Mikä sinulle elämässä joskus sanottu kommentti (hyvä tai paha) on syöpynyt ikuisesti päähäsi?

Äiti sanoi, ettei minun pitänyt syntyäkään.

Ei se mikään yllätys ollut, sillä olin huomannut asian käytännössä jo useasti. Paremminkin helpotus, koska sillä hetkellä ymmärsin, miksi niin moni asia oli kohdallani toisin kuin sisaruksillani eikä minulla ollut samoja oikeuksia. Lapsuudessani totuin kuulemaan yhtä sun toista koko perheen suusta, mutta mitään positiivista lausetta en muista heiltä koskaan kuulleeni. Johtunee siitä, ettei ole totuttu ajattelemaan minussa olevan mitään positiivista.

Tein eläimellisesti ylitöitä. Eräs ystäväkseni luulema henkilö totesi, että elän niin boheemista elämää, että hänen käy ihan kateeksi, koska hän ei voi, kun hänellä on velvollisuuksiakin.

Meinasin kertoa sisarelleni epätoivoisesta työtilanteestani, kun jouduin tekemään kolmen työt ja olemaan töissä aamusta iltamyöhäiselle ja samaa tiedossa kolmeksi vuodeksi. 2 sekunnissa hän jo totesi, ettei tossa edes tarvii kahta, kun tonvertasen yksikin hoitaa. Pystyi päättelemään sen itsestäänselvyytenä jo siitä, että minä olin sitä työtilannetta hoitamassa. Siitä päätellen ei siis voi olla mikään kummoinenkaan homma. Hoidinpa homman silti kotiin, ähäkutti ja pitkä nenä hänelle!

Eräs työtoveri totesi, että jos hän joskus tarvitsisi ammattikuntamme apua, hän toivoisi minut hoitamaan hänen asiaansa. Paras tunnustus ikinä, kiitos hänelle siitä!

Kun jäin pois edellisestä työstäni, niin eräs entinen asiakas tuli kerran kadulla vastaan ja ihmetteli kun minua ei ole näkynyt pitkään aikaan. Sanoin vaihtaneeni työtä ja hän sitten lähtiessään sanoi : 'Sinä olit yksi mukavimmista työntekijöistä siellä.'

Kuljin loppumatkan itku kurkussa kotiin. Minun oli vaikea käsitellä tuota positiivista palautetta, koska vaihdoin työtä loppuunpalamisen vuoksi ja olin pitkään tuntenut itseni huonoksi ihmiseksi työssä ja muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Olin lenkillä. Takaa tuli auto joka hiljensi. Ikkuna veivattiin auki ja amispojista joku huusi:"Hyvä perse!", viskasi ja auto kaasutteli matkoihinsa. Hymyilin loppupäivän. Otin sen kohteliaisuutena 40 v mamma :D.

Ikävimpänä on jääneet mieleen lapsena/nuorena kuullut sanat painostaa. Ne sanat ovat jääneet kummittelemaan mieleen vaikka niiden kuulemisesta on yli 30 vuotta aikaa. Siksi olen todella tarkka etten huomauttele omille lapsilleni koskaan heidän painostaan. Anoppi ja appiukko harrastavat tätä ja minua se vituttaa suunnattomasti. Heidän mielestään kai vitsiksi tarkoitetut heitot. Ovat monesti juuri niitä jotka lapsi ottaa tosi raskaasti ja avaa oven syömishäiriöille.

Onko mieleesi tullut kieltää heitä tekemästä niin? Äitiyteen kuuluu suojella lapsiaan niin kaikenlaiselta kiusaamiselta kuin mollaamiselta ja opettaa myös lapsia vastaamaan oikein: Miksi sanot noin? Onko kiva sanoa toiselle noin jne........

Sanat sanotut ajallansa, vahvistaa lapsen minä kuvaa!

Peruskouluajoilta on jäänyt lähtemättömästi mieleen ne kaikki läskihuutelut. Yli 20 vuotta myöhemmin muistan edelleen sen tunteen, kun käytävällä joku hyppää kohdallani kauemmas kailottaen "hyi v*ttu!"

Eipä siis ihme, että kouluaikojen jälkeen painoni oli minulle pitkään todella arka paikka. Olen aina ollut ylipainoinen, vauvasta asti, ja vaikka yritin esittää etten välitä, aina oli itku kurkussa kun jotain kommenttia kuuli, varsinkin jos ystäviä oli kuulemassa. Muistan edelleen sen pikkunilkin, joka huvipuistossa kaveriporukkani kuullen kommentoi, että "kannattais varmaan laihduttaa". 

