Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Uusi ilmiö: lapsettomat ystävät haluavat nähdä viikonloppuisin
19.01.2020 |
Meillä on 5-, 6- ja 9-vuotiaat lapset ja eletään ihan peruselämää pääkaupunkiseudulla. Asutaan isohkossa rivarissa ulkoilualueen kupeessa, ja veljeni perhe asuu lähistöllä myös. Alue on hyvähenkistä ja yhteisöllistä. Serkut käy meillä säännöllisesti, ja naapurustossa puuhataan yhdessä juttuja kuten leikkimielisiä yleisurheilukisoja kaiken ikäisille ja pihakirppiksiä.
Olen aina ollut sosiaalinen. Ystävissäni on sekä perheellisiä että sinkkuja, ja olen äidiksi tulon myötä pitänyt tärkeänä että olen itse aktiivisesti tekemisissä kaikenlaisissa elämäntilanteissa olevien läheisten kanssa. Ruuhkavuosia elävien kanssa nähdään kun pystytään. Kuten varmaan monella muullakin lapsellisella, lasten ollessa pieniä jäivät lapsettomat ystävät hetkeksi vähän etäämmälle, monen tällaisen ystävän ollessa se taho, joka otti etäisyyttä. Ymmärrettävää, sillä nuhanenäiset taaperot ja koliikkivauvat veivät sekä minun energiani, että näiden ystävien kiinnostuksen 😄 Olen kuitenkin vuosien varrella järjestänyt puutarhajuhlia, konmaritusrinkiä jne, joten kontakti on pysynyt.
Moni ystävistäni on samaa ikäluokkaa kuin minä, syntynyt 1981 eli tänä vuonna tulee lasiin 39. Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut uuden ilmiön: lapsettomat ystävät ottavat viikonlopun koittaessa yhteyttä että mitäs suunnitelmia. Sen sijaan että ehdottaisivat leffassakäyntiä tai muuta aikuisten puuhaa, he haluavat tulla meille käymään.
Näitä ystäviä ei ole vain yksi, vaan useampia. Yksi velapariskunta, kolme sinkkunaista joista yksi vela ja kaksi tahtomattaan. Samaan ’porukkaan’ lasken myös mieheni sukulaisen, yksinäisen sinkkumiehen. Yksi ystävistäni kaipaa pois pienestä yksiöstään ja toinen on sanonut suoraan, että hänen yksinäisyyttään lievittää parhaiten se, että saa auttaa meillä keittiössä tai samoilla lähimetsissä lasteni kanssa. Muut eivät ole olleet näin suoria, mutta pariskunta on kyllä ihastellut että meillä on niin hyvä tunnelma, kun talossa ramppaa naapuruston lapsia ja ruokapöydässä on aina tilaa vieraille. Korostan, että ystävät kyllä kutsuvat myös omiin koteihinsa, tai ehdottavat joskus muuta menoa, mutta ihan selvästi monella on kaipuu meidän kotiimme.
Olen pohtinut paljon yhteisöjä viime aikoina. Moni näennäisen menestynyt, työhönsä panostava ja aktiivisesti harrastava yksineläjä vaikuttaa potevan kaipuuta ’perheeseen’, sellaiseen arkiseen olemiseen jossa ei tarvitse suorittaa vaan voi vaikka kommentoida telkkariohjelmia muiden kanssa. Minusta on mukava nähdä kavereita, mutta tuntuu myös vähän raskaalta että joudumme miehen kanssa merkkaamaan kalenteriin päivät, jolloin varmasti olemme vain oman perheen kesken. Erityisesti sunnuntait on hankalia, kun ystävien lisäksi myös meidän yksin elävät äitimme kaipaavat seuraa. Joskus meitä sitten on talo täynnä porukkaa, ja vaikka minunkin sydäntäni lämmittää nähdä vaikkapa tämä sinkkumies rakentamassa majaa mummon ja meidän poikien kanssa, huomaan olevani maanantaina töissä aika poikki. Usein alkuviikko menee antisosiaalisissa tunnelmissa, ja parisuhde kyllä kärsii kun molemmat vaan halutaan möllöttää yksin 😬
Onko muilla samankaltaisia havaintoja?
