Tiettekö ne tyypit jotka vaan onnistuu?

Mä taidan olla tuollainen ihminen. Olen saanut kerran oman käytökseni vuoksi fudutkin (en ymmärtänyt johdon logiikkaa, pidin heitä täysin todellisuudesta vieraantuneina ja haukuin pomot), mutta ne oli oikeastaan onnenpotku(t), sillä sain heti uuden, koulutustani enemmän vastaavan työn 2x palkalla, menin vain kysymään töitä satunnaisesta itselleni entuudestaan vieraasta paikallisesta firmasta ilman avointa hakua, ja heillä sattui olemaan juuri tarvetta osaamiselleni. Ja kyseessä ei ole ala, jolla on työvoimapulaa, päinvastoin kuulen joskus ihmisistä, jotka ovat lähettäneet 100 hakemusta tuloksetta. En ole kertaakaan vaihtanut työtä "alaspäin", vaan aina parempipalkkaiseen paremmilla ehdoilla, usein sattuman kautta löytämääni firmaan ja hetken mielijohteesta. 

Arvonnoissakin voitan toisinaan, kerran myös sellaisessa arvonnassa, jossa arvasin tismalleen oikein 2l purkissa olevien helmien määrän. Joudun silti kyllä elämässäni myös kuseen ja jään kiinni virheistä tai mutkien oikomisesta, mutta pääsen niistä usein aika onnekkaasti kuin koira veräjästä, ehkä sitten osaan pahoitella oikein oikeille ihmisille tai mitätöidä tehokkaasti valittajan.

Sanoisin, että mulla on jonkinmoinen hyvä intuitio, joka osaa valita oikein, vaikka itse en aina. Ehkä mukana on vähän Hannu Hanhea ja tuuria.

Vierailija kirjoitti:

Mä tuppaan aina tietämään onnistuuko joku läheisempi ihminen jossain vai ei. Esim. Lapseni epäonnistuu aina, ja hänellä on siis ihan käsittämättömän huono tuuri, eli ei ole itsessä vika kuin harvoin. PAras ystäväni on saanut aina kaiken mitä on halunnut/tavoitellut, jopa erään työn niin, että ympäri Suomen oli 300 hakijaa, ja lopulta 2, joista ystäväni valittiin. Minä tiesin jo siitä asti kun hän haki tätä paikkaa että tulee sen ilman muuta saamaan :D Toisen kaverin lapsi pyrki opiskelemaan kouluun johon hakee varmaan tuhat, mutta otetaan 30 sisälle vuodessa. Tiesin heti että lapsi pääsee sinne, ja niin pääsikin.

Mielenkiintoista! :) Mutta eihän sinne työpaikkaan ja opiskeluihin arvalla valittu, vaan cv:n, haastattelujen, pääsykokeiden ja todistusten avulla. Joten ei kyseessä nyt ihan vain huono tuuri ole.

Minkälaisissa asioissa sinun lapsesi on epäonnistunut? Siis jos asiat ovat vain tuurista kiinni, ei mielestäni edes voida puhua epäonnistumisesta.

Noh, ei ole olemassa sellaista ihmistä, jolla kaikki elämässä menee putkeen.

Itselläni oli kaverisi tapainen onni myötä koko lapsuuden ja nuoruuden. Elin iloisena vailla huolen häivää ja kaikki meni oikein hyvin, pidin sitä ihan itsestäänselvänä. Asiat tulivat kuin kultalautasella ja vain pienellä ponnistamisella. Kirjoitin hyvin, sain opiskelupaikan, löysin ihanan kumppanin, tuli upeita lapsia.

