Miesten kokemat shokkierot

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle (nainen) eroilmoitus tuli puskista. Meillä oli kylläkin mennyt huonosti. Olin ehdottanut eroa, mutta mies halusi jatkaa. Kuukausi sen jälkeen miehellä olikin uusi nainen ja ilmoitti että erotaan. Eli viimenen kommentti häneltä keskustelussa oli se, että hän haluaa jatkaa, ja sitten kuukauden jälkeen hänellä olikin uusi nainen (jolle oli varmaan selittänyt, että "olemme eroamassa"). Niin, mutta miksi minä käytin aikaani ja voimani siihen, että yritin saa suhteen toimimaan, kun mies ilmeisesti käytti aikansa siihen, että etsii uuden kumppanin. Miksei suostunut eroehdotukseeni...? Itsekästä peliä ja pettämistä. Ei ihme, että naiset nykyään ottavat ja lähtevät, jos ei suju.

Mä tiedän tällaisia tapauksia monta. Ettei mies halua tehdä suhteen eteen mitään- ei ottaa vastuuta, ratkoa ongelmia yhdessä, mennä terapiaan- vaan ottaa itsestäänselvänä, riittävänä palveluna sen että kotihommat hoituu ja seksiä saa helpolla. Ja sitten kun vaimo voi huonosti, mies ratkaisee "huonon vaimon" ongelman hakemalla toisen naisen- joko siihen heti, tai vähintään samantien kun ero on tullut. Useimmiten jo rinnakkain on katsottuna seuraava. Eikä puhettakaan mistään eron käsittelystä. Eikä edes vastuuta siitä erosta ja sen eteen tehtävistä asioista.

Minun ex oli uuden kumppaninsa kanssa romanttisella lemmenlomalla kun minä samaan aikaan lapset kainalossa hoidin kaikki ositus-talonmyynti-muutto jne asiat. Valtakirjat sentään kirjoitti, että sain asiat hoidettua.  Sittemmin asiat on lutviutuneet hyvin, mutta kyllä se oli niin käsittämätöntä touhua silloin, etten tajua vieläkään.

Miten "uusi" nainen tähän suostuu? Minua ällöttäisi sellainen mies, joka vaan pakenee vastuilta.

Jos tuntuu ettei halua jatkaa suhteessa niin se päätös kannattaa tehdä mahdollisimman nopeasti ja tilanne selittää kumppanilleen mahdollisimman kattavasti ja selkeästi, koska epätietoisuus on se pahin tappaja ja ihmisen aika taas on arvokasta, ei sitä pidä haaskata haahuilemalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen sisu koskee miehiä enemmän kun näitä juttuja lukee. Ja se että niin myötä kuin vastoinkäymisissä yhdessä ollaan. Naiset, älkää luovuttako liian helpolla. Vikaa teissäkin. Ja palsta pitkälti naisten pyörittämä joten kommentistani odottelen alapeukkuryöppyä

Jos on haksahtanut riesan itselleen ottamaan niin miksei siitä saisi hankkiutua eroin?

Koska naiset aina lopulta haluavat erota, pitäisi teidän kantaa vastuu ja olla pariutumatta alkujaankaan.

Ja miesten ei tarvitse kantaa vastuuta siitä, että ovat kykenemättömiä elämään yhtään kenenkään tai minkään kanssa, mutta silti ovat innokkaasti naisen helmoihin puskemassa?

Ja silti naiset hakkaa päätänsä seinään. Kuka tässä onkaan se urpo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että olen itse pian tilanteessa, jossa aiheutan miehelle "shokkieron". Miehen käytöksessä on asioita, joita en pysty hyväksymään ja joihin olen alusta asti toivonut muutosta. Olen puhunut toiveistani ja tarpeistani avoimesti, mutta mies on kuitannut puheeni ketjussa aiemmin mainituksi hormonihöyryilyksi ja nalkutukseksi. Jokin aika sitten totesin miehelle, että nyt en enää pysty jatkamaan suhdetta, jossa joudun joustamaan kohtuuttomasti, enkä näe enää muuta mahdollisuutta kuin erota, ja mies oli aivan yllättynyt, että oikeastiko mainitsemani asiat häiritsivät minua.

En halua olla suhteessa, jossa joudun uhkailemaan erolla tullakseni kuulluksi. Kun puhun erosta, olen tosissani. Mies otti käsittääkseni eropuheen "varoituksena", ja siksi luulen miehen yllättyvän, kun todella pyydän häntä kahden kuukauden päästä pakkaamaan tavaransa. Asumme minun omistamassani asunnossa. Minulle miehen täysin sivuuttamat aiemmat keskusteluyritykset olivat varoituksia ja kun ero on mainittu, on päätös jo tehty.

Ovatko miehet ja naiset biologisesti näin erilaisia vai ovatko erot kasvatuksen tulosta? Opetetaanko miehet sulkemaan korvansa ja väheksymään naisten puhetta? Miten muuten on mahdollista, että asia, jonka tiedän ottaneeni kymmeniä kertoja puheeksi, tulee miehelle yllätyksenä?

Nyt täytyy naisena ihmetellä, että miksi ihmeessä ryhdyit suhteeseen, jossa näit miehen käytöksessä ongelmia jo heti alussa? Ymmärrän sen, jos alussa huonoa käytöstä ei ole ja se tulee näkyviin vasta myöhemmin. Mutta tuota en.

Kyse ei ole mistään sillä tavalla isoista asioista, kuin mikä vaikka alkoholiongelma tai peliriippuvuus olisi. Mies oli tottunut sinkkuaikana elämään tietyllä tavalla, sanotaan vaikka että laittamaan harrastuksensa etusijalle, ja ajattelin, että suhteen myötä hän alkaisi joustaa. Lisäksi kuvittelin pitkään voivani sopeutua. Kun kyse on verrattain pienestä ongelmasta, en kärsi samalla tavalla kuin kärsisin, jos mies ryyppäisi tai pettäisi, joten en halunnut luovuttaa liian helpolla.

Monen naisen ongelmana on, että ajatellaan kaikenlaista. Ennenkuin lyödään hynttyyt yhteen, miehen olisi pitänyt lakata laittamasta harrastustaan etusijalle. Vasta sitten, kun näin olisi ollut puolesta vuodesta vuoteen, olisi voinut harkita yhdessä asumista. Tai ainakin olisi ensin pitänyt seurustella tarpeeksi pitkään (sen romanttisen vaiheen ohi), jotta olisi itsestään nähnyt, pystyykö sopeutumaan vai ei. 

