Lue keskustelun säännöt.
Te lapsettomaksi omasta tahdostanne jäävät
Mies2019
28.11.2019 |
Kun tätä lapsivastainen ilmapiiri vaan lisääntyy tässä maailmankolkassa niin ihmettelen mitä te velat teette elämässänne. Elämä 20-30 vuotiaana on kuitenkin niin erilaista kuin 40-50 vuotiaana niin ettekö pelkää katuvanne lapsettomuuttanne jossain vaiheessa? Entä sitten kun olette 60-70 vuotiaita yksinäisiå työssäkäyviä ja mahdollisesti eläkkeelle jääviä tanttoja/ukkoja. Eikö yksinäisyys ahdista ajatuksena? Tai se että jäitte ilman suvunjatkajia?
Vielä enemmän ihmettelen ikisinkkuja joita on nykyään paljon, näitä vanhoja piikoja ja ikuisia poikamiehiä. Mitä he tekevät!
Mitä aiotte tehdä elämässänne?
Matkustella, katsoa netflixiä, bilettää ikuisesti ja käydä bodypumpissa tai kierrättää ja lukea kirjoja? Kertokaa ihmeessä minkälainen suunnitelma teillä on elämänne varalle?
Kommentit (271)
Minua ei lakkaa ihmetyttämästä miksi ketään kiinnostaa tuntemattomienkin mahdollinen lapsettomuuden katuminen. Ei minua ainakaan kiinnosta pätkääkään, katuuko joku ihminen vaikkapa avioliittoaan, asuntolainaansa, uravalintaansa tai vaikkapa sitten lasten hankkimista. Että ikävää jos näin on, mutta itse on päätöksensä tehnyt ja siitä vastuussa.
Ja katuminen on siitä jännä juttu, että ei sitä kukaan voi etukäteen tietää mitä tulee katumaan ja mitä ei. Voihan se olla että kadun vanhana katkerasti sitä, etten muuttanut Uuteen-Seelantiin. Tai opiskellut kiinaa. Tai sijoittanut rahojani. Tai elänyt terveellisemmin. Tai elänyt villimmin välittämättä mistään terveysriskeistä. Ei kaikkea voi tehdä varmuuden vuoksi. Sellaista elämä on ja valintoja pitää tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomuus on yksi itsekkyyden muodoista ja pahimmasta päästä. Minä minä ja minä! Lapsettomat luulevat, että itselleen elämänsä omistaminen tekee onnelliseksi. Se ei mene niin. Kun saa lapsen, se tekee elämän merkitykselliseksi. Meidän tarkoitus on jatkaa sukua ja lisääntyä. Antaa lahjaksi elämä. Lapset tuovat elämään sisältöä. Itse lapsen juuri saaneena vasta nyt ymmärrän, mitä on oikea rakkaus.
Voi se tätäkin olla. Tai siis olen juurikin miettinyt, että onko tästä kyse tässä ilmiössä ainakin yhtenä syynä? Itsekkyyden lisääntyminen. Ei se elämä varmaan enää 50 vuotiaana ole yhtä hienoa kuin nuorena ja asiat saattaa nähdä eri tavalla. Sitten sen näkee kun elää joku sanoi mutta on myöhäistä katua. Se juna meni sitten jo. AP
Niin, kumpi sitten on itsekästä tehdä lapsia vain, koska haluaa elämäänsä sisältöä heidän kauttaan vain jättää lapset tekemättä, koska haluaa elämäänsä muuta sisältöä? Itse sanoisin että ensimmäinen. On todella itsekästä valjastaa lapset oman elämän sisällöksi. Jos lapsia hankkii, pitää elää sitä ihan omaa elämää, eikä elää lasten kautta saavuttamattomia unelmiaan.
En tiedä kenestä puhut mutta itselleni lasten saamisessa ei ollut koskaan kyse mistään sisällön saamisesta? Ihan tälläkin hetkellä elän omaa elämääni ja toteutsn unelmiani kuten kaikki muutkin. Miten lasten olemassaolo siihen vaikuttaa? AP
Lukemalla tätä ketjua huomaat, miten suurin osa lapsellisista tuo esiin sen, että "lapset tuovat elämään sisältöä" ja "vasta lasten myötä oppii mikä oikeasti on tärkeää elämässä". Näihin viittasin tuolla sisältö-kommentillani. Sinäkin aloituksessa taivastelit sitä, mitä ihmiset tekevät, jos heillä ei ole lapsia. Sitten kun saat vastauksen, reaktiosi on "tylsää". Eli sinäkin olet sitä mieltä, että vain lapset ovat ainoa mielekäs sisältö elämään ja ilman lapsia elämä on automaattisesti tylsää. Et vain suoraan sano sitä.
