Te lapsettomaksi omasta tahdostanne jäävät

Ikää 40, en ole koskaan ymmärtänyt ajatustapaa, jossa hankitaan lapsia jottei oltaisi yksinäisiä vanhempina. Se on melkoinen henkinen koukku jälkikasvulle, ja toisaalta olen lähipiirissäni nähnyt niitä, joilla lisääntyminen ei ole vanhuuden yksinäisyyttä poistanut. Jos lapset asuvat kauempana, eivät he välttämättä käy katsomassa kuin kerran pari vuodessa. Ei sillä yksinäisyyttä torjuta jos se siitä on kiinni. Toisaalta osa niistä, joiden lapset ovat lähellä, ovat leipiintyneitä jatkuviin lapsenlapsien hoitonakkeihin. Osa toimii päivähoitona viikosta toiseen, omista menoista tulee lapsilta syyllistämistä jne.

Minä en kannusta ketään lapsentekoon, enkä pidä lapsen saaneiden ihmisten elämää parempana vaan samanarvoisten kuin muidenkin. En minäkään nuorena kuvitellut tulevani vanhemmaksi. Lisääntyminen oli ajatuksena ”.ehkä sitten joskus”. Kun sitten meille kaksi lasta syntyi niin en ole katunut heitä tai vanhemmuuttani koskaan. En kyllä ollut mikään bilettäjä nuoruusvuosien jälkeen, enkä ole kaivannut ihmisiä valtavasti ympärilleni. Viihdyn myös yksin paljon. En tarkoita yksinäisyydellä sitä, miten se täällä on käsitetty tuosta aloituksestani. Edelleen lapsiperheen arjessa teen niitä asioita kuin ennen lapsia. En ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä. Lasten myötä olen vain saanut elämääni sisältöå. Ymmärrän, että muiden kohdalla asia ei välttämättä ole niin. Ihan vaan ihmettelen että mikä tässä lapsettomuushommassa on taustalla. En yhtään ymmärrä mistä on kyse.

Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne.  Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset. 

Lapsettomuus on yksi itsekkyyden muodoista ja pahimmasta päästä. Minä minä ja minä! Lapsettomat luulevat, että itselleen elämänsä omistaminen tekee onnelliseksi. Se ei mene niin. Kun saa lapsen, se tekee elämän merkitykselliseksi. Meidän tarkoitus on jatkaa sukua ja lisääntyä. Antaa lahjaksi elämä. Lapset tuovat elämään sisältöä. Itse lapsen juuri saaneena vasta nyt ymmärrän, mitä on oikea rakkaus.

Ajatus yksinäisyydestä ei ahdista eikä myöskään se, että jäisin ilman suvunjatkajia. Enkä usko että tulen valintaa katumaan. Ennemmin katuisin, jos tekisin lapsen jonkun sellaisen kanssa, joka ei tunnu täysin oikealta ja jonka kanssa en näe yhteistä tulevaisuutta. Aion ryhtyä parisuhteeseen ja mahdollisesti hankkia lapsia sitten, kun juuri minulle oikea ihminen sattuu kohdalle. Välttämättä se ei tapahdu koskaan ja se on ihan ok. Sitten elelen yksin omaa elämääni ja keskityn muihin asioihin.

Vierailija kirjoitti:

Minä en kannusta ketään lapsentekoon, enkä pidä lapsen saaneiden ihmisten elämää parempana vaan samanarvoisten kuin muidenkin. En minäkään nuorena kuvitellut tulevani vanhemmaksi. Lisääntyminen oli ajatuksena ”.ehkä sitten joskus”. Kun sitten meille kaksi lasta syntyi niin en ole katunut heitä tai vanhemmuuttani koskaan. En kyllä ollut mikään bilettäjä nuoruusvuosien jälkeen, enkä ole kaivannut ihmisiä valtavasti ympärilleni. Viihdyn myös yksin paljon. En tarkoita yksinäisyydellä sitä, miten se täällä on käsitetty tuosta aloituksestani. Edelleen lapsiperheen arjessa teen niitä asioita kuin ennen lapsia. En ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä. Lasten myötä olen vain saanut elämääni sisältöå. Ymmärrän, että muiden kohdalla asia ei välttämättä ole niin. Ihan vaan ihmettelen että mikä tässä lapsettomuushommassa on taustalla. En yhtään ymmärrä mistä on kyse.

Miksi et ole hankkinut omaa ravihevosta? Tiesitkö, että miljoonat ihmiset saavat tosi paljon onnea ja sisältöä elämäänsä ravihevosesta? Miten selität ymmärrettävästi, ettet halua elämääsi sitä iloa, onnea ja vipinää mitä ravihevosista saa?

En pidä ihmisistä. Ei mulla ole edes puolisoa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on yksi itsekkyyden muodoista ja pahimmasta päästä. Minä minä ja minä! Lapsettomat luulevat, että itselleen elämänsä omistaminen tekee onnelliseksi. Se ei mene niin. Kun saa lapsen, se tekee elämän merkitykselliseksi. Meidän tarkoitus on jatkaa sukua ja lisääntyä. Antaa lahjaksi elämä. Lapset tuovat elämään sisältöä. Itse lapsen juuri saaneena vasta nyt ymmärrän, mitä on oikea rakkaus.

