Miesten kokemat shokkierot

akat ne turhasta lätisee? kirjoitti:

Mä otin nykyisessä suhteessani käyttöön erokortin. Se on ainoa jolla miehen kuin miehen saa kuuntelemaan että nyt ollaan tosissaan. Aina sanotaan että ei saa ottaa eroa koko ajan esiin ja uhkailla sillä. Meillä tämä toimii. Mies on ihan itse sanonut että ei ymmärrä miten voi mennä korvien ja aivojen ohi kaikki mitä sanotaan, ellei päällä ole ultimaattumi. Nykyään erokortti on jo voitu vaihtaa tämä asia on nyt minulle/meille tärkeä, joten puhutaan siitä-korttiin. 

Niin joo, ja takana 10v, ja koko ajan paranee. Suureksi osaksi siksi kun kommunikointi ja toiden kuunteleminen ja yhdessä ELÄMINEN paranevat.

Rohkaisevaa kuultavaa. Tuo on juuri se kääntöpuoli pidemmässä suhteessa, kun molemmat tulevat toisiaan vastaan ja yhdessäolemisen halu ja tahto voittavat mukavuudenhalun. Mukavinta ja helpointahan ON elää yksin, mutta parisuhteen mielekkyys tuleekin juuri yhteisistä päämääristä ja halusta sitoutua juuri tuohon tiettyyn ihmiseen itseä kuitenkin kadottamatta. Kukaan ei ole sanonu että se olisi helppoa, koska elämän luonne on muutoksessa. Jokaisella meillä on omia tarpeitamme. Ne voivat parhaimmillaan kuitenkin sopia parisuhteen sisälle ja jaettaviksi tuon toisen ihmisen kanssa.

Juuri tästähän monet haaveilevat: yhteisestä matksta. Pitkäjänteisyyttähän se vaatii, muunmuassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Morty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en yritä parisuhdetta enää.

Kun nainen haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "nalkuttamista".

Kun mies haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "asiaa".

Miehen ja naisen yhteiselämä ei vaan onnistu. Kaksi liian erilaista otusta. Molemmat haluavat elää tavallaan ja tavat hankalasti yhteensovitettavissa.

Niin. Se on vain mysteeri että tuhansien vuosien ajan homma toimi, ja avioeroja ei käytännössä ollut yhtään. Tuhansien vuosien ajan miehen ja naisen yhteiselämä onnnistui erittäin hyvin. Sitten 1960-luvulla tapahtui jotain, ja nyt homma ei enää toimi, ei sitten millään.  Tähän tietysti saadaan vasta-argumentti että ennen naiset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja oli pakko pysyä liitossa jne.

Ehkä osin totta, mutta kun muistelen vieläpä omia isovanhempiani ja muita tuntemiani sen ikäluokan ihmisiä, en muista näiden vanhojen naisten vaikuttaneen siltä että he olisivat avioliitossa pakosta, vaan päinvastoin he olivat hyvin sitoutuneita ja puolustivat perinteistä käsitystä avioliitosta.

Lisäksi tutkimusten (esim. The Paradox of Declining Female Happiness (Stevenson, Wolfers, 2008) mukaan myös naisten onnellisuus näyttäisi vähentyneen viime vuosikymmenten aikana. Silloin 50-luvulla jolloin vaimot olivat de facto riippuvaisia miestensä tuloista, naiset olivat onnellisempia kuin nyt kun tasa-arvo ja kaikki muut kivat jutut, ja naiset ovat kouluttautuneita ja menestyvät työelämässäkin.

Muutama kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jokin meni pahasti pieleen. Pitäisi löytää undo-nappula, jos sellainen on olemassa ja poistaa se osa kehityksestä mikä on huonoa.

Ajattelen myös että pitäisikö nykyistä avioliittoa kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, koska sillä ei enää ole oikein mitään tekemistä perinteisen avioliiton kanssa.

Mansplainingia kerrakseen. Tiedät jopa omaa isoäitiäsikin paremmin, kuinka onnellinen hän on avioliitossaan ollut. Ennen 1960-lukua ei ollut sopivaa "pestä likapyykkiä" julkisesti ja perheiden ongelmista vaiettiin. Omat lapsenlapset, tuttavien lapsenlapsista puhumattakaan, eivät aivan varmasti ole olleet sellaisessa asemassa, että heidän edessään olisi ruodittu avio-ongelmia. Vaatii melkoista itseluottamusta, että kuvittelee pystyvänsä pelkkien omien havaintojensa pohjalta tekemään analyysin omien isovanhempien ja lisäksi vielä lähes tuntemattomien ihmisten parisuhteiden tilasta.

Mistä tuli mieleen...tästä on jo vuosia ja vuosia aikaa, kun istuin bussissa, ja takanani kaksi vanhaa leskirouvaa (n 80 v?) keskusteli elämästään. (Kyllä, kuuntelin korvat höröllä.)  Aika raadollista silloisen nuoren naisen näkökulmasta; molemmat pohtivat menneitä ja olivat yhtä mieltä siitä, että olisivat aikanaan lähteneet liitoistaan jos olisi ollut paikka mihin mennä. Se katkeruuden määrä on jäänyt mieleen, ja vaikka omakaan elämä ei ole ollut yhtä auringonpaistetta, mun keski-ikäisellä seitsarisukupolvella on sentään ollut jo todellisia vaihtoehtoja. Kaikilla ei ole ollut.