En sano niin koska en ajattele niin. Minulla on sisältöä ilma lapsiakin. Mutta jos lapsia ei olisi niin epäilisin katuvani sitä asiaa joskus. Näistä ajatuksista tämä mietiskely kumpuaa. Toiset kokevat sen provona jne mutta vähän minä sille asialle voin... AP
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole koskaan halunnut lapsia, mutta veikkaan että monia saattaa estää tekemästä lapsia yksinkertaisesti taloudellinen ja muu elämän epävarmuus. Kaikki on pätkää, niin parisuhteet kuin työtkin, pitäisi olla koko ajan valmis muuttamaan milloin minnekin korpeen työn perässä ja puolisokin saattaa löytää joka viikko tinderistä uuden sussun. Mitään vakituista ei ole näköpiirissä työn, talouden, parisuhteen tai edes ympäristön suhteen. Aikaisemmin sen sijaan naimisiinmenon saattoi olettaa olevan merkki loppuiän sitoutumisesta, työn perässä tarvitsi muuttaa vain pari kertaa ja sitten sai vakiviran seuraaviksi 40 vuodeksi jne. Siihen turvallisuuteen ja vakauteen oli oikein helppo tehdä lapsia.
Tämä on hyvä näkökulma ja olet mielestäni oikeassakin tässä. Varmasti tämä nykymaailman epävarmuus vaikuttaa. AP
Vierailija kirjoitti:
Minua ei lakkaa ihmetyttämästä miksi ketään kiinnostaa tuntemattomienkin mahdollinen lapsettomuuden katuminen. Ei minua ainakaan kiinnosta pätkääkään, katuuko joku ihminen vaikkapa avioliittoaan, asuntolainaansa, uravalintaansa tai vaikkapa sitten lasten hankkimista. Että ikävää jos näin on, mutta itse on päätöksensä tehnyt ja siitä vastuussa.
Ja katuminen on siitä jännä juttu, että ei sitä kukaan voi etukäteen tietää mitä tulee katumaan ja mitä ei. Voihan se olla että kadun vanhana katkerasti sitä, etten muuttanut Uuteen-Seelantiin. Tai opiskellut kiinaa. Tai sijoittanut rahojani. Tai elänyt terveellisemmin. Tai elänyt villimmin välittämättä mistään terveysriskeistä. Ei kaikkea voi tehdä varmuuden vuoksi. Sellaista elämä on ja valintoja pitää tehdä.
Muuttaminen toiselle puolelle maailmaa ei ehkä ole ihmisen tai muidenkaan eläinlajien perusbiologiaa ellei sitten ole muuttolintu...
Ja minä olen kiinnostunut tästä maailmasta, ympäristöstäni, kulttuuristani ja myös muiden ihmisten ajatuksista. Jos se tekee minusta jotenkin oudon tai vääränlaisen niin en välitä. Niin se vain nyt kuitenkin on. Jos esimerkiksi sinä et sitä asiaa ymmärrä niin sekin on minulle yhdentekevää. :) Kaikkea hyvää. AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne. Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset.
Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...
Olen 58, ja minusta tuo kuulostaa ihan normaalilta aikuisen elämältä, oli sitten lapsia tai ei. Tietty sitten vielä siivotaan, pestään pyykkiä avataan viemäreitä ja vaihdetaan lamppuja.
Ei ihme että suomessa miljoona ihmistä syö masennuslääkkeitä... AP
Sorry, se mitä itse epäilin masennukseksi olikin kilpirauhasen vajaatoiminta (meillä on hyvät työterveyslääkärit), joten eteenpäin sitä vain porskutetaan.
Ehkä tämä on sopiva kohta kysyä saisiko hiukan erittelyä siihen minkälaisia ylivertaisen riemun hetkiä lapset tuovat elämään ensimmäisen hymynsä, askelensa ja sanansa jälkeen? Siis sellaisia, jotka säteilevät pitkälle vanhuuteen.
Vanhemmuus on matka. Omani ovat vielä kouluiässä joten kaikkea en ole vielä kokenut mutta mahtavaa se on ollut. Kaikki se kun näet oman lapsesi kasvavan oppivan ja kehittyvän. Kun huomaat hänessä sinun ja puolisosi piirteitä, ehkä jotain menneiltä ajoilta pilkkeinä omista isovanhemmistasi. Siitä elämän riemusta ja positiivisuudesta ja energiasta jota lapset tuovat ympärilleen saa paljon iloa. Toki kaikki ei ole ruusuilla tanssimista. Se myös kasvattaa monella tapaa myös vanhempia. Omaan elämääni lapset ovat tuoneet suuremman merkityksen. En edellään väitä, että se olisi kaikkia varten tai että tämä olisi ainoa tapa elää, mutta mielestäni se on kaiken arvoista.
Minä saan samalta kuulostavia tunteita kissastani ja koirastani, toki niissä ei Luojan kiitos ole piirteitä sukulaisistani. Lisäksi ne eivät ikinä menetä lapsenomaista iloaan.
Eläimet ovat ihan kivoja. Mutta en ikinä ottaisi sellaista ronttia murheekseni. Siis jotain koiraa jota pitäisi kusettaa aamuin illoin tai kissaa joka pitää sinua palvelijanaan. Metsään joutavat tai jonnekin eläintarhaan. Ihan söpöjä ja kivoja toki ovat luontokappaleina. :) Lemmikki ei ihnistä korvaa millään tasolla, ei aikuista eikä lasta.
