Lue keskustelun säännöt.
Avioliiton tila ahdistaa paljon, ja asiat menee vain huonommaksi. Muita?
13.11.2019 |
Lapsen syntymän jälkeen avioliittomme lähti menemään alamäkeä. Tuli paljon riitoja eikä niitä oikein ole selvitetty. Ennen lapsen syntymää asiat oli hyvin, ei riidelty juuri mistään ja arki sujui hyvin. Oltiin kuitenkin naimisissa pari vuotta ennen raskautta ja sitä ennen seurusteltiinkin useampi vuosi. Nyt lapsi täytti juuri kaksi vuotta ja riitoja on koko ajan. Tai ei edes riidellä, koska ollaan sovittu että lapsen kuullen ei riidellä, mutta molempien naamasta näkee että toinen vtuttaa ja lapsen mentyä nukkumaan aletaan väittelemään asioista kireessä tunnelmassa.
Minusta tuntuu että mitään eripuraa ei sovita, koska mies ei suostu keskustelemaan. Minusta tuntuu että kaikki jää selvittämättä, koska mies ei suostu keskustelemaan. Miehen mielestä taas asioista ei tarvitsekaan keskustella ja minä olen hankala ja rasittava kun haluan keskustella. Minun mielestä mies jätti minut ihan yksin vaikean synnytyksen jälkeen, josta fyysinen toipuminen oli hidasta ja vaikeaa, ja jouduin silloin jo hoitamaan vauvan ihan yksin kun mies oli kaikki pitkät päivät töissä. Miehen mielestä minä olin silloin hankala, kun olin "muka" huonossa kunnossa vaikka oikeasti kuulemma kaikki äidit pärjää hyvin yksin vauvan kanssa. Minulla ei aluksi maito noussut ja miehen mielestä olin vain hankala enkä osannut imettää, koska kaikki naiset kyllä tuottaa maitoa ihan heti. Olen tästä edelleen loukkaantunut. Minun mielestä taas mies osoittautui k-usipääksi lapsen synnyttyä. Tällaisia vastaavia riitoja tässä on ollut paljon ja joka kuukausi.
Minun mielestä mies ei muuttunut yhtään lapsen syntymän jälkeen eikä nyt pikkulapsiaikana. Ei jousta mistään mitä on aiemmin ennen lasta voinut tehdä eikä luovu mistään. Miehen mielestä taas minä muutuin täysin lapsen syntymän jälkeen, hän valittaa että minua ei enää kiinnosta samat vanhat harrastukset jne (kiinnostaisi, mutta ei minulla ole niihin koskaan aikaa, koska mies on kaikki päivät töissä eikä ole lapsen kanssa jotta pääsisin niihin harrastuksiin). Hän valittaa että olen väsynyt. Niin olenkin, koska lapsi on koko ikänsä heräillyt öisin ja minä ne joudun hoitamaan, koska mies sanoo että hänen pitää olla pirteä töissä. Ja lukuisia vastaavia esimerkkejä.
Miten kääntää tilanne paremmaksi? Terapiaan mies ei suostu, olen käynyt yksin lapsen kanssa terkkarissa juttelemassa kun tämä liitto ahdistaa, mutta ei ne minun yksinjuttelut asiaa korjaa.
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Tuo on se tavallinen tarina, been there. Terapiaa todellakin suosittelen, meilläkin auttoi ja nyt menee paremmin kuin koskaan. Pakota miehesi!
Tai toi viimeinen oli huono, ei se pakotus kyllä auta =( Mutta koita saada miehesi ymmärtämään, että asiat voi käänyä paremmiksi, kun a) haluatte sitä ja b) saatte käytännön vinkkejä ammattilaisilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä samanlaisia tarinoita on täällä pilvin pimein. Ja toiseksi eniten eron jälkeen täällä ehdotetaan töihin paluuta. Tämäkään ap, kuten ei myöskään aiemmat ap:t, reagoi tähän mitenkään. Ap:n pointti on, että kuinka saada kaikki haukkumaan miestänsä ja niitähän on jo tullutkin. Itse ei tietenkään ole valmis mihinkään muutokseen. Sama kaava siis jokaisessa tämänkaltaisessa aloituksessa.
