Neli-viisikymppiset ja siitä ylöspäin! Onko teillä läheisiä ihmisiä, vai kärsittekö yksinäisyydestä?

Vierailija kirjoitti:

Eipä juurikaan ole läheisiä.

Sama juttu. Paras kaveri kuoli rintasyöpään. Lapset ovat aikuisia. Miehen kanssa kahdestaan elellään. Molemmilla todella vähän sukulaisia eikä pikkuserkkuja viitsi pyytää kylään.

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies eikä perhettä ole koskaan ollut. Muutama sukulainen on, mutta emme pidä kovin tiiviisti yhteyttä, mikä on sinänsä ihan okei. Töissä en ole tällä hetkellä, suunnittelen oman firman käynnistämistä. En koe kärsiväni yksinäisyydestä, tuntuu että se on lopulta itselleni luontevin olotila.

Introvertille tämä on luonnollisin tila. Perheellisenä joutuu koko ajan tsemppaamaan ja venymään, että sitä perhettään kestää 24/7. Nautin suunnattomasti niistä hetkistä kun saan olla rauhassa yksin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän hassua, että on niin paljon ihmisiä, jotka valittavat yksinäisyyttä. Näin kärjistäen sanottuna, jos nämä yksinäiset löytäisivät toisensa, niin eivät olisi enää yksin.

Tämä. Nyt reippaasti joku menee Faceen ja perustaa suljetun ryhmän ja alatte siellä tutustua toisiimme. Ilmoittaa tänne ryhmän nimen ja hyväksyy jäsenet. Sitten vaan alatte keskustella keskenämme. Toki jokaisesta ei voi tulla jokaisen kaveri, mutta jos edes osa löytäisi jonkun. Monilla harrastusryhmillä on valmiiksi nettifoorumeita ,joissa samanhenkiset kohtaa. Miksei siis yksinäisyydestä kärsivät voi tehdä samaa?

Onhan tällaisia.

esim. https://www.facebook.com/groups/1615368768720184/

Tuossa on lähes 15000 käyttäjää, näyttää olevan satoja omasta kotikaupungistani.  Pitäisikö kokeilla.

Niinpä, tällaisia löytyy ja tällaisen voi kuka vain tehdä halutessaan, mutta. Sieltä tulee taas se mutta. Mutta kun ei viitsi, halua, jaksa, kehtaa, ehdi.

Nämä yksinäisyydestä valittajat ovat vain jotain outoja nirppanokkaisia oman navan tuijottelijoita, joita muiden pitäisi paapoa ja ymmärtää. Heitä itseään ei todellakaan kiinnosta muiden asiat, mutta muiden pitäisi olla aina valmiina kuuntelemaan yksinäisten itkua ja valitusta. Yksinäiset eivät näe ystävää, vaikka sellainen edessä seisoisi tai hyppisi oranssissa Huomio vaatteissa haarahyppelyä Olen ystävä -kyltin kanssa.

Pitäkää tunkkinne yksinäiset.

Luin ketjun kokonaan ja yritin löytää täältä valittavia yksinäisiä.  Tulos on epätarkka koska joku on voinut kirjoittaa useaan kertaan. 

Tähän mennessä yksinäisyyden totesi seitsemän (7) henkilöä, joista yksi (1) valitti. 

Ohjeiden anajia on tähän mennessä ollut paljon.  Myös tuomitsevia ja pilkkaavia on tähän mennessä ollut paljon.

Joten yksinäisiä ei siis ole?

Olihan noita yksinäisiä siis seitsemän, jotka totesivat olevansa yksinäisiä.  Yksi näistä kertoi olevansa pahollaan tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä juurikaan ole läheisiä.

Sama juttu. Paras kaveri kuoli rintasyöpään. Lapset ovat aikuisia. Miehen kanssa kahdestaan elellään. Molemmilla todella vähän sukulaisia eikä pikkuserkkuja viitsi pyytää kylään.

Miksei. Monet ihmiset hakevat yhteyttä sukulaisiinsa.ruuhkavuosista selvittyään tai eläkkeelle jäätyään. Jos joku ei kutsusta ilahdu niin se on sitten hänen tappionsa.

