Lue keskustelun säännöt.
Onko syrjäytyneitä naisia olemassa?
Kommentit (93)
Mietin että olen ehkä syrjäytymisen rajalla. Korkeasti koulutettu, yli 10 vuotta työelämän ulkopuolella, taloudellisesti tiukoilla: takuueläkkeellä sairauden takia neljättä vuotta, ei vertaisryhmää tai ystäviä, kuitenkin mies ja lapset ja välit molempien sukulaisiin kunnossa.
Tästä kun lapset kasvaa ja mies jättää niin kuinkas suu sitten pannaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin että olen ehkä syrjäytymisen rajalla. Korkeasti koulutettu, yli 10 vuotta työelämän ulkopuolella, taloudellisesti tiukoilla: takuueläkkeellä sairauden takia neljättä vuotta, ei vertaisryhmää tai ystäviä, kuitenkin mies ja lapset ja välit molempien sukulaisiin kunnossa.
Tästä kun lapset kasvaa ja mies jättää niin kuinkas suu sitten pannaan.
Miksi et saa työeläkettä?
18/43 sekä monet muutkin, tuntuu pahalta teidän puolesta. Oletteko kokeilleet klubitalotoimintaa tai vastaavaa? Ainakin pk-seudulla (ja muuallakin) on paljon matalan kynnyksen paikkoja, joihin voi tulla ihan vaan olemaan tai voimavarojen mukaan tekemään jotain. Jo kerta viikossa käynti jossakin voi tuoda valtavasti merkityksellisyyttä elämään, kokemusta on. T. toinen näkymätön syrjäytynyt
Itse olen myös oli 25- vuotias nainen ja minulla ei ole ollut ystäviä lähes 10-vuoteen. Välillä joitakin, mutta sitten nekin ovat esim jonkun koulutuksen loppumisen takia jääneet. Nyt ei vuosiin ketään vanhempien lisäksi. Olen ollut aiemmin kiusattu pitkään ja jo silloin putosin porukoista ja menetin ne vähätkin "ystävät". Lukion jälkeen en ole opiskellut mitään, vaikka haaveissani on ollut opiskella ja olen monesti hakenut esim yliopistoon. Sinne en vaan ole päässyt, vaikka välillä on ollut lähellä. Nyt alankin sitten menettää jo toivoa päästä sinne ja mietin, että olen varmasti unohtanut paljon lukiossa opetettuja asioita jo tähän mennessä ja tuntuu kuin siitäkin olisi jo iäsyys kun siellä olin. Ei mennyt muutenkaan silloin niin kovin hyvin ja jouduin parin aineen takia käymään kauemmin. Tämä vaikuttaa todistukseen ja en voi koskaan tulla sillä valituksi mihinkään korkeakouluun joten pääsykoe on ainoa reitti.
Olen ollut parilla työkkärin kurssilla, mutta todennut ettei ne ole kuitenkana minun paikkani ja toiveissa olisi saada sellainen työ missä viihtyisin. Myönnän sen, että minusta ei ole moneenkaan ammattiin ja en ainakaan kauaa kestäisi siellä jos olisi pakko olla. Tämäkin on yksi syy siihen, että olen myös työtön ollut pitkään, vaikka täällä ei muutenkaan ole töitä paljon tarjolla. Työkkärin kurssilla oli kyllä todella mukavia ihmisiä ja heitä aina mietin, kun oikeastaan se oli ainoa koulutus missä viihdyin niiden ihmisten takia todella paljon ja olivat todella mukavia. Minulle kun sellainen on aika harvinainen asia ja monesti ollaan kouluissa kohdeltu todella huonosti.
