Te lapsettomaksi omasta tahdostanne jäävät

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en kannusta ketään lapsentekoon, enkä pidä lapsen saaneiden ihmisten elämää parempana vaan samanarvoisten kuin muidenkin. En minäkään nuorena kuvitellut tulevani vanhemmaksi. Lisääntyminen oli ajatuksena ”.ehkä sitten joskus”. Kun sitten meille kaksi lasta syntyi niin en ole katunut heitä tai vanhemmuuttani koskaan. En kyllä ollut mikään bilettäjä nuoruusvuosien jälkeen, enkä ole kaivannut ihmisiä valtavasti ympärilleni. Viihdyn myös yksin paljon. En tarkoita yksinäisyydellä sitä, miten se täällä on käsitetty tuosta aloituksestani. Edelleen lapsiperheen arjessa teen niitä asioita kuin ennen lapsia. En ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä. Lasten myötä olen vain saanut elämääni sisältöå. Ymmärrän, että muiden kohdalla asia ei välttämättä ole niin. Ihan vaan ihmettelen että mikä tässä lapsettomuushommassa on taustalla. En yhtään ymmärrä mistä on kyse.

Miksi et ole hankkinut omaa ravihevosta? Tiesitkö, että miljoonat ihmiset saavat tosi paljon onnea ja sisältöä elämäänsä ravihevosesta? Miten selität ymmärrettävästi, ettet halua elämääsi sitä iloa, onnea ja vipinää mitä ravihevosista saa?

Hevoset on kivoja. Inkkarileffoissa ja leivän päällä. En nyt muuten välitä. Erikoinen vertaus sinulla. Taidat olla hieman epävakaa persoona?

Pitäisikö sinun silti vielä harkita? Jos et nyt hanki ravihevosta, saatat katua sitä 70-vuotiaana, ja silloin on jo myöhäistä elää täysipainoista ravihevosen omistajan elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on yksi itsekkyyden muodoista ja pahimmasta päästä. Minä minä ja minä! Lapsettomat luulevat, että itselleen elämänsä omistaminen tekee onnelliseksi. Se ei mene niin. Kun saa lapsen, se tekee elämän merkitykselliseksi. Meidän tarkoitus on jatkaa sukua ja lisääntyä. Antaa lahjaksi elämä. Lapset tuovat elämään sisältöä. Itse lapsen juuri saaneena vasta nyt ymmärrän, mitä on oikea rakkaus.

Voi se tätäkin olla. Tai siis olen juurikin miettinyt, että onko tästä kyse tässä ilmiössä ainakin yhtenä syynä? Itsekkyyden lisääntyminen. Ei se elämä varmaan enää 50 vuotiaana ole yhtä hienoa kuin nuorena ja asiat saattaa nähdä eri tavalla. Sitten sen näkee kun elää joku sanoi mutta on myöhäistä katua. Se juna meni sitten jo. AP

Niin, kumpi sitten on itsekästä tehdä lapsia vain, koska haluaa elämäänsä sisältöä heidän kauttaan vain jättää lapset tekemättä, koska haluaa elämäänsä muuta sisältöä? Itse sanoisin että ensimmäinen. On todella itsekästä valjastaa lapset oman elämän sisällöksi. Jos lapsia hankkii, pitää elää sitä ihan omaa elämää, eikä elää lasten kautta saavuttamattomia unelmiaan. 

En tiedä kenestä puhut mutta itselleni lasten saamisessa ei ollut koskaan kyse mistään sisällön saamisesta? Ihan tälläkin hetkellä elän omaa elämääni ja toteutsn unelmiani kuten kaikki muutkin. Miten lasten olemassaolo siihen vaikuttaa? AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en kannusta ketään lapsentekoon, enkä pidä lapsen saaneiden ihmisten elämää parempana vaan samanarvoisten kuin muidenkin. En minäkään nuorena kuvitellut tulevani vanhemmaksi. Lisääntyminen oli ajatuksena ”.ehkä sitten joskus”. Kun sitten meille kaksi lasta syntyi niin en ole katunut heitä tai vanhemmuuttani koskaan. En kyllä ollut mikään bilettäjä nuoruusvuosien jälkeen, enkä ole kaivannut ihmisiä valtavasti ympärilleni. Viihdyn myös yksin paljon. En tarkoita yksinäisyydellä sitä, miten se täällä on käsitetty tuosta aloituksestani. Edelleen lapsiperheen arjessa teen niitä asioita kuin ennen lapsia. En ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä. Lasten myötä olen vain saanut elämääni sisältöå. Ymmärrän, että muiden kohdalla asia ei välttämättä ole niin. Ihan vaan ihmettelen että mikä tässä lapsettomuushommassa on taustalla. En yhtään ymmärrä mistä on kyse.