Ollaan puhuttu miehen kanssa minun työhönpaluusta ja mies pitää tiukasti kiinni siitä että hän ei voi työnsä takia hoitaa päiväkotikuljetuksia. No minä en niitä yksinkään voi hoitaa kaikkia joten en palaa töihin ennen kuin mies suostuu joko hakemaan tai viemään päiväkotiin. Ap
No siis kyllä sää voit? Me totaaliyh:t hoidetaan ja siihen pystytään niin mikset sinäkin?
Totaaliyh saa tarvittaessa lapsen vaikka yöhoitoa tarjoavaan päiväkotiin. Mutta perheessä, jossa isällä on normaali päivätyö, ei sellaista saa. Joten siksi ei voi.
Voi kuule, meillä oli sama tilanne 7 vuotta sitten..!!
Oltiin täysin umpikujassa jopa silloin, kun ruvettiin keskustelemaan paljon. kommunikaatio tökki ja SAMA KAAVA TOISTUI...
Tuntui, ettei suhteella yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta, halusi sitä tai ei. Se oli "pään hakkaamista seinään"; ja vasta alkusoittoa yhteishuoltajuudelle... ilman riitojakin.
Tuntui ihan käsittämättömältä, että samat kommunikaatiovirheet toistuivat yhä uudelleen, ja uudelleen. Mikä siinä oli, ettei 2 aikuista ihmistä kyennyt ymmärtämään ja oppimaan??
Se oli psykologisesti valtavan vaikeaa nähdä. Sitä herkistyi, sokaistui, niin omalle kuin kumppani käytökselle. Lyhyesti sanottuna, sitä JÄMÄHTI omiin uskomuksiin. (Esim. "HÄN on hirveä narsisti, HÄN ei kunnioita minua...")
Ongelma suhteen dynamiikassa johtui mielestäni siitä, että minä en ottanut vastuuta omista haluistani, enkä suvainnut hänen yksilöllisyyttään - eikä hän kyennyt sen vuoksi muuttanaan persoonallisuuttaan.
Minun olisi pitänyt ilmaista mitä haluan ilman, että kumppanini tarjoaa sen minulle vaatimuksestani. Mutta minä vaadin, että keskustelun (!) ja ymmärtämisen (!) kautta hän OPPII (!) tarjoamaan minulle kaiken haluamani... ikään kuin ryhtyisi äidikseni, sen sijaan että minä olisin osannut luontevasti ottaa suoraan sen, mitä tarvitsen. Lyhyesti, minä asetin EHTOJA tavalle rakastaa.
En tajunnut, että se mitä todellisuudessa teen, on sysään vastuuta. Niin oikeutetuilta ja jaloilta kuin pyyntöni tuntuivatkin, niiden tausta oli pateettisempi kuin osasin kuvitella... ja minähän vaadin ratkaisua kieroutumiini nimenonaan häneltä, joka on kaikkea muuta kuin mielistelijä. Luotettava, vakaa, itsevarma, älykäs - sellainen johon voisi tukeutua. Tyypillinen NARSISTI & LÄHEISRIIPPUVAINEN -skeema?
Hän siis (ehkä tiedostamatta) kieltäytyi kasvattamasta minua aikuiseksi, ja sitä minä (tiedostamatta) protestoin!! Mitä enenmän protestoin, sitä tylympi hän oli... lopulta täysin häikäilemätön. Se oli noidankehä. Mitä enemmän minua harmitti, sitä enemmän miestäkin kismitti.. Emme nähneet, mikä oli riitojen taustalla ja se oli todella turhauttavaa. Rakastimme, välitimme, mutta koimme kumpikin itsemme loukatuksi ja hylätyksi.
Erosimme. Ajattelin pitkään, että muuta vaihtoehtoa ei ollut - ja varmasti näin olikin, kun tilanne oli jo niin tulehtunut.
Meni monta vuotta yhteishuoltajuutta harjoitellen...
