaan myös sinkut ja lapsettomat keski-ikäistyvät ja muuttuvat eikä samat asiat kiinnosta vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.