Loppujen lopuksi vauva ja lemmikki eivät paljoakaan eroa toisistaan (paitsi ulkoisesti). Molempia pitää ruokkia, kusettaa (vauvalla tätä kutsutaan vaipanvaihdoksi) ja kaikin tavoin passata. Vauva on itse asiassa vaativampi kuin lemmikki. Se saattaa esim. huutaa yötä myöten. Harva lemmikki sellaista tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä miten on mahdollista että postasin tän ensin väärään ketjuun mutta niin kävi.
Vierailija kirjoitti:
Nuo sun ajatukset perustuu sellaiselle uskomukselle ap, että on tietty oikea tapa elää ja tietyt oikeat asiat joita pitää tavoitella, ja että itsenäisten ratkaisujen tekeminen on vaarallista koska jos luulee haluavansa jotain muuta on väärässä ja tosiasiassa haluaa kuitenkin niitä jonkun muun määrittelemiä oikeita asioita.
Se kuulostaa musta siltä ettet tiedä mitä haluaminen on. Et voi kuvitella että joku haluaisi mitään muuta kuin niitä ennaltamäärättyjä standardiratkaisuja, koska olet itse tukahduttanut kaikki itsestäsi lähtöisin olevat halusi ja luulet, että jonkun asian haluaminen on sitä että tunnistaa jonkun asian olevan standardiratkaisu. Varmasti näin ei voi oikeasti olla, mutta siltä se musta käsin näyttää.
Mun elämällä on tarkoitus. Teen työtä jotta teidän lapset saisi elää mahdollisimman hyvän elämän turvassa ja heidänkin lapsillaan olisi vielä tulevaisuus. Kuulostaa useimmista varmasti vieraalta, mutta isoihin asioihin osallistuminen tekee elämästä sellaista ettei yksinäisyyttä, tyhjyyttä tai omaa merkitystään ja jälkensä jättämistä maailmaan tarvitse miettiä yhtään. Tällaiset huolet vaan katoaa.
Toivon että sitten kun olen vanha mulla olisi aikaa, mielenmalttia ja mahdollisuuksia tehdä enemmän niitä asioita jotka tekee elämästä kivaa. Olen löytänyt jo ihan liian monta asiaa joihin voisin hukata vaikka kuinka monta elinikää, ja lisäksi kauneuden arvostamisen, puutarhanhoidon, hengellisyyden, laittomat päihteet ja ryhmäseksin. Jos vaan saan olla terve ja turvassa, tulen varmasti aina nauttimaan elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne. Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset.
Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...
Olen 58, ja minusta tuo kuulostaa ihan normaalilta aikuisen elämältä, oli sitten lapsia tai ei. Tietty sitten vielä siivotaan, pestään pyykkiä avataan viemäreitä ja vaihdetaan lamppuja.
Ei ihme että suomessa miljoona ihmistä syö masennuslääkkeitä... AP
Sorry, se mitä itse epäilin masennukseksi olikin kilpirauhasen vajaatoiminta (meillä on hyvät työterveyslääkärit), joten eteenpäin sitä vain porskutetaan.
Ehkä tämä on sopiva kohta kysyä saisiko hiukan erittelyä siihen minkälaisia ylivertaisen riemun hetkiä lapset tuovat elämään ensimmäisen hymynsä, askelensa ja sanansa jälkeen? Siis sellaisia, jotka säteilevät pitkälle vanhuuteen.
Vanhemmuus on matka. Omani ovat vielä kouluiässä joten kaikkea en ole vielä kokenut mutta mahtavaa se on ollut. Kaikki se kun näet oman lapsesi kasvavan oppivan ja kehittyvän. Kun huomaat hänessä sinun ja puolisosi piirteitä, ehkä jotain menneiltä ajoilta pilkkeinä omista isovanhemmistasi. Siitä elämän riemusta ja positiivisuudesta ja energiasta jota lapset tuovat ympärilleen saa paljon iloa. Toki kaikki ei ole ruusuilla tanssimista. Se myös kasvattaa monella tapaa myös vanhempia. Omaan elämääni lapset ovat tuoneet suuremman merkityksen. En edellään väitä, että se olisi kaikkia varten tai että tämä olisi ainoa tapa elää, mutta mielestäni se on kaiken arvoista.
Minä saan samalta kuulostavia tunteita kissastani ja koirastani, toki niissä ei Luojan kiitos ole piirteitä sukulaisistani. Lisäksi ne eivät ikinä menetä lapsenomaista iloaan.
Eläimet ovat ihan kivoja. Mutta en ikinä ottaisi sellaista ronttia murheekseni. Siis jotain koiraa jota pitäisi kusettaa aamuin illoin tai kissaa joka pitää sinua palvelijanaan. Metsään joutavat tai jonnekin eläintarhaan. Ihan söpöjä ja kivoja toki ovat luontokappaleina. :) Lemmikki ei ihnistä korvaa millään tasolla, ei aikuista eikä lasta.
Loppujen lopuksi vauva ja lemmikki eivät paljoakaan eroa toisistaan (paitsi ulkoisesti). Molempia pitää ruokkia, kusettaa (vauvalla tätä kutsutaan vaipanvaihdoksi) ja kaikin tavoin passata. Vauva on itse asiassa vaativampi kuin lemmikki. Se saattaa esim. huutaa yötä myöten. Harva lemmikki sellaista tekee.