Kiva tarina ja sopii niin kivasti feministiseen viitekehykseen.

"Mutta kyllä näissä jutuissa unohdetaan joka kerta tehokkaasti se miten hyvin miehet osaa sulkea silmänsä ja korvansa ja ilmeisesti aivonsakin kun toinen kertoo, että nyt menee huonosti ja tarttis tehdä jotain.

Kerronpa omasta avioerostani, eikä varmasti ole ainutlaatuinen kokemus.

Yritin kahden vuoden ajan puhua miehelle, sanoin että asioiden ja meidän kummankin tulisi muuttua, meidän pitäisi huomioida toisemme paremmin jne. Mies ei suostunut kuuntelemaan tai keskustelemaan ja monesti lyttäsi minun mielipiteet kokonaan, koska "olin täysin väärässä". Kun viimein ilmoitin, että otan avioeron, se tuli miehelle "ihan yllätyksenä" ja hänen mielestä "kaikkihan oli hyvin" ja silloin hän ehdotti muun muassa terapiaa... Eipä kiinnostanut enää. Eihän tässäkään olisi mitään helkkarin yllätystä ollut, jos olisi ottanut sen pään pois omasta per.seestään ajoissa."

Juuri näin minullekin kävi. Yritin useaan otteeseen puhua vakavasti miehen kanssa, availin omia tunteitani, ja yleensä kävi niin, että mies joko suuttui ("ei ole totta" eli kielsi ja vähätteli) tai lupasi jotain ympäripyöreää eikä mikään oikeasti muuttunut. Kaksi vuotta kipuilin asian kanssa, ja kun vihdoin sain sanottua haluavani eron, se tuli miehelle kuulemma ihan puskista. Pari, kolme viikkoa asiaa sulateltuaan hän kyllä myönsi, ettei suhteemme ollut kunnossa. N48

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen sisu koskee miehiä enemmän kun näitä juttuja lukee. Ja se että niin myötä kuin vastoinkäymisissä yhdessä ollaan. Naiset, älkää luovuttako liian helpolla. Vikaa teissäkin. Ja palsta pitkälti naisten pyörittämä joten kommentistani odottelen alapeukkuryöppyä

Jos on haksahtanut riesan itselleen ottamaan niin miksei siitä saisi hankkiutua eroin?

Koska naiset aina lopulta haluavat erota, pitäisi teidän kantaa vastuu ja olla pariutumatta alkujaankaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Morty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en yritä parisuhdetta enää.

Kun nainen haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "nalkuttamista".

Kun mies haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "asiaa".

Miehen ja naisen yhteiselämä ei vaan onnistu. Kaksi liian erilaista otusta. Molemmat haluavat elää tavallaan ja tavat hankalasti yhteensovitettavissa.

Niin. Se on vain mysteeri että tuhansien vuosien ajan homma toimi, ja avioeroja ei käytännössä ollut yhtään. Tuhansien vuosien ajan miehen ja naisen yhteiselämä onnnistui erittäin hyvin. Sitten 1960-luvulla tapahtui jotain, ja nyt homma ei enää toimi, ei sitten millään.  Tähän tietysti saadaan vasta-argumentti että ennen naiset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja oli pakko pysyä liitossa jne.

Ehkä osin totta, mutta kun muistelen vieläpä omia isovanhempiani ja muita tuntemiani sen ikäluokan ihmisiä, en muista näiden vanhojen naisten vaikuttaneen siltä että he olisivat avioliitossa pakosta, vaan päinvastoin he olivat hyvin sitoutuneita ja puolustivat perinteistä käsitystä avioliitosta.

Lisäksi tutkimusten (esim. The Paradox of Declining Female Happiness (Stevenson, Wolfers, 2008) mukaan myös naisten onnellisuus näyttäisi vähentyneen viime vuosikymmenten aikana. Silloin 50-luvulla jolloin vaimot olivat de facto riippuvaisia miestensä tuloista, naiset olivat onnellisempia kuin nyt kun tasa-arvo ja kaikki muut kivat jutut, ja naiset ovat kouluttautuneita ja menestyvät työelämässäkin.

Muutama kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jokin meni pahasti pieleen. Pitäisi löytää undo-nappula, jos sellainen on olemassa ja poistaa se osa kehityksestä mikä on huonoa.

Ajattelen myös että pitäisikö nykyistä avioliittoa kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, koska sillä ei enää ole oikein mitään tekemistä perinteisen avioliiton kanssa.

Mansplainingia kerrakseen. Tiedät jopa omaa isoäitiäsikin paremmin, kuinka onnellinen hän on avioliitossaan ollut. Ennen 1960-lukua ei ollut sopivaa "pestä likapyykkiä" julkisesti ja perheiden ongelmista vaiettiin. Omat lapsenlapset, tuttavien lapsenlapsista puhumattakaan, eivät aivan varmasti ole olleet sellaisessa asemassa, että heidän edessään olisi ruodittu avio-ongelmia. Vaatii melkoista itseluottamusta, että kuvittelee pystyvänsä pelkkien omien havaintojensa pohjalta tekemään analyysin omien isovanhempien ja lisäksi vielä lähes tuntemattomien ihmisten parisuhteiden tilasta.