Opin, että miehellä oli oma tapansa osoittaa rakkautta, mutta minä halusin määrätä miten minua saa rakastaa! Ja toisaalta kuvittelin, että mies arvostaisi minua enemmän, jos olisin esim. taloudellisesti menestyvämpi... Ei. Se oli minun keksimä illuusio, tekosyy itselleni siitä, etten kelpaa. Etten tiedä, kuinka kasvaa aikuiseksi, eikä hän mokoma auta.
Mies on luonteeltaan hallitseva. Ja silti hän välittää paljon... Lojaalimpaa saisi etsiä. Hän ei vain pysty mielistelemään, on niin maskuliininen henkeen ja vereen. Mutta aidosti välittää, vaikka luulin sitä pitkään pelkäksi tyranniaksi!! Kuinka monta kertaa menetinkään hermoni hänen kanssaan, kunnes viimein oivalsin, että minä olen vastuussa omista tunteistani.
(jatkuu)
(Jatkoa)
Nykyään olemme parhaat ystävät. Hänellä on uusi nainen, jonka kanssa hän asuu. Silti ex-mieheni tuntuu perheeltäni enemmän kuin koskaan aiemmin.
En pitäisi lainkaan huonona ideana, että pariskunta muuttaisi joksikin aikaa erilleen asumaan, mutta säilyttäisi välit ja jos rakkaus näyttäytyisi uudenlaisena 1-5 vuodessa... liitto voisi olla parasta ikinä.
Tärkeintä nyt olisi siis se, että pystyisitte tunnistamaan negatiiviset kaavat kommunikoinnissanne, ja pyrkisitte lopettamaan niiden harrastamisen.
Yksi keino olisi nauhoittaa keslustelunne ja sitten ikään kuin ulkopuolisina analysoida, mitä siinä PERIMMILLÄÄN tapahtuu - argumentoida filosofisesti ja rakentavasti... mutta okei ymmärrän, että se onan äänen kuuleminen saattaisi olla turhan epämukavaa! :)
Vierailija kirjoitti:
Osaako joku neuvoa miten tätä lähteä purkamaan? Olen ottanut todella asiaa monta kertaa puheeksi, mutta miehen mielestä olen vain hankala (ja välillä jankkaaja). Miten tätä pitää ottaa puheeksi, että asia ratkeaa? Ap
Olette molemmat stressaantuneita, sinä vauvan hoitamisesta ja mies elämäntilanteen ja puolison muuttumisesta. Mies todennäköisesti pakenee huonoa oloa töihin ja välttelee asiasta keskustelua, koska ei näe mitään ulospääsyä tai ratkaisua tilanteeseen.
Tarvitsette välitöntä lastenhoitoapua jotta voitte molemmat hengähtää ja virkistyneenä käydä läpi nykyisen tilanteen kahdestaan ilman vauvaa. Jos mies ei pysty asiasta puhumaan, niin kirjoita hänelle kirje ja pyydä vastaamaan kirjeellä.
Sitten jos mies ei kykene mitenkään kommunikoimaan tai reagoimaan nykytilanteessa niin vaihtoehdot ovat aika vähissä. Ero tai hyväksyt tilanteen. Kannattaa kuitenkin pitää mieli avoimena eli mies voi herätä eron konkretisoituessa ja hän voi olla valmis keskustelemaan ja sopimaan muutoksesta.
(Inhoan naisia, jotka tekevät eropäätöksen kiveen hakattuna eivätkä suostu enää harkitsemaan mitään muita vaihtoehtoja...se on tie rikkinäisiin perheisiin.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän. Mutta en voi olla naimisissa miehen kanssa, joka ei suostu lastaan päiväkotiin kuljettamaan. Ap
Sitten vaan eroa. Sen jälkeen sulla ei ole aikaa eikä edes sitä rahaa.
Varmaan ihan vitun hyvä elämä edessä :D
Kuinka niin ei ole? Silloinhan se isä just alkaa ottaa sitä vastuuta lapsestaan eli äidille tulee aikaa. Ihan lastenvalvojan kanssa laaditaan aikataulut näistä.
Töistä saa muuten rahaa ihan samalla lailla äiti kuin isäkin.