Jep. Plus, minulle kyllä lemmikkini ovat tärkeämpiä ja antavat minulle enemmän energiaa vuorovaikutuksessamme kuin 99,9 % ihmisistä. Ihmiset useimmiten vie energiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne. Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset.
Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...
Olen yli 50-vuotias neljän lapsen äiti ja kahden lapsen isoäiti. Teen kaikkea tuota, mitä lainaamasi kirjoittaja kertoi tekevänsä. En koe olevani millään tavalla jämähtänyt. Minulle jämähtäminen tarkoittaa sitä, että jumiutuu tiettyihin kaavoihin ja ajatusmalleihin eikä osaa toimia tai ajatella muulla tavalla. Vähän niin kuin sinun ajatusmallisi siitä, että vain lasten saaminen on ainoa oikea tapa elää. Se jos mikä on jämähtänyt ajatusmalli. Matkustelu, vapaaehtoistyöt, opiskelu ja rikas sosiaalinen elämä avartavat myös ajatusmaailmaa eikä ole pelko jämähtämisestä samoihin kaavoihin.
Aikamoisen olettamuksen teit arvoistani. Arviosi oli väärä. Minusta matkustelu on tylsää ja en koskaan tekisi työtä palkatta. Opiskelu voi olla hyvä juttu jos se tuo elämään sisältöä uuden työn merkeissä mutta suuriosa opiskelusta on pakkopulla juurikin siksi että niihin yksinkertaisiin töihin mitä nykymaailma tarjoaa ei ilman papereita pääse. Opiskelu on yleensä helppoa, jonninjoutavaa näpertelyä johon vaan menee se aika joka on määrätty, mutta viisautta se lisää vain rajallisesti. Aikaakin ihmisellä on vain rajattu määrä niin rahassa ja ajassa sen menettää jos ainiaan vaan opiskelee. Joskus toki pakko työn saamiseksi. Sosiaalinen elämäköön ei minulle ole tärkeää. Olen myös erakkoluonne ja introvertti. Syyt joita moni tarjoaa lapsettomuudelle, mutta ei päde syyksi minusta. AP
Itse asiassa tämä kirjoituksesi vain vahvistaa näkemystä, että ajatusmallisi on hyvin rajallinen. Opiskelu on paljon muutakin kuin ammatin opiskelua tai ammattitaidon kehittämistä. Se on paljon muutakin kuin perinteinen kouluopetus, jota sinä näyt pitävän ainoana opiskelumuotona. Opiskella voi käytännössä mitä vain. Kokeile vaikka avaruusteknologiaa tai mandariinikiinan keskustelukurssia, niin huomaat että opiskelu on paljon muutakin kuin helppoa näpertelyä. Oletan, että et ole avaruusteknologian tai mandariinikiinan asiantuntija. Tai jos olet, valitse ala, josta et tiedä mitään, mutta joka vaikuttaa kiinnostavalta. Opiskella voi helposti töiden ohella, joten raha ei ole ongelma. Aika toki on rajallista, mutta jos haluaa, kyllä opiskelulle aikaa löytyy. Opiskellahan voi täysin itsenäisestikin ilman minkään instituutin ohjausta. Näin opiskelua voi harrastaa silloin kuin itselle parhaiten sopii, ilman aikarajoja.
On myös todella rajoittunutta sanoa, että koska minä ajattelen näin, syy ei ole pätevä. Jos ajattelisit omaa napaasi pidemmälle, ymmärtäisit että jokaisella on omat syynsä, jotka ovat päteviä juuri hänelle. Ei ole muiden tehtävä tyrmätä niitä. Introverttiyttä esimerkiksi on hyvin monenlaista. Osa on sosiaalisia introvertteja, osa erakkoja, jotka nauttivat yksinolosta. Kumpikin on ihan yhtä oikea tapa elää.
Mikäpä minä olen sanomaan onko opiskelu minkäkin laista kenellekin. Siitä vaan jos se on tärkeää. Mutta omassa elämässäni en koe sitä tärkeäksi ja pidän sitä mitä suuremmassa määrin ajanhukaksi. Muille se ei välttämättä sitä ole. AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne. Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset.
Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...
Olen 58, ja minusta tuo kuulostaa ihan normaalilta aikuisen elämältä, oli sitten lapsia tai ei. Tietty sitten vielä siivotaan, pestään pyykkiä avataan viemäreitä ja vaihdetaan lamppuja.
Ei ihme että suomessa miljoona ihmistä syö masennuslääkkeitä... AP
Sorry, se mitä itse epäilin masennukseksi olikin kilpirauhasen vajaatoiminta (meillä on hyvät työterveyslääkärit), joten eteenpäin sitä vain porskutetaan.
Ehkä tämä on sopiva kohta kysyä saisiko hiukan erittelyä siihen minkälaisia ylivertaisen riemun hetkiä lapset tuovat elämään ensimmäisen hymynsä, askelensa ja sanansa jälkeen? Siis sellaisia, jotka säteilevät pitkälle vanhuuteen.