Mistä tuli mieleen...tästä on jo vuosia ja vuosia aikaa, kun istuin bussissa, ja takanani kaksi vanhaa leskirouvaa (n 80 v?) keskusteli elämästään. (Kyllä, kuuntelin korvat höröllä.)  Aika raadollista silloisen nuoren naisen näkökulmasta; molemmat pohtivat menneitä ja olivat yhtä mieltä siitä, että olisivat aikanaan lähteneet liitoistaan jos olisi ollut paikka mihin mennä. Se katkeruuden määrä on jäänyt mieleen, ja vaikka omakaan elämä ei ole ollut yhtä auringonpaistetta, mun keski-ikäisellä seitsarisukupolvella on sentään ollut jo todellisia vaihtoehtoja. Kaikilla ei ole ollut.

Kiva tarina ja sopii niin kivasti feministiseen viitekehykseen.

Jaa oikein feministiseen? Itse olen kuullut saman suuntaista omalta äidiltäni. :/ -eri

Miehilllä on niin sitkeä käsitys siitä että ”ei se vaimo mihinkään lähde vaikka olenkin miten lystään enkä piittaa p****n”

Ja sitten tuleekin se ”shokkiero” kun vaimo lopulta ottaa ne jalat alleen.

Morty kirjoitti:

Varmasti näinkin, mutta uskon että se johtuu eniten yleisestä asennemuutoksesta avioliittoa kohtaan. Ennen sitouduttiin "kunnes kuolema meidät erottaa" ja eroamista ei pidetty hyvänä asiana. Nyt ilmapiiri on muuttunut täysin. Uskon että tämä on se suurin erottava tekijä sukupolvien välillä.

Samaten kuin nuo lakimuutokset, eivät nekään ole tulleet tyhjästä, vaan ne ovat asenneilmapiirin muuttumisen seurausta.

Nythän Yhdysvalloissa avioerot ovat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan laskussa, ja se selittyy käytännössä kokonaan milleniaanisukupolvella. Millenniaalithan ovat erittäin polarisoituneita. Osa on erittäin liberaaleja ja osa erittäin konservatiiveja. Ja nyt näyttää siltä että nuo konservatiiviset nuoret menevät nuorena naimisiin ja eroprosentti on erittäin pieni. Toki on aikaista sanoa mitään varmaa näin aikaisin, mutta trendi näyttäisi olevan muuttumassa.

Uskonto on näytellyt tässä isoa roolia. Eroaminen ja avioliiton ulkopuolinen seksi on ollut synti. Au-lapsia ei saanut olla.

Nykyään uskonto ei määritä ihmisten elämää vaan kaikilla on vapaus elää kuten haluavat.

Perhe nähdään nykyään ehkä enemmän tilapäisenä elämäntaparatkaisuna, kunnes lapset on tehty ja sitten energiansa voikin taas suunnata muihin asioihin.

Aika harvalle nykyään riittää elämän sisällöksi perhe. Halutaan muutakin.

Lapsia ei tarvitse hankkia koska maapallo hukkuu ylikansoitukseen. Lapsia ei myöskään tarvitse tehdä vanhuuden turvaksi.

Perhettä ei oikeastaan tarvita enää mihinkään. Ennen se oli ainoa turva esim. sairauden kohdatessa tai vanhuuden raihnaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Morty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en yritä parisuhdetta enää.

Kun nainen haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "nalkuttamista".

Kun mies haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "asiaa".

Miehen ja naisen yhteiselämä ei vaan onnistu. Kaksi liian erilaista otusta. Molemmat haluavat elää tavallaan ja tavat hankalasti yhteensovitettavissa.

Niin. Se on vain mysteeri että tuhansien vuosien ajan homma toimi, ja avioeroja ei käytännössä ollut yhtään. Tuhansien vuosien ajan miehen ja naisen yhteiselämä onnnistui erittäin hyvin. Sitten 1960-luvulla tapahtui jotain, ja nyt homma ei enää toimi, ei sitten millään.  Tähän tietysti saadaan vasta-argumentti että ennen naiset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja oli pakko pysyä liitossa jne.

Ehkä osin totta, mutta kun muistelen vieläpä omia isovanhempiani ja muita tuntemiani sen ikäluokan ihmisiä, en muista näiden vanhojen naisten vaikuttaneen siltä että he olisivat avioliitossa pakosta, vaan päinvastoin he olivat hyvin sitoutuneita ja puolustivat perinteistä käsitystä avioliitosta.

Lisäksi tutkimusten (esim. The Paradox of Declining Female Happiness (Stevenson, Wolfers, 2008) mukaan myös naisten onnellisuus näyttäisi vähentyneen viime vuosikymmenten aikana. Silloin 50-luvulla jolloin vaimot olivat de facto riippuvaisia miestensä tuloista, naiset olivat onnellisempia kuin nyt kun tasa-arvo ja kaikki muut kivat jutut, ja naiset ovat kouluttautuneita ja menestyvät työelämässäkin.

Muutama kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jokin meni pahasti pieleen. Pitäisi löytää undo-nappula, jos sellainen on olemassa ja poistaa se osa kehityksestä mikä on huonoa.

Ajattelen myös että pitäisikö nykyistä avioliittoa kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, koska sillä ei enää ole oikein mitään tekemistä perinteisen avioliiton kanssa.