En ole yksinäinen. On aviomies ja aikuiset lapset, joiden kanssa pidetään tiiviisti yhteyttä vaikkei jatkuvasti tavatakaan. Samoin ystäviä, joiden kanssa ei tavata kasvotusten kovin usein, mutta muuten kyllä pidetään yhteyttä. He ovat hyviä ystäviä, joiden kanssa juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi.

Toisaalta nautin myös siitä, kun saan olla ihan yksikseni, itsekseni, ja teen aina välillä irtiottoja muualle ihan yksin.

Monet kaikkitietävät, elämänsä keväässä olevat kolmevitoset eivät voi kuvitellakaan, että jonain päivänä voikin olla niin, ettei sulla enää olekaan hienoa omakotitaloasi, puolisoasi, ystäväpiiriäsi ja dynaamista työyhteisöäsi. Yli 5-kymppisistä moni tietää, että muutos edellämainitusta yksinäiseksi 5-kymppiseksi voi olla enemmän kuin todennäköinen.

Siksi kannattaa todellakin tehdä niitä lapsia, ettei jää ihan hylkiöksi.

Avioeron myötä pikkuhiljaa vain käy niin, että kukaan ei kutsu enää mihinkään mukaan (kumpaakaan) ja kun jäät yksin vastaamaan kaikesta, voimat ja innostus lähes kaikkeen vaan hiipuu kun vuosia ja vuosia kuluu. Aiemmin innokas omakotitalon sisustaja ja pihan laittaja ei viitsi enää edes imuroida kuin kerta kahteen viikkoon. Räikeimillään käy välillä niinkin että yksin jäänyt kelpaa kyllä terapeutiksi parisuhdeongelmiin, mutta kun tulee uuden talon tupaantulijaisten aika, kaikki muut kutsutaan, mutta ei sitä yhtä kaveria joka tietää karseimmatkin salaisuutesi.

Yksinäisyyden paska voi iskeä sellaisenkin ihmisen tuulettimeen, joka ei voisi kuvitellakaan sen osuvan omalle kohdalleen.

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies eikä perhettä ole koskaan ollut. Muutama sukulainen on, mutta emme pidä kovin tiiviisti yhteyttä, mikä on sinänsä ihan okei. Töissä en ole tällä hetkellä, suunnittelen oman firman käynnistämistä. En koe kärsiväni yksinäisyydestä, tuntuu että se on lopulta itselleni luontevin olotila.

Myykö firmasi tuotetta verkkokauppana? Yrittäjän jos jonkun on osattava olla sosiaalinen, jos asiakas pitää kohdata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies eikä perhettä ole koskaan ollut. Muutama sukulainen on, mutta emme pidä kovin tiiviisti yhteyttä, mikä on sinänsä ihan okei. Töissä en ole tällä hetkellä, suunnittelen oman firman käynnistämistä. En koe kärsiväni yksinäisyydestä, tuntuu että se on lopulta itselleni luontevin olotila.

Myykö firmasi tuotetta verkkokauppana? Yrittäjän jos jonkun on osattava olla sosiaalinen, jos asiakas pitää kohdata.

En tee verkkokauppaa. Ymmärrän ja tiedän että yrittäjiltä monesti vaaditaan sosiaalisuutta, ja osaan toki olla itsekin sosiaalinen, vaikka se ei luontainen olotila minulle olekaan.

Joku voisi ajatella että yksinäinen olisi sosiaalisesti kyvytön, mutta eihän se niin ole.

Ongelmani on joidenkin ihmisten ylisosiaalisuus.

Yksinasuva voi olla yksin, muttei välttämättä yksinäinen yksin ollessaan.

Sitä haluaisi olla myös itsekseen, mutta jotkut eivät sitä ymmärrä ja olettavat että jokainen ihminen kärsii jos on yksikseen. Viikonlopullakin pitäisi toimia seuraneitinä tai olla muiden käytettävissä (palvella).

Olen taiteellinen ja käsityöihminen ja se vaatii myös yksin oloa ja keskittymiskykyä luoda taidetta tai käsitöitä, keskittyä johonkin kirjaan ja välillä siivota kotia.