Ei ole isän pakko suostua mihinkään muuhun kuin elatukseen. Niin se vain on. Mikään instanssi ei pakota miestä olemaan lapsen kanssa. Älä kirjoita sellaista mihin sulla ei ole faktapohjaa kiitos.
Ei pakota, mutta viimeistään sosiaalinen paine kyllä ohjaa useampia miehiä pitämään isän roolistaan kiinni. Ei toki kaikkia, mutta sitä inhimillisintä osaa.
Muistutan, ettei äitiäkään mikään instanssi pakota sen enempää. Aloittaja voi halutessaan ehdottaa, että isästä tuleekin nyt se lähivanhempi.
Lastenvalvojalla sovitaan aikataulut ja elatusmaksut. Tämä on kyllä ihan faktaa. Jos ne ei siellä onnistu tai on muita ongelmia, sitten mennään käräjäoikeuden kautta.
Myöskään sinne lastenvalvojalle ei ole pakko mennä. Tämä on faktaa. Elatuksen voi sopia muutenkin tai sitten oikeudessa. Tämä on faktaa. Oikeus ei voi päättää toiselle ”lapsenkanssaolemispakkoa”, jos toinen ei halua olla lapsensa kanssa ollenkaan.
Ketä vastaan väittelet? Olkiukkoa? Kukaan ei väittänyt asioita jotka kumoat.
Kylläpäs. Aiempi väitti, että lastenvalvojalle mennään. Ei ole pakko mennä.
Ei ole sanottu, että on PAKKO mennä. On sanottu, että mennään. Koska sinne ne erovanhemmat yleensä menevät. Harva (isäkään!) kieltäytyy tästä, ne urpoimmatkaan.
Mikä miesten demonisointikampanja teillä on menossa? Kaikki tuntemani eroparit ovat saaneet asiat sovittua lastenvalvojan kanssa. Isät eivät kyllä todellakaan yleensä halua luopua isyydestään vaan päinvastoin kaipaavat lapsiaan.
Sun tuttavapiiri taitaa koostua pelkistä luuserimiehistä.
Eka erotaan ja sitten vielä ollaan yhteydessä siihen lapseen? Voiko enempää beta olla?
Tai sitten arvostan erilaisia asioita elämässä kuin sinä.
No niin kai se sitten on. Itse olen pankkialalla menestyvä mies, ja olen laittanut kaikki välit poikki niihin vanhoihin tuttuihin, ketkä ovat epäonnistuneet elämässään.
Ei tule tollasia enää vastaan.
Apua, apua mitä myötähäpeää ja naurua herättää tämä palstalle mamman valvonnasta päässyt teinipoika. Älkää nyt hyvät ihmiset menkö näin äärihelppoon trolliin!
En jaksanut lukea aloitusta loppuun, koska täällä ei enteriä painamalla saa rivivälejä.
.
Kuka jaksaa lukea hyvääkään tekstiä, joka on ikään kuin tekstimatto?
.
En siis jaksanut myöskään lukea kommentteja, koska mitäpä niitä lukemaan, kun ei ap:takaan jaksa lukea, mikä ei ole ap:n vika.
.
.
.
Terveisin
.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä välttämättä tarvitse efes fyysisesti erota: asutte samassa kodissa edelleen, kuin kämppikset, jotka eivät odota toisiltaan liikoja.
Mitä jos kokeilet itseksesi asennetta, että olet yh, joka sattuu asumaan lapsen isän kanssa saman katon alla? Minimok kontakti, panosta laatuun... keskity lapseen, ja itseesi.
Anna muehen olla sellainen ihminen, kuin hän itse haluaa. Niin moni suomalainen nainen yrittää määrätä, millainen isä-lapsi-suhteen tulisi olla... minusta se on outoa, turhan dominoivaa.
Minua ainakin turhauttaisi, jos toinen jatkuvasti määrittelisi, kuinka minun tulisi perheessä toimia. "Tälläinen äidin & puolison kuuluu olla"...HUH!!