Mansplainingia kerrakseen. Tiedät jopa omaa isoäitiäsikin paremmin, kuinka onnellinen hän on avioliitossaan ollut. Ennen 1960-lukua ei ollut sopivaa "pestä likapyykkiä" julkisesti ja perheiden ongelmista vaiettiin. Omat lapsenlapset, tuttavien lapsenlapsista puhumattakaan, eivät aivan varmasti ole olleet sellaisessa asemassa, että heidän edessään olisi ruodittu avio-ongelmia. Vaatii melkoista itseluottamusta, että kuvittelee pystyvänsä pelkkien omien havaintojensa pohjalta tekemään analyysin omien isovanhempien ja lisäksi vielä lähes tuntemattomien ihmisten parisuhteiden tilasta.

Mistä tuli mieleen...tästä on jo vuosia ja vuosia aikaa, kun istuin bussissa, ja takanani kaksi vanhaa leskirouvaa (n 80 v?) keskusteli elämästään. (Kyllä, kuuntelin korvat höröllä.)  Aika raadollista silloisen nuoren naisen näkökulmasta; molemmat pohtivat menneitä ja olivat yhtä mieltä siitä, että olisivat aikanaan lähteneet liitoistaan jos olisi ollut paikka mihin mennä. Se katkeruuden määrä on jäänyt mieleen, ja vaikka omakaan elämä ei ole ollut yhtä auringonpaistetta, mun keski-ikäisellä seitsarisukupolvella on sentään ollut jo todellisia vaihtoehtoja. Kaikilla ei ole ollut.

Vaari kuoli 1981. Mummi ei tullut edes vaarin hautajaisiin. Osti heti vaarin kuoltua matkan Torremolinokseen. En ollut koskaan nähnyt mummia niin onnellisena kuin vaarin kuoleman jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Minulle (nainen) eroilmoitus tuli puskista. Meillä oli kylläkin mennyt huonosti. Olin ehdottanut eroa, mutta mies halusi jatkaa. Kuukausi sen jälkeen miehellä olikin uusi nainen ja ilmoitti että erotaan. Eli viimenen kommentti häneltä keskustelussa oli se, että hän haluaa jatkaa, ja sitten kuukauden jälkeen hänellä olikin uusi nainen (jolle oli varmaan selittänyt, että "olemme eroamassa"). Niin, mutta miksi minä käytin aikaani ja voimani siihen, että yritin saa suhteen toimimaan, kun mies ilmeisesti käytti aikansa siihen, että etsii uuden kumppanin. Miksei suostunut eroehdotukseeni...? Itsekästä peliä ja pettämistä. Ei ihme, että naiset nykyään ottavat ja lähtevät, jos ei suju.

Mä tiedän tällaisia tapauksia monta. Ettei mies halua tehdä suhteen eteen mitään- ei ottaa vastuuta, ratkoa ongelmia yhdessä, mennä terapiaan- vaan ottaa itsestäänselvänä, riittävänä palveluna sen että kotihommat hoituu ja seksiä saa helpolla. Ja sitten kun vaimo voi huonosti, mies ratkaisee "huonon vaimon" ongelman hakemalla toisen naisen- joko siihen heti, tai vähintään samantien kun ero on tullut. Useimmiten jo rinnakkain on katsottuna seuraava. Eikä puhettakaan mistään eron käsittelystä. Eikä edes vastuuta siitä erosta ja sen eteen tehtävistä asioista.

Morty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en yritä parisuhdetta enää.

Kun nainen haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "nalkuttamista".

Kun mies haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "asiaa".

Miehen ja naisen yhteiselämä ei vaan onnistu. Kaksi liian erilaista otusta. Molemmat haluavat elää tavallaan ja tavat hankalasti yhteensovitettavissa.

Niin. Se on vain mysteeri että tuhansien vuosien ajan homma toimi, ja avioeroja ei käytännössä ollut yhtään. Tuhansien vuosien ajan miehen ja naisen yhteiselämä onnnistui erittäin hyvin. Sitten 1960-luvulla tapahtui jotain, ja nyt homma ei enää toimi, ei sitten millään.  Tähän tietysti saadaan vasta-argumentti että ennen naiset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja oli pakko pysyä liitossa jne.

Ehkä osin totta, mutta kun muistelen vieläpä omia isovanhempiani ja muita tuntemiani sen ikäluokan ihmisiä, en muista näiden vanhojen naisten vaikuttaneen siltä että he olisivat avioliitossa pakosta, vaan päinvastoin he olivat hyvin sitoutuneita ja puolustivat perinteistä käsitystä avioliitosta.

Lisäksi tutkimusten (esim. The Paradox of Declining Female Happiness (Stevenson, Wolfers, 2008) mukaan myös naisten onnellisuus näyttäisi vähentyneen viime vuosikymmenten aikana. Silloin 50-luvulla jolloin vaimot olivat de facto riippuvaisia miestensä tuloista, naiset olivat onnellisempia kuin nyt kun tasa-arvo ja kaikki muut kivat jutut, ja naiset ovat kouluttautuneita ja menestyvät työelämässäkin.

Muutama kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jokin meni pahasti pieleen. Pitäisi löytää undo-nappula, jos sellainen on olemassa ja poistaa se osa kehityksestä mikä on huonoa.

Ajattelen myös että pitäisikö nykyistä avioliittoa kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, koska sillä ei enää ole oikein mitään tekemistä perinteisen avioliiton kanssa.

Samaa mieltä. Ja olen tuo hlö, kenen viestiin vastasit.

Molemmat sukupuolet kaipaavat samoja asioita, mutta kärjistetysti naiset kaipaavat ensisijaisesti turvaaa ja miehet arvostusta. Perinteinen malli antoi tämän molemmille.