Seurustelimme kaksi vuotta ennen kuin muutimme yhteen ja kyllä, suhteen alussa mies jousti ja antoi ymmärtää esimerkiksi jakavansa kanssani mielenkiinnonkohteita, jotka eivät sitten oikeasti kiinnostaneetkaan. Vähitellen hän palasi vanhoihin tapoihinsa ja totuus muka-yhteisistä mielenkiinnonkohteista paljastui. Lisäksi yhteenmuuttamisen myötä alkoi kotitöiden välttely, vaikka yksin asuessaan mies oli pitänyt asuntonsa mallikelpoisessa kunnossa. Sitä, millaista toisen kanssa on asua, ei saa selville muuten kuin asumalla toisen kanssa.

Kaksi vuottahan on just se romanttisen rakkauden vaihe, jolloin ihminen jaksaa vielä esittää olevansa jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Sen jälkeen alkaa pikkuhiljaa laantumaan. Tuo on toki totta, että yksin asuessa on pakko siivota, koska ei ole ketään muutakaan, joka siivoaisi. Teidän olisi kannattanut elää kolmas vuosi niin, että olisit käytännössä asunut miehen asunnossa, mutta kuitenkin pitänyt myös oman asuntosi. Silloin jo nähnyt, laskeeko miehen siivousinto, kun sinä olet joka päivä saman katon alla. Tai yhteenmuutettua olisit voinut laskea omaa siivousintoasi samaa tahtia kuin mieskin. 

Ymmärrän kuitenkin hyvin kuvion, mistä puhut. Kun toinen vähentää kotitöiden tekoa, toiselle jää enemmän kotitöitä. Kun aikaa kuluu, toinen toteaa, että nalkutuksen kuunteleminen on kuitenkin vähemmän vaivalloista kuin kylpyhuoneen pesu tai imuroiminen. Ja kun nalkutusta kuulee tarpeeksi kauan, siihen ei enää edes reagoi. Alkaa pitää sitä vain parisuhteeseen kuuluvana taustahälynä. Olen nainen ja inhoan siivoamista. Olen aina inhonnut. Mulle sopisi oikein hyvin kuunnella 8 tuntia päivässä nalkutusta, jos mun sen vastineeksi ei ikinä enää tarvitsisi siivota. Osaan nimittäin "laittaa korvat kiinni" kuten monet miehetkin tekevät. Miehet vaan eivät suostu siihen, että alkaisivat tehdä kotitöistä luistavan naisenkin osuuden. 

Jälkikäteen on kovin helppo sanoa, mitä olisi tai ei olisi kannattanut tehdä. Olimme kumpikin suhteen alkaessa jo yli kolmekymppisiä, ja ajatuksena oli vielä suhteen alkaessa perheen perustaminen. Ei oikein ollut mahdollisuutta seurustella vuosikausia sitoutumatta. Ajan kuluessa, käytännössä huomatessani, millaista yhteiselämä miehen kanssa on, muutin mieleni lasten hankkimisen suhteen. En halua perheen projektipäälliköksi enkä viettää yksinhuoltajan elämää miehen huidellessa omissa menoissaan. Halusin olla rehellinen ja kerroin päätöksestäni miehelle. Lapsitoiveistaan huolimatta hän päätti jäädä suhteeseen. Mies ehkä kuvitteli, että biologisen kelloni ääni lopulta vaimentaa suhteen toimivuutta koskevat epäilykseni, ja on silmin nähden pettynyt, kun näin ei ole käynytkään. Olen siis mieluummin ilman lapsia kuin teen niitä huonoon suhteeseen, eikä lapsettomaksi jääminen ole minulle ongelma. Onneksi miehellä, jolle asia on selvästi isompi, on vielä muutama vuosi aikaa etsiä kumppani, jonka kanssa toteuttaa haave.

Jälkiviisaus on tietysti myöhäistä. Monet menevät yhteen jo ennenkuin itsestään parhaiden puolien esittämisvaihe on mennyt ohi. Sitten petytään, kun toinen ei ollutkaan sellainen kuin oli uskotellut olevansa.  Mutta näin käy meistä useimmille sukupuolesta riippumatta. Suhteen alussa seksiä saisi olla vaikka viisi kertaa päivässä, mutta kolmen vuoden päästä huomattavasti vähempikin riittää. Sekä miesten että naisten pitäisi ymmärtää, että suhteen ensimmäiset vuodet ovat vielä honeymoonia ja kumppanin todellinen minä alkaa tulla esille vasta sitten, kun tuo vaihe on  ohi. Valitettavasti ihastumme ja rakastumme siihen ihmiseen, joka toinen esitti suhteen alkuvaiheessa olevansa. Ja toki alkuvaiheessa monesti onkin vielä ihan aitoa, mutta johtuu vain suhteen ja kumppanin uutuudenviehätyksestä. 

Mä ymmärrän hyvin niitä miehiä, jotka luiskahtavat tasaveroisesta puolisosta sohvalle lojuvaksi nalkutuksen kuuntelijaksi. Ymmärrän siksi, että luiskahtaisin varmasti aivan samalla tavalla, jos joku mies tarjoaisi mulle mahdollisuuden luiskahtaa. Miehet vaan eivät yleensä jää sellaisiin suhteisiin, joissa nainen sluibailee kotihommista. He eivät mahdollista naisen sluibailua. 

Nalkutus on muuten oikeasti äärettömän huono ja tehoton keino. Sille tulee nimittäin lopulta immuuniksi. Siihen asti nalkuttaminen aiheuttaa vain sen, että entistä vähemmän huvittaa tehdä nalkutuksen kohteena olevaa asiaa. Ihan sama tilanne kuin jos mies vonkaa ja vonkaa vaimoltaan seksiä. Ei naisen seksihalut vonkaamisella parane, vähenee vain entisestään.

Tuo esitämisongelma on nykyään ajankohtainen.

Jos kysyt naisilta neuvoa treffeille tai nettiprofiiliin, he neuvovat kyseessä olevan kuin työhaastattelutilanne. Ei siinä kuulukaan antaa itsestään realistista kuvaa, vaan tuoda esille ne hyvät puolet. Ellei tuo, joku muu niin tekee je voittaa pariutumiskilpailussa.

Ja olet oikeassa nalkuttamisen suhteen. Se on yksi syy miksi moni mies pakenee autotalliin. Eräs syy tämän taustalla on naisten luontaisesti korkeampi neuroottisuus: ne asiat kotona jotka eivät häiritse miestä, häiritsevät naista. Siksi mies ei osallistu 50/50 siivoamiseen ja metatyöhön.

