Onko pakko olla isä?

Tuhkelohan se tässä yrittää mammoja huudattaa. Kohta saadaan varmaan Teemunkin kuulumiset ketjuun.

Ap siis halusi abortin kuullessaan, että tyttö tulossa? Kyllä sukunimihullu tästä riemastuu. Toivottavasti lapsella on edes äitinsä sukunimi.

No ei oo pakko ei. Ajattele vaan itseäsi ja munaasi ja omaa typerää napaasi.

Lapselle aiheutat ikuisen särön minäkuvaan, kun ei ollut tarpeeksi rakas ja tärkeä isälle. Kohtuullista olisi että maksat edes hänen terapiat. 

Vierailija kirjoitti:

Ap siis halusi abortin kuullessaan, että tyttö tulossa? Kyllä sukunimihullu tästä riemastuu. Toivottavasti lapsella on edes äitinsä sukunimi.

Sukupuoli ei ollut se ongelma vaan siinä tavallaan tajusin oikeasti ensi kertaa että sieltä om tuloss lapsi. Ihan oikea ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Minun lasteni isä on tavannut heitä eron jälkeen jo 7,5 vuotta kerran viikossa yhtenä iltana. Ei yöpymisiä, isän ongelmien takia. Lapsilla on ihan myönteinen suhde häneen ja minusta tämä on ollut hyvä ratkaisu. Lapset olivat erotessa 1- ja 3-v. Minusta ap:n todella kannattaisi tavata lasta säännöllisesti vaikka siellä äotlnsä luona lyhyesti.

Teen joka päivä töitä epäsäännöllisin vuoroin ja kaipaan myös omaa aikaa, nollata aivot joten minulla ei ole joka viikko aikaa. Haluan myös tavata omia ystäviä ja tyttöystävää. Lapsen äiti sanoi, että tapaamisia pitäisi olla usein ja säännöllisesti muuten lapsi kuilemma vaan hämmentyy ja jää kaipaamaan, mitta en voi luvata säännöllisyyttä enkä voi aina tietää milloin varmasti seuraavan kerran mahdollista. Haluaisin kyllä nähdä tyttöä, mutta onko e sitten hyvä jos näen vain kerran parissa kuukaudessa?

Täytän tänä vuonna 22 ja sairastan masennusta ja olen vaan tosi sekaisin siitä mitä pitäisi tehdä. Tiedän vaikuttavani k*sipäältä mutta jos lapselle on parempi ettei minua edes olisi niin eikö pidä tehdä niin? Pää vaan on niin sekaisin ja ärsyttää kun lapsen äiti pommitti viestein ja puheluin ja vaati saada tietää mitä aion tehdä ja menen ihan lukkoon joten en vastaa mihinkään. Haluaisin saada ajatukset järjestykseen rauhassa ja sanoin sen lapsen äidille ja hän haluaisi tietää kauan siihen menee mutta mistä minä voin tietää. Voi mennä vaikka 10 vuotta. Onko lapsen sit hyvä odottaa muo jos en ikinä tuu kuntoon?

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun lasteni isä on tavannut heitä eron jälkeen jo 7,5 vuotta kerran viikossa yhtenä iltana. Ei yöpymisiä, isän ongelmien takia. Lapsilla on ihan myönteinen suhde häneen ja minusta tämä on ollut hyvä ratkaisu. Lapset olivat erotessa 1- ja 3-v. Minusta ap:n todella kannattaisi tavata lasta säännöllisesti vaikka siellä äotlnsä luona lyhyesti.

Teen joka päivä töitä epäsäännöllisin vuoroin ja kaipaan myös omaa aikaa, nollata aivot joten minulla ei ole joka viikko aikaa. Haluan myös tavata omia ystäviä ja tyttöystävää. Lapsen äiti sanoi, että tapaamisia pitäisi olla usein ja säännöllisesti muuten lapsi kuilemma vaan hämmentyy ja jää kaipaamaan, mitta en voi luvata säännöllisyyttä enkä voi aina tietää milloin varmasti seuraavan kerran mahdollista. Haluaisin kyllä nähdä tyttöä, mutta onko e sitten hyvä jos näen vain kerran parissa kuukaudessa?

Tyttöystävä ja ystävät tuskin vievät aikaasi enää sen jälkeen, kun he huomaavat, mikä arvojärjestys sinulla on. Kasva aikuiseksi, olet nyt isä.