Muuten tulevaisuus täysin auki ja en tiedä aino mitä tehdä. En pääse millään sinne minne tahtoisin ja kaikkiin hommiin minusta ei vaan ole. Muutenkin menneisyyden kokemuksen usein mielessä ja huono itsetunto sekä jännitän uusia tilanteita skeä ihmisiä. Ei tämän toisaalta näin pitänyt mennä ja hävettä todella. Samalla pelkään etten selviä tästä kaikesta ja olen yksinäinen sekä minulla ei läheisiä juurikaan. Olen kuitenkin todella empaattinen ja aika mukava ihminen sekä haluan kohdella muita hyvin. Viihdyn myös ihmisten seurassa jos vaan uskallan olla oma itseni ja tämä.ei isossa porukassa toteudu. Siinä mielessä en kuitenkaan pidä tätä kaikkea omana valintana vaan olen vaan tähän ajautunut. Kuitenkin arvostan myös omaa rauhaa sekä on pakostakin ollut aina pakko pärjätä omillaan. En vaan tahtoisi, että kaikki menee aina näin ja tulevaisuus ei aina näytä niin valoisalta. Minustakaan ei oikeastaan vanhempien lisäksi kukaan huomaisi jos "katoaisin" jonnekin. Sitä, kun miettii niin ymmärtää sen kuinka yksin on. Nyt tämä kaikki vielä jotenkin menee, mutta sitten vanhempana en haluaisi enää olla tässä tilanteessa. On tämä koko elämäni silti todella surullistakin tällä hetkellä, vaikka nyt voinkin aika hyvin verrattuna moniin vuosiin. Minulla ei myöskään ole mitään diagnoosia, mutta muuten tunnen olevani todella epäonnistunut ihminen. Ei olisi mukavaa kenellekään kertoa elämästäni. Samalla en tavallaan osaa kaivata ihmisiä, kun ei niitä ole elämässäni ollut pitkään aikaan ja jotenkin sitä jännittää niin paljon sitten, kun pitäisi pystyä toimimaan normaalista muiden kanssa. Samalla mietin silti, että haen taas opiskelemaan, vaikka välillä mietin mitä siitäkin edes tulisi jos sinne pääsisin, kun olen lähes "erakko jo itsekin. Itsessäkin siis vikaa, mutta elämä mennyt nyt muutenkin niin, että on ollut helppoa pudota kelkasta ja paljon on sattunut kaikkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä olenko syrjäytynyt kun tietoisesti olen halunnut omaa aikaa ja rauhaa. Olen alle 30v. Kyllästynyt pinnallisiin suhteisiin ja tapahtumiin. En halua olla lopullisesti erakkokaan mutta oikeasti on muuta tekemistä kuin tyhjät ihmissuhteet. Uskon että ihmisuhteita vielä löytyy mutta olen tarvinnut aikaa selvittää elämää itsellenikin.
Lisään että riippuuko se syrjäytyminen määrittelijästä? Koska aiemmat piirit joissa olin, jos heiltä kysyttäisiin, olisin ehdottomasti kastia syrjäytynyt: CV ei ole edennyt pinnallisessa mielessä korkealle, en ole laajalle verkostoitunut enkä somessa näkyvästi esillä. Merkityksellisemmältä tämä elämä nyt kuitenkin tuntuu, mutta sitä ei kysyttykään. Tällä en tarkoita että eristäytymällä se elämänlaatu paranee, ei, vaan luopumalla sen mukaan elämisestä miltä tämä muille näyttää, näyttääkö varmasti hyvältä.
Huh, ollaanpa ihan tosi samassa elämäntilanteessa. Samaa mieltä, että itselle mielekäs ja merkityksellinen elämä on pääasia. Jättäydyin itsekin käytännössä syjäytyneeksi, vaikken tiedä tulevasta, mieluummin kuin kituutin vanhassa. Ehkä meitä tällaisia on piilossa enemmänkin, kun tää yhteiskunta muuttuu yhä ahdistavammaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos on lesbo ja harrastaa pelkästään irtosuhteita, kuten niissä GLBT-piireissä enemmän tehdään, voi jäädä syrjäytyneeksi.
Myös lestadiolaisuudesta eronneen miehen kanssa naimisiin meneminen voi syrjäyttää sillä tavalla, kuin perhe-elämä voi syrjäyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä olenko syrjäytynyt kun tietoisesti olen halunnut omaa aikaa ja rauhaa. Olen alle 30v. Kyllästynyt pinnallisiin suhteisiin ja tapahtumiin. En halua olla lopullisesti erakkokaan mutta oikeasti on muuta tekemistä kuin tyhjät ihmissuhteet. Uskon että ihmisuhteita vielä löytyy mutta olen tarvinnut aikaa selvittää elämää itsellenikin.