Miksi et ole hankkinut omaa ravihevosta? Tiesitkö, että miljoonat ihmiset saavat tosi paljon onnea ja sisältöä elämäänsä ravihevosesta? Miten selität ymmärrettävästi, ettet halua elämääsi sitä iloa, onnea ja vipinää mitä ravihevosista saa?

Hevoset on kivoja. Inkkarileffoissa ja leivän päällä. En nyt muuten välitä. Erikoinen vertaus sinulla. Taidat olla hieman epävakaa persoona?

Pitäisikö sinun silti vielä harkita? Jos et nyt hanki ravihevosta, saatat katua sitä 70-vuotiaana, ja silloin on jo myöhäistä elää täysipainoista ravihevosen omistajan elämää.

Sinähän sitä hevosista horiset joten taitaa olla enemmän sinun juttusi. Voit vaikka käydä ensin raveissa veikkaamassa. Tutki ja selvitä olisiko tässä sinulle harrastus. :) AP

Kommenteissa on aika paljon ennakko-oletuksia, jotka ei välttämättä vastaa todellisuutta. Oma elämäni ei ole koskaan ollut mitään "hienoa kaupunkilaisnuoren" elämää. En ole vuosiin istunut siemailemassa lattea trendikahviloissa tms. Siihen kyllästyy hyvin pian. Mutta harrastuksiin, opiskeluihin ja ystäviin ei kyllästy, arjessa on ihan perusjuttuja kuten lapsiperheiden elämässäkin.

Enemmän minusta kuulostaa oudolta, että elämä olisi niin tylsää, että on oltava niitä lapsia, jotta olisi elämässä sisältöä. Eikö arki ole mitään, jos ei ole Wilma-viestit ja harkkakuskinakit sitä täyttämässä? Ja kun lapset ovat lähteneet kotoa, odottaisi seuraavana niitä lapsenlapsia. Kuulostaa siltä, että elämä olisi elämää vain käyttämällä se jonkun muun tarpeisiin.

Kyllä minua yksinäisyys pelottaa, mutta kun vaan en voi sietää lapsia enkä mitään lapsiperhe-elämän osia. Esim ruoanlaitto, siivoaminen, kuskina toimiminen, kaikkien lasten asioiden muistaminen... Olisi minulle yhtä helvettiä.

Ja kun ne lapsetkin voi muuttaa muualle, niin olisi järjetöntä uhrata ainakin 15-20 vuotta elämästään johonkin jota ei voi sietää, jotta ehkä pienellä todennäköisyydellä olisi vähemmän yksinäinen jos elää vanhaksi. Hinta olisi ihan liikaa verrattuna mahdollisiin vuosikymmenten päästä tuleviin hyötyihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en kannusta ketään lapsentekoon, enkä pidä lapsen saaneiden ihmisten elämää parempana vaan samanarvoisten kuin muidenkin. En minäkään nuorena kuvitellut tulevani vanhemmaksi. Lisääntyminen oli ajatuksena ”.ehkä sitten joskus”. Kun sitten meille kaksi lasta syntyi niin en ole katunut heitä tai vanhemmuuttani koskaan. En kyllä ollut mikään bilettäjä nuoruusvuosien jälkeen, enkä ole kaivannut ihmisiä valtavasti ympärilleni. Viihdyn myös yksin paljon. En tarkoita yksinäisyydellä sitä, miten se täällä on käsitetty tuosta aloituksestani. Edelleen lapsiperheen arjessa teen niitä asioita kuin ennen lapsia. En ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä. Lasten myötä olen vain saanut elämääni sisältöå. Ymmärrän, että muiden kohdalla asia ei välttämättä ole niin. Ihan vaan ihmettelen että mikä tässä lapsettomuushommassa on taustalla. En yhtään ymmärrä mistä on kyse.

Miksi et ole hankkinut omaa ravihevosta? Tiesitkö, että miljoonat ihmiset saavat tosi paljon onnea ja sisältöä elämäänsä ravihevosesta? Miten selität ymmärrettävästi, ettet halua elämääsi sitä iloa, onnea ja vipinää mitä ravihevosista saa?