Vierailija kirjoitti:

Jos tuntuu ettei halua jatkaa suhteessa niin se päätös kannattaa tehdä mahdollisimman nopeasti ja tilanne selittää kumppanilleen mahdollisimman kattavasti ja selkeästi, koska epätietoisuus on se pahin tappaja ja ihmisen aika taas on arvokasta, ei sitä pidä haaskata haahuilemalla.

Tämä.

Jokainen ansaitsee kumppanin, joka oikeasti haluaa olla juuri sen oman kumppaninsa kanssa.

Meillä kaikilla on vain yksi ainutkertainen elämä. Käyttäkää se viisaasti.

Elämällä on paljon annettavaa, kun uskaltaa ottaa sen vastaan.

huonossa suhteessa ei saa kirkkaampaa kruunua eikä palkintoa tuonpuoleisessa.

Kakkahattutäti kirjoitti:

Ja miehen myös toki.

Harva mieskään enää nykyään haluaa olla vain yhden naisen kanssa elämänsä aikana.

No ei yksikään jos olisi kysyntää.

Vierailija kirjoitti:

Ja silti naiset hakkaa päätänsä seinään. Kuka tässä onkaan se urpo?

Jokainen huonossa suhteessa roikkuva on urpo. Ei se ole sukupuolikysymys.

Ihan yhtä paljon mä tunnen vässyköitä miehiä, jotka ei saa kamalia vaimojaan jätettyä, kuin miehistään jatkuvasti valittavia akkoja.

Pitää olla munaa lähteä. Jokainen on sen itselleen velkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Morty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en yritä parisuhdetta enää.

Kun nainen haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "nalkuttamista".

Kun mies haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "asiaa".

Miehen ja naisen yhteiselämä ei vaan onnistu. Kaksi liian erilaista otusta. Molemmat haluavat elää tavallaan ja tavat hankalasti yhteensovitettavissa.

Niin. Se on vain mysteeri että tuhansien vuosien ajan homma toimi, ja avioeroja ei käytännössä ollut yhtään. Tuhansien vuosien ajan miehen ja naisen yhteiselämä onnnistui erittäin hyvin. Sitten 1960-luvulla tapahtui jotain, ja nyt homma ei enää toimi, ei sitten millään.  Tähän tietysti saadaan vasta-argumentti että ennen naiset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja oli pakko pysyä liitossa jne.

Ehkä osin totta, mutta kun muistelen vieläpä omia isovanhempiani ja muita tuntemiani sen ikäluokan ihmisiä, en muista näiden vanhojen naisten vaikuttaneen siltä että he olisivat avioliitossa pakosta, vaan päinvastoin he olivat hyvin sitoutuneita ja puolustivat perinteistä käsitystä avioliitosta.

Lisäksi tutkimusten (esim. The Paradox of Declining Female Happiness (Stevenson, Wolfers, 2008) mukaan myös naisten onnellisuus näyttäisi vähentyneen viime vuosikymmenten aikana. Silloin 50-luvulla jolloin vaimot olivat de facto riippuvaisia miestensä tuloista, naiset olivat onnellisempia kuin nyt kun tasa-arvo ja kaikki muut kivat jutut, ja naiset ovat kouluttautuneita ja menestyvät työelämässäkin.

Muutama kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jokin meni pahasti pieleen. Pitäisi löytää undo-nappula, jos sellainen on olemassa ja poistaa se osa kehityksestä mikä on huonoa.

Ajattelen myös että pitäisikö nykyistä avioliittoa kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, koska sillä ei enää ole oikein mitään tekemistä perinteisen avioliiton kanssa.

Mansplainingia kerrakseen. Tiedät jopa omaa isoäitiäsikin paremmin, kuinka onnellinen hän on avioliitossaan ollut. Ennen 1960-lukua ei ollut sopivaa "pestä likapyykkiä" julkisesti ja perheiden ongelmista vaiettiin. Omat lapsenlapset, tuttavien lapsenlapsista puhumattakaan, eivät aivan varmasti ole olleet sellaisessa asemassa, että heidän edessään olisi ruodittu avio-ongelmia. Vaatii melkoista itseluottamusta, että kuvittelee pystyvänsä pelkkien omien havaintojensa pohjalta tekemään analyysin omien isovanhempien ja lisäksi vielä lähes tuntemattomien ihmisten parisuhteiden tilasta.

Mistä tuli mieleen...tästä on jo vuosia ja vuosia aikaa, kun istuin bussissa, ja takanani kaksi vanhaa leskirouvaa (n 80 v?) keskusteli elämästään. (Kyllä, kuuntelin korvat höröllä.)  Aika raadollista silloisen nuoren naisen näkökulmasta; molemmat pohtivat menneitä ja olivat yhtä mieltä siitä, että olisivat aikanaan lähteneet liitoistaan jos olisi ollut paikka mihin mennä. Se katkeruuden määrä on jäänyt mieleen, ja vaikka omakaan elämä ei ole ollut yhtä auringonpaistetta, mun keski-ikäisellä seitsarisukupolvella on sentään ollut jo todellisia vaihtoehtoja. Kaikilla ei ole ollut.

Kiva tarina ja sopii niin kivasti feministiseen viitekehykseen.

Et tiedä mikä on viitekehys, et tiedä mitä on feminismi ja et tiedä, mikä on tarina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen sisu koskee miehiä enemmän kun näitä juttuja lukee. Ja se että niin myötä kuin vastoinkäymisissä yhdessä ollaan. Naiset, älkää luovuttako liian helpolla. Vikaa teissäkin. Ja palsta pitkälti naisten pyörittämä joten kommentistani odottelen alapeukkuryöppyä

Jos on haksahtanut riesan itselleen ottamaan niin miksei siitä saisi hankkiutua eroin?

Koska naiset aina lopulta haluavat erota, pitäisi teidän kantaa vastuu ja olla pariutumatta alkujaankaan.

Ja miesten ei tarvitse kantaa vastuuta siitä, että ovat kykenemättömiä elämään yhtään kenenkään tai minkään kanssa, mutta silti ovat innokkaasti naisen helmoihin puskemassa?

Ja silti naiset hakkaa päätänsä seinään. Kuka tässä onkaan se urpo?

No se mies.

Vierailija kirjoitti:

Morty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en yritä parisuhdetta enää.

Kun nainen haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "nalkuttamista".

Kun mies haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "asiaa".

Miehen ja naisen yhteiselämä ei vaan onnistu. Kaksi liian erilaista otusta. Molemmat haluavat elää tavallaan ja tavat hankalasti yhteensovitettavissa.