Lisään että riippuuko se syrjäytyminen määrittelijästä? Koska aiemmat piirit joissa olin, jos heiltä kysyttäisiin, olisin ehdottomasti kastia syrjäytynyt: CV ei ole edennyt pinnallisessa mielessä korkealle, en ole laajalle verkostoitunut enkä somessa näkyvästi esillä. Merkityksellisemmältä tämä elämä nyt kuitenkin tuntuu, mutta sitä ei kysyttykään. Tällä en tarkoita että eristäytymällä se elämänlaatu paranee, ei, vaan luopumalla sen mukaan elämisestä miltä tämä muille näyttää, näyttääkö varmasti hyvältä.
Huh, ollaanpa ihan tosi samassa elämäntilanteessa. Samaa mieltä, että itselle mielekäs ja merkityksellinen elämä on pääasia. Jättäydyin itsekin käytännössä syjäytyneeksi, vaikken tiedä tulevasta, mieluummin kuin kituutin vanhassa. Ehkä meitä tällaisia on piilossa enemmänkin, kun tää yhteiskunta muuttuu yhä ahdistavammaksi?
Itse pitää vielä tähän sivusta kirjottaa ( olen se joka tuon pitkän viestin kirjoitti) että itselläkin on silti sellainen ajatus etten kaipaa mitään erikoista ja olen ajoittain jopa ihan tyytyväinenkin rauhalliseen elämääni. Silti järki sanoo, ettei elämäni ole sellaista kuin sen pitäisi olla ja olen tavallaan yhteiskunnan silmissä arvoton sekä monet ihmiset eivät arvosta mitenkään kun en ole töissä tai päässyt opiskelemaan eli se hävettää vertaillessa jonkun muun elämään jossa tavalliset jutut ( työ, opiskelu, toimeentulo, ihmissuhteet yms ) kunnossa. Muuten tiedä sen, että kestäisin paremmin sellaista elämää, että saisin vaan elää omassa rauhassa ilman yhteiskunnan paineita. Minulle siis todellakin sopisi sellainen omanlainen elämä joka ei ehkä tarjoaisi muille mitään ihmeellistä. En myöskään kaipaa ihmisiä kovinkaan paljon ja minulla riittäisi pari ystävää ihan täysin.
Joku myös kirjoitti, että ei tiennyt miten olisi aikansa saanut kulumaan ja itselläni ei puolestaan ole koskaan ollut vaikeaa keksiä tekemistä ja aika kyllä kuluu yleensä hyvin ilman mitään ihmeellisiä juttuja. Eniten minua juuri ahdistaakin se jos pitäisi käydä sellaisessa koulussa, töissä tai muussa paikassa missä ei vaan viihdy ja jos siellä olisi vielä ikäviä ihmisiä. En jotenkin enää haluaisi pakottaa itseäni sellaiseen, kun tiedän etten enää kestä sitä niin hyvin. Samalla surettaa se jos en pysty samaan kuin moni muu. Jos minulla olisi rahaa paljon enemmän niin eläisin jossain mökissä varmaan aika onnellisena ihmisenä. Nyt kun tämä ei oikein ole mahdollista ja tiedän sen, että pitäisi olla tehokas ihminen ja ihan yhteiskunnan sekä oman toimeentulon takia niin en vaan meinaa pystyä siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä miten tai kuinka syrjäytyminen voisi olla kiinni sukupuolesta. - Oman käsitykseni mukaan miehillä on kyseenalainen kunnia edustaa ja olla "kärkisijoilla" janan kummassakin ääripäässä, eli olla sekä heitä joilla menee monin tavoin, kuten taloudellisesti, sosiaalisesti ja terveydellisesti kaikkein parhaiten että heitä joilla menee kaikkein heikoiten ja ovat -nyt yksinkertaistan- syrjäytyneimpiä. Naiset ovat keskenään paljon yhtenäisempi ryhmä. Onkin mahdollista, että ero kahden miehen välillä saattaa olla jopa suurempi kuin ääritapauksessa biologialtaan kahden erisukupuolta edustavan (miehen ja naisen) välinen ero.