Hevoset on kivoja. Inkkarileffoissa ja leivän päällä. En nyt muuten välitä. Erikoinen vertaus sinulla. Taidat olla hieman epävakaa persoona?

Pitäisikö sinun silti vielä harkita? Jos et nyt hanki ravihevosta, saatat katua sitä 70-vuotiaana, ja silloin on jo myöhäistä elää täysipainoista ravihevosen omistajan elämää.

Sinähän sitä hevosista horiset joten taitaa olla enemmän sinun juttusi. Voit vaikka käydä ensin raveissa veikkaamassa. Tutki ja selvitä olisiko tässä sinulle harrastus. :) AP

Kyllä sinunkin kannattaa, ettei sitten vanhana kaduta.

Elämä 20-30 vuotiaana on kuitenkin niin erilaista kuin 40-50 vuotiaana niin ettekö pelkää katuvanne lapsettomuuttanne jossain vaiheessa?

- Kyllä se joskus käy mielessä, ainahan sitä saattaa katua valintojaan. En silti vastentahtoisesti ala lasta hankkimaan. Ja omapa on ongelmani sitten. Itse teen päätökseni ja niistä vastaan.

Entä sitten kun olette 60-70 vuotiaita yksinäisiå työssäkäyviä ja mahdollisesti eläkkeelle jääviä tanttoja/ukkoja. Eikö yksinäisyys ahdista ajatuksena? Tai se että jäitte ilman suvunjatkajia?

- Yksinäinen voi olla lapsilla tai ilman. Yritän hoitaa elämäni niin, etten jäisi yksinäiseksi. Geeneissäni ei ole mitään niin spesiaalia, että niitä tarvitsisi jatkaa.

Kertokaa ihmeessä minkälainen suunnitelma teillä on elämänne varalle?

- Haluan voida tehdä ihan mitä mieleen juolahtaa, en ole löynyt koko elämänsuunnitelmaani lukkoon. Toisin kuin jostain syystä lapsettomista väitetään, bilettää en jaksaisi ”ikuisesti”. Enkä ole urakeskeinen. Suunnitelmani on elää leppoisaa, yksinkertaista elämää. En kaipaa juuri materiaa, vaan enemmän merkityksellistä tekemistä ja läheisiä ihmisiä. Ihan tavallista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minua yksinäisyys pelottaa, mutta kun vaan en voi sietää lapsia enkä mitään lapsiperhe-elämän osia. Esim ruoanlaitto, siivoaminen, kuskina toimiminen, kaikkien lasten asioiden muistaminen... Olisi minulle yhtä helvettiä.

Ja kun ne lapsetkin voi muuttaa muualle, niin olisi järjetöntä uhrata ainakin 15-20 vuotta elämästään johonkin jota ei voi sietää, jotta ehkä pienellä todennäköisyydellä olisi vähemmän yksinäinen jos elää vanhaksi. Hinta olisi ihan liikaa verrattuna mahdollisiin vuosikymmenten päästä tuleviin hyötyihin.

Sama juttu. Olen ajatellut että jos esim 50 veenä olen yksinäinen nimenomaan lasten puutteen johdosta, niin adoptoin rahoillani liudan lapsia Angelina Jolie tyyliin ja hommaan niille hoitajan.

No provoksihan tämä osoittui. AP haastaa ja vänkää jokaista kommenttia, johon vastaa. Ei noissa vastauksissa mitään "aitoa" kiinnostusta asiaan ole. Vastaustahti senkun kiihtyy, että saisi provottua vähän lisää.

Yksinäiset velat voivat muuttaa vanhoina kimppakämppiin. Itse asiassa meidän sukupolven tulevat eläkkeet huomioiden se saattaa taloudellisesti olla ainoa vaihtoehto...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne.  Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset. 

Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...

Olen 58, ja minusta tuo kuulostaa ihan normaalilta aikuisen elämältä, oli sitten lapsia tai ei. Tietty sitten vielä siivotaan, pestään pyykkiä avataan viemäreitä ja vaihdetaan lamppuja.

Ei ihme että suomessa miljoona ihmistä syö masennuslääkkeitä... AP

Sorry, se mitä itse epäilin masennukseksi olikin kilpirauhasen vajaatoiminta (meillä on hyvät työterveyslääkärit), joten eteenpäin sitä vain porskutetaan.