Niin. Se on vain mysteeri että tuhansien vuosien ajan homma toimi, ja avioeroja ei käytännössä ollut yhtään. Tuhansien vuosien ajan miehen ja naisen yhteiselämä onnnistui erittäin hyvin. Sitten 1960-luvulla tapahtui jotain, ja nyt homma ei enää toimi, ei sitten millään.  Tähän tietysti saadaan vasta-argumentti että ennen naiset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja oli pakko pysyä liitossa jne.

Ehkä osin totta, mutta kun muistelen vieläpä omia isovanhempiani ja muita tuntemiani sen ikäluokan ihmisiä, en muista näiden vanhojen naisten vaikuttaneen siltä että he olisivat avioliitossa pakosta, vaan päinvastoin he olivat hyvin sitoutuneita ja puolustivat perinteistä käsitystä avioliitosta.

Lisäksi tutkimusten (esim. The Paradox of Declining Female Happiness (Stevenson, Wolfers, 2008) mukaan myös naisten onnellisuus näyttäisi vähentyneen viime vuosikymmenten aikana. Silloin 50-luvulla jolloin vaimot olivat de facto riippuvaisia miestensä tuloista, naiset olivat onnellisempia kuin nyt kun tasa-arvo ja kaikki muut kivat jutut, ja naiset ovat kouluttautuneita ja menestyvät työelämässäkin.

Muutama kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jokin meni pahasti pieleen. Pitäisi löytää undo-nappula, jos sellainen on olemassa ja poistaa se osa kehityksestä mikä on huonoa.

Ajattelen myös että pitäisikö nykyistä avioliittoa kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, koska sillä ei enää ole oikein mitään tekemistä perinteisen avioliiton kanssa.

Tuo on hauska ristiriita feministisen maailmanhistoria kanssa.

Sen mukaanhan naiset olivat miesten orjia joiden piti hyväksyä miesten hakkaaminen ja juopottelu, samaan aikaan kun miehet nauttivat male privilege-eduistaan ottaen aurinkoa kaivoksissa ja rentoutuen pommien pauketta kuunnellen taisteluhaudoissa. Kaikki avioliitot olivat tietysti järjestettyjä, aina ja kaikkialla, ja toki siten että mies sai päättää kenet otti.

Jospa se kuitenkin oli niin että miehet ja naiset tekivät yhteistyötä ja olivat valmiita kompromisseihin? Vrt. nykyajan kuvio jossa kumppanin pitää täyttää tarkka speksilista ja muuttua mieleiseksi kun oma elämänvaihe muuttuu biletytöstä kotinaiseksi ja taas takaisin menonaiseksi?

Jospa asioista kuitenkin puhuttiin suoremmin, eikä siten että toisen pitää vain tajuta kun se suoraan puhuminen ei tunnu kivalta?

Tilastot kun osoittavat ettei yhdessä pysyminen selity vain sillä ettei eroamista katsottu hyvällä, tai että naiset olivat miehistä riippuvaisempia (toki feministinen historia unohtaa ettei perheensä jättävää miestä katsottu yhtään sen suopeammin). Avioliitoista huomattavasti suurempi osa oli myös onnellisempia.

Tuossa on varmasti osa totta. Liitot toki kestivät kun erotakaan ei useimmat voineet tai kokeneet voivansa, ehkä se johti suoraan puhumiseen mutta myös osaansa tyytymiseen.  Tiedän yhdenkin pariskunnan joka oli 50 vuotta naimisissa kunnes mies kuoli. Mies oli vain aivan kauhea puolisolleen, petti, haukkui, ajoittain väkivaltainenkin. Kaikki tiesivät. Nainen ei lähtenyt koska "niin ei vaan tehty", ainakaan porvarispiireissä. Hänestä olisi tullut jonkinlainen hylkiö. Silti, onhan heidänkin joskus täytynyt tavata ja rakastua, ainakin joksikin aikaa. Surullista. Onneksi nykyään on vaihtoehtoja - molemmilla sukupuolilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että olen itse pian tilanteessa, jossa aiheutan miehelle "shokkieron". Miehen käytöksessä on asioita, joita en pysty hyväksymään ja joihin olen alusta asti toivonut muutosta. Olen puhunut toiveistani ja tarpeistani avoimesti, mutta mies on kuitannut puheeni ketjussa aiemmin mainituksi hormonihöyryilyksi ja nalkutukseksi. Jokin aika sitten totesin miehelle, että nyt en enää pysty jatkamaan suhdetta, jossa joudun joustamaan kohtuuttomasti, enkä näe enää muuta mahdollisuutta kuin erota, ja mies oli aivan yllättynyt, että oikeastiko mainitsemani asiat häiritsivät minua.

En halua olla suhteessa, jossa joudun uhkailemaan erolla tullakseni kuulluksi. Kun puhun erosta, olen tosissani. Mies otti käsittääkseni eropuheen "varoituksena", ja siksi luulen miehen yllättyvän, kun todella pyydän häntä kahden kuukauden päästä pakkaamaan tavaransa. Asumme minun omistamassani asunnossa. Minulle miehen täysin sivuuttamat aiemmat keskusteluyritykset olivat varoituksia ja kun ero on mainittu, on päätös jo tehty.

Ovatko miehet ja naiset biologisesti näin erilaisia vai ovatko erot kasvatuksen tulosta? Opetetaanko miehet sulkemaan korvansa ja väheksymään naisten puhetta? Miten muuten on mahdollista, että asia, jonka tiedän ottaneeni kymmeniä kertoja puheeksi, tulee miehelle yllätyksenä?

Nyt täytyy naisena ihmetellä, että miksi ihmeessä ryhdyit suhteeseen, jossa näit miehen käytöksessä ongelmia jo heti alussa? Ymmärrän sen, jos alussa huonoa käytöstä ei ole ja se tulee näkyviin vasta myöhemmin. Mutta tuota en.

Kyse ei ole mistään sillä tavalla isoista asioista, kuin mikä vaikka alkoholiongelma tai peliriippuvuus olisi. Mies oli tottunut sinkkuaikana elämään tietyllä tavalla, sanotaan vaikka että laittamaan harrastuksensa etusijalle, ja ajattelin, että suhteen myötä hän alkaisi joustaa. Lisäksi kuvittelin pitkään voivani sopeutua. Kun kyse on verrattain pienestä ongelmasta, en kärsi samalla tavalla kuin kärsisin, jos mies ryyppäisi tai pettäisi, joten en halunnut luovuttaa liian helpolla.

Monen naisen ongelmana on, että ajatellaan kaikenlaista. Ennenkuin lyödään hynttyyt yhteen, miehen olisi pitänyt lakata laittamasta harrastustaan etusijalle. Vasta sitten, kun näin olisi ollut puolesta vuodesta vuoteen, olisi voinut harkita yhdessä asumista. Tai ainakin olisi ensin pitänyt seurustella tarpeeksi pitkään (sen romanttisen vaiheen ohi), jotta olisi itsestään nähnyt, pystyykö sopeutumaan vai ei. 