Vanhemmuus on matka. Omani ovat vielä kouluiässä joten kaikkea en ole vielä kokenut mutta mahtavaa se on ollut. Kaikki se kun näet oman lapsesi kasvavan oppivan ja kehittyvän. Kun huomaat hänessä sinun ja puolisosi piirteitä, ehkä jotain menneiltä ajoilta pilkkeinä omista isovanhemmistasi. Siitä elämän riemusta ja positiivisuudesta ja energiasta jota lapset tuovat ympärilleen saa paljon iloa. Toki kaikki ei ole ruusuilla tanssimista. Se myös kasvattaa monella tapaa myös vanhempia. Omaan elämääni lapset ovat tuoneet suuremman merkityksen. En edellään väitä, että se olisi kaikkia varten tai että tämä olisi ainoa tapa elää, mutta mielestäni se on kaiken arvoista.
Minä saan samalta kuulostavia tunteita kissastani ja koirastani, toki niissä ei Luojan kiitos ole piirteitä sukulaisistani. Lisäksi ne eivät ikinä menetä lapsenomaista iloaan.
Eläimet ovat ihan kivoja. Mutta en ikinä ottaisi sellaista ronttia murheekseni. Siis jotain koiraa jota pitäisi kusettaa aamuin illoin tai kissaa joka pitää sinua palvelijanaan. Metsään joutavat tai jonnekin eläintarhaan. Ihan söpöjä ja kivoja toki ovat luontokappaleina. :) Lemmikki ei ihnistä korvaa millään tasolla, ei aikuista eikä lasta.
Loppujen lopuksi vauva ja lemmikki eivät paljoakaan eroa toisistaan (paitsi ulkoisesti). Molempia pitää ruokkia, kusettaa (vauvalla tätä kutsutaan vaipanvaihdoksi) ja kaikin tavoin passata. Vauva on itse asiassa vaativampi kuin lemmikki. Se saattaa esim. huutaa yötä myöten. Harva lemmikki sellaista tekee.
Jep. Plus, minulle kyllä lemmikkini ovat tärkeämpiä ja antavat minulle enemmän energiaa vuorovaikutuksessamme kuin 99,9 % ihmisistä. Ihmiset useimmiten vie energiaa.
Ymmärrän tämänkin. Monet ihmiset vievät energiaani kyllä. Lapseni eivät. Tai sanotaanko niin että he myös lataavat akkuni samalla. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne. Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset.
Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...
Olen 58, ja minusta tuo kuulostaa ihan normaalilta aikuisen elämältä, oli sitten lapsia tai ei. Tietty sitten vielä siivotaan, pestään pyykkiä avataan viemäreitä ja vaihdetaan lamppuja.
Ei ihme että suomessa miljoona ihmistä syö masennuslääkkeitä... AP
Sorry, se mitä itse epäilin masennukseksi olikin kilpirauhasen vajaatoiminta (meillä on hyvät työterveyslääkärit), joten eteenpäin sitä vain porskutetaan.
Ehkä tämä on sopiva kohta kysyä saisiko hiukan erittelyä siihen minkälaisia ylivertaisen riemun hetkiä lapset tuovat elämään ensimmäisen hymynsä, askelensa ja sanansa jälkeen? Siis sellaisia, jotka säteilevät pitkälle vanhuuteen.
Vanhemmuus on matka. Omani ovat vielä kouluiässä joten kaikkea en ole vielä kokenut mutta mahtavaa se on ollut. Kaikki se kun näet oman lapsesi kasvavan oppivan ja kehittyvän. Kun huomaat hänessä sinun ja puolisosi piirteitä, ehkä jotain menneiltä ajoilta pilkkeinä omista isovanhemmistasi. Siitä elämän riemusta ja positiivisuudesta ja energiasta jota lapset tuovat ympärilleen saa paljon iloa. Toki kaikki ei ole ruusuilla tanssimista. Se myös kasvattaa monella tapaa myös vanhempia. Omaan elämääni lapset ovat tuoneet suuremman merkityksen. En edellään väitä, että se olisi kaikkia varten tai että tämä olisi ainoa tapa elää, mutta mielestäni se on kaiken arvoista.
Tässäpä tämä tuli - se keskeinen itsekäs minäminä-syy hankkia lapsia.
”kun huomaat hänessä sinun ja puolisosi piirteitä..” Niinpä niin. Minä ja minun ihmeelliset piirteeni ja geenini.
Näin jälleen tehdään uusia kuluttajia vaikka maapallo on tuhoutumassa juurikin valtavaan väestönkasvuun, mutta minun piirteeni...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei lakkaa ihmetyttämästä miksi ketään kiinnostaa tuntemattomienkin mahdollinen lapsettomuuden katuminen. Ei minua ainakaan kiinnosta pätkääkään, katuuko joku ihminen vaikkapa avioliittoaan, asuntolainaansa, uravalintaansa tai vaikkapa sitten lasten hankkimista. Että ikävää jos näin on, mutta itse on päätöksensä tehnyt ja siitä vastuussa.
Ja katuminen on siitä jännä juttu, että ei sitä kukaan voi etukäteen tietää mitä tulee katumaan ja mitä ei. Voihan se olla että kadun vanhana katkerasti sitä, etten muuttanut Uuteen-Seelantiin. Tai opiskellut kiinaa. Tai sijoittanut rahojani. Tai elänyt terveellisemmin. Tai elänyt villimmin välittämättä mistään terveysriskeistä. Ei kaikkea voi tehdä varmuuden vuoksi. Sellaista elämä on ja valintoja pitää tehdä.