Mulla oli tollasta ja erohan siinä tuli. Erosta aikaa jo se 10 vuotta. Tsemppiä aloittajalle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi että mun kirjoitusvirheitä... "mues!" 😚
Minulta puuttui taito pyytää mieheltä asioita lempeästi. Naiset jotka sen osaa, saa mitä haluaa. Ihan samat asiat, mutta jäkättämättä. Miehet ob yksinjertaisia otuksia, käyttäkää sitä hyväksenne! (Muuten ovat muuleja...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulta puuttui taito pyytää mieheltä asioita lempeästi. Naiset jotka sen osaa, saa mitä haluaa. Ihan samat asiat, mutta jäkättämättä. Miehet ob yksinjertaisia otuksia, käyttäkää sitä hyväksenne! (Muuten ovat muuleja...)
Tämä on NIIN totta!! Vieläkään en ole oppinut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap menkää parisuhdeterapiaan. Siellä molemmat saa puhua ja tulevat kuunnelluksi. Eroon jos päädytte niin saatte myös siihen apuja.
Kuka mies oikeesti suostuu parisuhdeterapiaan. Nää vinkit on aivan anaalista.
Fiksut miehet, kuten omani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap.n provo onnistui!
Täällä jengi tappelee verissäpäin.
Ap haihtui kuin pieru Saharaan.
Provon tuntomerkki n:o 1:
AP teilaa kaikki ehdotukset systemaattisesti.
Muutaman sivun jälkeen ilmenee, että tarinassa on aukkoja mitä ap ei hoksannut keksiä.
Sitten ap väsähtää ja katoaa.
The End.
Hei ap, en lukenut koko ketjua mutta halusin vain lähettää sulle halauksia ja tsemppiä ja sanoa että ymmärrän sua! Meillä on myös pitkä parisuhde takana ja pieni lapsi, ja ikinä en olisi uskonut miten vaikeaa tämä on. Parisuhteen tila on ollut todella huono. Nyt kun mies vihdoin koki eťtä pariterapia on paikallaan, asiat on jo muutaman käynnin jälkeen lähteneet paremmalle tolalle. En vielä tiedä miten tässä käy mutta ainakin tiedän että meillä voi olla hyvä, kunnioittava suhde ja välit selvitetty vaikka jouduttaisiinkin eroamaan. Usko pois että jossain kaiken p**kan alla on myös teillä keskinäinen rakkaus ja lämpö ja hyvä tahto toista kohtaan. Mä neuvoisin sua sinnittelemään vielä liitossa jotta ette eroa turhaan elämäntilannetekijöiden vuoksi. Sun on kuitenkin todella tärkeä alkaa huolehtia itsestäsi tosi hyvin. Tavalla tai toisella on järjestyttävä sulle omaa aikaa kun kerran lapsella isäkin on. Ota vaan pokkana aikaa, vastuuta miehesi hoitamaan lasta. Miehet ymmärtää usein konkreettisia pyyntöjä hyvin, epämääräistä ahdistusta huonommin (anteeksi stereotypia). Ota siis etäisyyttä mieheesi, koska selvästi teidän keskusteluista ei seuraa nyt mitään hyvää. Tsemppiä vielä! Älä kanna katkeruutta sisälläsi, siitä kärsit itse eniten. Voi oikeasti olla että miehesi on vielä ihan vaiheessa isyytensä kanssa ja lapsen kasvaessa hän pääsee paremmin mukaan kuvioon. Kyllähän nainen muuttuu kovasti äidiksi tullessaan, ja miehesi on varmasti ahdistunut tästä muutoksesta kun ei ole siihen vielä omakohtaisesti pystynyt. Yritä ymmärtää miehesi näkökulmaa ja ehkä ulkopuolista oloa. Älä kuitenkaan salli huonoa tai epäreilua kohtelua. Voimia. ❤
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän. Mutta en voi olla naimisissa miehen kanssa, joka ei suostu lastaan päiväkotiin kuljettamaan. Ap
Sitten vaan eroa. Sen jälkeen sulla ei ole aikaa eikä edes sitä rahaa.