Tässäkin ketjussa liki kaikki naiset valittavat, että eivät halua miehen olevan yksi lapsista ja miehet valittavat että nainen ei arvosta mitään mitä mies tekee.

Niinpä...

Vierailija kirjoitti:

Miehilllä on niin sitkeä käsitys siitä että ”ei se vaimo mihinkään lähde vaikka olenkin miten lystään enkä piittaa p****n”

Ja sitten tuleekin se ”shokkiero” kun vaimo lopulta ottaa ne jalat alleen.

No se on tosiaan harhakäsitys, sillä nainen lähtee aina teki mitä teki.

Morty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en yritä parisuhdetta enää.

Kun nainen haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "nalkuttamista".

Kun mies haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "asiaa".

Miehen ja naisen yhteiselämä ei vaan onnistu. Kaksi liian erilaista otusta. Molemmat haluavat elää tavallaan ja tavat hankalasti yhteensovitettavissa.

Niin. Se on vain mysteeri että tuhansien vuosien ajan homma toimi, ja avioeroja ei käytännössä ollut yhtään. Tuhansien vuosien ajan miehen ja naisen yhteiselämä onnnistui erittäin hyvin. Sitten 1960-luvulla tapahtui jotain, ja nyt homma ei enää toimi, ei sitten millään.  Tähän tietysti saadaan vasta-argumentti että ennen naiset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja oli pakko pysyä liitossa jne.

Ehkä osin totta, mutta kun muistelen vieläpä omia isovanhempiani ja muita tuntemiani sen ikäluokan ihmisiä, en muista näiden vanhojen naisten vaikuttaneen siltä että he olisivat avioliitossa pakosta, vaan päinvastoin he olivat hyvin sitoutuneita ja puolustivat perinteistä käsitystä avioliitosta.

Lisäksi tutkimusten (esim. The Paradox of Declining Female Happiness (Stevenson, Wolfers, 2008) mukaan myös naisten onnellisuus näyttäisi vähentyneen viime vuosikymmenten aikana. Silloin 50-luvulla jolloin vaimot olivat de facto riippuvaisia miestensä tuloista, naiset olivat onnellisempia kuin nyt kun tasa-arvo ja kaikki muut kivat jutut, ja naiset ovat kouluttautuneita ja menestyvät työelämässäkin.

Muutama kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jokin meni pahasti pieleen. Pitäisi löytää undo-nappula, jos sellainen on olemassa ja poistaa se osa kehityksestä mikä on huonoa.

Ajattelen myös että pitäisikö nykyistä avioliittoa kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, koska sillä ei enää ole oikein mitään tekemistä perinteisen avioliiton kanssa.

Tuo on hauska ristiriita feministisen maailmanhistoria kanssa.

Sen mukaanhan naiset olivat miesten orjia joiden piti hyväksyä miesten hakkaaminen ja juopottelu, samaan aikaan kun miehet nauttivat male privilege-eduistaan ottaen aurinkoa kaivoksissa ja rentoutuen pommien pauketta kuunnellen taisteluhaudoissa. Kaikki avioliitot olivat tietysti järjestettyjä, aina ja kaikkialla, ja toki siten että mies sai päättää kenet otti.

Jospa se kuitenkin oli niin että miehet ja naiset tekivät yhteistyötä ja olivat valmiita kompromisseihin? Vrt. nykyajan kuvio jossa kumppanin pitää täyttää tarkka speksilista ja muuttua mieleiseksi kun oma elämänvaihe muuttuu biletytöstä kotinaiseksi ja taas takaisin menonaiseksi?

Jospa asioista kuitenkin puhuttiin suoremmin, eikä siten että toisen pitää vain tajuta kun se suoraan puhuminen ei tunnu kivalta?

Tilastot kun osoittavat ettei yhdessä pysyminen selity vain sillä ettei eroamista katsottu hyvällä, tai että naiset olivat miehistä riippuvaisempia (toki feministinen historia unohtaa ettei perheensä jättävää miestä katsottu yhtään sen suopeammin). Avioliitoista huomattavasti suurempi osa oli myös onnellisempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle (nainen) eroilmoitus tuli puskista. Meillä oli kylläkin mennyt huonosti. Olin ehdottanut eroa, mutta mies halusi jatkaa. Kuukausi sen jälkeen miehellä olikin uusi nainen ja ilmoitti että erotaan. Eli viimenen kommentti häneltä keskustelussa oli se, että hän haluaa jatkaa, ja sitten kuukauden jälkeen hänellä olikin uusi nainen (jolle oli varmaan selittänyt, että "olemme eroamassa"). Niin, mutta miksi minä käytin aikaani ja voimani siihen, että yritin saa suhteen toimimaan, kun mies ilmeisesti käytti aikansa siihen, että etsii uuden kumppanin. Miksei suostunut eroehdotukseeni...? Itsekästä peliä ja pettämistä. Ei ihme, että naiset nykyään ottavat ja lähtevät, jos ei suju.