Seurustelimme kaksi vuotta ennen kuin muutimme yhteen ja kyllä, suhteen alussa mies jousti ja antoi ymmärtää esimerkiksi jakavansa kanssani mielenkiinnonkohteita, jotka eivät sitten oikeasti kiinnostaneetkaan. Vähitellen hän palasi vanhoihin tapoihinsa ja totuus muka-yhteisistä mielenkiinnonkohteista paljastui. Lisäksi yhteenmuuttamisen myötä alkoi kotitöiden välttely, vaikka yksin asuessaan mies oli pitänyt asuntonsa mallikelpoisessa kunnossa. Sitä, millaista toisen kanssa on asua, ei saa selville muuten kuin asumalla toisen kanssa.

Kaksi vuottahan on just se romanttisen rakkauden vaihe, jolloin ihminen jaksaa vielä esittää olevansa jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Sen jälkeen alkaa pikkuhiljaa laantumaan. Tuo on toki totta, että yksin asuessa on pakko siivota, koska ei ole ketään muutakaan, joka siivoaisi. Teidän olisi kannattanut elää kolmas vuosi niin, että olisit käytännössä asunut miehen asunnossa, mutta kuitenkin pitänyt myös oman asuntosi. Silloin jo nähnyt, laskeeko miehen siivousinto, kun sinä olet joka päivä saman katon alla. Tai yhteenmuutettua olisit voinut laskea omaa siivousintoasi samaa tahtia kuin mieskin. 

Ymmärrän kuitenkin hyvin kuvion, mistä puhut. Kun toinen vähentää kotitöiden tekoa, toiselle jää enemmän kotitöitä. Kun aikaa kuluu, toinen toteaa, että nalkutuksen kuunteleminen on kuitenkin vähemmän vaivalloista kuin kylpyhuoneen pesu tai imuroiminen. Ja kun nalkutusta kuulee tarpeeksi kauan, siihen ei enää edes reagoi. Alkaa pitää sitä vain parisuhteeseen kuuluvana taustahälynä. Olen nainen ja inhoan siivoamista. Olen aina inhonnut. Mulle sopisi oikein hyvin kuunnella 8 tuntia päivässä nalkutusta, jos mun sen vastineeksi ei ikinä enää tarvitsisi siivota. Osaan nimittäin "laittaa korvat kiinni" kuten monet miehetkin tekevät. Miehet vaan eivät suostu siihen, että alkaisivat tehdä kotitöistä luistavan naisenkin osuuden. 

Jälkikäteen on kovin helppo sanoa, mitä olisi tai ei olisi kannattanut tehdä. Olimme kumpikin suhteen alkaessa jo yli kolmekymppisiä, ja ajatuksena oli vielä suhteen alkaessa perheen perustaminen. Ei oikein ollut mahdollisuutta seurustella vuosikausia sitoutumatta. Ajan kuluessa, käytännössä huomatessani, millaista yhteiselämä miehen kanssa on, muutin mieleni lasten hankkimisen suhteen. En halua perheen projektipäälliköksi enkä viettää yksinhuoltajan elämää miehen huidellessa omissa menoissaan. Halusin olla rehellinen ja kerroin päätöksestäni miehelle. Lapsitoiveistaan huolimatta hän päätti jäädä suhteeseen. Mies ehkä kuvitteli, että biologisen kelloni ääni lopulta vaimentaa suhteen toimivuutta koskevat epäilykseni, ja on silmin nähden pettynyt, kun näin ei ole käynytkään. Olen siis mieluummin ilman lapsia kuin teen niitä huonoon suhteeseen, eikä lapsettomaksi jääminen ole minulle ongelma. Onneksi miehellä, jolle asia on selvästi isompi, on vielä muutama vuosi aikaa etsiä kumppani, jonka kanssa toteuttaa haave.

Jälkiviisaus on tietysti myöhäistä. Monet menevät yhteen jo ennenkuin itsestään parhaiden puolien esittämisvaihe on mennyt ohi. Sitten petytään, kun toinen ei ollutkaan sellainen kuin oli uskotellut olevansa.  Mutta näin käy meistä useimmille sukupuolesta riippumatta. Suhteen alussa seksiä saisi olla vaikka viisi kertaa päivässä, mutta kolmen vuoden päästä huomattavasti vähempikin riittää. Sekä miesten että naisten pitäisi ymmärtää, että suhteen ensimmäiset vuodet ovat vielä honeymoonia ja kumppanin todellinen minä alkaa tulla esille vasta sitten, kun tuo vaihe on  ohi. Valitettavasti ihastumme ja rakastumme siihen ihmiseen, joka toinen esitti suhteen alkuvaiheessa olevansa. Ja toki alkuvaiheessa monesti onkin vielä ihan aitoa, mutta johtuu vain suhteen ja kumppanin uutuudenviehätyksestä. 

Mä ymmärrän hyvin niitä miehiä, jotka luiskahtavat tasaveroisesta puolisosta sohvalle lojuvaksi nalkutuksen kuuntelijaksi. Ymmärrän siksi, että luiskahtaisin varmasti aivan samalla tavalla, jos joku mies tarjoaisi mulle mahdollisuuden luiskahtaa. Miehet vaan eivät yleensä jää sellaisiin suhteisiin, joissa nainen sluibailee kotihommista. He eivät mahdollista naisen sluibailua. 

Nalkutus on muuten oikeasti äärettömän huono ja tehoton keino. Sille tulee nimittäin lopulta immuuniksi. Siihen asti nalkuttaminen aiheuttaa vain sen, että entistä vähemmän huvittaa tehdä nalkutuksen kohteena olevaa asiaa. Ihan sama tilanne kuin jos mies vonkaa ja vonkaa vaimoltaan seksiä. Ei naisen seksihalut vonkaamisella parane, vähenee vain entisestään.

Tuo esitämisongelma on nykyään ajankohtainen.

Jos kysyt naisilta neuvoa treffeille tai nettiprofiiliin, he neuvovat kyseessä olevan kuin työhaastattelutilanne. Ei siinä kuulukaan antaa itsestään realistista kuvaa, vaan tuoda esille ne hyvät puolet. Ellei tuo, joku muu niin tekee je voittaa pariutumiskilpailussa.