Kommentit (167)
Kuulostaa raskaalta. Itse lapseton enkä hinkuisi ap:n "myrskylään" ilmaiseksi lapsenvahdiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taas on mennyt koko päivä metatöihin. Ensi viikolla on lapsen kaverin synttärit ja lahja pitäisi ostaa. Sen lisäksi oon vielä miettinyt ensi talven haalareita. Mies on taas ollut koko päivän rakennuksella, eikä auttanut yhtään. Onneksi lapset on sentään miehen kanssa siellä. Onko muilla tällaista?
Minua ei kutsu kukaan kylään, paitsi lähisukulaiset. Onko muilla tällaista? En kyllä kehtaisi tuppautuakaan kenenkään tuttavan perheeseen viikonloppuisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä on se ongelma? Se että haalit itsellesi jatkuvaa hässäkkää vai se että (pienellä) osalla hässäkästäsi ei ole lapsia?
Ei ole mitään ongelmaa! (Vaikka se näköjään on AV-palstalla implisiittinen oletus :) En tosin myöskään kutsuisi ystävien yhteydenottoja hässäkän haalimiseksi, osaan kyllä sanoa ei jos en jaksa. Ja mieheni osaa kahta kauheammin.
Mietin vaan, että ovatko muut perheelliset huomanneet tällaista kun lähestytään neljääkymppiä, ja olisiko esim. mietteitä siitä, voisiko tämäntapaista rentoa, ei tavoitteellista yhteisöllisyyttä toteuttaa muillakin tavoin kuin siten, että yksi ’Muumitalo’ mammoineen on jutun primus motor.
- Ap
Ei ole ongelmaa, mutta huomaa maanantaisin olevansa väsynyt ja alkuviikko menee möllöttäessä omassa rauhassa ja parisuhde kärsii. Osaa sanoa kavereilleen milloin ei sovi, mutta toivoo ettei itse tarvitsisi olla "jutun primus motor". Joopa joo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Velana minun on hyvin vaikea uskoa, että kukaan vapaaehtoisesti lapseton oikeasti tuppaisi jatkuvasti kylään lapsiperheeseen. Ap taitaa nyt pikkuisen värittää elämäänsä.
Mainitsin avauksessani viisi ystäväkontaktia jotka haluavat vierailla meillä. Heistä kukaan ei tuppaudu jatkuvasti, vaan vierailut toteutuvat keskimäärin noin kerran parissa kuukaudessa, parin läheisen ystävän kanssa useammin.
Koska meidän perheellämme on myös menoja viikonloppuisin, esim. käymme mökillä, ei meillä joka vklp käy perheettömiä vieraita. Mutta tosiaan olen huomannut viime aikoina, että paljon useammin kuin ennen. 10 vuotta sitten pariskunta vielä teki viikonloppumatkoja ulkomaille, mutta nyt eivät sitä enää niin harrasta.
- Ap
"Mainitsin avauksessani viisi ystäväkontaktia jotka haluavat vierailla meillä. Heistä kukaan ei tuppaudu jatkuvasti, vaan vierailut toteutuvat keskimäärin noin kerran parissa kuukaudessa"
En oikein ymmärtänyt mikä oli aloituksen pointti ja miten olet maanantaina niin väsynyt, jos tapaat viittä ystäväkontaktia kerran parin kuukauden aikana.
Eikö ystävät ja sukulaiset tapaa useammin. Ainakin itsellä tulee tavattua hyviä ystäviä tai veljeäni jopa viikottain ja ainakin muutaman viikon välein ja niitä joita tavataan harvemmin, johtuu pitkästä välimatkasta, joka on 300-1000km.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä aloitus oli virkeän älykäs, ja tällaisia tulee harvoin vastaan. Mielenkiintoinen tilanne pohdittavaksi, hyvä havainto ap:lta. Meidän kulttuurissa ollaan luonnottoman paljon yksin pienissä laatikkoasunnoissa. Ei ole luonnollista olemista, tyyliin sellaista että kukin touhuilee omiaan samoissa tiloissa, vaan paljon järjestettyjä tapaamisia kahvittelujen tms. merkeissä. Monissa kulttuureissa asutaan sukulaisten kesken lähekkäin. Suomeen sopisi sellainen, että toisensa ystäviksi luokittelevat ihmiset hakeutuisivat samoihin taloyhtiöihin asumaan. Se kaikkinensa loisi hyvää oloa. Meille on muodostunut normiksi tämä eristäytyneisyys ja harvakseltaan järjestetysti näkeminen järjestetyn toiminnan ympärillä.
Samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, itsekin olen välillä miettinyt että miksi ihmeessä täällä pääkaupunkiseudulla on niin harvinaista viettää aikaa yhdessä ilman mitään sen kummempaa suunnitelmaa. Aina pitää vähintäänkin olla joku dinneri tai juhlanaihe jotta kutsutaan kylään. Tuntuisi oudolta pyytää lapsettomia ystäviä kylään vain hengailemaan, oletan ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa. Mutta mistäs tiedän kun en ole koskaan kutsunut!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menen ystäväni luo tapaamaan häntä siksi, ettei hän sieltä kotoaan muualle pääsisi lasten takia. Toki ihastelen ja kehun heidän kaunista kotiaan ihan normaalisti, mutta en todellakaan sinne lähiöön keskustasta kaipaa. Haravointi taas kuulostaa lähinnä sääliltä ja avun tarjoamisesta; en tiedä ketään kerrostalossa ja keskustassa asuvaa, joka siitä oikeasti tykkää.
Juu, olet aivan varmasti oikeassa.
Minäkään en ole koskaan kuullut/tavannut/tiennyt että kerrostaloissa asuvat ihmiset käyttäisivät satojatuhansia euroja ostaakseen kesämökin. Päästäkseen pois sieltä kerrostalohelvetistä. Ei koskaan ole sellaista tapahtunut.Ohiksena kysyn, että mistä teitä kapeaan putkeen tuijottava tyhjäpäitä oikein sikiää?
No vaikka olisi kesämökki, niin en kyllä tiedä ketään, joka haravoinnista pitäisi. Asuu sitten kerrostalossa tai omakotitalossa.
Kyllä minä tiedän monia ihmisiä jotka ihan tykkää haravoinnista, itseni mukaan lukien. Siis niin kauan kun ei ole pakko haravoida jotain hehtaarin tonttia kokonaan joka syksy ja kevät, vaan voi vähän puuhastella ulkona ja parhaimmillaan samalla rupatella kaverin kanssa. Tykkään tehdä myös puutöitä, kitkeä kukkapenkkejä ym. omakotitalojuttuja, pieninä erinä silloin tällöin. Joku iso puusavotta joka syksy tai ison puutarhan ylläpito taas ei kiinnosta yhtään...
Vierailija kirjoitti:
Tämä aloitus oli virkeän älykäs, ja tällaisia tulee harvoin vastaan. Mielenkiintoinen tilanne pohdittavaksi, hyvä havainto ap:lta. Meidän kulttuurissa ollaan luonnottoman paljon yksin pienissä laatikkoasunnoissa. Ei ole luonnollista olemista, tyyliin sellaista että kukin touhuilee omiaan samoissa tiloissa, vaan paljon järjestettyjä tapaamisia kahvittelujen tms. merkeissä. Monissa kulttuureissa asutaan sukulaisten kesken lähekkäin. Suomeen sopisi sellainen, että toisensa ystäviksi luokittelevat ihmiset hakeutuisivat samoihin taloyhtiöihin asumaan. Se kaikkinensa loisi hyvää oloa. Meille on muodostunut normiksi tämä eristäytyneisyys ja harvakseltaan järjestetysti näkeminen järjestetyn toiminnan ympärillä.
Mutta onko ap. tapauksessa vilkasta yhdessäoloa ystävien kesken, jos ap. tapaa viittä ystävä/sukulaiskontaktia kerran kahden kuukauden aikana?
Me ei olla kovin sosiaalisia, mutta kyllä meillä joku on aina kylässä vähintäin kerran viikossa ja ystävät piipahtavat muutaman viikon välein tai käydään jossakin kahvilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä aloitus oli virkeän älykäs, ja tällaisia tulee harvoin vastaan. Mielenkiintoinen tilanne pohdittavaksi, hyvä havainto ap:lta. Meidän kulttuurissa ollaan luonnottoman paljon yksin pienissä laatikkoasunnoissa. Ei ole luonnollista olemista, tyyliin sellaista että kukin touhuilee omiaan samoissa tiloissa, vaan paljon järjestettyjä tapaamisia kahvittelujen tms. merkeissä. Monissa kulttuureissa asutaan sukulaisten kesken lähekkäin. Suomeen sopisi sellainen, että toisensa ystäviksi luokittelevat ihmiset hakeutuisivat samoihin taloyhtiöihin asumaan. Se kaikkinensa loisi hyvää oloa. Meille on muodostunut normiksi tämä eristäytyneisyys ja harvakseltaan järjestetysti näkeminen järjestetyn toiminnan ympärillä.