Jos näen työpaikallani ihmisiä arkena, täytyy minun saada ladata akkujani kotona ilman jatkuvaa kanssakäymistä muiden kanssa.

Viikonloput ovat omiani ja omaa itseäni varten.

Liika sosiaalisuus vie voimia.

Ongelma on niillä jotka eivät osaa olla yksin, eivät niillä jotka viihtyvät yksinään tai osaavat olla yksin.

Ei tule paniikkia, vaikka olisin yksin, miten lie heillä jolle yksinäisyys on kauhistus.

Ja jos on kissa, niin onko silloin yksin? Joidenkin mielestä on. Olen eri mieltä.

En ole yksinäinen vaan päinvastoin. Työssä joudun olemaan ihmisten kanssa tekemisissä ja työ vieläpä vie suurimman osan ajastani. Usein en kotona jaksaisi edes perhettäni vaan haluaisin olla vain rauhassa. En jaksa käydä missään vapaalla, usein painun pitkän päivän jälkeen suoraan sänkyyn (lapset usein jo sängyssä, kun tulen kotiin). Tänään en käynyt kuin pikaseen töissä ja nyt ihmettelen, että mitä sitä tekisi, kun en saa tehdä töitä kotona viikonloppuisin mutta en myöskään jaksa tehdä mitään.

Seuraa kannattaa hakea tiettyyn toimintaan tai hetkeen. Aina on joku olemassa. Asun itse ulkomailla - suoran lentomatkan päässä - kivassa talossa, kivalla paikalla. Miestä ei ole, lapset lähtevät omille teilleen kesäisin ja meille muuttaa vaihto-opiskelijoita tilalle. Nautin siitä, kun on elämää ympärillä. Ovet käyvät, tullaan ja mennään. Kaikki on meillä aina tiptop ja nuoret ovat olleet vastuullisia ja todella asiallisia. Meille mahtuisi jokunen vanhempikin kesävieras joukkoon.

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta 40 v., en kärsi yksinäisyydestä, välillä tuntuu että kavereita joihin pitäisi pitää yhteyttä/vastata tapaamispyyntöihinsä on liikaa, koen toisinaan stressiä ja ahdistusta asiasta kun tuntuu että kalenteri täyttyy näistä tapaamisista enkä "koskaan saa olla rauhassa".

Tosin olen myös introvertti, sekin selittänee sen miksi koen asian tällaisena.

Tsekkasin juuri kaveritapaamiseni viimeiseltä kahdelta viikolta:

- yhtä kaveria olen nähnyt 2 kertaa, kerran kävi luonani kahvilla, kerran käytiin leffassa, lisäksi puhuttu 2 x puhelimessa ja viestitelty parina päivänä

- toista kaveria näin kerran yhteisen harrastuksen parissa, keitin myös kahvit hänelle sen jälkeen

- kolmas kaveri kävi kahvilla kerran, toisenkin kerran piti nähdä mutta peruin koska en jaksanut

- neljäs ja viides kaveri tapasin heidät tämän toisen luona yhtenä päivänä. Heidän molempien kanssa myös viestitellään joka päivä

- kuudennen kaverin/tutun näin ohimennen kaupassa, jäi jutulle ja pyysi ilmoittamaan koska ehtisin tavata häntä

Näiden lisäksi työ ihmisten parissa, mies ja lapset ja oma äitini jota taoaan kerran viikossa, niin... joo, en ole yksinäinen.

Hei, ihan uteliaisuudesta kysyn, miten ihmeessä perheellisenä ehdit tuollaiseen määrään kaverikontakteja, päivittäin ja viikottain? En ole koskaan moisesta kuullut,että ehtisi noin paljon omia ystäviään ihan tapaamaankin, kun on lapsiakin?

Vierailija kirjoitti:

Monet kaikkitietävät, elämänsä keväässä olevat kolmevitoset eivät voi kuvitellakaan, että jonain päivänä voikin olla niin, ettei sulla enää olekaan hienoa omakotitaloasi, puolisoasi, ystäväpiiriäsi ja dynaamista työyhteisöäsi. Yli 5-kymppisistä moni tietää, että muutos edellämainitusta yksinäiseksi 5-kymppiseksi voi olla enemmän kuin todennäköinen.

