Te lapsettomaksi omasta tahdostanne jäävät

Minä olen kyllä matkusteleva vela, mutta en bilettävä. Ja mikäs tässä on matkustellessa, kun yhden lapsen vuosittainen hiilijalanjälki vastaa 60 mannertenvälistä lentoa. En ole käyttänyt vielä murto-osaakaan kiintiöstäni. ;-)

Ei kannata koskaan ulkoistaa vastuun omasta onnellisuudestaan. Lapsi ei sitä tuo, puoliso ei sitä tuo. He voivat sitä lisätä, mutta vastuussa elämästäsi ja onnellisuudestasi olet yksin itse. 

Siksikin on täysin absurdia miettiä, miten voisi olla onnellinen jonkun avulla, tai miten joku ei voisi elää täydellistä elämää ilman - ellet pysty olemaan onnellinen yksin, et ole onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Olen 53-vuotias lapseton nainen. Itseäni aina huvittaa tämä ajatus, että velat kuvitellaan bailaaviksi matkustelijoiksi.

Kun olin 20-30 vuotias, bailaamiselämä oli hurjaa. Usein istuttiin molempina vkonlopun päivinä ravintolassa, aina tappiin asti ja siitä vielä jatkoille. Töissä osallistuttiin joka ikiseen kissanristiäiseen, eikä niitä sittenkään ollut tarpeeksi, vaan pienemmällä työporukalla niitä järjestettin vielä lisää. Joka reissuun olin valmis tikkana ja aina mentiin. Tuolloin en tiennyt, että en halua koskaan lapsia. En ajatellut juuri koko asiaa, jos ajattelin, se oli epämääräinen "sitten joskus, varmaankin, ehkä aikanaan, mutta ei vielä nyt". Eli en minä mikään vela ollut silloin kun elin siten, kuten velat täällä määritellään.

Kun sitten tuli ikä ja aika todella alkaa tekemään päätöksiä, huomasin, että ei, minä en halua omia lapsia. Se tuntui aivan samanlaiselta kuin se päätös, että en halua muuttaa ulkomaille, vaikka työtarjous hyvä olikin. Minä vain en halunnut sitä elämää, sillä lailla.

Mitenkään tämä ei tarkoita, että olisin sen enempää työn puolesta kuin muutoin ihmisenä jämähtänyt. Sen jälkeen elämässä on säilynyt paljon entisestä (ystävät, mielenkiinnon kohteet) ja tullut paljon uutta (uusia ystäviä, työtilaisuuksia).

Enää en jaksa edes pikkujouluista jatkoille, ei kiinnosta baarielämä juurikaan, en matkustele kuin harvoin ja sitäkin täytyy suunnitella tarkkaan, että oikeasti viitsii lähteä. Kodinlaittaja en edelleen erityisesti ole, siis himosisustaja, mutta keväällä on ihanaa alkaa siirtämään elämää talosta puutarhaan terassille. Kavereiden kanssa bailaaminen on muuttunut yhdessä ruuanlaittamiseksi, mökkeilyksi ja muun sen kaltaiseksi.

Yksinäisyys? Tuskin. Saan enemmän yhteydenottoja ja kutsuja kuin oikeastaan haluaisinkaan. Poikkeuksetta jos otan yhteyttä johonkin hän lähtee innoissaan, minne pyydän.

Ja rakas puoliso on, olemme olleet yhdessä sieltä nuoruuden päivistä. Hänen menettämisensä on pelko, sillä selväähän on, että joskus meistä toinen lähtee ja jättää toisen yksin. Mutta tuskin yksinäiseksi.

'

Tiesin jo nuorena etten halua lapsia kun ne ärsyttivät. Mulle riittää mieheni ja meillä on hyvä suhde. Miksi pitää selitellä ettei halua lapsia vaan niiden pitäisi selittää miksi niitä haluaa. Itse harrastan hyötypuutarhan kasvattamista ja paljon muutakin. On kehuttu monitaitoiseksi niin että kaikki kalpenevat taitojeni rinnalla. Hoiva vietti ja bisnestaju puuttuu täysin. Harrastuksista en halua tehdä elinkeinoa sillä muuten ne muuttuvat pakkopullaksi ja menee mielenkiinto. 