Työurani alussa työskentelin iäkkäiden, usein muistisairaiden ihmisten kanssa, ja siellä kuuli myös kaikenlaista, mikä on jäänyt mieleen. "Miten te olettekin päässeet syömään noin mahdottomasti?" "S**tanan isomaha"...

 Sittemmin olen laihtunut n. 50 kiloa, ja vaikka en edelleenkään ole normaalipainossa, korvien välissä on tapahtunut jotain, koska enää en ahdistu tai itke tuntemattomien möläyttelyistä. Läskitteleville teineille saatan sanoa, että olisitpa nähnyt mut muutama vuosi sitten. Kumppanini kertoo joka  päivä, että olen kaunis. Sekin jää mieleen. 

Meillä oli mun lapsuudessani kotona todella ahdistava ilmapiiri, vanhemmat lähinnä vihasivat toisiaan, kumpikin tahollaan petti ja minä siinä välissä. Yllättäen sairastuin masennukseen, ja kerran sitten löysin äitini kännissä isälleni kirjoittaman "kirjeen" (oli jostain ihmeen syystä piilottanut sen mun piirustustarvikkeideni sekaan) jossa syytti isääni mielenterveysongelmistani sanoilla "ei ihme että ***** on sekopää".

Vierailija kirjoitti:

Mulle kesätöissä s5airaalassa ollessani vanhempi naiskollega sanoi, että ”mitä sä sitten teet kun et pääse opiskelemaan?” (pääsin) ja myöhemmin valmistujaisjuhlissani vanhempieni ystävätär tokaisi, ”että ei niillä maisterinpapereilla mitään töitä saa” (sain heti, ja vakivirassa jo 20 vuotta). Mikä ihme saa laukomaan tällaisia nuorelle? Ai niin, ja ollessani 14 yksi pultsari huusi asemalla, että onpa tytöllä rumat sääret! Katsokaa miten rumat sääret! Meni 10 vuotta ennen kuin käytin sortseja seuraavan kerran.

Ennen yo-kirjoituksia ystäväni äiti sanoi:" Keväällä on sitten yo-juhlat, mikäli hyvin käy. Niin, tietenkin vain mikäli hyvin käy." Kirjoitin 6 ällää eikä se ollut yllätys opintomenestyksen perusteella. Ystäväni jätti lukion kesken. Ehkäpä lannistamisyritykset kertovat kateudesta.

Olimme suunnitelleet puoli vuotta parhaan ystäväni kanssa kuukauden mittaista reppureissua . Pari kuukautta ennen toteuttamista ystäväni yllättää vain toteamalla "lähden silloin ja silloin (sama ajankohta kuin olimme ajatelleet) Marin kanssa reppureissulle".

Ikinä en sitten päässyt itse reissuun.

Ystävyys ei loppunut kokonaan vielä siihen, mutta useita vuosia myöhemmin kylläkin.

(Nimi muutettu)

Vierailija kirjoitti:

Olimme suunnitelleet puoli vuotta parhaan ystäväni kanssa kuukauden mittaista reppureissua . Pari kuukautta ennen toteuttamista ystäväni yllättää vain toteamalla "lähden silloin ja silloin (sama ajankohta kuin olimme ajatelleet) Marin kanssa reppureissulle".

Ikinä en sitten päässyt itse reissuun.

Ystävyys ei loppunut kokonaan vielä siihen, mutta useita vuosia myöhemmin kylläkin.

(Nimi muutettu)

Sanoitko mitään sille ystävälle, tyyliin "eikö meidän pitänyt olla silloin yhdessä reissussa? Mihin meidän matka unohtui?" Jos kysyit noin mitä tyyppi vastas? Vai nielitkö omat sanat? Ihmetyttää kyllä tuollainen entisen kaverin toiminta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme suunnitelleet puoli vuotta parhaan ystäväni kanssa kuukauden mittaista reppureissua . Pari kuukautta ennen toteuttamista ystäväni yllättää vain toteamalla "lähden silloin ja silloin (sama ajankohta kuin olimme ajatelleet) Marin kanssa reppureissulle".

Ikinä en sitten päässyt itse reissuun.

Ystävyys ei loppunut kokonaan vielä siihen, mutta useita vuosia myöhemmin kylläkin.