Varmaan ihan vitun hyvä elämä edessä :D
Sitä rahaa saa käymällä töissä. Lapsi kasvaa ja sitten saa myös aikaa. Jos isä on keskiluokkainen, hän joutuu myös osallistumaan lapsen elatukseen ja hoitoon ainakin ailloin tällöin, jottei mentä kasvojaan.
Vierailija kirjoitti:
Voi kuule, meillä oli sama tilanne 7 vuotta sitten..!!
Oltiin täysin umpikujassa jopa silloin, kun ruvettiin keskustelemaan paljon. kommunikaatio tökki ja SAMA KAAVA TOISTUI...
Tuntui, ettei suhteella yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta, halusi sitä tai ei. Se oli "pään hakkaamista seinään"; ja vasta alkusoittoa yhteishuoltajuudelle... ilman riitojakin.
Tuntui ihan käsittämättömältä, että samat kommunikaatiovirheet toistuivat yhä uudelleen, ja uudelleen. Mikä siinä oli, ettei 2 aikuista ihmistä kyennyt ymmärtämään ja oppimaan??
Se oli psykologisesti valtavan vaikeaa nähdä. Sitä herkistyi, sokaistui, niin omalle kuin kumppani käytökselle. Lyhyesti sanottuna, sitä JÄMÄHTI omiin uskomuksiin. (Esim. "HÄN on hirveä narsisti, HÄN ei kunnioita minua...")
Ongelma suhteen dynamiikassa johtui mielestäni siitä, että minä en ottanut vastuuta omista haluistani, enkä suvainnut hänen yksilöllisyyttään - eikä hän kyennyt sen vuoksi muuttanaan persoonallisuuttaan.
Minun olisi pitänyt ilmaista mitä haluan ilman, että kumppanini tarjoaa sen minulle vaatimuksestani. Mutta minä vaadin, että keskustelun (!) ja ymmärtämisen (!) kautta hän OPPII (!) tarjoamaan minulle kaiken haluamani... ikään kuin ryhtyisi äidikseni, sen sijaan että minä olisin osannut luontevasti ottaa suoraan sen, mitä tarvitsen. Lyhyesti, minä asetin EHTOJA tavalle rakastaa.
En tajunnut, että se mitä todellisuudessa teen, on sysään vastuuta. Niin oikeutetuilta ja jaloilta kuin pyyntöni tuntuivatkin, niiden tausta oli pateettisempi kuin osasin kuvitella... ja minähän vaadin ratkaisua kieroutumiini nimenonaan häneltä, joka on kaikkea muuta kuin mielistelijä. Luotettava, vakaa, itsevarma, älykäs - sellainen johon voisi tukeutua. Tyypillinen NARSISTI & LÄHEISRIIPPUVAINEN -skeema?
Hän siis (ehkä tiedostamatta) kieltäytyi kasvattamasta minua aikuiseksi, ja sitä minä (tiedostamatta) protestoin!! Mitä enenmän protestoin, sitä tylympi hän oli... lopulta täysin häikäilemätön. Se oli noidankehä. Mitä enemmän minua harmitti, sitä enemmän miestäkin kismitti.. Emme nähneet, mikä oli riitojen taustalla ja se oli todella turhauttavaa. Rakastimme, välitimme, mutta koimme kumpikin itsemme loukatuksi ja hylätyksi.
Erosimme. Ajattelin pitkään, että muuta vaihtoehtoa ei ollut - ja varmasti näin olikin, kun tilanne oli jo niin tulehtunut.
Meni monta vuotta yhteishuoltajuutta harjoitellen...
Opin, että miehellä oli oma tapansa osoittaa rakkautta, mutta minä halusin määrätä miten minua saa rakastaa! Ja toisaalta kuvittelin, että mies arvostaisi minua enemmän, jos olisin esim. taloudellisesti menestyvämpi... Ei. Se oli minun keksimä illuusio, tekosyy itselleni siitä, etten kelpaa. Etten tiedä, kuinka kasvaa aikuiseksi, eikä hän mokoma auta.