Aloittaja kirjoitti:

Täytän tänä vuonna 22 ja sairastan masennusta ja olen vaan tosi sekaisin siitä mitä pitäisi tehdä. Tiedän vaikuttavani k*sipäältä mutta jos lapselle on parempi ettei minua edes olisi niin eikö pidä tehdä niin? Pää vaan on niin sekaisin ja ärsyttää kun lapsen äiti pommitti viestein ja puheluin ja vaati saada tietää mitä aion tehdä ja menen ihan lukkoon joten en vastaa mihinkään. Haluaisin saada ajatukset järjestykseen rauhassa ja sanoin sen lapsen äidille ja hän haluaisi tietää kauan siihen menee mutta mistä minä voin tietää. Voi mennä vaikka 10 vuotta. Onko lapsen sit hyvä odottaa muo jos en ikinä tuu kuntoon?

Merkillinen masennus, ei estä tekemästä joka päivä töitä eikä tapaamasta ystäviä ja tyttöystävää, mutta oman lapsen tapaamisen estää kyllä. Vaikutat selkärangattomalta, tosin olet kovin nuori.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun lasteni isä on tavannut heitä eron jälkeen jo 7,5 vuotta kerran viikossa yhtenä iltana. Ei yöpymisiä, isän ongelmien takia. Lapsilla on ihan myönteinen suhde häneen ja minusta tämä on ollut hyvä ratkaisu. Lapset olivat erotessa 1- ja 3-v. Minusta ap:n todella kannattaisi tavata lasta säännöllisesti vaikka siellä äotlnsä luona lyhyesti.

Teen joka päivä töitä epäsäännöllisin vuoroin ja kaipaan myös omaa aikaa, nollata aivot joten minulla ei ole joka viikko aikaa. Haluan myös tavata omia ystäviä ja tyttöystävää. Lapsen äiti sanoi, että tapaamisia pitäisi olla usein ja säännöllisesti muuten lapsi kuilemma vaan hämmentyy ja jää kaipaamaan, mitta en voi luvata säännöllisyyttä enkä voi aina tietää milloin varmasti seuraavan kerran mahdollista. Haluaisin kyllä nähdä tyttöä, mutta onko e sitten hyvä jos näen vain kerran parissa kuukaudessa?

Tyttöystävä ja ystävät tuskin vievät aikaasi enää sen jälkeen, kun he huomaavat, mikä arvojärjestys sinulla on. Kasva aikuiseksi, olet nyt isä.

En asiasta ole kertonut heille. Sanoin vain, että nähdään nyt harvemmin.

Siis eihän sun seurustelu- ja hengailuelämä mitenkään vaarannu siitä, että olet joka toinen viikonloppu eli 4pv kuukaudessa lapsesi kanssa.

Ihan hassu ajatushan se on, että tuo kusisi muut tärkeät ihmissuhteet...?

Minä olen myös saanut vahinkolapsen ja sairastunut vaikeaan masennukseen, käynyt läpi nuo ajatukset että lapselle olisi parempi kun minua ei olisi edes olemassa, tuntenut sen miltä tuntuu kun sydän revitään irti rinnasta joka kerta kun täytyy erota lapsesta ja miettinyt että itselleni olisi helpompaa olla kokonaan näkemättä, haaveillut katoamisesta ulkomaille ja uuden elämän aloittamisesta yms., mutta lapsen vuoksi sinnittelin ne vuodet ja olin hänen kanssaan kaikesta huolimatta viikottain.

Kaikki kääntyi sitten lopulta ihan muutamassa vuodessa parhain päin eikä tuollaisia ajatuksia ole enää.

En tiedä pääsenkö koskaan täysin yli siitä, että minulle kävi näin (tuli lapsi vaikka en halunnut), mutta rakastan kuitenkin häntä ja meillä on tosi hyvä suhde keskenään.

Se on vaan sellanen vastuuhomma mikä kuuluu hoitaa ja huolehtia vaikkei huvittaisi... Ettei omilla toimillaan aiheuta maailmaan lisää pahaa ja rikkinäisiä ihmisiä.

Tsemppiä tilanteeseen!

Jos et jaksa niitä viikonloppuja, niin sovi jotkut tietyt ajat. Vaikka vain tunti viikossa, mutta edes jotain.