Samaa mieltä, minusta sosiaalisessa elämässä ikävintä täällä Helsingissä on että kaikki on niin tuotettua tekemistä. Joko täytyy mennä kahvilaan, baariin, shoppailemaan, taidenäyttelyyn, konserttiin, teatteriin, jumppaan, joogaan jne. Harvoin näkee useampaa kuin yhtä kaveria kerralla, ja jos on joku kokoontuminen porukalla niin kyllä niihin illanistujaisiin usein alkoholi liittyy vaikkei olisi pääosassa. Ehkä siksi lapsiperheiden kanssa vietetty aika vetää puoleensa? Ei tarvitse juoda ollakseen sosiaalinen.
Lapsuudessani 90-luvun alussa Savon maaseudulla meillä saattoi harva se päivä kaartaa auto pihaan ja joku isän ystävä tuli muka vähän jotain rassaamaan, vaikka oikeasti vaan halusivat juoruta. Minä ja sisko mentiin usein äidin matkassa yksinäistä isotätiä tapaamaan. Äiti leipoi tädille leipää, me lapset vaan peuhattiin ja täti tykkäsi kun sai seuraa. Esson baarissa jäi vanhemmat aina suustaan kiinni jonkun kylänmiehen kanssa, ja usein tuli kutsu tupaan ihan samalle illalle. Eikä se tekeminen sen kummempaa ollut kuin telkkarin toljotusta tai matonkutimien tekoa. Vaikka oli lama ja monella perheellä todella vaikeaa, niin ainakin oli yhteisöä ympärillä.
Ehkä heistä voisi tulla sisarvaimoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä aloitus oli virkeän älykäs, ja tällaisia tulee harvoin vastaan. Mielenkiintoinen tilanne pohdittavaksi, hyvä havainto ap:lta. Meidän kulttuurissa ollaan luonnottoman paljon yksin pienissä laatikkoasunnoissa. Ei ole luonnollista olemista, tyyliin sellaista että kukin touhuilee omiaan samoissa tiloissa, vaan paljon järjestettyjä tapaamisia kahvittelujen tms. merkeissä. Monissa kulttuureissa asutaan sukulaisten kesken lähekkäin. Suomeen sopisi sellainen, että toisensa ystäviksi luokittelevat ihmiset hakeutuisivat samoihin taloyhtiöihin asumaan. Se kaikkinensa loisi hyvää oloa. Meille on muodostunut normiksi tämä eristäytyneisyys ja harvakseltaan järjestetysti näkeminen järjestetyn toiminnan ympärillä.
Mutta onko ap. tapauksessa vilkasta yhdessäoloa ystävien kesken, jos ap. tapaa viittä ystävä/sukulaiskontaktia kerran kahden kuukauden aikana?
Me ei olla kovin sosiaalisia, mutta kyllä meillä joku on aina kylässä vähintäin kerran viikossa ja ystävät piipahtavat muutaman viikon välein tai käydään jossakin kahvilla.
Itse ymmärsin ap.n teksteistä että nämä viisi kontaktia ovat näitä lapsettomia, siihen päälle lapsiperhekaverit, isovanhemmat, veljen perhe ja lasten kaverit. Onhan siinä jo aika paljon sosiaalista elämää kun on vielä kolme lasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä on se ongelma? Se että haalit itsellesi jatkuvaa hässäkkää vai se että (pienellä) osalla hässäkästäsi ei ole lapsia?
Ei ole mitään ongelmaa! (Vaikka se näköjään on AV-palstalla implisiittinen oletus :)
- Ap
Olihan sulla ongelma. Sinua harmitti, kun joudut kalenterista katsomaan aikaa, että saatte olla vain perheen kesken. Ja tämähän oli nimenomaan lapsettomien vika, koska aiemmin teillä oli enemmän aikaa, koska lapsettomat eivät halunneet tulla teille lasten ollessa pieniä.