Muuttaminen toiselle puolelle maailmaa ei ehkä ole ihmisen tai muidenkaan eläinlajien perusbiologiaa ellei sitten ole muuttolintu...
Ja minä olen kiinnostunut tästä maailmasta, ympäristöstäni, kulttuuristani ja myös muiden ihmisten ajatuksista. Jos se tekee minusta jotenkin oudon tai vääränlaisen niin en välitä. Niin se vain nyt kuitenkin on. Jos esimerkiksi sinä et sitä asiaa ymmärrä niin sekin on minulle yhdentekevää. :) Kaikkea hyvää. AP
Sepä se, että me ihmiset ollaan niin erilaisia. Jokaisella on omat syyt ja perustelut valinnoilleen. Toisen valinnat voi tuntua tyhmiltä ja vääriltä, ja että itse kyllä varmasti katuisin jos tekisin noin. Mutta kun se toinen et ole sinä, joten hänelle se voi olla juuri oikea valinta. Silloin sitä voi itse vaikka huokaista helpotuksesta, että onneksi tuo ei ole minun elämääni ja antaa sen toisenkin elää rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistaako yksinäisyys ajatuksena? Kyllä. Ahdistaako ajatus, että kukaan ei ole vanhana katsomassa? Kyllä. Kirpaiseeko joskus ajatus siitä, että jää ilman perhettä ja kaikkea siihen liittyvää "elämän sisältöä"? Kyllä. Entä että jää jostain suuresta paitsi? Kyllä.
Haluanko silti lapsia? En.
En halua vanhemmaksi. Olen koko ikäni pienestä tytöstä asti ollut vastuussa serkuista ja sisaruksista, ja koen että itse jäin ilman lapsuutta lähes kokonaan. Tarkoitan että aivan liian suuressa vastuussa. Lasu-tapaus olisin ollut, mikäli silloin oltaisiin oltu yhtä valveutuneita kuin nykyään. Taustalla myös vakavia traumoja ja vakava fyysinen sairastuminen.
Ei ole energiaa, ei enää tässä elämässä. Nyt aikuisena haluan rauhaa, tasaisuutta ja hiljaisuutta. Enkä pelkästään halua, vaan elinehdokseni vaadin.
En silti ole lapsivastainen ja ymmärrän miksi joillakin on haave omasta perheestä. Tosi monella sukupolvestani on ollut kammottava lapsuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vapaaehtoisesti lapseton 45-vuotias nainen. Yksinäisyys ei ahdista ajatuksena, rakastan yksinoloa. Olen jättänyt pariutumatta ja lapset hankkimatta juuri siksi, että saan olla yksin.
Mitä teen elämälläni? Käyn töissä, syön, nukun, luen kirjoja, pelaan tietokoneella. En kaipaa mitään ihmeempiä tekemisiä. Matkustelu eikä bileet ei kiinnosta ollenkaan. Olen sellainen erakkomainen kotihiiriluonne, joka viihdyn parhaiten kotona.
Kiitos vastauksesta. Oletko onnellinen? Tuo kuulostaa tosi yksinäiseltä ja tylsältä elämältä. En minä tuomitse mutta rehellisesti sanottuna näin ajattelen.
AP
Minä olen 44-vuotias ja vapaaehtoisesti lapseton. Olen asunut kahdestaan puolisoni kanssa jo yli 20 vuotta. Yhteinen harrastuksemme on retkeily ja kesällä vaeltaminen. Päivät menevät töissä ja illalla luen, kirjoitan, olen yhdistystoiminnassa tai harrastan jotakin. Toisinaan sitä on enemmän menossa ja liikkeellä ja toisinaan elämä painottuu enemmän kotiin. Silloin tällöin tulee matkusteltua myös jossain ulkomailla. Itselläni on tällä hetkellä meneillää hieman tylsä elämänvaihe koska olen väsynyt ja viime vuonna todettu sairaus vie voimia. Mutta tämä on nyt yksi vaihe. Sitten siirrytään seuraavaan vaiheeseen ja keksitään uutta. Eli voi toteuttaa uusia kiinnostuksen kohteita tai alkaa harrastaa jotain uutta. Tällä hetkellä kirjoittelen paljon ja viihdyn paljon kotona.
N44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outomuoti-ilmiö kirjoitti:
Se itsekkyys saattaa kyllä jossain vaiheessa alkaa kaduttaa. Sitten kun ulkonäkö alkaa rapistua ja se hieno kaupunkilaisnuoren elämä tylsäksi vanhetessa. Sitten sitä vaan katsoo ikkunasta kun vuodenajat vaihtuu, miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja taas silmut ilmestyy keväällä puuhun. Ja siinä se sitten meneekin tyhjyyden keskellä?
Tiedätkö, että tuo pysähtyminen, joutenolo ja esim. putoavien lehtien tarkkailu on juuri sitä mitä kaipaan. Työelämässä ihan helvetinmoinen aikataulutus ja kiire ja stressi koko ajan ja joutuu olemaan alati ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Kaipaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta niin kipeästi, että sieluun ja kehoon sattuu. Tekisi mieli haistattaa löysät oravanpyörälle ja lukkiutua neljän seinän sisälle.