Sovi lapsen äidin kanssa yksi ilta kahdessa viikossa esim tiistaisin ja pidä siitä kiinni. Olet noin sekaisin omassa elämässä, joten viikonlopun hoitovastuu ei onnistu. Mutta yhden illan kahdessa viikossa voit sopia kalenteriisi lapsellesi. Silloin et ota töitä, et ryyppää et matkustele. Pidä siitä kiinni ja siitä se sun aikuistuminen alkaa. Oma äitisi voisi erikseen tavata lasta, jolloin lapsi saa suvustaan edes jonkinlaisen käsityksen.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Täytän tänä vuonna 22 ja sairastan masennusta ja olen vaan tosi sekaisin siitä mitä pitäisi tehdä. Tiedän vaikuttavani k*sipäältä mutta jos lapselle on parempi ettei minua edes olisi niin eikö pidä tehdä niin? Pää vaan on niin sekaisin ja ärsyttää kun lapsen äiti pommitti viestein ja puheluin ja vaati saada tietää mitä aion tehdä ja menen ihan lukkoon joten en vastaa mihinkään. Haluaisin saada ajatukset järjestykseen rauhassa ja sanoin sen lapsen äidille ja hän haluaisi tietää kauan siihen menee mutta mistä minä voin tietää. Voi mennä vaikka 10 vuotta. Onko lapsen sit hyvä odottaa muo jos en ikinä tuu kuntoon?

Merkillinen masennus, ei estä tekemästä joka päivä töitä eikä tapaamasta ystäviä ja tyttöystävää, mutta oman lapsen tapaamisen estää kyllä. Vaikutat selkärangattomalta, tosin olet kovin nuori.

Olen nuori ja haluaisin kuitenkin nauttia myös nuoruuteen kuuluvista asioista. Töissä on pakko käydä koska muuten en elä. Osa palkasta menee ulosottoon.

Ymmärrän että tytön äiti on arkisin koulussa kun tyttö tarhassa ja viikonloput töissä ja ei hänelläkään ole helppoa sovittaa aikatauluja mutta minä tarvitsen omia viikonloppuja myös omiin menoihin koska työ on fyysisesti rankkaa joten olisi aika raskasta yrittää säännöllisesti vielä tapaamassa tyttö ja olisin niin väsynyt etten hänen kanssaan jaksaisi leikkiä. Teenkö tytölle lopulliset arvet jos nyt lähden hänen elämästään, hoidan pääni kuntoon, tulena takaisin ja yritän sitten sopia lapsen äidin kanssa tapaamiset jotenkin niin, että meidän ei kuitenkaan tarvitse viettää aikaa yhdessä? Jos vaikka vuoden otan omaa aikaa? Ymmärrän vaikuttavani pelleltä mutta en vaan osaa luonnollisesti ajatella tyttöä ja hänen tarpeitaan ensin vaikka rakastan häntä. En tiedä aina onko joku tekoni hänelle oikeasti hyvä vai ajanko lopulta vain omaa etua

Vierailija kirjoitti:

Sovi lapsen äidin kanssa yksi ilta kahdessa viikossa esim tiistaisin ja pidä siitä kiinni. Olet noin sekaisin omassa elämässä, joten viikonlopun hoitovastuu ei onnistu. Mutta yhden illan kahdessa viikossa voit sopia kalenteriisi lapsellesi. Silloin et ota töitä, et ryyppää et matkustele. Pidä siitä kiinni ja siitä se sun aikuistuminen alkaa. Oma äitisi voisi erikseen tavata lasta, jolloin lapsi saa suvustaan edes jonkinlaisen käsityksen.

Tyttö on kyllä sukuni ja äitinsä puolen kanssa paljon tekemisissä. Tytön äiti on aina pitänyt Perheeseeni yhteyttä (enemmän kuin minä ikinä) ja näkevät toisiaan usein sen tiedän. Siitä en ole huolissani. Viettivät kuulemani mukaan yhdessä jopa joulua äitini kanssa. Minun ja äitini oma suhde ei ole niin lämmin vaikka emme me sodassakaan ole. En vain koskaan ole oikein tullut toimeen hänen kanssaan ja välimme viilenivät kun minut huostaanotettiin ja asuin laitoksessa siihen saakka kun täytin 18. Yhteensä 6 vuotta. En todellakaan halua lapselleni samanlaista elämää kuin itselleni mutta isyys ei tule luonnostaan minulle ja mitä todennäköisimmin tulen mokaamaan jossain vaiheessa jotain kuitenkin. Mokaan aina.