Mä tiedän tällaisia tapauksia monta. Ettei mies halua tehdä suhteen eteen mitään- ei ottaa vastuuta, ratkoa ongelmia yhdessä, mennä terapiaan- vaan ottaa itsestäänselvänä, riittävänä palveluna sen että kotihommat hoituu ja seksiä saa helpolla. Ja sitten kun vaimo voi huonosti, mies ratkaisee "huonon vaimon" ongelman hakemalla toisen naisen- joko siihen heti, tai vähintään samantien kun ero on tullut. Useimmiten jo rinnakkain on katsottuna seuraava. Eikä puhettakaan mistään eron käsittelystä. Eikä edes vastuuta siitä erosta ja sen eteen tehtävistä asioista.

Minun ex oli uuden kumppaninsa kanssa romanttisella lemmenlomalla kun minä samaan aikaan lapset kainalossa hoidin kaikki ositus-talonmyynti-muutto jne asiat. Valtakirjat sentään kirjoitti, että sain asiat hoidettua.  Sittemmin asiat on lutviutuneet hyvin, mutta kyllä se oli niin käsittämätöntä touhua silloin, etten tajua vieläkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Morty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en yritä parisuhdetta enää.

Kun nainen haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "nalkuttamista".

Kun mies haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "asiaa".

Miehen ja naisen yhteiselämä ei vaan onnistu. Kaksi liian erilaista otusta. Molemmat haluavat elää tavallaan ja tavat hankalasti yhteensovitettavissa.

Niin. Se on vain mysteeri että tuhansien vuosien ajan homma toimi, ja avioeroja ei käytännössä ollut yhtään. Tuhansien vuosien ajan miehen ja naisen yhteiselämä onnnistui erittäin hyvin. Sitten 1960-luvulla tapahtui jotain, ja nyt homma ei enää toimi, ei sitten millään.  Tähän tietysti saadaan vasta-argumentti että ennen naiset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja oli pakko pysyä liitossa jne.

Ehkä osin totta, mutta kun muistelen vieläpä omia isovanhempiani ja muita tuntemiani sen ikäluokan ihmisiä, en muista näiden vanhojen naisten vaikuttaneen siltä että he olisivat avioliitossa pakosta, vaan päinvastoin he olivat hyvin sitoutuneita ja puolustivat perinteistä käsitystä avioliitosta.

Lisäksi tutkimusten (esim. The Paradox of Declining Female Happiness (Stevenson, Wolfers, 2008) mukaan myös naisten onnellisuus näyttäisi vähentyneen viime vuosikymmenten aikana. Silloin 50-luvulla jolloin vaimot olivat de facto riippuvaisia miestensä tuloista, naiset olivat onnellisempia kuin nyt kun tasa-arvo ja kaikki muut kivat jutut, ja naiset ovat kouluttautuneita ja menestyvät työelämässäkin.

Muutama kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jokin meni pahasti pieleen. Pitäisi löytää undo-nappula, jos sellainen on olemassa ja poistaa se osa kehityksestä mikä on huonoa.

Ajattelen myös että pitäisikö nykyistä avioliittoa kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, koska sillä ei enää ole oikein mitään tekemistä perinteisen avioliiton kanssa.

Mansplainingia kerrakseen. Tiedät jopa omaa isoäitiäsikin paremmin, kuinka onnellinen hän on avioliitossaan ollut. Ennen 1960-lukua ei ollut sopivaa "pestä likapyykkiä" julkisesti ja perheiden ongelmista vaiettiin. Omat lapsenlapset, tuttavien lapsenlapsista puhumattakaan, eivät aivan varmasti ole olleet sellaisessa asemassa, että heidän edessään olisi ruodittu avio-ongelmia. Vaatii melkoista itseluottamusta, että kuvittelee pystyvänsä pelkkien omien havaintojensa pohjalta tekemään analyysin omien isovanhempien ja lisäksi vielä lähes tuntemattomien ihmisten parisuhteiden tilasta.

Mistä tuli mieleen...tästä on jo vuosia ja vuosia aikaa, kun istuin bussissa, ja takanani kaksi vanhaa leskirouvaa (n 80 v?) keskusteli elämästään. (Kyllä, kuuntelin korvat höröllä.)  Aika raadollista silloisen nuoren naisen näkökulmasta; molemmat pohtivat menneitä ja olivat yhtä mieltä siitä, että olisivat aikanaan lähteneet liitoistaan jos olisi ollut paikka mihin mennä. Se katkeruuden määrä on jäänyt mieleen, ja vaikka omakaan elämä ei ole ollut yhtä auringonpaistetta, mun keski-ikäisellä seitsarisukupolvella on sentään ollut jo todellisia vaihtoehtoja. Kaikilla ei ole ollut.

Vaari kuoli 1981. Mummi ei tullut edes vaarin hautajaisiin. Osti heti vaarin kuoltua matkan Torremolinokseen. En ollut koskaan nähnyt mummia niin onnellisena kuin vaarin kuoleman jälkeen.

No nyt on vastaansanomaton todistus!

Kakkahattutäti kirjoitti:

Morty kirjoitti:

Varmasti näinkin, mutta uskon että se johtuu eniten yleisestä asennemuutoksesta avioliittoa kohtaan. Ennen sitouduttiin "kunnes kuolema meidät erottaa" ja eroamista ei pidetty hyvänä asiana. Nyt ilmapiiri on muuttunut täysin. Uskon että tämä on se suurin erottava tekijä sukupolvien välillä.

Samaten kuin nuo lakimuutokset, eivät nekään ole tulleet tyhjästä, vaan ne ovat asenneilmapiirin muuttumisen seurausta.