Ehkä tämä on sopiva kohta kysyä saisiko hiukan erittelyä siihen minkälaisia ylivertaisen riemun hetkiä lapset tuovat elämään ensimmäisen hymynsä, askelensa ja sanansa jälkeen? Siis sellaisia, jotka säteilevät pitkälle vanhuuteen.

Vanhemmuus on matka. Omani ovat vielä kouluiässä joten kaikkea en ole vielä kokenut mutta mahtavaa se on ollut. Kaikki se kun näet oman lapsesi kasvavan oppivan ja kehittyvän. Kun huomaat hänessä sinun ja puolisosi piirteitä, ehkä jotain menneiltä ajoilta pilkkeinä omista isovanhemmistasi. Siitä elämän riemusta ja positiivisuudesta ja energiasta jota lapset tuovat ympärilleen saa paljon iloa. Toki kaikki ei ole ruusuilla tanssimista. Se myös kasvattaa monella tapaa myös vanhempia. Omaan elämääni lapset ovat tuoneet suuremman merkityksen. En edellään väitä, että se olisi kaikkia varten tai että tämä olisi ainoa tapa elää, mutta mielestäni se on kaiken arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Kommenteissa on aika paljon ennakko-oletuksia, jotka ei välttämättä vastaa todellisuutta. Oma elämäni ei ole koskaan ollut mitään "hienoa kaupunkilaisnuoren" elämää. En ole vuosiin istunut siemailemassa lattea trendikahviloissa tms. Siihen kyllästyy hyvin pian. Mutta harrastuksiin, opiskeluihin ja ystäviin ei kyllästy, arjessa on ihan perusjuttuja kuten lapsiperheiden elämässäkin.

Enemmän minusta kuulostaa oudolta, että elämä olisi niin tylsää, että on oltava niitä lapsia, jotta olisi elämässä sisältöä. Eikö arki ole mitään, jos ei ole Wilma-viestit ja harkkakuskinakit sitä täyttämässä? Ja kun lapset ovat lähteneet kotoa, odottaisi seuraavana niitä lapsenlapsia. Kuulostaa siltä, että elämä olisi elämää vain käyttämällä se jonkun muun tarpeisiin.

Hyvä vastaus. Olettamukseni menivät siis pieleen, mutta niin menivät sinunkin. :) Kiitos vastauksesta. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne.  Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset. 

Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...

Olen 58, ja minusta tuo kuulostaa ihan normaalilta aikuisen elämältä, oli sitten lapsia tai ei. Tietty sitten vielä siivotaan, pestään pyykkiä avataan viemäreitä ja vaihdetaan lamppuja.

Ei ihme että suomessa miljoona ihmistä syö masennuslääkkeitä... AP

Sorry, se mitä itse epäilin masennukseksi olikin kilpirauhasen vajaatoiminta (meillä on hyvät työterveyslääkärit), joten eteenpäin sitä vain porskutetaan.

Ehkä tämä on sopiva kohta kysyä saisiko hiukan erittelyä siihen minkälaisia ylivertaisen riemun hetkiä lapset tuovat elämään ensimmäisen hymynsä, askelensa ja sanansa jälkeen? Siis sellaisia, jotka säteilevät pitkälle vanhuuteen.

Vanhemmuus on matka. Omani ovat vielä kouluiässä joten kaikkea en ole vielä kokenut mutta mahtavaa se on ollut. Kaikki se kun näet oman lapsesi kasvavan oppivan ja kehittyvän. Kun huomaat hänessä sinun ja puolisosi piirteitä, ehkä jotain menneiltä ajoilta pilkkeinä omista isovanhemmistasi. Siitä elämän riemusta ja positiivisuudesta ja energiasta jota lapset tuovat ympärilleen saa paljon iloa. Toki kaikki ei ole ruusuilla tanssimista. Se myös kasvattaa monella tapaa myös vanhempia. Omaan elämääni lapset ovat tuoneet suuremman merkityksen. En edellään väitä, että se olisi kaikkia varten tai että tämä olisi ainoa tapa elää, mutta mielestäni se on kaiken arvoista.

Minä saan samalta kuulostavia tunteita kissastani ja koirastani, toki niissä ei Luojan kiitos ole piirteitä sukulaisistani. Lisäksi ne eivät ikinä menetä lapsenomaista iloaan.