Siksi kannattaa todellakin tehdä niitä lapsia, ettei jää ihan hylkiöksi.

Avioeron myötä pikkuhiljaa vain käy niin, että kukaan ei kutsu enää mihinkään mukaan (kumpaakaan) ja kun jäät yksin vastaamaan kaikesta, voimat ja innostus lähes kaikkeen vaan hiipuu kun vuosia ja vuosia kuluu. Aiemmin innokas omakotitalon sisustaja ja pihan laittaja ei viitsi enää edes imuroida kuin kerta kahteen viikkoon. Räikeimillään käy välillä niinkin että yksin jäänyt kelpaa kyllä terapeutiksi parisuhdeongelmiin, mutta kun tulee uuden talon tupaantulijaisten aika, kaikki muut kutsutaan, mutta ei sitä yhtä kaveria joka tietää karseimmatkin salaisuutesi.

Yksinäisyyden paska voi iskeä sellaisenkin ihmisen tuulettimeen, joka ei voisi kuvitellakaan sen osuvan omalle kohdalleen.

Tässä viisas ja realistinen kirjoitus.  Oma elämäni meni juuri tuolla tavalla.  Kolmekymppisenä nousujohteinen ura ja rahaa virtasi sisään.  Oli hieno talo Espoossa ja ystävien kanssa oli jatkuvasti toimintaa.  Elämä maistui. 

Sitten tuli työttömyyttä, vaimo ei tykännyt muutoksesta vaan halusi erota.  Ihan hyvä juttu.  Erottiin ja muutettiin molemmat huomattavasti vaatimattomampiin asuntoihin.  Työt muuttuivat hyvin paljon vaatimattomampiin, joten rahaa seuraelämään ei oikein jäänyt.   Kaikki entiset ystävät ovat edelleen varakkaita, ja niiden kanssa keksiä ilmaista yhdessäoloa.  Se on myös yksi syy yksin olemiseen.   

Nykyisellään tapaan entisiä ystäviäni harvoin, ehkä kerran vuodessa.  Yksi pieni syy tapaamattomuuteen on varmaan myös se, että minulla ei ole nyt vaimoa tai vastaavaa.  Ei tule kutsua mihinkään, ei edes terapeutiksi mutta minua kyllä neuvotaan, että miten pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä. 

Voi kun tapaisi naisen, joka oli ennen ihastunut siitä pihan laittamisesta ja sisustamisesta.  Hänen kanssaan minun imuroimattomuuteni ei olisi niin kauheaa katsottavaa, kun historia on vastaava ja ymmärrettäisiin toisiamme.

Yli viisikymppinen nainen. Olen aina viihtynyt yksin ja nykyään vielä paremmin. Ystäviä on muutama, lisäksi luen poikani ystäviini. En tunne yksinäisyyttä, nautin siitä. On kivaa kun ystävä tulee käymään, on kivaa kun hän lähtee parin tunnin päästä ja nautin taas miellyttävästä yksinäisyydestä. Pidän ihmisistä yleensä ja harrastan kuorossa laulamista mutta tarvitsen paljon yksinoloa. Minulla on kai asiat hyvin koska olen tyytyväinen näin.

Nakit ja muusi kirjoitti:

Ongelmani on joidenkin ihmisten ylisosiaalisuus.

Yksinasuva voi olla yksin, muttei välttämättä yksinäinen yksin ollessaan.

Sitä haluaisi olla myös itsekseen, mutta jotkut eivät sitä ymmärrä ja olettavat että jokainen ihminen kärsii jos on yksikseen. Viikonlopullakin pitäisi toimia seuraneitinä tai olla muiden käytettävissä (palvella).

Olen taiteellinen ja käsityöihminen ja se vaatii myös yksin oloa ja keskittymiskykyä luoda taidetta tai käsitöitä, keskittyä johonkin kirjaan ja välillä siivota kotia.

Jos näen työpaikallani ihmisiä arkena, täytyy minun saada ladata akkujani kotona ilman jatkuvaa kanssakäymistä muiden kanssa.

Viikonloput ovat omiani ja omaa itseäni varten.