Nythän Yhdysvalloissa avioerot ovat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan laskussa, ja se selittyy käytännössä kokonaan milleniaanisukupolvella. Millenniaalithan ovat erittäin polarisoituneita. Osa on erittäin liberaaleja ja osa erittäin konservatiiveja. Ja nyt näyttää siltä että nuo konservatiiviset nuoret menevät nuorena naimisiin ja eroprosentti on erittäin pieni. Toki on aikaista sanoa mitään varmaa näin aikaisin, mutta trendi näyttäisi olevan muuttumassa.

Uskonto on näytellyt tässä isoa roolia. Eroaminen ja avioliiton ulkopuolinen seksi on ollut synti. Au-lapsia ei saanut olla.

Nykyään uskonto ei määritä ihmisten elämää vaan kaikilla on vapaus elää kuten haluavat.

Perhe nähdään nykyään ehkä enemmän tilapäisenä elämäntaparatkaisuna, kunnes lapset on tehty ja sitten energiansa voikin taas suunnata muihin asioihin.

Aika harvalle nykyään riittää elämän sisällöksi perhe. Halutaan muutakin.

Lapsia ei tarvitse hankkia koska maapallo hukkuu ylikansoitukseen. Lapsia ei myöskään tarvitse tehdä vanhuuden turvaksi.

Perhettä ei oikeastaan tarvita enää mihinkään. Ennen se oli ainoa turva esim. sairauden kohdatessa tai vanhuuden raihnaisuudessa.

Niin eli ero kuuluu olennaisena osana nykynaisen elämää.

Kakkahattutäti kirjoitti:

Morty kirjoitti:

Varmasti näinkin, mutta uskon että se johtuu eniten yleisestä asennemuutoksesta avioliittoa kohtaan. Ennen sitouduttiin "kunnes kuolema meidät erottaa" ja eroamista ei pidetty hyvänä asiana. Nyt ilmapiiri on muuttunut täysin. Uskon että tämä on se suurin erottava tekijä sukupolvien välillä.

Samaten kuin nuo lakimuutokset, eivät nekään ole tulleet tyhjästä, vaan ne ovat asenneilmapiirin muuttumisen seurausta.

Nythän Yhdysvalloissa avioerot ovat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan laskussa, ja se selittyy käytännössä kokonaan milleniaanisukupolvella. Millenniaalithan ovat erittäin polarisoituneita. Osa on erittäin liberaaleja ja osa erittäin konservatiiveja. Ja nyt näyttää siltä että nuo konservatiiviset nuoret menevät nuorena naimisiin ja eroprosentti on erittäin pieni. Toki on aikaista sanoa mitään varmaa näin aikaisin, mutta trendi näyttäisi olevan muuttumassa.

Uskonto on näytellyt tässä isoa roolia. Eroaminen ja avioliiton ulkopuolinen seksi on ollut synti. Au-lapsia ei saanut olla.

Nykyään uskonto ei määritä ihmisten elämää vaan kaikilla on vapaus elää kuten haluavat.

Perhe nähdään nykyään ehkä enemmän tilapäisenä elämäntaparatkaisuna, kunnes lapset on tehty ja sitten energiansa voikin taas suunnata muihin asioihin.

Aika harvalle nykyään riittää elämän sisällöksi perhe. Halutaan muutakin.

Lapsia ei tarvitse hankkia koska maapallo hukkuu ylikansoitukseen. Lapsia ei myöskään tarvitse tehdä vanhuuden turvaksi.

Perhettä ei oikeastaan tarvita enää mihinkään. Ennen se oli ainoa turva esim. sairauden kohdatessa tai vanhuuden raihnaisuudessa.

Niin eli ero kuuluu olennaisena osana nykynaisen elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Morty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en yritä parisuhdetta enää.

Kun nainen haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "nalkuttamista".

Kun mies haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "asiaa".

Miehen ja naisen yhteiselämä ei vaan onnistu. Kaksi liian erilaista otusta. Molemmat haluavat elää tavallaan ja tavat hankalasti yhteensovitettavissa.

Niin. Se on vain mysteeri että tuhansien vuosien ajan homma toimi, ja avioeroja ei käytännössä ollut yhtään. Tuhansien vuosien ajan miehen ja naisen yhteiselämä onnnistui erittäin hyvin. Sitten 1960-luvulla tapahtui jotain, ja nyt homma ei enää toimi, ei sitten millään.  Tähän tietysti saadaan vasta-argumentti että ennen naiset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja oli pakko pysyä liitossa jne.

Ehkä osin totta, mutta kun muistelen vieläpä omia isovanhempiani ja muita tuntemiani sen ikäluokan ihmisiä, en muista näiden vanhojen naisten vaikuttaneen siltä että he olisivat avioliitossa pakosta, vaan päinvastoin he olivat hyvin sitoutuneita ja puolustivat perinteistä käsitystä avioliitosta.

Lisäksi tutkimusten (esim. The Paradox of Declining Female Happiness (Stevenson, Wolfers, 2008) mukaan myös naisten onnellisuus näyttäisi vähentyneen viime vuosikymmenten aikana. Silloin 50-luvulla jolloin vaimot olivat de facto riippuvaisia miestensä tuloista, naiset olivat onnellisempia kuin nyt kun tasa-arvo ja kaikki muut kivat jutut, ja naiset ovat kouluttautuneita ja menestyvät työelämässäkin.