Lisäksi minulla ainakin menee se ajatus yksinäisyyden pelon ohitse, että mihin suuntaan tämä maailma on menossa. Ihmiset ovat ihan hirveän vihaisia ja ilkeitä, milloin mitäkin ihmistä haukutaan ja ilkeyttä ihannoidaan, veikkaan että sota kolkuttelee ovelle ja sota tuo mukanaan kurjuuden, kenties jopa sivilisaation päättymisen jos sota eskaloituu maailmansodaksi.

Miksi tekisin tänne viattomia ihmisiä kärsimään vain siitä syystä että olisi se pieni mahdollisuus ettei vanhuuteni olisi yksinäistä ja kurjaa, varsinkin jos ennusteeni sodastakin jäisi toteutumatta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minua yksinäisyys pelottaa, mutta kun vaan en voi sietää lapsia enkä mitään lapsiperhe-elämän osia. Esim ruoanlaitto, siivoaminen, kuskina toimiminen, kaikkien lasten asioiden muistaminen... Olisi minulle yhtä helvettiä.

Ja kun ne lapsetkin voi muuttaa muualle, niin olisi järjetöntä uhrata ainakin 15-20 vuotta elämästään johonkin jota ei voi sietää, jotta ehkä pienellä todennäköisyydellä olisi vähemmän yksinäinen jos elää vanhaksi. Hinta olisi ihan liikaa verrattuna mahdollisiin vuosikymmenten päästä tuleviin hyötyihin.

Jos asia on sinulle päivänselvä niin se on hyvä. Hyvät perustelut. Mutta sitä ihmettelen että puoli suomea on yhtäkkiä muuttunut lapsiperhe-elämää vihaaviksi. Tuskin tuo pätee kuin pieneen marginaaliin ihmisistä. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne.  Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset. 

Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...

Olen yli 50-vuotias neljän lapsen äiti ja kahden lapsen isoäiti. Teen kaikkea tuota, mitä lainaamasi kirjoittaja kertoi tekevänsä. En koe olevani millään tavalla jämähtänyt. Minulle jämähtäminen tarkoittaa sitä, että jumiutuu tiettyihin kaavoihin ja ajatusmalleihin eikä osaa toimia tai ajatella muulla tavalla. Vähän niin kuin sinun ajatusmallisi siitä, että vain lasten saaminen on ainoa oikea tapa elää. Se jos mikä on jämähtänyt ajatusmalli. Matkustelu, vapaaehtoistyöt, opiskelu ja rikas sosiaalinen elämä avartavat myös ajatusmaailmaa eikä ole pelko jämähtämisestä samoihin kaavoihin. 

Aikamoisen olettamuksen teit arvoistani. Arviosi oli väärä. Minusta matkustelu on tylsää ja en koskaan tekisi työtä palkatta. Opiskelu voi olla hyvä juttu jos se tuo elämään sisältöä uuden työn merkeissä mutta suuriosa opiskelusta on pakkopulla juurikin siksi että niihin yksinkertaisiin töihin mitä nykymaailma tarjoaa ei ilman papereita pääse. Opiskelu on yleensä helppoa, jonninjoutavaa näpertelyä johon vaan menee se aika joka on määrätty, mutta viisautta se lisää vain rajallisesti. Aikaakin ihmisellä on vain rajattu määrä niin rahassa ja ajassa sen menettää jos ainiaan vaan opiskelee. Joskus toki pakko työn saamiseksi. Sosiaalinen elämäköön ei minulle ole tärkeää. Olen myös erakkoluonne ja introvertti. Syyt joita moni tarjoaa lapsettomuudelle, mutta ei päde syyksi minusta. AP

Itse asiassa tämä kirjoituksesi vain vahvistaa näkemystä, että ajatusmallisi on hyvin rajallinen. Opiskelu on paljon muutakin kuin ammatin opiskelua tai ammattitaidon kehittämistä. Se on paljon muutakin kuin perinteinen kouluopetus, jota sinä näyt pitävän ainoana opiskelumuotona. Opiskella voi käytännössä mitä vain. Kokeile vaikka avaruusteknologiaa tai mandariinikiinan keskustelukurssia, niin huomaat että opiskelu on paljon muutakin kuin helppoa näpertelyä. Oletan, että et ole avaruusteknologian tai mandariinikiinan asiantuntija. Tai jos olet, valitse ala, josta et tiedä mitään, mutta joka vaikuttaa kiinnostavalta. Opiskella voi helposti töiden ohella, joten raha ei ole ongelma. Aika toki on rajallista, mutta jos haluaa, kyllä opiskelulle aikaa löytyy.  Opiskellahan voi täysin itsenäisestikin ilman minkään instituutin ohjausta. Näin opiskelua voi harrastaa silloin kuin itselle parhaiten sopii, ilman aikarajoja. 