Sitten sinä vielä yritit esittää asian niin, että nimenomaan lapsettomat kaipaavat teidän perheen laatuaikaa, jossa ei "suoriteta elämää". Ihan kuin kaikki lapsettomat kauheita uraohjuksia. Eivät ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä oli mielenkiintoinen ketju!
Minä, reilu kolmekymppinen lapseton, olen huomannut kaipuun jonkinlaiseen perheeseen. Onneksi minulla on vanhempieni lisäksi sisaruksia, heidän kumppaninsa ja lapsensa, joiden kanssa olen lähentynyt entisestään viime aikoina. Mikäli minulla ei heitä olisi, todennäköisesti yrittäisin löytää perheen ystävieni joukosta. Onko siinä jotain pahaa?
Me taas olemme lapseton pariskunta ja kyllä mulle on vähän ongelma se, että meillekin tunkisi kyläilijöitä vaikka joka viikonloppu, jos otettaisiin vastaan. Lisäksi myös pyydellään jonnekin koko ajan. Ollaan ihan tavallisia, siis ei nyt varmaan sen sosiaalisempia kuin muutkaan, mutta ei vetäytyjiäkään.
Meillä on iso talo ja vaikka itse sanon, olen melkoisen hyvä ruuanlaittaja. Sen vuoksi oletan, että näitä "mehän voitais vaikka istua iltaa" vihjeitä ja suoria pyyntöjä tulee usein. Mä en vaan enää nelikymppisenä just jaksais. Ihmisillä tuntuu olevan oletus, että lapsettomat tosiaan nyhjäävät jossain seuraa toivoen, vaikka itselleni on aika selvää, että en elä enää kuten parikymppisenä (talon ovet koko ajan auki ja aina vieraat tervetulleita).
Ollut pakko sanoa, että tarvitaan tänä viikonloppuna omaa aikaa. Siihen sitten valitus, että voi että kun just tänä viikonloppuna meillä olisi vilma-petterillä harrastusvapaa niin voitais tulla. Tai hämmästelevä kysymys: mitä TEILLÄ nyt voi olla, ettei käy.
ELi ehkä tää juttu ei ole kiinni siitä, onko lapsia tai onko tulossa kylään lapselliset vai lapsettomat, vaan ihan vaan siitä, että tullut aikanaan totutettua liian hyvään passaukseen ja siitä on nyt itse irrottauduttava.
Olen pienessä kämpässä asuva vela ja menen lapsiperheisiin kylään siksi, että se on kaikille helpoin tapa tavata. Haluan olla ystävieni seurassa, en heidän lastensa. Mutta ne lapset menevät siinä sivussa ihan mainiosti, kun saavat meidän tapaamisen ajan kotonaan tavalliseen tapaan leikkiä, syödä yms.
Itse kaipaan siis nimenomaan aikuisten seuraa ja aikuisyhteisöä, mutta muiden lapset kulkevat mukana kyllä jos sellaisia sattuu olemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet perustanut perheen 30-vuotiaana. Kolme lasta varsin pienillä ikäeroilla eli sulla on ollut lähes kymmenen vuoden ajan ainakin yksi pikkulapsi. Nyt, kun viimein voisit tehdä taas niitä asioita, joita teit ennen perheen perustamista eli voisit jatkaa siitä, mihin silloin jäit, sinkkuystäväsi ja lapsettomat ystäväsi eivät olekaan kiinnostuneita tekemään niitä.
Tiedätkö mitä? Nämä sinkut ja lapsettomat elivät koko tämän miltei 10 vuoden ajan just sellaista elämää kuin halusivatkin. Tekivät niitä asioita, joita sinä nyt kaipaat elämääsi takaisin. Ihmiset yleensä muuttuvat iän myötä eikä samat asiat kiinnosta teinistä hautaan asti.