Pelkäät sitä sitoutumista, olet valmis ottamaan mielihyvän (ai tää olikin kivaa), mutta pelkäät sitä mikä ei ole kivaa (ehkä jopa tunteet, jotka ovat positiivisia mutta saavat sinut pelkäämään). Auttaisiko, jos oikein pitkään ja hartaasti pohtisit sitä, että aina ei voi olla kivaa? Useimmiten elämä, aikuisen elämä, on arkea. Tylsää, puuduttavaa ja kuluttavaa. Ajatus joka toisesta viikonlopusta tästä ikuisuuteen varmaan tuntuu siltä. Lisäksi tunnet kokevan, että sinun pitää nyt tällä sekunnilla sitoutua joka ikiseen noista viikonlopuista, ja ne tulevat olemaan täsmälleen samanlaisia tästä ikuisuuteen ja joudut jo etukäteen investoimaan voimavarasi niille.

No, mitä voisit tehdä toisin?

1) Ensinnäkin, ota päivä kerrallaan. Sillä tavalla se elämä muutenkin menee. Älä murehdi sitä seuraavaa kertaa kun näette tytön kanssa. Vähennä tulevaisuuden, ajattelun ja kierrosten määrää ja ota elämä sellaisena kuin se sun edessäsi just nyt on.

2) Ymmärrä, että sinun tyttäresi ei katoa, vaikka jotenkin yritätkin luoda tilannetta, josta "eroaisit" hänestä. Joudut tästä päivästä elämäsi loppuun asti todennäköisesti päivittäin ajattelemaan asiaa. Kun olet 30v, hän on jo 10v koululainen. Missä olet, mitä mietit? 35v, ehkä puhut uusien tuttavuuksien kanssa "Ai monta lasta sinulla on, ai 3, eikö niitä ollut vain 2..?" Ehkä olet saanut elämäsi kuntoon, ja kukaan ei usko sinusta, että olet ollut nuorena niin nilkki, että hylkäsit lapsesi.

3) Viimeisen kerran, lakkaa elämästä tyttäreesi nähtävää vaivaa yhdessä hetkessä. Ajattele itseäsi juuri nyt. Juuri siinä missä olet. Räjähdätkö ilmaan, katoaako maailma, vain siksi että sinulla on tytär, jota näät ehkä viikon tai kahden päässä? Ei. Kaikki on hyvin. Millä tavalla tämä muuttuisi, jos "eroaisit" tyttärestäsi? Ei mitenkään. Todennäköisesti tilanne pahenisi.

Lyhyesti sanottuna, sinä paisuttelet pieniä asioita (säännöllinen suhde tyttäreesi, joka ei ole mikään vankila ja varmasti voitte yhdessä aina tapauskohtaisesti sopia äidin kanssa jos joku aika/päivä ei sovi) ja vähättelet isoja "no ei kai mun tarvitse olla omaan lapseeni yhteydessä ja onhan se nyt parempi kun olla huonosti yhteydessä". Eikä ole, se on todella paljon huonompi.

Haet oikeutusta itsellesi laistaa pelkojesi vuoksi. Olet "sekaisin", ja "nuori" ja vaikka mitä mielestäsi, joka oikeuttaa sinut tekemään sen, minkä koet helpoksi. Mutta olet valitsemassa vaikeaa tietä ja vääri perusteluin. Muista se.

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Täytän tänä vuonna 22 ja sairastan masennusta ja olen vaan tosi sekaisin siitä mitä pitäisi tehdä. Tiedän vaikuttavani k*sipäältä mutta jos lapselle on parempi ettei minua edes olisi niin eikö pidä tehdä niin? Pää vaan on niin sekaisin ja ärsyttää kun lapsen äiti pommitti viestein ja puheluin ja vaati saada tietää mitä aion tehdä ja menen ihan lukkoon joten en vastaa mihinkään. Haluaisin saada ajatukset järjestykseen rauhassa ja sanoin sen lapsen äidille ja hän haluaisi tietää kauan siihen menee mutta mistä minä voin tietää. Voi mennä vaikka 10 vuotta. Onko lapsen sit hyvä odottaa muo jos en ikinä tuu kuntoon?