Huvittavaa kirjoitusta. Ihminen siis kumoaa toisten onnentunteen koska kuvittelee tietävän paremmin ja vielä projisoi omat minäminäminä-tuntemuksensa muihin ihmisiin :,D

Vierailija kirjoitti:

Outomuoti-ilmiö kirjoitti:

Se itsekkyys saattaa kyllä jossain vaiheessa alkaa kaduttaa. Sitten kun ulkonäkö alkaa rapistua ja se hieno kaupunkilaisnuoren elämä tylsäksi vanhetessa. Sitten sitä vaan katsoo ikkunasta kun vuodenajat vaihtuu, miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja taas silmut ilmestyy keväällä puuhun. Ja siinä se sitten meneekin tyhjyyden keskellä?

Minä hankin lapsettomuuden ansiosta säästyneillä ja sijoituksista saaneilla rahoillani vaikka talviasunnon Espanjan Aurinkorannikolta ja menen talveksi sinne! Tiedän kyllä, ettei sielläkään talvella varsinaisesti lämpötiloilla juhlita, mutta kyllä se silti ainakin monet Suomen nykytalvista kirkkaasti voittaa. Ei pimeyttä, ei loskaa, ei liukastelua, ei lumitöitä, ei auton skrapaamista eikä pakkasia. Vietän siellä sitten muutenkin virikkeellistä elämää siten, että talvi hurahtaa kuin huomaamatta ja sitten voikin kesäksi palata takaisin Suomeen.

Joten katsele sitä tyhjyyttä vain itseksesi. :)

Kuulostaa kyllä tylsältä. En jaksaisi miettiä omaisuutta suomen rajojen ulkopuolella. Ihan tämä yksi talo riittää. Mikä kullekin maistuu sitten, toiset tykkää etelän auringosta. Sellaista möllöttelyä sitten espanjassa? Ymmärrän...

Lapselliset, menkää pois tästä ketjusta, teille on tuhat muuta ketjua jossa saatte tapella keskenään että kuka teistä on paras.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en kannusta ketään lapsentekoon, enkä pidä lapsen saaneiden ihmisten elämää parempana vaan samanarvoisten kuin muidenkin. En minäkään nuorena kuvitellut tulevani vanhemmaksi. Lisääntyminen oli ajatuksena ”.ehkä sitten joskus”. Kun sitten meille kaksi lasta syntyi niin en ole katunut heitä tai vanhemmuuttani koskaan. En kyllä ollut mikään bilettäjä nuoruusvuosien jälkeen, enkä ole kaivannut ihmisiä valtavasti ympärilleni. Viihdyn myös yksin paljon. En tarkoita yksinäisyydellä sitä, miten se täällä on käsitetty tuosta aloituksestani. Edelleen lapsiperheen arjessa teen niitä asioita kuin ennen lapsia. En ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä. Lasten myötä olen vain saanut elämääni sisältöå. Ymmärrän, että muiden kohdalla asia ei välttämättä ole niin. Ihan vaan ihmettelen että mikä tässä lapsettomuushommassa on taustalla. En yhtään ymmärrä mistä on kyse.

Miksi et ole hankkinut omaa ravihevosta? Tiesitkö, että miljoonat ihmiset saavat tosi paljon onnea ja sisältöä elämäänsä ravihevosesta? Miten selität ymmärrettävästi, ettet halua elämääsi sitä iloa, onnea ja vipinää mitä ravihevosista saa?

Hevoset on kivoja. Inkkarileffoissa ja leivän päällä. En nyt muuten välitä. Erikoinen vertaus sinulla. Taidat olla hieman epävakaa persoona?

Vaikea tässä itsekseen on alkaa niitä muksuja vääntämään, vaikka niitä haluaisikin. Pitäisi ensin kelvata jollekin kumppaniksikin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on yksi itsekkyyden muodoista ja pahimmasta päästä. Minä minä ja minä! Lapsettomat luulevat, että itselleen elämänsä omistaminen tekee onnelliseksi. Se ei mene niin. Kun saa lapsen, se tekee elämän merkitykselliseksi. Meidän tarkoitus on jatkaa sukua ja lisääntyä. Antaa lahjaksi elämä. Lapset tuovat elämään sisältöä. Itse lapsen juuri saaneena vasta nyt ymmärrän, mitä on oikea rakkaus.

Ystävä hyvä, kukaan meistä ei voi elää kuin vain ja ainoastaan sitä omaa elämää. Sinun kaltaisesi lapselliset (joita onneksi kaikki perheelliset eivät ole) luulevat, että lasten saaminen on ainut tapa elää sitä. Se on hyvin itsekäs ajattelumalli. Minä, minä, minä! Minun valintani on ainoa oikea ja kaikki muu on väärin! Itsekkyyttä paljon pahemmin kuin vapaaehtoinen lapsettomuus. Me lapsettomat (ja suurin osa perheellisistäkin) ymmärrämme, että kaikkien ei tarvitse elää samoin kuin me elämme. Vain te lapselliset ette sitä ymmärrä, vaan itsekkäästi tuijotatte voi omaa napaanne. 