En todellakaan kaipaa lapsia tähän vielä lisätaakaksi ja -stressiksi. Yksinäisyys ja yksinolo on ylellisyyttä, jota ei ole lähellekään riittävästi. Saa nähdä, jos haudassa saa viimein olla rauhassa.
Kiitos vastauksesta. Kaikkea hyvää ja rauhaa sinulle. Olet aidosti erakko ja ansaitset kyllå elää kuten haluat. Ymmärrän sinua tässä suhteessa oikein hyvin. Toisaalta itselleni luultavasti jää tuo sama aika kun sinullekin nauttia omasta olosta vielä sen jälkeenkin kun lapseni ovat aikuisia.
AP
"Toisaalta itselleni luultavasti jää tuo sama aika kun sinullekin nauttia omasta olosta vielä sen jälkeenkin kun lapseni ovat aikuisia."
Tarkoitatko siis, että sitten sunkin elämä on vain sitä kamalaa lehtien tippumisen tuijottamista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne. Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset.
Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...
Olen 58, ja minusta tuo kuulostaa ihan normaalilta aikuisen elämältä, oli sitten lapsia tai ei. Tietty sitten vielä siivotaan, pestään pyykkiä avataan viemäreitä ja vaihdetaan lamppuja.
Ei ihme että suomessa miljoona ihmistä syö masennuslääkkeitä... AP
Sorry, se mitä itse epäilin masennukseksi olikin kilpirauhasen vajaatoiminta (meillä on hyvät työterveyslääkärit), joten eteenpäin sitä vain porskutetaan.
Ehkä tämä on sopiva kohta kysyä saisiko hiukan erittelyä siihen minkälaisia ylivertaisen riemun hetkiä lapset tuovat elämään ensimmäisen hymynsä, askelensa ja sanansa jälkeen? Siis sellaisia, jotka säteilevät pitkälle vanhuuteen.
Vanhemmuus on matka. Omani ovat vielä kouluiässä joten kaikkea en ole vielä kokenut mutta mahtavaa se on ollut. Kaikki se kun näet oman lapsesi kasvavan oppivan ja kehittyvän. Kun huomaat hänessä sinun ja puolisosi piirteitä, ehkä jotain menneiltä ajoilta pilkkeinä omista isovanhemmistasi. Siitä elämän riemusta ja positiivisuudesta ja energiasta jota lapset tuovat ympärilleen saa paljon iloa. Toki kaikki ei ole ruusuilla tanssimista. Se myös kasvattaa monella tapaa myös vanhempia. Omaan elämääni lapset ovat tuoneet suuremman merkityksen. En edellään väitä, että se olisi kaikkia varten tai että tämä olisi ainoa tapa elää, mutta mielestäni se on kaiken arvoista.
Minä saan samalta kuulostavia tunteita kissastani ja koirastani, toki niissä ei Luojan kiitos ole piirteitä sukulaisistani. Lisäksi ne eivät ikinä menetä lapsenomaista iloaan.
Eläimet ovat ihan kivoja. Mutta en ikinä ottaisi sellaista ronttia murheekseni. Siis jotain koiraa jota pitäisi kusettaa aamuin illoin tai kissaa joka pitää sinua palvelijanaan. Metsään joutavat tai jonnekin eläintarhaan. Ihan söpöjä ja kivoja toki ovat luontokappaleina. :) Lemmikki ei ihnistä korvaa millään tasolla, ei aikuista eikä lasta.
Loppujen lopuksi vauva ja lemmikki eivät paljoakaan eroa toisistaan (paitsi ulkoisesti). Molempia pitää ruokkia, kusettaa (vauvalla tätä kutsutaan vaipanvaihdoksi) ja kaikin tavoin passata. Vauva on itse asiassa vaativampi kuin lemmikki. Se saattaa esim. huutaa yötä myöten. Harva lemmikki sellaista tekee.
Jep. Plus, minulle kyllä lemmikkini ovat tärkeämpiä ja antavat minulle enemmän energiaa vuorovaikutuksessamme kuin 99,9 % ihmisistä. Ihmiset useimmiten vie energiaa.
Ymmärrän tämänkin. Monet ihmiset vievät energiaani kyllä. Lapseni eivät. Tai sanotaanko niin että he myös lataavat akkuni samalla. AP
Kun nyt noin kovin ymmärtäväiseksi heittäydyit, voisitko samalla ymmärtää sen, että ihmisillä on erilaisia tapoja elää eikä ole olemassa yhtä ja oikeaa. Sen myötä voisit lakata kyseenalaistamasta ja ihmettelemästä toisten elämää ja keskittyä ihan siihen omaan elämääsi. Kaikille helpompaa niin.
Helppoa se on miehenä huudella. Ei tarvitse synnyttää, ei olla raskaana, ei hoitaa niitä pentuja kuin joskus ja jouluna, ei tarvitse luopua työstä, harrastuksista, ei mistään. Ja jos ei myöhemmin enää huvitakaan niin senkun lähtee kälppimään. Naisessa ne kakarat on kiinni 24/7 ja vastuu on loputon. ”Introvertti ja erakkoluonne” etpä muuten olis ellet voisi dumpata penskoja vaimolle aina kun vähän ahistaa.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten on mahdollista että postasin tän ensin väärään ketjuun mutta niin kävi.