Olen tämän palstan perusteella ollut ymmärtävinäni, että jotkut uskovat vakaasti, että kenen hyvänsä miehen elämän laatu paranee ja vahvistuu, jos mies elää parisuhteesa.
Kun taas naisen elämä saattaa muodostuaa jopa "syrjätyneemmäksi" tai paremmin eri tavoin heikompi laatuiseksi, jos hän päätyy "väärälaisen (mies)kumppanin" kanssa yhteen..
Onko siis ihme, että sinkkuus lisääntynyt, kun harvassa on he joiden olisi jokin pakko tai velvollisuus ryhtyä parisuhteeseen
Sinkkumies
m31. kirjoitti:
Voi olla, mutta niilläkin on poikaystävät.
Se väkivaltainen poikaystävä jätti syrjätyneen naisen viimeistään, kun nainen lihoi masennuslääkkeistä liian vastenmieliseksi, eikä antanut seksiä kuin vastentahtoisesti. Kerran viikossa hän hyllyy kammottavine läskeineen psykiatrisen hoitajan tapaamiseen kertomaan kivustaan, josta tyttöystävän puutteesta itkevät ikineitsyt-pojut eivät ole ikinä kuulletkaan. Kumpi syrjäytymispolku on traagisempi, se on jokaisen itse arvioitavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä!
Olen 28v, asun Helsingissä, ulkonäössä ei mitään vikaa, olen sopusuhtainen, käyttäydyn hyvin, fiksu, sosiaalinen.
En ole koskaan saanut miestä, en ole koskaan vielä päässyt kouluun, työelämässä joku aina kiusaa, olen yksin.
Jo vuosia istunut kotona ilman minkäänäköistä elämänsisältöä. Minusta on sanottu että olen se peruskiva tyyppi, helppo unohtaa. Siksi olen syrjäytynyt. En vaa sovi nykyaikaan.
toivon hartaasti että tämä kidutus loppuis pian kuoleman merkeissä. Tämä eristyneisyys ja yksinäisyys sattuvat liikaa.
Mihin aikaan olisit sopinut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä olenko syrjäytynyt kun tietoisesti olen halunnut omaa aikaa ja rauhaa. Olen alle 30v. Kyllästynyt pinnallisiin suhteisiin ja tapahtumiin. En halua olla lopullisesti erakkokaan mutta oikeasti on muuta tekemistä kuin tyhjät ihmissuhteet. Uskon että ihmisuhteita vielä löytyy mutta olen tarvinnut aikaa selvittää elämää itsellenikin.
Lisään että riippuuko se syrjäytyminen määrittelijästä? Koska aiemmat piirit joissa olin, jos heiltä kysyttäisiin, olisin ehdottomasti kastia syrjäytynyt: CV ei ole edennyt pinnallisessa mielessä korkealle, en ole laajalle verkostoitunut enkä somessa näkyvästi esillä. Merkityksellisemmältä tämä elämä nyt kuitenkin tuntuu, mutta sitä ei kysyttykään. Tällä en tarkoita että eristäytymällä se elämänlaatu paranee, ei, vaan luopumalla sen mukaan elämisestä miltä tämä muille näyttää, näyttääkö varmasti hyvältä.
Huh, ollaanpa ihan tosi samassa elämäntilanteessa. Samaa mieltä, että itselle mielekäs ja merkityksellinen elämä on pääasia. Jättäydyin itsekin käytännössä syjäytyneeksi, vaikken tiedä tulevasta, mieluummin kuin kituutin vanhassa. Ehkä meitä tällaisia on piilossa enemmänkin, kun tää yhteiskunta muuttuu yhä ahdistavammaksi?