En tiedä vielä jäänkö kokonaan lapsettomaksi, mutta tähän asti olen ihan tietoisesti ehkäissyt niin, ettei lapsia tule. Sanoisin et enemmän katuisin sitä, että olisin tehnyt lapsen/lapsia ja siirtänyt omat traumani sellaisenaan eteenpäin. Lapsillani olisi ollut masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön, muuta mahdollista traumaoireilua ja unettomuutta ja näiden myötä kestoveetutusta poteva äiti. Olisin ollut huono vanhempi. Enemmän katuisin sitä, että olisin synnyttänyt lisää kärsiviä ja todennäköisesti mt-häiriöistä kärsiviä lapsia lisää.

En ole yhteydessä omiin vanhempiini, en käy katsomassa heitä. Koska hoitivat oman kenttänsä päin h*lvettiä. Ovat yksinäisiä koska ovat p*skoja ihmisiä. Uskon että jos olen ystävällinen ja hyvä muille, hyvä ystävä ja avulias, niin ystävät ja muut läheiset pysyvät rinnallani, vaikka en saisikaan lapsia. Tulevaisuuden suhteen minulla ei ole muita suunnitelmia, kuin elää mahdollisimman onnellista ja tasapainoista elämää. Elämästäni tulee menemään vielä vuosia siihen, että saan pääni ja elämäni kuntoon traumojeni takia. Ohessa teen sitä mikä tekee minut onnelliseksi ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä ihminen, koska en halua laittaa pahaa kiertoon.

Vierailija kirjoitti:

Olen 46 ja teen töitä, vapaaehtoistöitä, opiskelen, luen, harrastan, matkustan, tapaan ystäviä, jne.  Aika yksinäiseksi jää jos elämässä ei ole muuta kuin lapset. 

Teet siis samaa kuin nykyiset 20 vuotiaat. No vapaa maa. En minä jaksaisi jämähtää tuolla tavalla...

Minulle ihanin tapa elää olisi hautautua yksinään johonkin korpeen, hoitaa kasvimaata, marjastaa ja sienestää, lukea kaikki ne kirjat mitkä nyt jäävät lukematta ja katsella ikkunasta maailman menoa. Ehkä joskus ostan sen unelmieni mummonmökin jostain kuolevasta kylästä.

Jaa tämä olikin provokaatio

Vierailija kirjoitti:

Vaikea tässä itsekseen on alkaa niitä muksuja vääntämään, vaikka niitä haluaisikin. Pitäisi ensin kelvata jollekin kumppaniksikin.

Tuo on totta. Miksei siis ole kumppania löytynyt? Minä olen seurustellut nuoresta iästä saakka. Olen katsellut oman tasoistani seuraa ja hyväksynyt ihmiset ihmisinä. Aina on löytynyt halukkaita. Mikä se juttu on ettei muka ketäön löydy?

Vierailija kirjoitti:

Minulle ihanin tapa elää olisi hautautua yksinään johonkin korpeen, hoitaa kasvimaata, marjastaa ja sienestää, lukea kaikki ne kirjat mitkä nyt jäävät lukematta ja katsella ikkunasta maailman menoa. Ehkä joskus ostan sen unelmieni mummonmökin jostain kuolevasta kylästä.

Kuulostaa hyvältä. Kiitos vastauksesta. Tuossa on huono puoli se että vanhempana ei saisi tulla sairauksia. On pitkä matka lääkäriin ja apteekkiin...

AP

Outomuoti-ilmiö kirjoitti:

Se itsekkyys saattaa kyllä jossain vaiheessa alkaa kaduttaa. Sitten kun ulkonäkö alkaa rapistua ja se hieno kaupunkilaisnuoren elämä tylsäksi vanhetessa. Sitten sitä vaan katsoo ikkunasta kun vuodenajat vaihtuu, miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja taas silmut ilmestyy keväällä puuhun. Ja siinä se sitten meneekin tyhjyyden keskellä?

Nimenomaan. Joskaan en ole kaupunkilainen. Mutta suurinta iloa minulle tuottaa katsella (ulkona, ei ikkunasta) miten lehdet putoaa puusta syksyllä ja silmut ilmestyy. Tiedoksesi, ne eivät ilmesty keväällä vaan silmut on nyt jo hyvinkin isoja. Sääli jos jakelet lapsillesi tuollaista disinformaatiota luonnosta, että silmut vaan yhtäkkiä keväällä ilmestyy.

Kukaan ei varmasti kuvittele elävänsä 60-vuotiaana samanlaista elämää kuin 20-vuotiaana. Mutta minulle ainakin lisääntyminen on aina vaikuttanut siltä vaihtoedolta mikä valitaan kun ei muutakaan keksitä. Täyttämään jonkinlaista sisäistä tyhjyyttä, kun ei riitä itselleen?

En usko olevani vanhana yksinäinen, kun nykyäänkin olen kaikkein mieluiten yksin.