Muutama kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jokin meni pahasti pieleen. Pitäisi löytää undo-nappula, jos sellainen on olemassa ja poistaa se osa kehityksestä mikä on huonoa.

Ajattelen myös että pitäisikö nykyistä avioliittoa kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, koska sillä ei enää ole oikein mitään tekemistä perinteisen avioliiton kanssa.

Mansplainingia kerrakseen. Tiedät jopa omaa isoäitiäsikin paremmin, kuinka onnellinen hän on avioliitossaan ollut. Ennen 1960-lukua ei ollut sopivaa "pestä likapyykkiä" julkisesti ja perheiden ongelmista vaiettiin. Omat lapsenlapset, tuttavien lapsenlapsista puhumattakaan, eivät aivan varmasti ole olleet sellaisessa asemassa, että heidän edessään olisi ruodittu avio-ongelmia. Vaatii melkoista itseluottamusta, että kuvittelee pystyvänsä pelkkien omien havaintojensa pohjalta tekemään analyysin omien isovanhempien ja lisäksi vielä lähes tuntemattomien ihmisten parisuhteiden tilasta.

Mistä tuli mieleen...tästä on jo vuosia ja vuosia aikaa, kun istuin bussissa, ja takanani kaksi vanhaa leskirouvaa (n 80 v?) keskusteli elämästään. (Kyllä, kuuntelin korvat höröllä.)  Aika raadollista silloisen nuoren naisen näkökulmasta; molemmat pohtivat menneitä ja olivat yhtä mieltä siitä, että olisivat aikanaan lähteneet liitoistaan jos olisi ollut paikka mihin mennä. Se katkeruuden määrä on jäänyt mieleen, ja vaikka omakaan elämä ei ole ollut yhtä auringonpaistetta, mun keski-ikäisellä seitsarisukupolvella on sentään ollut jo todellisia vaihtoehtoja. Kaikilla ei ole ollut.

Vaari kuoli 1981. Mummi ei tullut edes vaarin hautajaisiin. Osti heti vaarin kuoltua matkan Torremolinokseen. En ollut koskaan nähnyt mummia niin onnellisena kuin vaarin kuoleman jälkeen.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni isovanhempien ikäluokasta olisi halunnut todella erota, jos se olisi ollut mahdollista. 

Exäni koko shokkieron, kun jätin hänet täysin yllättäen. Nyt jälkiviisaana olen tajunnut, että hänen saamansa miehen malli oli aika perseestä. Tapasimme hänen vanhempiaan tosi harvoin pitkän välimatkan vuoksi, joten appivanhempien elämä näyttäytyi alkuvuosina varsin tasa-arvoiselta. Vuosien varrella minulle paljastui, että miehen pappa oli alkoholisti, joka ei juuri töissä käynyt. Mummo hoiti työssäkäyntinsä ohessa myös kodin yksin. Pappa laiminlöi terveytensä ja kuoli n 60-vuotiaana. Tämän jälkeen mummo alkoi elämään ja vietti yli 20 vuotta hyvin onnellisena reissaten ja elämästä nauttien. Miehen äiti oli kotona nyhjöttävä kaappijuoppo, jonka alkoholin käyttö oli näennäisesti hallinnassa. Paitsi alkoa piti ottaa janoon, juhlaan, arkeen, lämmikkeeksi, viilennykseksi you name it... Toki Miehen isä oli vanhanaikainen sovinisti, jonka töiden ja harrastusten ympärillä pyöri muun perheen elämä. Miehen äidillä ei ollut mitään omaa elämää, vaan kaikki sosiaaliset piirit tulivat miehensä harrastusten ja töiden kautta. Myös miehen veli (jonka kanssa ei juuri olla tekemisissä oltu) on melkoisen sovinistinen peter pan.

Mies jaksoi esittää tasa-arvoista lasten syntymään saakka. Sen jälkeen hänestä vuosien varrella kuoriutui alkoholisoituva sovinistijuntti. Ja lopulta liitto päättyi shokkieroon.

Juu kyllä on huomattu että miehille tulee täysin yllätyksenä, kun nainen viimein saa tarpeekseen miehen käytöksestä.

Eikä tarvi olla edes vaimo. Vuosi takaperin tapailin erästä miestä joka osoittautui totaali k*sipääksi. Edelleen tyyppi jaksaa lähettää viestiä ja ihmettelee että mikä on ongelma. Minua tietenkin syyttää kiukuttelusta. En vastaile mitään ja olen estänyt tyypin, mutta edellee viestiä pukkaa spämmikansioon.

Ja miehen myös toki.

Harva mieskään enää nykyään haluaa olla vain yhden naisen kanssa elämänsä aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen sisu koskee miehiä enemmän kun näitä juttuja lukee. Ja se että niin myötä kuin vastoinkäymisissä yhdessä ollaan. Naiset, älkää luovuttako liian helpolla. Vikaa teissäkin. Ja palsta pitkälti naisten pyörittämä joten kommentistani odottelen alapeukkuryöppyä

Jos on haksahtanut riesan itselleen ottamaan niin miksei siitä saisi hankkiutua eroin?

Koska naiset aina lopulta haluavat erota, pitäisi teidän kantaa vastuu ja olla pariutumatta alkujaankaan.

Ja miesten ei tarvitse kantaa vastuuta siitä, että ovat kykenemättömiä elämään yhtään kenenkään tai minkään kanssa, mutta silti ovat innokkaasti naisen helmoihin puskemassa?