Itse pitää vielä tähän sivusta kirjottaa ( olen se joka tuon pitkän viestin kirjoitti) että itselläkin on silti sellainen ajatus etten kaipaa mitään erikoista ja olen ajoittain jopa ihan tyytyväinenkin rauhalliseen elämääni. Silti järki sanoo, ettei elämäni ole sellaista kuin sen pitäisi olla ja olen tavallaan yhteiskunnan silmissä arvoton sekä monet ihmiset eivät arvosta mitenkään kun en ole töissä tai päässyt opiskelemaan eli se hävettää vertaillessa jonkun muun elämään jossa tavalliset jutut ( työ, opiskelu, toimeentulo, ihmissuhteet yms ) kunnossa. Muuten tiedä sen, että kestäisin paremmin sellaista elämää, että saisin vaan elää omassa rauhassa ilman yhteiskunnan paineita. Minulle siis todellakin sopisi sellainen omanlainen elämä joka ei ehkä tarjoaisi muille mitään ihmeellistä. En myöskään kaipaa ihmisiä kovinkaan paljon ja minulla riittäisi pari ystävää ihan täysin.
Joku myös kirjoitti, että ei tiennyt miten olisi aikansa saanut kulumaan ja itselläni ei puolestaan ole koskaan ollut vaikeaa keksiä tekemistä ja aika kyllä kuluu yleensä hyvin ilman mitään ihmeellisiä juttuja. Eniten minua juuri ahdistaakin se jos pitäisi käydä sellaisessa koulussa, töissä tai muussa paikassa missä ei vaan viihdy ja jos siellä olisi vielä ikäviä ihmisiä. En jotenkin enää haluaisi pakottaa itseäni sellaiseen, kun tiedän etten enää kestä sitä niin hyvin. Samalla surettaa se jos en pysty samaan kuin moni muu. Jos minulla olisi rahaa paljon enemmän niin eläisin jossain mökissä varmaan aika onnellisena ihmisenä. Nyt kun tämä ei oikein ole mahdollista ja tiedän sen, että pitäisi olla tehokas ihminen ja ihan yhteiskunnan sekä oman toimeentulon takia niin en vaan meinaa pystyä siihen.
Hyvin samankaltaisia ajatuksia! En itsekään tunne ylpeyttä siitä, etten pysty "normaaleihin" asioihin ja ole yhteiskunnan näkökulmasta kovin arvokas, mutta samalla minusta jokaisella pitäisi olla oikeus ihmisarvoiseen elämään, eikä se on lytättynä ja loppuunkulutettuna sitä. Mietin itsekin kovasti vaihtoehtoja, miten voisi elää enemmän omanlaisesti, mutta mahdollisesti silti tulla ainakin omillaan toimeen, jolloin kenelläkään ei pitäisi olla asiaan sanomista. Voisiko jokin luova työ, etätyö tai yrittäjyys olla mahdollisuus? Ootko sä miettinyt tällaisia? Mun unelma olisi myös asua luonnossa esim. mökissä ja tuollainen työ mahdollistaisi sen. Toki terveyttä pitäisi olla sen verran. Jos sitä ei kuitenkaan yrityksestäni huolimatta tule, ei se tee minusta huonompaa ihmistä. Kuten kirjoitit, että elämäsi vain meni noin, niin voi mennä kenellä tahansa. Ne, jotka muuta väittää, eivät halua kohdata muiden kärsimystä ja sitä pelkoa, että itsekin voisi olla samassa tilanteessa. Se on ymmärrettävää ja kumpuaa heidän omista epävarmuuksistaan. Mielestäni siis omaa arvoa ei kannata missään tilanteessa määrittää muiden mielipiteiden kautta. Mitä tulee parisuhteeseen yms., ei kellään edes pitäisi olla sen suhteen mitään vaatimuksia toisia kohtaan. Ei se ole mikään pakollinen merkkipaalu, jota ilman ei olisi kokonainen ihminen. Sitä paitsi sanotaan, että onnellisuus on lopulta aina vakio. Että jopa lottovoittajilla tai vakavasti halvaantuneilla onnellisuus palaa lopulta samaan vakiotasoon. Elämä on hetkiä: kaunis auringonlasku, tuntemattoman hymy kadulla, ilman virtausta keuhkoissa, puhdas vesi. Tämän, kun oivaltaa, enkä sano, että se olisi helppoa, tajuaa miten kukaan toinen ei loppupeleissä ole paljoa onnekkaampi kuin itse. Ehkä tällaisen elämän mukanaan tuoma hitaus ja vapaus on jopa omalla tavalla arvokasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä olenko syrjäytynyt kun tietoisesti olen halunnut omaa aikaa ja rauhaa. Olen alle 30v. Kyllästynyt pinnallisiin suhteisiin ja tapahtumiin. En halua olla lopullisesti erakkokaan mutta oikeasti on muuta tekemistä kuin tyhjät ihmissuhteet. Uskon että ihmisuhteita vielä löytyy mutta olen tarvinnut aikaa selvittää elämää itsellenikin.