Mutta sitten, kun pääsin keski-ikään, on elämä antanut turpaan oikein kunnolla. Sedälläni on sama sukuvikapaskamäihä. Oli nuorena onnekas, mutta keski-iästä saakka kaikki mennyt päin h*ttiä. Silti se jaksaa olla positiivinen. Itse olen ranteet auki ja joka päivä raahustan hampaat irvessä eteenpäin. V*ttaa kaikki naminami-positiiviset-ajatukset ja asenteesta-se-vain-on-kiinni -shaisse. Vaikka kuinka yritän, niin lunta tulee tupaan. Ei ole asenteesta tai sinnikkyydestä kiinni, per*ele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tällä kaverilla on joku ihme taika sen yllä että kaikki vaan tykästyy siihen heti ja kaikkea kivaa sen myötä tapahtuu. Niin pettynyt itseeni että taas feilasin. Ap

Ulospäin näkyvä itsevarmuus. Jos joudut paljon tekemään töitä asian eteen, niin koet jo lähtökohtaisesti itsesi altavastaajaksi. Opiskelet ja näät vaivaa vahvistaaksesi itseluottamusta, et itsesi vuoksi, vaan toisten vuoksi. Pelkäät, että jos joku epäilee tai kysyy, niin osaat vastata siihen täydellisesti. Epävarmuutesi näkyy siten suurena työmääränä. Itsevarmat ihmiset vain luottavat siihen, että pärjäävät ja ottavat selvää vasta kun on pakko. He uskaltavat vastata kiperiin kysymyksiin, että "otan asiasta selvää". Luin itsetuntoa käsitteleviä teoksia ja tulin pienen testauksen jälkeen tulokseen, ettei minun tarvitse osata läheskään niin paljoa saavuttaakseni unelmia. Riittää, kun uskon siihen ja luotan, että pärjään ja otan selvää sen verran kuin tarvitsee. Minulle jäi sen jälkeen aikaa enempi "mindfullnessiin". 

Tsemppiä.

Juuri näin. Ne jotka pärjäävät parhaiten, ikään kuin "surffaavat" elämän läpi ponnistelematta liikoja. Valitaan pienimmän vastuksen tie ja ollaan valmiita muuttamaan kurssia välittömästi.

Se rento ote näyttäytyy sitten toisille tuurina, erityisesti ajoituksen suhteen. Siitä ei kuitenkaan ole kyse: kyse on valmiudesta tarttua tilaisuuteen silloin kun se ilmaantuu, tapahtui se koska hyvänsä. Silloin on "tuuria" ajoituksen kanssa.

Ja tietysti auttaa jos on fiksu ja suhteellisen hyvä monessa asiassa ponnistelematta.

Mieheni on juuri tuollainen ja olenkin opetellut samanlaista asennetta. Huomaan että ihmisten asenne minuun on muuttunut TODELLA paljon, minuun suhtaudutaan ihan älyttömä myönteisesti nykyään. Ja mikään muu ei ole muuttunut kuin se että otan rennosti ja lähden siitä oletuksesta että pärjään ja asiat lutviutuu.

Kateuden tunteet ovat tosi inhimillisiä ja tavallisia, mutta oikeasti niistä kannattaa yrittää oman itsensä takia pois, jos niihin jää liikaa vellomaan. Varsinkin jos tuntuu, ettei omasta onnistumisesta pysty olemaan iloinen enää sen jälkeen, kun kaverikin onnistui. 

Mullakin on kollegoita joita kadehdin joskus, kun ne tuntuvat olevan tosi fiksuja ja ihailtuja "nuoria lupauksia" sellaisten silmissä, joiden mielipiteillä on mulle väliä. Kuitenkin on ollut ihanan vapauttava ajatus, että mun kadehtiminen tai ärsyyntyminen ei tee kenestäkään toisesta huonompaa ja musta parempaa eikä siitä tule edes itselleni hyvä mieli. Sen sijaan ainoa tapa, jolla pystyn vaikuttamaan ja muuttamaan asioita edes teoriassa on vain keskittymällä omaan juttuuni sekä omaan menestymiseeni, vaikka se olisikin jotenkin heikompaa kuin jollakin lahjakkaammalla, paremmalla tai onnekkaammalla. Jos en joinakin hetkinä osaa olla onnellinen vaikkapa omasta työpaikastani siksi että jonkin toinen sai paremman duunin, yritän tietoisesti pohtia mielummin omaa matkaani, onnea ja taistelua joka siihen on johtanut, kuin verrata sitä jonkun toisen saavutukseen.