Mun hyvä ystäväni perusti perheen, kun oltiin parhaimmassa biletysvaiheessa. Tapaamisemme menivät sen jälkeen aina hänen perheensä tarpeiden mukaisesti. Ja niin kuuluu mennäkin. Biletin muiden ystävieni kanssa ja tätä ystävääni tapasin hänen ehdoillaan. Kului kahdeksan vuotta ja ystäväni olisi halunnut lähteä kanssani bilettämään. Mä olin kuitenkin jo biletykseni bilettänyt eikä mua siinä iässä enää mikään bilettäminen kiinnostanut. Ei kiinnostanut enää hälyiset baarit eikä valvominen valomerkkiin asti.
Ei ystävien suhteen voi kääntää kelloa taaksepäin ja ajatella, että jatketaan siitä mihin silloin aikoinaan jäätiin. Ystävät kun menevät elämässä eteenpäin, vaikka heillä ei parisuhdetta tai lapsia olisikaan. Samaa outoa olettamusta ystävien elämän pysähtymisestä johonkin tiettyy hetkeen ilmenee usein myös niillä, jotka ovat asuneet vuosia ulkomailla ja sitten muuttavat takaisin Suomeen. Ihmettelevät ja pettyvät, kun ei ollakaan niinkuin silloin ennen. No ei tietenkään olla, koska se ennen meni jo.
Kiva stroori, mut miten liittyi aloitukseen? Mistään ei käy ilmi mitään tällaista
Käy ilmi aloituksesta: "Sen sijaan että ehdottaisivat leffassakäyntiä tai muuta aikuisten puuhaa, he haluavat tulla meille käymään." Eli ystävät ovat jo siinä iässä, että ovat tehneet viimeisen 10 vuoden aikana "aikuisten puuhia" (mitä sitten ikinä ap niillä tarkoittaakaan) muiden ystäviensä kanssa ihan riittävästi ja nyt haluavat tehdä ap:n kanssa jotain muuta. Ja se muu taas ei olekaan sitä, mitä ap haluaisi tehdä.
En tiennytkään että "aikuisten puuhille" on joku ikäraja.
Ei tietenkään ole mitään ikärajaa. Mutta olipa kyse biletyksestä, laivaristeilyistä kavereiden kanssa, festareilla käynnistä, viikonlopun kestävistä kaupunkilomista tai mistä tahansa, niin sinkuille ja lapsettomillekin voi tulla tunne, että "nää on jo niin nähty". Leffassa käyty niin paljon, että nyt riittää useimmiten Netflixistä katsominen tai korkeintaan käydään satunnaisesti sen ystävän kanssa, joka ei kadonnut lähes kymmeneksi vuodeksi perhe-elämään. Eli on tehty jotain asiaa jo niin monta kertaa, ettei enää kiinnosta vaan halutaan tehdä jotain muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet perustanut perheen 30-vuotiaana. Kolme lasta varsin pienillä ikäeroilla eli sulla on ollut lähes kymmenen vuoden ajan ainakin yksi pikkulapsi. Nyt, kun viimein voisit tehdä taas niitä asioita, joita teit ennen perheen perustamista eli voisit jatkaa siitä, mihin silloin jäit, sinkkuystäväsi ja lapsettomat ystäväsi eivät olekaan kiinnostuneita tekemään niitä.
Tiedätkö mitä? Nämä sinkut ja lapsettomat elivät koko tämän miltei 10 vuoden ajan just sellaista elämää kuin halusivatkin. Tekivät niitä asioita, joita sinä nyt kaipaat elämääsi takaisin. Ihmiset yleensä muuttuvat iän myötä eikä samat asiat kiinnosta teinistä hautaan asti.
Mun hyvä ystäväni perusti perheen, kun oltiin parhaimmassa biletysvaiheessa. Tapaamisemme menivät sen jälkeen aina hänen perheensä tarpeiden mukaisesti. Ja niin kuuluu mennäkin. Biletin muiden ystävieni kanssa ja tätä ystävääni tapasin hänen ehdoillaan. Kului kahdeksan vuotta ja ystäväni olisi halunnut lähteä kanssani bilettämään. Mä olin kuitenkin jo biletykseni bilettänyt eikä mua siinä iässä enää mikään bilettäminen kiinnostanut. Ei kiinnostanut enää hälyiset baarit eikä valvominen valomerkkiin asti.