Merkillinen masennus, ei estä tekemästä joka päivä töitä eikä tapaamasta ystäviä ja tyttöystävää, mutta oman lapsen tapaamisen estää kyllä. Vaikutat selkärangattomalta, tosin olet kovin nuori.

Olen nuori ja haluaisin kuitenkin nauttia myös nuoruuteen kuuluvista asioista. Töissä on pakko käydä koska muuten en elä. Osa palkasta menee ulosottoon.

Ymmärrän että tytön äiti on arkisin koulussa kun tyttö tarhassa ja viikonloput töissä ja ei hänelläkään ole helppoa sovittaa aikatauluja mutta minä tarvitsen omia viikonloppuja myös omiin menoihin koska työ on fyysisesti rankkaa joten olisi aika raskasta yrittää säännöllisesti vielä tapaamassa tyttö ja olisin niin väsynyt etten hänen kanssaan jaksaisi leikkiä. Teenkö tytölle lopulliset arvet jos nyt lähden hänen elämästään, hoidan pääni kuntoon, tulena takaisin ja yritän sitten sopia lapsen äidin kanssa tapaamiset jotenkin niin, että meidän ei kuitenkaan tarvitse viettää aikaa yhdessä? Jos vaikka vuoden otan omaa aikaa? Ymmärrän vaikuttavani pelleltä mutta en vaan osaa luonnollisesti ajatella tyttöä ja hänen tarpeitaan ensin vaikka rakastan häntä. En tiedä aina onko joku tekoni hänelle oikeasti hyvä vai ajanko lopulta vain omaa etua

Kyllä mä sanoisin, että kannattaa nähdä säännöllisesti edes hetken, vaikka nyt ei oikein jaksaisikaan. Se vuosi voi helposti venyä, kynnys kasvaa jne. ja sulle tulee luultavasti luuseri-olo jos sen teet..

Ja jos ne lyhyet tapaamiset tuntuu jotenkin ankeilta, niin voisiko ne järjestää sun vanhempien luona jossa aina söisitte yhdessä aterian, tekisitte jotain kivaa yhdessä, kävisitte kahdestaan tytön kanssa HopLopissa/leffassa tms.?

Tai ottaisitte sun ystäviä ja yhdessä tyttö mukaan johonkin huvipuistoon, skeittiparkille tai mikä onkaan sulle mieluinen paikka?

Lapsen voi ottaa ihan hyvin mukaankin siihen nuorisohengaukseen, kunhan se on päihteetöntä.

Lapsellekin on mukavia muistoja sellaiset isin ja isin kavereiden kanssa hengailut.

En minäkään osannut aidosti laittaa lapsen tarpeita etusijalle, mutta tunsin onneksi sosiaalista häpeää ja mietin aina, että mitä muut ajattelisivat jos tekisin näin tai jättäisin tekemättä, ja tein valintoja sen mukaan. Siis lapsen suhteen.

Pikkuhiljaa tunne-elämäni eheytyi ja kehittyi paremmaksi, vaikka olen aika itsekäs luonne.

Sanon siis, että niskasta kiinni ja säännölliset tapaamiset vaikka pää kainalossa.

T: se jolla kokemusta samankaltaisesta tilanteesta (viesti nro 89)

Et ansaitse olla isä, kun edes tuollaista harkitset. Oma elämäsi EI ole lasta tärkeämpi. Kasva aikuiseksi.

Aikuisen pitää kantaa vastuunsa. Rankkaa on joo, mutta silti pitää. Vain lapsi toimii kuten ap eli kiukuttelee ja välttelee vastuuta.

Mulla on ollut 13 vuoden ajan lapsia, tänä aikana mulla ei ole ollut yhtä ainokaista vapaata yötä lapsista, lukuunottamatta sitä kun kävin synnyttämässä. Mun elämä on 24/7/365 muiden ihmisten palvelua. En ikinä saa omia hetkiä tai pääse esim reissuun. Silti, teen sen mitä aikuisen vastuisiin kuuluu enkö kiukuttele.

Et ole ap elämässä tällä itseäsi varten omia tarpeita tyydyttäen. Olet täällä muita varten.