(Nimi muutettu)

Sanoitko mitään sille ystävälle, tyyliin "eikö meidän pitänyt olla silloin yhdessä reissussa? Mihin meidän matka unohtui?" Jos kysyit noin mitä tyyppi vastas? Vai nielitkö omat sanat? Ihmetyttää kyllä tuollainen entisen kaverin toiminta.

En osannut kommentoida mitään ... Paitsi jotain ..."ai jaa..." Olon valtasi mykistävä kelpaamattomuuden tunne. Meillä ei ollut edes mitään erimielisyyttä reiteistä, varusteista tms. 

Kiitos muuten kun kysyit; ihan liikutuin. (Miten onkaan nyt kyyneleet herkässä?)

Pikkupoikana naiset kiusoittelivat hymykuopistani.

En sitten enää hymyillyt.

"Kyllä sinunkin isäsi jättää sinut perinnöttä, pojat ovat vain tärkeämpiä." Kiitoksia vain anoppi.

Joskus kaveriporukassa muisteltiin minkälaisia ensivaikutelmia meillä oli toisistamme ollut kun oltiin vuosia sitten tavattu ekoja kertoja. Yksi kaveri sitten kertoi, että ei ollut tykännyt minusta aluksi. En muista oliko jotain perusteluja myös, muistan vaan tuon. Jäi jotenkin kaivelemaan, vaikka ollaan edelleen samassa porukassa ja tullaan hyvin toimeen (ei olla kovin läheisiä mutta kuitenkin).

Edelleen tuo tulee aina välillä mieleen ja vaikuttaa minuun kun olen tekemisissä uusien ihmisten kanssa. Että mitä jos olenkin tosi ärsyttävä heidänkin mielestä eivätkä vaan kehtaa sanoa, niinkuin tuokaan kaveri ei sitä mitenkään ilmaissut ennen kuin tuli erikseen puheeksi ensivaikutelmat.

Äitini katsoi tarkkaan mitä syön. Ihan aiheellista sinänsä kun harrastin balettia. Olin 162cm 42kg. Koulut päättyi ja ostin jäätelön, äitini näki minut kotiin tullessa. Pää punaisena huusi "läski se lihottaa itseään syöttöporsaan lailla". Vihansa ei laantunut. Hän tuli mukaani balettitunnille ja kovaan ääneen kailotti opettajalle "kelpaako tämä lyllerö tunnille, tämä se ahtoi litrakaupalla jäätelöä itseensä". Söin yhden tuuttijäätelön. Äitini pakkomielle syömisiini oli vainoharhaista. En saanut mennä kavereille, etten vaan syö mitään. Vanhemmat erosi ja jäin asumaan isäni kanssa. Äitini ei pahemmin pitänyt yhteyttä. Mutta sen harvan kerran kun otti yhteyttä, tivasi painoani. Edelleen lasken kaloreita ja äiti takaraivossa muistuttaa lihomisesta. 28v entinen ballerina.

Olin 16v,kun poikaystäväni kuoli liikenneonnettumuudessa.Äitini tokaisu hyvä poika,olis likka saanut mennä samassa.

Vierailija kirjoitti:

Joskus kaveriporukassa muisteltiin minkälaisia ensivaikutelmia meillä oli toisistamme ollut kun oltiin vuosia sitten tavattu ekoja kertoja. Yksi kaveri sitten kertoi, että ei ollut tykännyt minusta aluksi. En muista oliko jotain perusteluja myös, muistan vaan tuon. Jäi jotenkin kaivelemaan, vaikka ollaan edelleen samassa porukassa ja tullaan hyvin toimeen (ei olla kovin läheisiä mutta kuitenkin).

Edelleen tuo tulee aina välillä mieleen ja vaikuttaa minuun kun olen tekemisissä uusien ihmisten kanssa. Että mitä jos olenkin tosi ärsyttävä heidänkin mielestä eivätkä vaan kehtaa sanoa, niinkuin tuokaan kaveri ei sitä mitenkään ilmaissut ennen kuin tuli erikseen puheeksi ensivaikutelmat.

Joistain ihmisistä on hyvä idea kertoa tällaista, vaikka se ei olisi muuten tullut puheeksi. "Alkuun en pitänyt susta yhtään, mutta sähän oletkin ihan kiva" on kai jonkun mielestä kohteliaisuus. 

Ensimmäisen luokan koulukuvapäivänä. Olin pukeutunut värikäsraitaiseen poolopaitaan ja käynyt kampaamossa. Luokkamme suosituin tyttö julisti kovaan ääneen, miten kaikki muut tytöt paitsi minä, ovat pukeutuneet kauniisti.