Lisään että riippuuko se syrjäytyminen määrittelijästä? Koska aiemmat piirit joissa olin, jos heiltä kysyttäisiin, olisin ehdottomasti kastia syrjäytynyt: CV ei ole edennyt pinnallisessa mielessä korkealle, en ole laajalle verkostoitunut enkä somessa näkyvästi esillä. Merkityksellisemmältä tämä elämä nyt kuitenkin tuntuu, mutta sitä ei kysyttykään. Tällä en tarkoita että eristäytymällä se elämänlaatu paranee, ei, vaan luopumalla sen mukaan elämisestä miltä tämä muille näyttää, näyttääkö varmasti hyvältä.
Huh, ollaanpa ihan tosi samassa elämäntilanteessa. Samaa mieltä, että itselle mielekäs ja merkityksellinen elämä on pääasia. Jättäydyin itsekin käytännössä syjäytyneeksi, vaikken tiedä tulevasta, mieluummin kuin kituutin vanhassa. Ehkä meitä tällaisia on piilossa enemmänkin, kun tää yhteiskunta muuttuu yhä ahdistavammaksi?
Itse pitää vielä tähän sivusta kirjottaa ( olen se joka tuon pitkän viestin kirjoitti) että itselläkin on silti sellainen ajatus etten kaipaa mitään erikoista ja olen ajoittain jopa ihan tyytyväinenkin rauhalliseen elämääni. Silti järki sanoo, ettei elämäni ole sellaista kuin sen pitäisi olla ja olen tavallaan yhteiskunnan silmissä arvoton sekä monet ihmiset eivät arvosta mitenkään kun en ole töissä tai päässyt opiskelemaan eli se hävettää vertaillessa jonkun muun elämään jossa tavalliset jutut ( työ, opiskelu, toimeentulo, ihmissuhteet yms ) kunnossa. Muuten tiedä sen, että kestäisin paremmin sellaista elämää, että saisin vaan elää omassa rauhassa ilman yhteiskunnan paineita. Minulle siis todellakin sopisi sellainen omanlainen elämä joka ei ehkä tarjoaisi muille mitään ihmeellistä. En myöskään kaipaa ihmisiä kovinkaan paljon ja minulla riittäisi pari ystävää ihan täysin.
Joku myös kirjoitti, että ei tiennyt miten olisi aikansa saanut kulumaan ja itselläni ei puolestaan ole koskaan ollut vaikeaa keksiä tekemistä ja aika kyllä kuluu yleensä hyvin ilman mitään ihmeellisiä juttuja. Eniten minua juuri ahdistaakin se jos pitäisi käydä sellaisessa koulussa, töissä tai muussa paikassa missä ei vaan viihdy ja jos siellä olisi vielä ikäviä ihmisiä. En jotenkin enää haluaisi pakottaa itseäni sellaiseen, kun tiedän etten enää kestä sitä niin hyvin. Samalla surettaa se jos en pysty samaan kuin moni muu. Jos minulla olisi rahaa paljon enemmän niin eläisin jossain mökissä varmaan aika onnellisena ihmisenä. Nyt kun tämä ei oikein ole mahdollista ja tiedän sen, että pitäisi olla tehokas ihminen ja ihan yhteiskunnan sekä oman toimeentulon takia niin en vaan meinaa pystyä siihen.
Tää on just tätä! Mäkään en sovi mihinkään ja inhoon nykyajan bisnes ilmapiiriä. Pitäisi varmaan muuttaa jonnekkin Etelä eurooppaan tai itä europpaa. Siellä riittää ihmisenä, voi harrastaa puurtarha juttuja ja vaikka pitää pienen kahvilan. Ihan siis normaalia vaatimatonta elämää.