No minä olen miehenä sitä mieltä, että omaa lasta ei hylätä missään tilanteessa. Itsellä samanlainen tilanne, kuin Ap:lla, notta raskaaksi tuli nainen yhden illan jutusta käytännössä. Aborttia nainen ei halunnut ja kun lapsi syntyi, niin minäkin jo olin aivan innoissaan. Itse on vaan joutunut tämän naisen kanssa taistelemaan siitä, että saan lasta tavata, kun hän ei myöskään oikein hyvällä ottanut sitä, että parisuhdetta en halunnut. Minullakin on käynyt niin, että kun lapsi on niin turha ajatella parisuhteita muiden kanssa. Olen ajatellut asian niin, että lapsi kumminkin itselleni maailman tärkein ja naiset sitten paljon paljon vähemmän tärkeitä. Joten katsotaan niitä naisia, kunhan lapselle saadaan ikää nyt vähintään se 15v. Olen minä deittipalveluissa ollut, mutta naiset ei katso hyvällä tälläistä lapselle omistautunutta isää.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Minä olisin halunnut abortin ja naiselle sen kerroin, mutta liian myöhään. Nainen alussa itsekin pohti aborttia ja sanoi ettei tiedä mitä tehdä ja anoin tukevani joka tapauksessa. Hän on todella kiltti (ärsyttäväksi sti välillä) ja rakastava enkä ole koskaan tuntenut olevani kenellekään niin tärkeä. Ajattelin että hänestä ulee hyvä äiti joten en sanonut mitään abortista ja sen sijaan kerroin hänelle mitä kaikke voimme yhdessä perheenä tehdä. Asia todella konkretisoitui minulle sen jälkeen kun sain tietää sukupuolen. Kerroin naiselle että haluaisin sittenkin hänen tekevän abortin. Suuttui ja oli sitä kuulemma harkinnut mitta ei pystynyt. Sen jälkeen emme olleet tekemisissä. Palasin heidän elämäänsä kun lapsi syntyi. Silloin nainen sanoi ettei tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä mutta lasta saan tavata. Mutta halusin yrittää olla perhe, mitta ei tästä ole tullut mitään. Tytön äiti kyllä on antanut minun olla lapsen kanssa vapaasti ja tehdä asiat omalla tavallani ja välillä olen ollut todella onnellinen heidän kanssaan ja silloin olen naisellekin puhunut halustani olla heidän kanssaan lopun elämää ja sillä hetkellä todella tarkoitin sitä. Elimme kuin perhe ja mekin olimme naisen kanssa ihan läheisiä, seksiä oli ja lomamatkoja ulkomaille perheenä. Mutta olen nyt vaan tajunnut ettei minusta ole tähän hänen kanssaan.

Kun kerroin hänelle niin hän suuttui ja sanoi etten saa tulla enää heidän kotiinsa ja saisin odottaa eteisessä aina kun hain tytön mutta tyttö oli asiasta aina raivoissaan ja itki ettei halua tulla joten äiti sanoi että voin tulla sisälle ja otamme siinä vaihdon yhteydessä vähän aikaa rauhassa että tytölle helpompi. Mutta ei se ole kivaa olla siinä kun alussa äiti aina alkoi lopulta huutamaan ja itkemään. Lopetti sen kyllä lopulta kun olimme sitä mieltä että huuto lapsen edessä ei hyvä ja oli aina toisessa huoneessa siihen asti kun lähdimme tytön kanssa. Mutta ei se ole herkkua siellä olla. Lapsen äiti tuli kotiini auttamaan siivoamaan ja laittamaan sen kuntoon sitä varten että tytöllä olisi siellä helpompi olla, hankki sängyn ja lakanoita tytölle (minulla ei kovin hyvä rahatilanne), jos se helpottaisi tytön lähtöä aina.

Busted, aborttia ei voi tehdä enää siinä vaiheessa kun sukupuoli selviää. Olet törkeä ääliö, ap.

Rakenneultra viikoilla 19-21. Abortin voi tehdä vielä viikolle 20 eli olisi voinut tehdä, jos nopeasti olisivat toimineet ja valviralta luvan saaneet. Täysin paska tekohan tuo on ilmoittaa siinä vaiheessa oikeat toiveet kun toinen jo ostelee rattaita yms.

T. Abortti vk20 sosiaalisista syistä

..niin ja halveksun erittäin paljon miehiä, jotka lapsensa hylkäävät. En ymmärrä miten joku voi laittaa mitään oman lapsensa edelle.