On myös todella rajoittunutta sanoa, että koska minä ajattelen näin, syy ei ole pätevä. Jos ajattelisit omaa napaasi pidemmälle, ymmärtäisit että jokaisella on omat syynsä, jotka ovat päteviä juuri hänelle. Ei ole muiden tehtävä tyrmätä niitä. Introverttiyttä esimerkiksi on hyvin monenlaista. Osa on sosiaalisia introvertteja, osa erakkoja, jotka nauttivat yksinolosta. Kumpikin on ihan yhtä oikea tapa elää. 

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi minulla ainakin menee se ajatus yksinäisyyden pelon ohitse, että mihin suuntaan tämä maailma on menossa. Ihmiset ovat ihan hirveän vihaisia ja ilkeitä, milloin mitäkin ihmistä haukutaan ja ilkeyttä ihannoidaan, veikkaan että sota kolkuttelee ovelle ja sota tuo mukanaan kurjuuden, kenties jopa sivilisaation päättymisen jos sota eskaloituu maailmansodaksi.

Miksi tekisin tänne viattomia ihmisiä kärsimään vain siitä syystä että olisi se pieni mahdollisuus ettei vanhuuteni olisi yksinäistä ja kurjaa, varsinkin jos ennusteeni sodastakin jäisi toteutumatta.

No siis sota on tietysti kamala asia, mutta se on myös normaalia. Tämä rauhanjakso mikä meillä täällä on ollut on ns.epänormaalia. Tuhansia tuhansia vuosia on lisäännytty vaikka ihminen on sotinut aikojen alusta ja tulee sotimaan. Eihän täälläkään rauha ole kestänyt kuin mitä 74 -75 vuotta?

Kuitenkin koskaan ei ole maailmassa ollut näin hyvä ihmisen olla kuin nyt. Jos isoa kuvaa katsoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minua yksinäisyys pelottaa, mutta kun vaan en voi sietää lapsia enkä mitään lapsiperhe-elämän osia. Esim ruoanlaitto, siivoaminen, kuskina toimiminen, kaikkien lasten asioiden muistaminen... Olisi minulle yhtä helvettiä.

Ja kun ne lapsetkin voi muuttaa muualle, niin olisi järjetöntä uhrata ainakin 15-20 vuotta elämästään johonkin jota ei voi sietää, jotta ehkä pienellä todennäköisyydellä olisi vähemmän yksinäinen jos elää vanhaksi. Hinta olisi ihan liikaa verrattuna mahdollisiin vuosikymmenten päästä tuleviin hyötyihin.

Jos asia on sinulle päivänselvä niin se on hyvä. Hyvät perustelut. Mutta sitä ihmettelen että puoli suomea on yhtäkkiä muuttunut lapsiperhe-elämää vihaaviksi. Tuskin tuo pätee kuin pieneen marginaaliin ihmisistä. AP

Ei ole yhtäkkiä muuttunut miksikään. Ei lapsiperhe-elämää ole ennenkään siedetty, mutta lapsia vain kuului hankkia, ei saanut jäädä lapsettomaksi. Nykyään uskalletaan sanoa ääneen, ettei lapsia haluta eikä lapsiperhe-elämä kiinnosta. Jos uskalsit sanoa jotain tuollaista vaikkapa 60-luvulla, niin sinut olisi suurinpiirtein lynkattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on yksi itsekkyyden muodoista ja pahimmasta päästä. Minä minä ja minä! Lapsettomat luulevat, että itselleen elämänsä omistaminen tekee onnelliseksi. Se ei mene niin. Kun saa lapsen, se tekee elämän merkitykselliseksi. Meidän tarkoitus on jatkaa sukua ja lisääntyä. Antaa lahjaksi elämä. Lapset tuovat elämään sisältöä. Itse lapsen juuri saaneena vasta nyt ymmärrän, mitä on oikea rakkaus.