Suomessa on mahoton olla yhteiskunnassa lukana jos vähänkin tykkää monimuotoisuudesta ja simppelistä elämäntyylistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisiä, molempia ihmisiä koskee yksinäisyys, sairaudet, rahattomuus, sosiaaliset pelot ja traumat, masennus ja kaikki muut vastaavat, mutta yksinäisyys on kaikista hirvein asia ihmiselle. Se on hyvin vaikea asia ratkaista, ehkäistä ja hoitaa. Toivoisin, että asia olisi vahvemmin esillä 2020 ja aina.
Pitää vielä kirjoittaa se, että joskus joillakin on todella ikäviä ajatuksia syrjäytyneistä, mutta oikeastaan monet saattavat olla ihan tavallisia ihmisiä. Itsestänikään ei varmaan kukaan uskoisi minun olevan syrjäytynyt eli emme kaikki ole mitään alkoholisoituneita laitapuolen kulkijoita sentään tai kodittomia. Monilla varmaan vaan eri syyt sekä ongelmat miksi on siinä tilanteessa. Itselläkin on tuttuja joilla esim paha sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö ja sitten toisaalta toinen ihminen on vaan muuten "kovia kokenut" ja ei enää kaipaa niin paljon seuraa. Itsellä taas ihan työttömyys sekä se etten ole päässyt opiskelemaan sekä menneisyyden kokemukset vieneet tähän. En silti käytä päihteitä lainkaan ja olen muuten todella "kunnollinen" ihminen muutenkin.
Minua ihmetyttää, että mitä ne yhteiskunnan pakottavat vaatimukset ovat ja ovatko ne oikeasti sellaisia, että niitä pitää seurata ja elää niiden mukaan? Ei elämään ja rauhaan tarvita mitään mökkejä, vaan ylpeyttä ja itsensä arvostamista.
Naapuritalon juoppomuija, mutta en voi sanoa että siltä ainakaan sosiaalista elämää puuttuisi. Vaikka mitä porukkaa käy vähän väliä tapaamassa yöt läpeensä ja poliisikin käy kylässä....
En nyt tiedä olenko ihan syrjäytynyt, mutta aika yksinäinen. Kavereita on jonkin verran, mutta jos puhutaan näkemisestä niin aina se on vaan sitä että "mennäänkö oluelle?". Ja kun ei joka vkl huvita juoda, niin sitten vain lenkkeilen, oleskelen kotona tai lähden minilomalle jonnekin. Yksin.
Vierailija kirjoitti:
18/43 sekä monet muutkin, tuntuu pahalta teidän puolesta. Oletteko kokeilleet klubitalotoimintaa tai vastaavaa? Ainakin pk-seudulla (ja muuallakin) on paljon matalan kynnyksen paikkoja, joihin voi tulla ihan vaan olemaan tai voimavarojen mukaan tekemään jotain. Jo kerta viikossa käynti jossakin voi tuoda valtavasti merkityksellisyyttä elämään, kokemusta on. T. toinen näkymätön syrjäytynyt
Naisille ei ole tuollaista toimintaa. Esim. Tampereella miehille on miestentalo Mattila. Naisille ei ole missään mitään. Ainakin itselleni olisi erittäin tärkeää, että paikassa on vain naisia. Miesten ivaa, pilkkaa ja halveksuntaa joudun sietämään netissä kaiket päivät. MIKSI menisin kuuntelemaan sitä samaa p*askaa vielä livenä?
Kyllähän monet päihdeongelmaiset naisetkin ovat väkivaltaisia, henkisestä väkivallasta puhumattakaan.
Ei nainen ole aina uhri vaan moni mieskin on jäänyt narsistisen tai muun persoonallisuushäiriöisen naisen uhriksi, mutta ne harvemmin tulevat julkisuuteen koska miehet eivät myönnä edes itselleen olevansa uhreja koska eihän nyt mies voi olla naisen henkisen/fyysisen pahoinpitelyn uhri.
Ja olen itse syrjäytynyt nainen, lapsuuden traumat on pilannut koko elämäni enkä pysty enää elämään normaalisti tai käymään töissä. Minulla on kyllä aviomies myös, joka joutuu valitettavasti kestämään ihan liikaa epävakautta.