Olen joskus ollut, olen ehkä edelleen, myös yhdelle ihmiselle tällainen tyyppi, joka onnistuu aina kaikessa paremmin vaikka hän on omasta mielestään nähnyt enemmän vaivaa asioiden eteen. Hän ihan avoimesti valitti ja kadehti mun elämää, mutta musta tuntui, että hän ei kyennyt ikinä näkemään niitä asioita, joissa mulla oli oikeasti häntä vaikeampaa. Vähän myös harmitti, kun välillä hänen mielestään olin saavuttanut tuurilla ja helposti jonkun asian, jota varten olin oikeasti tehnyt kovasti töitä. Musta tuntuu että Ap:kin todellisuudessa katsoo tätä omaa kaveriaan tiettyjen linssien läpi eikä suostu huomaamaan asioita, missä hänellä on vaikeaa, koska todellisuudessa kukaan ei ole täydellinen.

Rento ote ei  aina auta, kun vastassa on omat taikka läheisten terveysongelmat, itsestä riippumattomat talousongelmat, yllättävät kuolemantapaukset ja onnettomuudet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on niitä "hyviä tyyppejä" :D

Tiedän itsekin yhden. Ei ole mitenkään ihmeellinen tekijä, mutta hän _näyttää_ ihan älyttömän ystävälliseltä ja ihmiset oikein takertuvat häneen, puolitutut pyytävät häntä lenkille ja kahville ja mökkilomalle ja työnantajat soittelevat kotiin. On kyllä tosi mukava, hauska ja reipas persoona (kuten on moni muukin) , mutta luulen että ne sievät pyöreät kasvot, pikkymyynuttura ja ikuinen hymy vain vetoavat ihmisiin.

En usko että kyse on ulkonäöstä. Luulen että tuollaiset ihmiset on saaneet lapsesta asti paljon rakkautta ja huomiota vanhemmiltaan, jolloin heistä on tullut tasapainoisia ja läsnäolevia ja positiivisia ja huumorintajuisia aikuisia, joitten seurassa muilla ihmisillä on hyvä olo, koska nämä eivät tarvitse muita ihmisiä varsinaisesti, kun heillä on vanhemmilta ja muilta läheisiltä saati hyvä olo itsenäisestikin. Minä taas olen täysin päinvastainen ja minua kartetaan kuin ruttoa.

"Eivät tarvitse muita ihmisiä varsinaisesti". Eli päinvastoin narsistit tarvii huomiota ja kun vetovoima puuttuu, huomio saadaan pahalla. Narsisti ei kestä häviötä.

On taito olla hyvä häviäjä, AP. Juhlitaan voittajien voittoa.

Kaikki ihmiset tarvitsevat huomiota tietenkin. Pointtini oli että jos sitä on saanut lapsena ja nuorena läheisiltä riittävästi, ei kehity sellaista valtavaa tyhjiötä sisälle, joka voi olla ilman että se on nimenomaan narsistinen persoonallisuushäiriö jossa on liuta muitakin oireita. Eli kun on sisäisesti pienestä pitäen "itsensä kanssa hyvä olo" niin tietenkin silti aikuisenakin tarvitsee ihmissuhteita ja huomiota, mutta ne on helpompi saada kun on valmiiksi se levollinen olo.

Narsistin kanssa tulee outo epämääräinen olo. Hän on loinen, lannistaja.