Liika sosiaalisuus vie voimia.

Ongelma on niillä jotka eivät osaa olla yksin, eivät niillä jotka viihtyvät yksinään tai osaavat olla yksin.

Ei tule paniikkia, vaikka olisin yksin, miten lie heillä jolle yksinäisyys on kauhistus.

Ja jos on kissa, niin onko silloin yksin? Joidenkin mielestä on. Olen eri mieltä.

Liika sosiaalisuus vie voimia noin nelinkertaisen stressitason määrän verrattuna rauhalliseen tilanteeseen.  Tätä eivät nuo luonnostaan sosiaaliset ihmiset tajua ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä juurikaan ole läheisiä.

Sama juttu. Paras kaveri kuoli rintasyöpään. Lapset ovat aikuisia. Miehen kanssa kahdestaan elellään. Molemmilla todella vähän sukulaisia eikä pikkuserkkuja viitsi pyytää kylään.

Miksi ei? 

Äitini (75 v.) kertoi, että hänen 62-vuotias serkkunsa oli soittanut ensimmäistä kertaa ikinä. Serkku oli kysynyt, että voiko hän tulla vaimonsa kanssa kylään seuraavana päivänä. Serkku oli siis kutsunut itse itsensä ja vaimonsa kylään. Äiti on tavannut serkkunsa mm. tämän lakkiaisissa (yli 40 vuotta sitten!) ja myöhemmin  lähinnä sukulaisten hautajaisissa ja satunnaisesti kuulleet toisistaan muilta sukulaisilta. Äiti oli erittäin ilahtunut ja oli kuulemma ollut todella kiva jutella, kun oli niin paljon yhteistä ja juttua jäi vielä seuraavillekin kerroille. 

.

Ei ole.Työ vie paljon voimia ja tarvitsen omaa aikaa palautumiseen.Olen vähän erakkoluonne.Panosuhde on ja se toimii,joten ilman seksiä ja kosketusta en elä.

Joskus harvoin kärsin yksinäisyydestä.Teen asioita,kuten matkat,ihan mielelläni yksin.

N44 sinkku,ei lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet kaikkitietävät, elämänsä keväässä olevat kolmevitoset eivät voi kuvitellakaan, että jonain päivänä voikin olla niin, ettei sulla enää olekaan hienoa omakotitaloasi, puolisoasi, ystäväpiiriäsi ja dynaamista työyhteisöäsi. Yli 5-kymppisistä moni tietää, että muutos edellämainitusta yksinäiseksi 5-kymppiseksi voi olla enemmän kuin todennäköinen.

Siksi kannattaa todellakin tehdä niitä lapsia, ettei jää ihan hylkiöksi.

Avioeron myötä pikkuhiljaa vain käy niin, että kukaan ei kutsu enää mihinkään mukaan (kumpaakaan) ja kun jäät yksin vastaamaan kaikesta, voimat ja innostus lähes kaikkeen vaan hiipuu kun vuosia ja vuosia kuluu. Aiemmin innokas omakotitalon sisustaja ja pihan laittaja ei viitsi enää edes imuroida kuin kerta kahteen viikkoon. Räikeimillään käy välillä niinkin että yksin jäänyt kelpaa kyllä terapeutiksi parisuhdeongelmiin, mutta kun tulee uuden talon tupaantulijaisten aika, kaikki muut kutsutaan, mutta ei sitä yhtä kaveria joka tietää karseimmatkin salaisuutesi.

Yksinäisyyden paska voi iskeä sellaisenkin ihmisen tuulettimeen, joka ei voisi kuvitellakaan sen osuvan omalle kohdalleen.

Tässä viisas ja realistinen kirjoitus.  Oma elämäni meni juuri tuolla tavalla.  Kolmekymppisenä nousujohteinen ura ja rahaa virtasi sisään.  Oli hieno talo Espoossa ja ystävien kanssa oli jatkuvasti toimintaa.  Elämä maistui. 