Ja olet oikeassa nalkuttamisen suhteen. Se on yksi syy miksi moni mies pakenee autotalliin. Eräs syy tämän taustalla on naisten luontaisesti korkeampi neuroottisuus: ne asiat kotona jotka eivät häiritse miestä, häiritsevät naista. Siksi mies ei osallistu 50/50 siivoamiseen ja metatyöhön.

Kerrotko vielä miksi siivoustaso kuuluisi päättää miehen halujen mukaan eikä naisten halujen mukaan. Jos 50% on sitä mieltä että tämä on oikea siivoustaso, et voi mitenkään huitaista sitä syrjään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä:

Vuosi sitten pyysin että voitaisiinko vuorotella kylpyhuoneen pesussa, se kun on suhteellisen työlästä jos vain toinen (=minä) teen sen aina yksin. Mies pesi kerran.

Joulun alla kysyin että muistatko, pesit kerran alkuvuonna etkä kertaakaan sen jälkeen. "no en ole muistanut pestä kun et ole pyytänyt sen jälkeen".

Tuo täydellinen oma-aloitteisuuden puute on raivostuttavaa, on kuin yksi kasvatettava lapsi lisää. Ja tuo nyt oli vain esimerkki, sama toistunut hyvin monessa muussakin. Ja ei, mies ei tee mitään "perinteisiä miestentöitäkään" ilman että pyydän: voisitko vuorostasi...

Kotityöt ovat nyt yksi ikuisuusaihe lisää, mutta jos haluat, että kylpyhuone tulee pestyä kerran viikossa ja että miehesi tekee sen joka toinen kerta, niin teidän tulee sopia viikot koska miehesi kylppärin pesee. Ja jos hän "unohtaa" ja peset sen hänen viikollaan, eihän varmasti muista sitä seuraavalla viikollakaan.

Ja tiedän, tuo on melkoista metatyötä, mutta jonkun sekin on tehtävä. Ja itseasiassa jos se hoidetaan riittävän hyvin, niin kotitöiden taakka kokonaisuudessaan helpottuu ja niitä on helpompi jakaa muille perheenjäsenille.

Toinen vaihtoehto on nurista itsekseen "en minäkään tee, kun ei toikaan"...

Eli suomeksi: mies on aina holhottava lapsi. Vain naiset ovat aikuisia.

Juu, ihan tilaamatta ja yllättäen se ero tulee monelle miehelle. Miksiköhän?

Ei tarvitse kuin lukaista vaikka keskustelua, jossa mies vaatii maksamaan puolet perheen kuluista ja kalliista vuokra-asunnosta, kun puoliso hoitaa MIEHEN yhdessä hankittua 10kk ikäistä lasta.

Tai, keskusteluja kotitöistä oli nainen työssä tai ei. Esim. perhevapaiden aikana, vaikka on pieni vauva, kotityöt jää äidin harteilla, kun kuitenkin makaa ja loisii vain päivät.

Puhumattakaan palkattomista poissaoloista, kun lapsi sairastuu tai viedään neuvolaan tai lääkäriin.

Monessa perheessä mies on yksi lapsi lisää, joka vielä syö monen edestä.

Nainen pääsee paljon helpommalla elämästä, kun elättää ja hoitaa lapset itse.

Totta kait ero tulee yllättäen ja harmittaisi ketä tahansa, kun viiden tähden palvelut yks kaks katoaisi ja joutuisi ottamaan vastuun elämästä ja huolehtimaan arkisista asioista, niin kuin ruuasta, pyykistä ja tiskeistä.

Totta kait se saa mielen mustaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että olen itse pian tilanteessa, jossa aiheutan miehelle "shokkieron". Miehen käytöksessä on asioita, joita en pysty hyväksymään ja joihin olen alusta asti toivonut muutosta. Olen puhunut toiveistani ja tarpeistani avoimesti, mutta mies on kuitannut puheeni ketjussa aiemmin mainituksi hormonihöyryilyksi ja nalkutukseksi. Jokin aika sitten totesin miehelle, että nyt en enää pysty jatkamaan suhdetta, jossa joudun joustamaan kohtuuttomasti, enkä näe enää muuta mahdollisuutta kuin erota, ja mies oli aivan yllättynyt, että oikeastiko mainitsemani asiat häiritsivät minua.

En halua olla suhteessa, jossa joudun uhkailemaan erolla tullakseni kuulluksi. Kun puhun erosta, olen tosissani. Mies otti käsittääkseni eropuheen "varoituksena", ja siksi luulen miehen yllättyvän, kun todella pyydän häntä kahden kuukauden päästä pakkaamaan tavaransa. Asumme minun omistamassani asunnossa. Minulle miehen täysin sivuuttamat aiemmat keskusteluyritykset olivat varoituksia ja kun ero on mainittu, on päätös jo tehty.

Ovatko miehet ja naiset biologisesti näin erilaisia vai ovatko erot kasvatuksen tulosta? Opetetaanko miehet sulkemaan korvansa ja väheksymään naisten puhetta? Miten muuten on mahdollista, että asia, jonka tiedän ottaneeni kymmeniä kertoja puheeksi, tulee miehelle yllätyksenä?

Nyt täytyy naisena ihmetellä, että miksi ihmeessä ryhdyit suhteeseen, jossa näit miehen käytöksessä ongelmia jo heti alussa? Ymmärrän sen, jos alussa huonoa käytöstä ei ole ja se tulee näkyviin vasta myöhemmin. Mutta tuota en.

Kyse ei ole mistään sillä tavalla isoista asioista, kuin mikä vaikka alkoholiongelma tai peliriippuvuus olisi. Mies oli tottunut sinkkuaikana elämään tietyllä tavalla, sanotaan vaikka että laittamaan harrastuksensa etusijalle, ja ajattelin, että suhteen myötä hän alkaisi joustaa. Lisäksi kuvittelin pitkään voivani sopeutua. Kun kyse on verrattain pienestä ongelmasta, en kärsi samalla tavalla kuin kärsisin, jos mies ryyppäisi tai pettäisi, joten en halunnut luovuttaa liian helpolla.

Monen naisen ongelmana on, että ajatellaan kaikenlaista. Ennenkuin lyödään hynttyyt yhteen, miehen olisi pitänyt lakata laittamasta harrastustaan etusijalle. Vasta sitten, kun näin olisi ollut puolesta vuodesta vuoteen, olisi voinut harkita yhdessä asumista. Tai ainakin olisi ensin pitänyt seurustella tarpeeksi pitkään (sen romanttisen vaiheen ohi), jotta olisi itsestään nähnyt, pystyykö sopeutumaan vai ei. 