Nih kirjoitti:

Ei kannata koskaan ulkoistaa vastuun omasta onnellisuudestaan. Lapsi ei sitä tuo, puoliso ei sitä tuo. He voivat sitä lisätä, mutta vastuussa elämästäsi ja onnellisuudestasi olet yksin itse. 

Siksikin on täysin absurdia miettiä, miten voisi olla onnellinen jonkun avulla, tai miten joku ei voisi elää täydellistä elämää ilman - ellet pysty olemaan onnellinen yksin, et ole onnellinen.

Ollen samaa mieltä että kukaan ihminen ei tuo onnea tarjottimella. Onni pitää löytyä omasta itsestään ja muut vain täydentävät sitä. En jaksa kuunnella sellaisia ihmisiä jotka riippuvat väkivaltaisessa suhteessa ja vaikka sanoisi mitä että irrota niin ne eivät irrota. Olkoon siellä ja lopettakoon valittamisen. Se on sairas ihminen jos sellaiseen hakeutuu niin kärsiköön. Ei tule sääliä eikä sympatiaa enään sellaisia kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

En tiedä vielä jäänkö kokonaan lapsettomaksi, mutta tähän asti olen ihan tietoisesti ehkäissyt niin, ettei lapsia tule. Sanoisin et enemmän katuisin sitä, että olisin tehnyt lapsen/lapsia ja siirtänyt omat traumani sellaisenaan eteenpäin. Lapsillani olisi ollut masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön, muuta mahdollista traumaoireilua ja unettomuutta ja näiden myötä kestoveetutusta poteva äiti. Olisin ollut huono vanhempi. Enemmän katuisin sitä, että olisin synnyttänyt lisää kärsiviä ja todennäköisesti mt-häiriöistä kärsiviä lapsia lisää.

En ole yhteydessä omiin vanhempiini, en käy katsomassa heitä. Koska hoitivat oman kenttänsä päin h*lvettiä. Ovat yksinäisiä koska ovat p*skoja ihmisiä. Uskon että jos olen ystävällinen ja hyvä muille, hyvä ystävä ja avulias, niin ystävät ja muut läheiset pysyvät rinnallani, vaikka en saisikaan lapsia. Tulevaisuuden suhteen minulla ei ole muita suunnitelmia, kuin elää mahdollisimman onnellista ja tasapainoista elämää. Elämästäni tulee menemään vielä vuosia siihen, että saan pääni ja elämäni kuntoon traumojeni takia. Ohessa teen sitä mikä tekee minut onnelliseksi ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä ihminen, koska en halua laittaa pahaa kiertoon.

Sama tilanne. Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni väkivaltaisten alkoholistivanhempien ja luonnehäiriöisten veljien päivittäisen tappelun armoilla. Päätin. että kunhan joskus pääsen muuttamaan kotoa, niin ei ikinä enää tätä helvettiä, ja olisinkin ollut todella huono äiti kenellekään lapselle, joka olisi joutunut minun traumoilleni ja oppimilleni "kasvatusmenetelmille" altistumaan.

Rakastan potentiaalisia lapsiani niin valtavasti, että tein heidän vuokseen päätöksen olla heitä koskaan synnyttämättä, he eivät sitä ansaitse. Olen sitten pieninä annoksina kiva täti urheiluharrastuspiirini tenaville, kun he sellaista kaipaavat. Iän ja terapian myötä olen oppinut parempia ihmissuhdetaitoja.

Olen jo viisikymppinen, joten päätökseni on pysyvä. Kun joku yrittää syyllistää minua siitä, etten ole saanut lapsia, lähinnä hymyilen vinosti ja kävelen tieheni. Minulla ei ole mitään kokemusta auvoisesta perheidyllistä, joten en osaa sellaista kaivatakaan.

Vaipanvaihdot, koulun vanhempainillat, läksyissä auttaminen (mulla oppimisvaikeuksia), lapsen asioiden hoitaminen, lääkärissä käyttäminen, hoitaminen oksennustautista lasta (kammoan oksentamista), kiukuttelut(pelkään kovia ääniä), jos lapsella hankaluuksia koulussa esim. kiusaaminen, hankala opettaja ja näiden asioiden selvittely, teinikapinat jne.