Voi se tätäkin olla. Tai siis olen juurikin miettinyt, että onko tästä kyse tässä ilmiössä ainakin yhtenä syynä? Itsekkyyden lisääntyminen. Ei se elämä varmaan enää 50 vuotiaana ole yhtä hienoa kuin nuorena ja asiat saattaa nähdä eri tavalla. Sitten sen näkee kun elää joku sanoi mutta on myöhäistä katua. Se juna meni sitten jo. AP

Niin, kumpi sitten on itsekästä tehdä lapsia vain, koska haluaa elämäänsä sisältöä heidän kauttaan vain jättää lapset tekemättä, koska haluaa elämäänsä muuta sisältöä? Itse sanoisin että ensimmäinen. On todella itsekästä valjastaa lapset oman elämän sisällöksi. Jos lapsia hankkii, pitää elää sitä ihan omaa elämää, eikä elää lasten kautta saavuttamattomia unelmiaan. 

En tiedä kenestä puhut mutta itselleni lasten saamisessa ei ollut koskaan kyse mistään sisällön saamisesta? Ihan tälläkin hetkellä elän omaa elämääni ja toteutsn unelmiani kuten kaikki muutkin. Miten lasten olemassaolo siihen vaikuttaa? AP

Lukemalla tätä ketjua huomaat, miten suurin osa lapsellisista tuo esiin sen, että "lapset tuovat elämään sisältöä" ja "vasta lasten myötä oppii mikä oikeasti on tärkeää elämässä". Näihin viittasin tuolla sisältö-kommentillani. Sinäkin aloituksessa taivastelit sitä, mitä ihmiset tekevät, jos heillä ei ole lapsia. Sitten kun saat vastauksen, reaktiosi on "tylsää". Eli sinäkin olet sitä mieltä, että vain lapset ovat ainoa mielekäs sisältö elämään ja ilman lapsia elämä on automaattisesti tylsää. Et vain suoraan sano sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne.  Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset. 

Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...

Olen 58, ja minusta tuo kuulostaa ihan normaalilta aikuisen elämältä, oli sitten lapsia tai ei. Tietty sitten vielä siivotaan, pestään pyykkiä avataan viemäreitä ja vaihdetaan lamppuja.

Ei ihme että suomessa miljoona ihmistä syö masennuslääkkeitä... AP

Sorry, se mitä itse epäilin masennukseksi olikin kilpirauhasen vajaatoiminta (meillä on hyvät työterveyslääkärit), joten eteenpäin sitä vain porskutetaan.

Ehkä tämä on sopiva kohta kysyä saisiko hiukan erittelyä siihen minkälaisia ylivertaisen riemun hetkiä lapset tuovat elämään ensimmäisen hymynsä, askelensa ja sanansa jälkeen? Siis sellaisia, jotka säteilevät pitkälle vanhuuteen.

Vanhemmuus on matka. Omani ovat vielä kouluiässä joten kaikkea en ole vielä kokenut mutta mahtavaa se on ollut. Kaikki se kun näet oman lapsesi kasvavan oppivan ja kehittyvän. Kun huomaat hänessä sinun ja puolisosi piirteitä, ehkä jotain menneiltä ajoilta pilkkeinä omista isovanhemmistasi. Siitä elämän riemusta ja positiivisuudesta ja energiasta jota lapset tuovat ympärilleen saa paljon iloa. Toki kaikki ei ole ruusuilla tanssimista. Se myös kasvattaa monella tapaa myös vanhempia. Omaan elämääni lapset ovat tuoneet suuremman merkityksen. En edellään väitä, että se olisi kaikkia varten tai että tämä olisi ainoa tapa elää, mutta mielestäni se on kaiken arvoista.

Minä saan samalta kuulostavia tunteita kissastani ja koirastani, toki niissä ei Luojan kiitos ole piirteitä sukulaisistani. Lisäksi ne eivät ikinä menetä lapsenomaista iloaan.

Eläimet ovat ihan kivoja. Mutta en ikinä ottaisi sellaista ronttia murheekseni. Siis jotain koiraa jota pitäisi kusettaa aamuin illoin tai kissaa joka pitää sinua palvelijanaan. Metsään joutavat tai jonnekin eläintarhaan. Ihan söpöjä ja kivoja toki ovat luontokappaleina. :) Lemmikki ei ihnistä korvaa millään tasolla, ei aikuista eikä lasta.