Vierailija kirjoitti:

Kateuden tunteet ovat tosi inhimillisiä ja tavallisia, mutta oikeasti niistä kannattaa yrittää oman itsensä takia pois, jos niihin jää liikaa vellomaan. Varsinkin jos tuntuu, ettei omasta onnistumisesta pysty olemaan iloinen enää sen jälkeen, kun kaverikin onnistui. 

Mullakin on kollegoita joita kadehdin joskus, kun ne tuntuvat olevan tosi fiksuja ja ihailtuja "nuoria lupauksia" sellaisten silmissä, joiden mielipiteillä on mulle väliä. Kuitenkin on ollut ihanan vapauttava ajatus, että mun kadehtiminen tai ärsyyntyminen ei tee kenestäkään toisesta huonompaa ja musta parempaa eikä siitä tule edes itselleni hyvä mieli. Sen sijaan ainoa tapa, jolla pystyn vaikuttamaan ja muuttamaan asioita edes teoriassa on vain keskittymällä omaan juttuuni sekä omaan menestymiseeni, vaikka se olisikin jotenkin heikompaa kuin jollakin lahjakkaammalla, paremmalla tai onnekkaammalla. Jos en joinakin hetkinä osaa olla onnellinen vaikkapa omasta työpaikastani siksi että jonkin toinen sai paremman duunin, yritän tietoisesti pohtia mielummin omaa matkaani, onnea ja taistelua joka siihen on johtanut, kuin verrata sitä jonkun toisen saavutukseen.

Olen joskus ollut, olen ehkä edelleen, myös yhdelle ihmiselle tällainen tyyppi, joka onnistuu aina kaikessa paremmin vaikka hän on omasta mielestään nähnyt enemmän vaivaa asioiden eteen. Hän ihan avoimesti valitti ja kadehti mun elämää, mutta musta tuntui, että hän ei kyennyt ikinä näkemään niitä asioita, joissa mulla oli oikeasti häntä vaikeampaa. Vähän myös harmitti, kun välillä hänen mielestään olin saavuttanut tuurilla ja helposti jonkun asian, jota varten olin oikeasti tehnyt kovasti töitä. Musta tuntuu että Ap:kin todellisuudessa katsoo tätä omaa kaveriaan tiettyjen linssien läpi eikä suostu huomaamaan asioita, missä hänellä on vaikeaa, koska todellisuudessa kukaan ei ole täydellinen.

Juuri näin! Musta tuntuu, että Suomessa on tätä kateutta vähän enemmän kuin muualla. Olen asunut Saksassa ja Virossa, ja siellä ei kuulunut sellaisia kateellisten juoruiluja kuin Suomessa. Voin toki olla väärässäkin, mutta näin minä sen koin.

Vierailija kirjoitti:

Rento ote ei  aina auta, kun vastassa on omat taikka läheisten terveysongelmat, itsestä riippumattomat talousongelmat, yllättävät kuolemantapaukset ja onnettomuudet.

Näissä ei olekaan kyse onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Jos on itse sössinyt rahatilanteensa, silloin on epäonnistunut. Jos on hirveän pienituloinen ja yhtäkkiä menee pyykkikone, auto ja jääkaappi lyhyen ajan sisällä rikki, silloin on huono-onninen.

(Kummastakin voi selvitä.)

Oon Hannu Hanhi. Tuli huono omatunto tästä keskustelusta.

Vierailija kirjoitti:

Oon Hannu Hanhi. Tuli huono omatunto tästä keskustelusta.

Ootko voittanut lotossa? Vai miten sä oot Hannu Hanhi? Ja miks huono omatuntio?

Mitä niinkuin tapahtui, haitteko molemmat samaa työpaikkaa ihan vahingossa ja vain yksi pääsi sisään ja oliko valintakriteeri siis pelkkä haastattelu ?

Mulla on tällainen serkku. Onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy. Yritteliäs ja määrätietoinen on. Ihailen!

Vierailija kirjoitti:

Mä oon aina ollu Aku Ankka. Jopa ulkopuolisten mielestä mulla on ollut erityisen huono onni elämässä toistuvasti.