Ei ystävien suhteen voi kääntää kelloa taaksepäin ja ajatella, että jatketaan siitä mihin silloin aikoinaan jäätiin. Ystävät kun menevät elämässä eteenpäin, vaikka heillä ei parisuhdetta tai lapsia olisikaan. Samaa outoa olettamusta ystävien elämän pysähtymisestä johonkin tiettyy hetkeen ilmenee usein myös niillä, jotka ovat asuneet vuosia ulkomailla ja sitten muuttavat takaisin Suomeen. Ihmettelevät ja pettyvät, kun ei ollakaan niinkuin silloin ennen. No ei tietenkään olla, koska se ennen meni jo.
Kiva stroori, mut miten liittyi aloitukseen? Mistään ei käy ilmi mitään tällaista
Käy ilmi aloituksesta: "Sen sijaan että ehdottaisivat leffassakäyntiä tai muuta aikuisten puuhaa, he haluavat tulla meille käymään." Eli ystävät ovat jo siinä iässä, että ovat tehneet viimeisen 10 vuoden aikana "aikuisten puuhia" (mitä sitten ikinä ap niillä tarkoittaakaan) muiden ystäviensä kanssa ihan riittävästi ja nyt haluavat tehdä ap:n kanssa jotain muuta. Ja se muu taas ei olekaan sitä, mitä ap haluaisi tehdä.
En tiennytkään että "aikuisten puuhille" on joku ikäraja.
Ei tietenkään ole mitään ikärajaa. Mutta olipa kyse biletyksestä, laivaristeilyistä kavereiden kanssa, festareilla käynnistä, viikonlopun kestävistä kaupunkilomista tai mistä tahansa, niin sinkuille ja lapsettomillekin voi tulla tunne, että "nää on jo niin nähty". Leffassa käyty niin paljon, että nyt riittää useimmiten Netflixistä katsominen tai korkeintaan käydään satunnaisesti sen ystävän kanssa, joka ei kadonnut lähes kymmeneksi vuodeksi perhe-elämään. Eli on tehty jotain asiaa jo niin monta kertaa, ettei enää kiinnosta vaan halutaan tehdä jotain muuta.
Näin täsmälleen itse koen. Kun olimme nuoria ja juuri ostaneet talon, oli aivan mahtavaa kokkailla koko päivä ja kutsua ihmisiä kylään, suunnittelin ruokalistoja ja kokeilin eri reseptejä, jne. Nyt haluan vain perjantaina vetää villasukat jalkaan ja kammata tukan seuraavan kerran maanantaiaamuna.
Huomaan myös vähän loukkaantuvani siitä, että nyt se seura sitten taas kelpaa ja sanotaankin suoraan, että "on niin ihana tulla valmiiseen pöytään minunkin joskus". Ymmärrän sen, mutta tekis mieli sanoa, että no mene ravintolaan.
Jotenkin myös toisten lapsettomien kanssa seurustelu on, anteeksi nyt, vain yksinkertaisesti helpompaa. Osin siitä syystä, että olemme tosiaan olleet yhteyksissä kaikki nämä vuodet = tiedetään toisistamme enemmän. Lisäksi kyllä, anteeksi vain toisenkin kerran, lapsettomat tuntuvat paremmin käsittävän sen, että mäkään en jaksa aina kokata, vaan ruuaksi kelpaa ihan ranskalaiset ja makkara, jos on sellainen fiilis.
Mutta näitä nyt opettelen suoremmin sanomaan, vaikka se vaikeaa onkin.
Alue: Aihe vapaa
En ole huomannut tuollaista mitä ap kuvailee, mutta HALUAISIN kyllä. Meillä surkean pieni suku ja kummallakin huonot vsnhemmat, ei olla yhteyksissä kun nämä harmaat pantterit eiä lapsistaan tai lapsenlapsistaa . Meillä ei ole oikein ketään, siksi omalla perheellä ollaan arki ja juhla.
Olisi ihanaa jos saisin perheeseeni tällaisia lisäjäseniö, sinkkuja, lapsettomia, eronneita, karanneita. Mun ihanat lapsetkin olisi onnessaan jos joku meillä kävisi. Vaikka mulla on perhe olen silti yksinäinen ja muutaman kerran työn perässä muuttaminen on aiheuttanut sen että mulla ei nykyisellä kotipaikkakunnalla ole yhtään ystävää.
Mistä ap haali nää ihmiset perheeseensä? Mäkin haluun! :)