Seurustelimme kaksi vuotta ennen kuin muutimme yhteen ja kyllä, suhteen alussa mies jousti ja antoi ymmärtää esimerkiksi jakavansa kanssani mielenkiinnonkohteita, jotka eivät sitten oikeasti kiinnostaneetkaan. Vähitellen hän palasi vanhoihin tapoihinsa ja totuus muka-yhteisistä mielenkiinnonkohteista paljastui. Lisäksi yhteenmuuttamisen myötä alkoi kotitöiden välttely, vaikka yksin asuessaan mies oli pitänyt asuntonsa mallikelpoisessa kunnossa. Sitä, millaista toisen kanssa on asua, ei saa selville muuten kuin asumalla toisen kanssa.

Kaksi vuottahan on just se romanttisen rakkauden vaihe, jolloin ihminen jaksaa vielä esittää olevansa jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Sen jälkeen alkaa pikkuhiljaa laantumaan. Tuo on toki totta, että yksin asuessa on pakko siivota, koska ei ole ketään muutakaan, joka siivoaisi. Teidän olisi kannattanut elää kolmas vuosi niin, että olisit käytännössä asunut miehen asunnossa, mutta kuitenkin pitänyt myös oman asuntosi. Silloin jo nähnyt, laskeeko miehen siivousinto, kun sinä olet joka päivä saman katon alla. Tai yhteenmuutettua olisit voinut laskea omaa siivousintoasi samaa tahtia kuin mieskin. 

Ymmärrän kuitenkin hyvin kuvion, mistä puhut. Kun toinen vähentää kotitöiden tekoa, toiselle jää enemmän kotitöitä. Kun aikaa kuluu, toinen toteaa, että nalkutuksen kuunteleminen on kuitenkin vähemmän vaivalloista kuin kylpyhuoneen pesu tai imuroiminen. Ja kun nalkutusta kuulee tarpeeksi kauan, siihen ei enää edes reagoi. Alkaa pitää sitä vain parisuhteeseen kuuluvana taustahälynä. Olen nainen ja inhoan siivoamista. Olen aina inhonnut. Mulle sopisi oikein hyvin kuunnella 8 tuntia päivässä nalkutusta, jos mun sen vastineeksi ei ikinä enää tarvitsisi siivota. Osaan nimittäin "laittaa korvat kiinni" kuten monet miehetkin tekevät. Miehet vaan eivät suostu siihen, että alkaisivat tehdä kotitöistä luistavan naisenkin osuuden. 

Jälkikäteen on kovin helppo sanoa, mitä olisi tai ei olisi kannattanut tehdä. Olimme kumpikin suhteen alkaessa jo yli kolmekymppisiä, ja ajatuksena oli vielä suhteen alkaessa perheen perustaminen. Ei oikein ollut mahdollisuutta seurustella vuosikausia sitoutumatta. Ajan kuluessa, käytännössä huomatessani, millaista yhteiselämä miehen kanssa on, muutin mieleni lasten hankkimisen suhteen. En halua perheen projektipäälliköksi enkä viettää yksinhuoltajan elämää miehen huidellessa omissa menoissaan. Halusin olla rehellinen ja kerroin päätöksestäni miehelle. Lapsitoiveistaan huolimatta hän päätti jäädä suhteeseen. Mies ehkä kuvitteli, että biologisen kelloni ääni lopulta vaimentaa suhteen toimivuutta koskevat epäilykseni, ja on silmin nähden pettynyt, kun näin ei ole käynytkään. Olen siis mieluummin ilman lapsia kuin teen niitä huonoon suhteeseen, eikä lapsettomaksi jääminen ole minulle ongelma. Onneksi miehellä, jolle asia on selvästi isompi, on vielä muutama vuosi aikaa etsiä kumppani, jonka kanssa toteuttaa haave.

Jälkiviisaus on tietysti myöhäistä. Monet menevät yhteen jo ennenkuin itsestään parhaiden puolien esittämisvaihe on mennyt ohi. Sitten petytään, kun toinen ei ollutkaan sellainen kuin oli uskotellut olevansa.  Mutta näin käy meistä useimmille sukupuolesta riippumatta. Suhteen alussa seksiä saisi olla vaikka viisi kertaa päivässä, mutta kolmen vuoden päästä huomattavasti vähempikin riittää. Sekä miesten että naisten pitäisi ymmärtää, että suhteen ensimmäiset vuodet ovat vielä honeymoonia ja kumppanin todellinen minä alkaa tulla esille vasta sitten, kun tuo vaihe on  ohi. Valitettavasti ihastumme ja rakastumme siihen ihmiseen, joka toinen esitti suhteen alkuvaiheessa olevansa. Ja toki alkuvaiheessa monesti onkin vielä ihan aitoa, mutta johtuu vain suhteen ja kumppanin uutuudenviehätyksestä. 

Mä ymmärrän hyvin niitä miehiä, jotka luiskahtavat tasaveroisesta puolisosta sohvalle lojuvaksi nalkutuksen kuuntelijaksi. Ymmärrän siksi, että luiskahtaisin varmasti aivan samalla tavalla, jos joku mies tarjoaisi mulle mahdollisuuden luiskahtaa. Miehet vaan eivät yleensä jää sellaisiin suhteisiin, joissa nainen sluibailee kotihommista. He eivät mahdollista naisen sluibailua. 

Nalkutus on muuten oikeasti äärettömän huono ja tehoton keino. Sille tulee nimittäin lopulta immuuniksi. Siihen asti nalkuttaminen aiheuttaa vain sen, että entistä vähemmän huvittaa tehdä nalkutuksen kohteena olevaa asiaa. Ihan sama tilanne kuin jos mies vonkaa ja vonkaa vaimoltaan seksiä. Ei naisen seksihalut vonkaamisella parane, vähenee vain entisestään.

Tuo esitämisongelma on nykyään ajankohtainen.

Jos kysyt naisilta neuvoa treffeille tai nettiprofiiliin, he neuvovat kyseessä olevan kuin työhaastattelutilanne. Ei siinä kuulukaan antaa itsestään realistista kuvaa, vaan tuoda esille ne hyvät puolet. Ellei tuo, joku muu niin tekee je voittaa pariutumiskilpailussa.

Ja olet oikeassa nalkuttamisen suhteen. Se on yksi syy miksi moni mies pakenee autotalliin. Eräs syy tämän taustalla on naisten luontaisesti korkeampi neuroottisuus: ne asiat kotona jotka eivät häiritse miestä, häiritsevät naista. Siksi mies ei osallistu 50/50 siivoamiseen ja metatyöhön.

Kerrotko vielä miksi siivoustaso kuuluisi päättää miehen halujen mukaan eikä naisten halujen mukaan. Jos 50% on sitä mieltä että tämä on oikea siivoustaso, et voi mitenkään huitaista sitä syrjään.