Jo pienenä mulla oli huono arpaonni. Sisko voitti monta kertaa, minä kerran, ja sekin oli siivousvälineitä (ei kovin ilahduttavaa lapselle). Pääsin myöskin KOKO ala- ja yläasteen ilman yhtäkään stipendiä, vaikka muutamissa aineissa suorastaan loistin taidoillani. En tiedä jos opet aina ajatteli, että se on kuitenkin tunnustusta saanut jo, vai oliko vaan taas surkean onneni tässä syyllinen.

Täällä toinen samanlainen Aku. Koko muu perhe yhtä onnenkantamoista tapahtumasta toiseen ja minulla menee kaikki pieleen, ihan kaikki.  Jos vain jokin asia voi mennä pieleen niin minun kohdalla se menee. Aina kuulee sanonnan "eihän kellekään voi noin käydä!". Minulle voi ja aina käy. Suurin piirtein kaikki mahdolliset tavallisemmat sairaudetkin jo saanut, paitsi syöpää (sitä odotellessa). Kyllä on niin monta kertaa aikonut luovuttaa mutta aina vain nousen ja jatkan. Jos jollekin lääkkeelle allergisoituu yksi ihminen miljoonista, se olen minä, ihan varmasti. Jos jonkun auton moottori hajoaa korjaamolla, se on minun auto. Mikä tahansa epäonni mikä ei ole minusta riippuvainen, minulle se tapahtuu ihan varmasti.

Muuten, millainen ero teillä on vanhempien koulutuksessa tai varallisuudessa.  Tiedän yhden varakkaan perheen lapsen jonka ei koskaan tarvitse tehdä työtä....eikä se paljoa kyllä teekkään..... mutta hakee huvikseen aika usein uusia typaikkoja ja hyvin usein pääsee sisään.

Nimittäin sillä EI ole mitään pelkoa epäonnistumisesta koska ei se rahan takia töitä tee

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on niitä "hyviä tyyppejä" :D

Tiedän itsekin yhden. Ei ole mitenkään ihmeellinen tekijä, mutta hän _näyttää_ ihan älyttömän ystävälliseltä ja ihmiset oikein takertuvat häneen, puolitutut pyytävät häntä lenkille ja kahville ja mökkilomalle ja työnantajat soittelevat kotiin. On kyllä tosi mukava, hauska ja reipas persoona (kuten on moni muukin) , mutta luulen että ne sievät pyöreät kasvot, pikkymyynuttura ja ikuinen hymy vain vetoavat ihmisiin.

En usko että kyse on ulkonäöstä. Luulen että tuollaiset ihmiset on saaneet lapsesta asti paljon rakkautta ja huomiota vanhemmiltaan, jolloin heistä on tullut tasapainoisia ja läsnäolevia ja positiivisia ja huumorintajuisia aikuisia, joitten seurassa muilla ihmisillä on hyvä olo, koska nämä eivät tarvitse muita ihmisiä varsinaisesti, kun heillä on vanhemmilta ja muilta läheisiltä saati hyvä olo itsenäisestikin. Minä taas olen täysin päinvastainen ja minua kartetaan kuin ruttoa.

Siis todella hyvin kiteytetty. Minäkin vanhempieni kaltoinkohtelema ja hakkaama, ja mua kartetaan kuin ruttoa ja mikään ei onnistu, vastoinkäymistö kyllä pukkkaa. Niin huton väärin että paskan lapsuuden takia loppuelämä vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on niitä "hyviä tyyppejä" :D

Tiedän itsekin yhden. Ei ole mitenkään ihmeellinen tekijä, mutta hän _näyttää_ ihan älyttömän ystävälliseltä ja ihmiset oikein takertuvat häneen, puolitutut pyytävät häntä lenkille ja kahville ja mökkilomalle ja työnantajat soittelevat kotiin. On kyllä tosi mukava, hauska ja reipas persoona (kuten on moni muukin) , mutta luulen että ne sievät pyöreät kasvot, pikkymyynuttura ja ikuinen hymy vain vetoavat ihmisiin.