Sitten tuli työttömyyttä, vaimo ei tykännyt muutoksesta vaan halusi erota.  Ihan hyvä juttu.  Erottiin ja muutettiin molemmat huomattavasti vaatimattomampiin asuntoihin.  Työt muuttuivat hyvin paljon vaatimattomampiin, joten rahaa seuraelämään ei oikein jäänyt.   Kaikki entiset ystävät ovat edelleen varakkaita, ja niiden kanssa keksiä ilmaista yhdessäoloa.  Se on myös yksi syy yksin olemiseen.   

Nykyisellään tapaan entisiä ystäviäni harvoin, ehkä kerran vuodessa.  Yksi pieni syy tapaamattomuuteen on varmaan myös se, että minulla ei ole nyt vaimoa tai vastaavaa.  Ei tule kutsua mihinkään, ei edes terapeutiksi mutta minua kyllä neuvotaan, että miten pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä. 

Voi kun tapaisi naisen, joka oli ennen ihastunut siitä pihan laittamisesta ja sisustamisesta.  Hänen kanssaan minun imuroimattomuuteni ei olisi niin kauheaa katsottavaa, kun historia on vastaava ja ymmärrettäisiin toisiamme.

Eli haluaisit naisen, joka siivoisi, hoitaisi pihan, sisustaisi ja varmaan tekisi ihan kaiken muunkin ja sinä saisit vain voivotella kurjuuttasi? Siistiä.

Tai niin kuin edellinen kirjoitti, että "Monet kaikkitietävät, elämänsä keväässä olevat kolmevitoset eivät voi kuvitellakaan, että jonain päivänä voikin olla niin, ettei sulla enää olekaan hienoa omakotitaloasi, puolisoasi, ystäväpiiriäsi ja dynaamista työyhteisöäsi. Yli 5-kymppisistä moni tietää, että muutos edellämainitusta yksinäiseksi 5-kymppiseksi voi olla enemmän kuin todennäköinen."

En ymmärrä yhä vieläkään miksi ystävät kaikkoaisivat vanhetessa, erotessa tai elämäntilanteen muuten muuttuessa. Jos ihminen on upea ihana ihminen, niin eivät ystävät sellaista ihmistä jätä ikinä vaikka mitä sattuisi. Niin ei ole käynyt ainakaan niillä muutamalla ihanalla ihmisellä, joilla on käynyt juuri niin. Toisella tuli ero hieman yli nelikymppisenä, kun mies löysi nuoremman ja sen myötä yhdessä laitettu elämä katosi. Toinen sairastui vakavasti ja mies lähti sen takia, joten koko elämä muuttui hetkessä. Elämä muuttui, mutta ystävät pysyivät ja niitä tuli lisääkin. Kumpikaan ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan he konttasivat tulenlieskoista pois ja ystävät olivat reunalla nostamassa naiset pystyyn.

Nyt molemmat naiset ovat jo yli kuusikymppisiä naisia ja heillä on aivan ihanat oman näköiset elämänsä. Toisella on samanhenkinen miesystävä, kuoroharrastus ja koira, toinen lähti taas avustustyöhön ulkomaille perustaen sinne kotinsa toistaiseksi. Ystäviä on tullut lisää ja nauru helisee keveästi aina kun heistä kuulen. Kyllä hymysuu aina parin löytää.

En ole yksinäinen. Erosin 50-vuotiaana, mutta silloin teinilapsien kanssa riitti puuhaa, ja muutamien naiskaverien kanssa pidettiin paljon yhtä. Sitten vastaan tuli nykyinen mies ja hänestä tuli nopeasti paras ystäväni. Lapset jo aikuisia, mutta ollaan tekemisissä päivittäin vaikka jo omilleen muttaneetkin. Uuden miehen suku tullut osaksi läheispiiriä, ja tietenkin molempien meidän vanhat vanhemmat joista pidetään huolta. Ne vanhat ystävät teiniajoilta ja varhaisaikuisuudesta ovat löytyneet takaisin, pidetään yhteyttä puhelimiste ja skypellä. Ja kun työ vie paljon aikaa ja siellä on paljon hyviä sosiaalisia suhteita en kyllä koe yksinäisyyttä. Erotessa huomasi, että kyllä niitä uusia ystäviä löytää vanhempanakin vaikka osa perheystävistä väistämättä erossa häviää.