Vierailija kirjoitti:
Nuo sun ajatukset perustuu sellaiselle uskomukselle ap, että on tietty oikea tapa elää ja tietyt oikeat asiat joita pitää tavoitella, ja että itsenäisten ratkaisujen tekeminen on vaarallista koska jos luulee haluavansa jotain muuta on väärässä ja tosiasiassa haluaa kuitenkin niitä jonkun muun määrittelemiä oikeita asioita.
Se kuulostaa musta siltä ettet tiedä mitä haluaminen on. Et voi kuvitella että joku haluaisi mitään muuta kuin niitä ennaltamäärättyjä standardiratkaisuja, koska olet itse tukahduttanut kaikki itsestäsi lähtöisin olevat halusi ja luulet, että jonkun asian haluaminen on sitä että tunnistaa jonkun asian olevan standardiratkaisu. Varmasti näin ei voi oikeasti olla, mutta siltä se musta käsin näyttää.
Mun elämällä on tarkoitus. Teen työtä jotta teidän lapset saisi elää mahdollisimman hyvän elämän turvassa ja heidänkin lapsillaan olisi vielä tulevaisuus. Kuulostaa useimmista varmasti vieraalta, mutta isoihin asioihin osallistuminen tekee elämästä sellaista ettei yksinäisyyttä, tyhjyyttä tai omaa merkitystään ja jälkensä jättämistä maailmaan tarvitse miettiä yhtään. Tällaiset huolet vaan katoaa.
Toivon että sitten kun olen vanha mulla olisi aikaa, mielenmalttia ja mahdollisuuksia tehdä enemmän niitä asioita jotka tekee elämästä kivaa. Olen löytänyt jo ihan liian monta asiaa joihin voisin hukata vaikka kuinka monta elinikää, ja lisäksi kauneuden arvostamisen, puutarhanhoidon, hengellisyyden, laittomat päihteet ja ryhmäseksin. Jos vaan saan olla terve ja turvassa, tulen varmasti aina nauttimaan elämästä.
Tuo kappale omasta elämästäsi kuulostaa hyvältä minusta. Mutta siinä olet väärässä, että kuvittelen oman tapani elää ja tavoitella asioita jotenkin paremmaksi tai kaikille kuuluvaksi. Niin en ajattele. En minä välitä siitä saatko tai haluatko sinä lapsia. Haluatko elää lapsiperhe-elämää tai opiskella vaikka kymmeniä erilaisia tieteenaloja tai pikakursseja kuten joku täällä puheli. Jokaisella meillä on oma tiemme. AP
Vierailija kirjoitti:
Helppoa se on miehenä huudella. Ei tarvitse synnyttää, ei olla raskaana, ei hoitaa niitä pentuja kuin joskus ja jouluna, ei tarvitse luopua työstä, harrastuksista, ei mistään. Ja jos ei myöhemmin enää huvitakaan niin senkun lähtee kälppimään. Naisessa ne kakarat on kiinni 24/7 ja vastuu on loputon. ”Introvertti ja erakkoluonne” etpä muuten olis ellet voisi dumpata penskoja vaimolle aina kun vähän ahistaa.
Kuulostaa katkeralta. Ja olet vieläpä väärässä. Minä en dumppaa lapsiani mihinkään. Vietän aikani lasten kanssa kun niin vaaditaan.
Itsekäs aloitus. Teet siis lapsia itsellesi, omiin tarpeisiisi jotta välttyisit yksinäisyydeltä, saisit sisältöä ja lapsenlapsia? Näistä syistä lapsia ei pidä hankkia. Itse hankin lapsen siksi, että haluan kokea vanhemmuuden ja haluan nähdä millainen henkilö lapseni on. Tehtäväni on tukea ja ohjeistaa lasta siten, että hän löytää itsensä ja paikkansa tässä maailmassa. Hän ei missään nimessä ole minua ja tarpeitani varten.
Yksinäisyys on tunne, joka tulee siitä kun ei pysty olemaan sinut itsensä kanssa. Jos viihdyt itsesi kanssa et ole koskaan yksinäinen.
N30
Itse en ole koskaan halunnut lapsia, mutta veikkaan että monia saattaa estää tekemästä lapsia yksinkertaisesti taloudellinen ja muu elämän epävarmuus. Kaikki on pätkää, niin parisuhteet kuin työtkin, pitäisi olla koko ajan valmis muuttamaan milloin minnekin korpeen työn perässä ja puolisokin saattaa löytää joka viikko tinderistä uuden sussun. Mitään vakituista ei ole näköpiirissä työn, talouden, parisuhteen tai edes ympäristön suhteen. Aikaisemmin sen sijaan naimisiinmenon saattoi olettaa olevan merkki loppuiän sitoutumisesta, työn perässä tarvitsi muuttaa vain pari kertaa ja sitten sai vakiviran seuraaviksi 40 vuodeksi jne. Siihen turvallisuuteen ja vakauteen oli oikein helppo tehdä lapsia.