En usko että kyse on ulkonäöstä. Luulen että tuollaiset ihmiset on saaneet lapsesta asti paljon rakkautta ja huomiota vanhemmiltaan, jolloin heistä on tullut tasapainoisia ja läsnäolevia ja positiivisia ja huumorintajuisia aikuisia, joitten seurassa muilla ihmisillä on hyvä olo, koska nämä eivät tarvitse muita ihmisiä varsinaisesti, kun heillä on vanhemmilta ja muilta läheisiltä saati hyvä olo itsenäisestikin. Minä taas olen täysin päinvastainen ja minua kartetaan kuin ruttoa.

Siis todella hyvin kiteytetty. Minäkin vanhempieni kaltoinkohtelema ja hakkaama, ja mua kartetaan kuin ruttoa ja mikään ei onnistu, vastoinkäymistö kyllä pukkkaa. Niin huton väärin että paskan lapsuuden takia loppuelämä vaikeaa.

Mulla kehno lapsuus ei ollut este, vaan hidaste. Kesti kauemmin käydä koulut, kun piti käydä töissä samalla. Kesti kauemmin löytää rohkeutta (vieläkin joskus hakusessa) hakea työpaikkoja yms., kun lapsena kuuli sitä vähättelyä niin paljon. Kesti kauemmin hyväksyä ylipainoinen kehoni ja aloittaa terveellinen painonpudotus, kun kotona oli kuullut niin paljon arvostelua. En ole vieläkään se täydellinen menestyjätyyppi, mutta monta askelta on kotioloista otettu. Olen muuttunut paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on niitä "hyviä tyyppejä" :D

Tiedän itsekin yhden. Ei ole mitenkään ihmeellinen tekijä, mutta hän _näyttää_ ihan älyttömän ystävälliseltä ja ihmiset oikein takertuvat häneen, puolitutut pyytävät häntä lenkille ja kahville ja mökkilomalle ja työnantajat soittelevat kotiin. On kyllä tosi mukava, hauska ja reipas persoona (kuten on moni muukin) , mutta luulen että ne sievät pyöreät kasvot, pikkymyynuttura ja ikuinen hymy vain vetoavat ihmisiin.

En usko että kyse on ulkonäöstä. Luulen että tuollaiset ihmiset on saaneet lapsesta asti paljon rakkautta ja huomiota vanhemmiltaan, jolloin heistä on tullut tasapainoisia ja läsnäolevia ja positiivisia ja huumorintajuisia aikuisia, joitten seurassa muilla ihmisillä on hyvä olo, koska nämä eivät tarvitse muita ihmisiä varsinaisesti, kun heillä on vanhemmilta ja muilta läheisiltä saati hyvä olo itsenäisestikin. Minä taas olen täysin päinvastainen ja minua kartetaan kuin ruttoa.

Siis todella hyvin kiteytetty. Minäkin vanhempieni kaltoinkohtelema ja hakkaama, ja mua kartetaan kuin ruttoa ja mikään ei onnistu, vastoinkäymistö kyllä pukkkaa. Niin huton väärin että paskan lapsuuden takia loppuelämä vaikeaa.

Kyllä tuo on vain omasta suhtautumisesta elämään. Tämä on osittain perinnöllistäkin. Kukaan ei jaksa negatiivisia, omia epäonnistumisiaan muiden syyksi laittavia ihmisiä. Onnellisuuskin on pitkälti omasta asenteesta kiinni. Kun olet onnellinen ja teet parhaasi, hyviä asioita tapahtuu. Ennakkoluulottomasti uusien haasteiden kimppuun vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän pari tuollaista ihmistä. Osaavat olla jotenkin pidettyjä _kaikkien_ ihmisten silmissä, vaikka oikeasti tekevät joskus kusipäisiäkin juttuja, mutta eivät jää niissä vellomaan vaan pitävät yllä iloista ja kaikille mukavaa mielikuvaa.