Miksi se pitäisi päättää naisen halujen mukaan?

Näin vaikuttaisi useimmissa tapauksissa olevan että nainen on OIKEASSA siinä kuinka siistiä pitää olla, ja vaikka tasa-arvo, on koti naisen valtakunta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Morty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en yritä parisuhdetta enää.

Kun nainen haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "nalkuttamista".

Kun mies haluaa rakentaa suhdetta ja keskustella, se on "asiaa".

Miehen ja naisen yhteiselämä ei vaan onnistu. Kaksi liian erilaista otusta. Molemmat haluavat elää tavallaan ja tavat hankalasti yhteensovitettavissa.

Niin. Se on vain mysteeri että tuhansien vuosien ajan homma toimi, ja avioeroja ei käytännössä ollut yhtään. Tuhansien vuosien ajan miehen ja naisen yhteiselämä onnnistui erittäin hyvin. Sitten 1960-luvulla tapahtui jotain, ja nyt homma ei enää toimi, ei sitten millään.  Tähän tietysti saadaan vasta-argumentti että ennen naiset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehistään ja oli pakko pysyä liitossa jne.

Ehkä osin totta, mutta kun muistelen vieläpä omia isovanhempiani ja muita tuntemiani sen ikäluokan ihmisiä, en muista näiden vanhojen naisten vaikuttaneen siltä että he olisivat avioliitossa pakosta, vaan päinvastoin he olivat hyvin sitoutuneita ja puolustivat perinteistä käsitystä avioliitosta.

Lisäksi tutkimusten (esim. The Paradox of Declining Female Happiness (Stevenson, Wolfers, 2008) mukaan myös naisten onnellisuus näyttäisi vähentyneen viime vuosikymmenten aikana. Silloin 50-luvulla jolloin vaimot olivat de facto riippuvaisia miestensä tuloista, naiset olivat onnellisempia kuin nyt kun tasa-arvo ja kaikki muut kivat jutut, ja naiset ovat kouluttautuneita ja menestyvät työelämässäkin.

Muutama kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jokin meni pahasti pieleen. Pitäisi löytää undo-nappula, jos sellainen on olemassa ja poistaa se osa kehityksestä mikä on huonoa.

Ajattelen myös että pitäisikö nykyistä avioliittoa kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, koska sillä ei enää ole oikein mitään tekemistä perinteisen avioliiton kanssa.

Mansplainingia kerrakseen. Tiedät jopa omaa isoäitiäsikin paremmin, kuinka onnellinen hän on avioliitossaan ollut. Ennen 1960-lukua ei ollut sopivaa "pestä likapyykkiä" julkisesti ja perheiden ongelmista vaiettiin. Omat lapsenlapset, tuttavien lapsenlapsista puhumattakaan, eivät aivan varmasti ole olleet sellaisessa asemassa, että heidän edessään olisi ruodittu avio-ongelmia. Vaatii melkoista itseluottamusta, että kuvittelee pystyvänsä pelkkien omien havaintojensa pohjalta tekemään analyysin omien isovanhempien ja lisäksi vielä lähes tuntemattomien ihmisten parisuhteiden tilasta.

Mistä tuli mieleen...tästä on jo vuosia ja vuosia aikaa, kun istuin bussissa, ja takanani kaksi vanhaa leskirouvaa (n 80 v?) keskusteli elämästään. (Kyllä, kuuntelin korvat höröllä.)  Aika raadollista silloisen nuoren naisen näkökulmasta; molemmat pohtivat menneitä ja olivat yhtä mieltä siitä, että olisivat aikanaan lähteneet liitoistaan jos olisi ollut paikka mihin mennä. Se katkeruuden määrä on jäänyt mieleen, ja vaikka omakaan elämä ei ole ollut yhtä auringonpaistetta, mun keski-ikäisellä seitsarisukupolvella on sentään ollut jo todellisia vaihtoehtoja. Kaikilla ei ole ollut.

Kiva tarina ja sopii niin kivasti feministiseen viitekehykseen.

Et tiedä mikä on viitekehys, et tiedä mitä on feminismi ja et tiedä, mikä on tarina.

Olipa laiska yritys :D

Vierailija kirjoitti:

Juu, ihan tilaamatta ja yllättäen se ero tulee monelle miehelle. Miksiköhän?

Ei tarvitse kuin lukaista vaikka keskustelua, jossa mies vaatii maksamaan puolet perheen kuluista ja kalliista vuokra-asunnosta, kun puoliso hoitaa MIEHEN yhdessä hankittua 10kk ikäistä lasta.

Tai, keskusteluja kotitöistä oli nainen työssä tai ei. Esim. perhevapaiden aikana, vaikka on pieni vauva, kotityöt jää äidin harteilla, kun kuitenkin makaa ja loisii vain päivät.

Puhumattakaan palkattomista poissaoloista, kun lapsi sairastuu tai viedään neuvolaan tai lääkäriin.

Monessa perheessä mies on yksi lapsi lisää, joka vielä syö monen edestä.

Nainen pääsee paljon helpommalla elämästä, kun elättää ja hoitaa lapset itse.

Tästä nyt on vain sinun ja feministien mutu-sana ja niissä tilanne on tietysti aina näin. Syksyllä oli eurooppalainen tutkimus, jossa todettiin suomalaisten miesten tekevän eniten kotitöitä.

Kovin itseriittoinen ketju.

Tuttavapiirissä pari eroa, jossa ero tuli naiselle shokkina. 

Ihan samoja konemuksia kuin monella muulla! Vuosia koitin sanoa miehelle että kaipaan enemmän läheisyyttä ja häneltä enemmän osallistumista kotitöihin. Vastaus oli joo joo. Siinäkin vaiheessa kun ilmotin että olen uupumassa vaativan työn ja minulle kasaantuvien kotitöiden alle, tyyppi vaan makasi perse homeessa työttömänä sohvalla tuijottamassa telkkaria koko päivän. Loukkaantui ja syytteli jos kysyin miksi hän ei ollut tehnyt lupaamiaan kotitöitä. Sitten kun lähdin, olisikin halunnut käydä terapiassa ja matkustella mun kanssa (matkoilla aina vaan valitti että miksi pakotan sinne ja tänne). Kirsikkana kakulla parin vuoden ajan tuli vielä haukkumisviestejä.

Kun vähän katselee maailman menoa, uutisia ja aiheesta tehtyjä tutkimuksia sekä kuuntelisi meitä ûlêja, ei ero todellakaan tulisi yllätyksenä. Se tulee aina ja naisen toimesta ,koska se nyt vain kuuluu modernin naisen elämään.