En todellakaan jaksa .

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin tehdä töitä, opiskella, viettää aikaa läheisteni kanssa ja kaikin tavoin nauttia elämästä. Käyn myös vapaaehtoistyössä vanhusten parissa. Siellä olen oppinut, että lapset eivät todellakaan ole tae sille, että vanhus saisi apuja ja seuraa. Yhdelläkin rouvalla on kolme lasta ja useampi lapsen lapsi. Kukaan heistä ei käy edes pihaa haravoimassa elleivät äiti ruinaamalla ruinaa ja lupaa maksaa työstä. Ja lapset kuitenkin asuvat ihan suhteellisen lähellä äitiään. 

Ehkä rouvan pitäisi vain ymmärtää, että ison pihan hoitaminen on jo hänen ikäiselleen liian raskasta ja muuttaa suosiolla kerrostaloasuntoon. Ehkä tätä lapsetkin ovat jo ehdottaneet, mutta ei vaan suostu...

Vai yksinäisyys. Nykyseniorit elävät ihan reipasta elämää reissuineen, oli lapsia tai ei.

Ja siinä vaiheessa, kun ihminen on palvelutalokamaa, ei hän edes muista että mitään lapsia itsellä edes on tai sitä, että kävikö ne nyt kylässä viime jouluna vai tunti sitten.

No mutta hei sä taas!

Lapsettomuus-hullu.

Täällä lapseton M35. Ja miksi olen perheetön yksineläjä? Olen itsekäs, mutta niin kuin se yleisesti ymmärretään. Otan muut ihmiset huomioon jatkuvasti elämässä, liikenteessä, töissä, kavereiden kanssa, joka paikassa, eli en ole ns. k*u*s*i*pää-itsekäs. Mutta siinä mielessä olen itsekäs, että haluan oman vapaa-aikani vain ja ainoastaan minulle itselleni. En voi kuvitellakaan ketään asumaan kanssani saman katon alle, puhumattakaan lapsista. Se tuntuu niin isolta oman elämän menetykseltä, että ihan ahdistaa. Se miten joutuisi rajoittamaan itseään ja sopeutumaan siihen perhe-arkeen kaikkine velvollisuuksine ja pakollisuuksineen. Tuntuu, että "oma elämä" on silloin ohi ja sitten eletään vain jotain pakollista kuviota, sitä yhteiskunnan oletusta, "normaalia elämää", vähän kuin vankina, suorittajana. Tässä on toki haittapuoli, joka tulee myöhemmällä iällä vastaan. Ei olekaan sitten enää ketään, ei ketään kelle soittaa paitsi ehkä tuurillaan joku vanha kaveri, ei ketään kelle jättää perintöä, ei ketään kuka hoitaa minua vanhana, ei ketään ketä kiinnostaa. Ei ketään kuka rakastaa. Kuolen yksin, ei ole ketään edes hautaamassa. Johonkin unohdettujen hautaan varmaan joudun. Kyllä, tätä on mietitty todella todella paljon. Mutta ei vaan omaa itseään pidemmälle pysty pääsemään. En näe kuin tämän hetken.

Hei, nykyaikana ei ole enää vanhapoikia eikä piikoja. Oletko tällä vuosikymmenellä? Elämis ja asumismuotoja sekä tapoja olla on lukemattomia. Ei ole yhtä ainoaa, "oikeaa" tapaa. Miksi sinä saat määritellä ihmisiä tuollaisten seikkojen vuoksi, mutta kun teidänlaisten elämäntapaa erehtyy kyseenalaistamaan, saa vihat niskaansa? Kuka määrittelee millainen elämäntapa sopii kenellekin tai että mikä on oikeanlainen tai vääränlainen tapa elää? Kunhan tietenkään ei ketään satuta. Ahdasmielisyys kumpuaa epävarmuudesta ja pelosta, se kannattaa muistaa ja miettiä syitä, miksi muiden valinnat ärsyttävät itseä. Siihen on syynsä, tällaiset ajatukset eivät synny tyhjästä.