Ei nämä ihmiset ole erityisen lahjakkaita tai älykkäitä, mutta ihan kuin heillä olisi tuon em. ominaisuuden lisäksi joku vaisto olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Heillä on ihmeellinen vainu ajoituksen suhteen.

Sosiaalisesti lahjakkaita ja karismaattisia. Vainun voi selittää sosiaalinen älykkyys, ymmärtävät hyvin asioiden ja ihmisten suhteita, vaikuttimia ja motivaatioita, sitten vain kuvittelevat mitä milloinkin tulee tapahtumaan ja toimivat sen mukaan.

Voi olla myöskin että ei mieti ihan noin taktisesti, vaan menee ja tekee. Se joka analysoi osuvasti, jää useammin luu käteen, ensinnäkin koska muut ei jaksa kuunnella ja jää yksin ajattelemaan, joten sosiaaliset verkostot huonommat, sekä ei tartu toimeen tarpeeksi äkkiä, vaikka osaamista ja tietoa olisi enemmän.

En tarkoittanut, että analysoivat tilanteita erikseen, vaan ikäänkuin automaationa se ymmärrys löytyy ja näkyy toiminnassa aina. Jokaisen ilmiön takana on ketju tapahtumia ja tätä eivät mm. muiden menestymistä kadehtivat usein ota huomioon. Tilannetaju syntyy sosiaalisesta älystä. Sosiaalista älykkyyttä voi kehittää ja siihen liittyy myös intrapsyykkinen älykkyys eli kyky tarkastella omaa sisäistä maailmaa. Tästä taas usein seuraa edelläkin mainittu rauha ja itseluottamus, mikä taas vetoaa vaistomaisesti muihin. Ja hyvän kierre pn valmis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tuppaan aina tietämään onnistuuko joku läheisempi ihminen jossain vai ei. Esim. Lapseni epäonnistuu aina, ja hänellä on siis ihan käsittämättömän huono tuuri, eli ei ole itsessä vika kuin harvoin. PAras ystäväni on saanut aina kaiken mitä on halunnut/tavoitellut, jopa erään työn niin, että ympäri Suomen oli 300 hakijaa, ja lopulta 2, joista ystäväni valittiin. Minä tiesin jo siitä asti kun hän haki tätä paikkaa että tulee sen ilman muuta saamaan :D Toisen kaverin lapsi pyrki opiskelemaan kouluun johon hakee varmaan tuhat, mutta otetaan 30 sisälle vuodessa. Tiesin heti että lapsi pääsee sinne, ja niin pääsikin.

Mielenkiintoista! :) Mutta eihän sinne työpaikkaan ja opiskeluihin arvalla valittu, vaan cv:n, haastattelujen, pääsykokeiden ja todistusten avulla. Joten ei kyseessä nyt ihan vain huono tuuri ole.

Minkälaisissa asioissa sinun lapsesi on epäonnistunut? Siis jos asiat ovat vain tuurista kiinni, ei mielestäni edes voida puhua epäonnistumisesta.

Esim siinä hänellä on ollut epäonnea, että jos jotakin voi arvalla voittaa, tai vedetään pitkää tikkua, tai kahdesta valitaan ihan summamutikassa, niin se ei ole ikinä lapseni. Hän myös sairastui sairauteen joka on todella harvinainen, ja johon 99.9 prosentissa käy hyvin tietty lääke. No hän kuuluu siihen osaan joille se ei toimi. Eli varmaan sinusta todella mielenkiintoista ;) Taisi vain olle tarkoituksena päästä jotenkin vauvapalstalla pätemään, joka jo mielestäni on täysin epäonnistujan hommaa se, ja vieläpä omasta syystä, ei huonosta onnesta johtuen.