Yläasteella olin koulukiusattu. Syytä en tiedä tarkalleen, toki olen ollut aina hiljainen joten kyllä jotain vikaa aina löytyi. Pelkäsin esiintymistä hurjasti ja historian opettajamme oli päättänyt, että jokainen oppilas lukee yhden aihealueen ja opettaa sen muulle luokalle (pitää esitelmän ja opettaja kyselee aiheesta). Panikoin, sillä minulla oli r-vika ja aiheenani oli Afrikan maiden itsenäistyminen, jossa toki useaan otteeseen tuli r-sanoja esille. Nielin kammoni ja esiinnyin nättinä luokan edessä, puhuin aiheesta määräajan ja vastasin oikein opettajan kysymyksiin. Esitykseni oli hyvä ja olin todella ylpeä itsestäni. No, muutama tunti myöhemmin rinnakkaisluokkani kaverini tulivat kysymään olenko ok? Luokkani tytöt olivat kertoneet, miten  olin kävellyt kuin kehitysvammainen koko esitykseni ajan. Olin muutaman kerran kävellyt ihan normaalisti näyttämään kartalta muutamia maita yms.

"harrastan" kahvilamyyjänä toimimista eräissä tapahtumissa, joissa on lähinnä eläkepappoja asiakkaina. Kerran eräs vanha ja yksinäinen mies tuli kertomaan minulle "täytyy antaa tunnustusta - sinä olet harvinainen, oikeasti kiltti ja mukava ihminen, ei sinulle voi toivoa kuin kaikkea parasta".

Tuntui todella lämmittävältä. Olen useasti muutenkin saanut palautetta siitä, että olen todella ystävällinen ja empaattisen oloinen ihminen.

luomia kirjoitti:

Onhan niitä lapsena saanut kuulla periaatteessa ikäviä kommentteja, mutta eivät ne ole haitanneet.

Vähän yli 20'vuotiaana olin sitten Yhdysvalloissa. Kerran eräs kaveri istui vieressäni ja sanoi yhtäkkiä "you got moles". En sitä ennen ollut kiinnittänyt kasvojen luomiin mitään huomiota muistaakseni, mutta heti rupesi tuntumaan että ainakin parista noin 4 tai 5 millin luomesta ja muutamasta pienemmästä on päästävä eroon. Niin kävikin aika nopeasti. Onneksi kotikonstit toimivat hienosti.

Mmmtäh? Luomista eroon kotikonstein?

Olin 11-vuotias ja äidin kanssa lääkärissä kysymässä, pitäisikö leuassani oleva suurehko luomi poistaa. Lääkäri (keski-ikäinen nainen) katsoi naamaani ja totesi ilmeettömänä "Kyllähän sitä arpi varmasti jää, mutta ei sekään nyt NOIN ruma olisi kuin tuo" Tämän jälkeen kuljin suunnilleen kesälläkin kaulaliina niin että se peitti leuan.

Vierailija kirjoitti:

Seuraavaan kokemukseen liittyy sekä ikävä että ihana muisto. 

Olin 10-11-aikaan lapsenpyöreä. olin pulkkamäessä kun muutama vanhempi poika alkoi haukkua minua läskiksi. Haukkumisen päätteeksi toinen tönäisi minut kiviseen ojaan. Terävä kivi osui selkääni ja aloin itkeä. Läheisestä talosta tuli vanha pappa joka oli nähnyt tilanteen. Komensi näitä poikia häipymään ja auttoi minut ylös ojasta. Sanoi minulle "Muista että olet tärkeä ja arvokas tyttö juuri omana itsenäsi" Kun sain itkun loppumaan, kysyi vielä että pääsenhän turvallisesti kotiin. :) Tuo kommentti antoi minulle hurjasti itsetuntoa kun kotona en kauheasti positiivista itsestäni kuullut. Tästä on jo yli kymmenen vuotta aikaa ja edelleen pappa vilkuttaa minulle pihaltaan jos satun ohi kulkemaan :)

Voi taivas miten ihana pappa! :') Yllätä hänet joskus jollain pienellä yllätyslahjalla, vaikka leivonnaisilla, ja kerro mitä se hänen sanomisensa on sinulle merkinnyt :) Hän tulee varmasti tosi iloiseksi.

Baarissa:

''Sä oot niin vittumaisen näkönen nainen, että voidaanko kätellä''

Käteltiin ja mies lähti :D Mulla on kyllä sellainen ylpeä resting bitch face