Mies on luonteeltaan hallitseva. Ja silti hän välittää paljon... Lojaalimpaa saisi etsiä. Hän ei vain pysty mielistelemään, on niin maskuliininen henkeen ja vereen. Mutta aidosti välittää, vaikka luulin sitä pitkään pelkäksi tyranniaksi!! Kuinka monta kertaa menetinkään hermoni hänen kanssaan, kunnes viimein oivalsin, että minä olen vastuussa omista tunteistani.
(jatkuu)
VMP.
Miten tämä liittyy siihen, että ap haluaisi joskus käydä harrastuksessa niin että mies olisi lapsensa kanssa? Ja miten tämä liittyy siihen, että mies haukkuu ap:ta kun ap ei käy harrastuksissa, mutta samalla mies ei suostu olemaan lapsen kanssa jotta ap pääsisi harkkoihin?
Miksi ap:tä vaaditaan näkemään vaikeassa tilanteessa vielä lisää vaivaa ja pakottamaan ja ruinaamaan miestä pariterapiaan?? Ei muuta kuin eroilmoitus pöytään ja mies järjestäköön sen terapian jos tarpeelliseksi näkee. Hänhän tämän koko sotkun on aiheuttanut.
Vierailija kirjoitti:
Onpa mielenkiintoista saada kuulla olevansa "naisvihaaja", kun oikeasti on nainen, jolla on kokemusta ap.n tapaisesta tilanteesta.😂
Tulee vaikutelma, että asetelma on vakiintunut ja tunnelma kotona vihamielinen.
Perhe vaikuttaa eristäytyneeltä, koska ei kuulu mitään mainintaa suvusta tai ystävistä.
Ap kuulostaa vihaiselta, minkä ymmärrän.Mutta ero ei tuo onnea. Se on suuri koettelemus, vaikkei ole lapsiakaan.
Jos apuja ei ole nyt, ei niitä tyhjästä tule eron jälkeen. Päinvastoin. Yleensä erossa menee osa kavereista ja suvusta, jotka ehkä saakin mennä, mutta nekin jättää jälkeensä aukon.Jotkut vaan jää yksin, eikä asialle mitään voi.
Mutta mikäli mahdollista eron jälkeinen elämä kannattaa suunnitella hyvin.Ja sit tämä " mene 6 tunniksi ensin töihin". Ei se niin vaan käy, riippuu työstä. Jos esim. olet opettaja, niin joko olet töissä tai et ole. Osapäivätöitä ei ole tarjolla.
Ap tietää itse parhaiten.
Mutta kuulostaa siltä että mies ei viihdy elämässään. Hän ei nähtävästi myöskään tajua asioita, vaan vain vastustelee passiivisesti velvollisuuksiaan. Olisiko tyylipuhdas mamis? Näennäisesti kiltti, tosiasiassa munaton ja täysin epäluotettava.
Mamiksen kanssa naimisiinmeneminen on virhe, mutta hyvä puoli on se, että mamis ei jätä. Hän nimittäin inhoaa muutoksia.Niinpä ap voi päättää jäädäkö vai lähteäkö, ja jos niin milloin.
Näinhän se on. Lapsi oli parivuotias, kun lopullisesti tajusin millaisen onnettoman nahjuksen kanssa olin mennyt yhteen (olin siis totaali-yh, vaikka paperilla olenkin naimisissa). Lapselle halusin kuitenkin muistoja isästä (koska tiedän, ettei tuosta turhakkeesta ole eron jälkeen ylläpitämään mitään suhdetta), joten en lähtenyt, mutta luovutin parisuhteen kanssa. Henkisesti olen eronnut, mutta lapsen vuoksi fyysisesti paikalla. Samalla päätin kylmästi alkaa panostaa taas itseeni. Mies on ap varmaan joskus kuitenkin kotona? Minä en enää lupia kysele vaan laitan tossut jalkaan ja huikkaan ovelta, että olen tunnin poissa. En vastannut puhelimeen, jos se soi. Aluksi mies nikotteli, mutta tottui loppupeleissä nopeasti siihen. Nyt meillä menee ihan kohtuullisesti. Minä käyn juoksemassa niin paljon kuin mieli tekee. Mitään parisuhdeaikaa ei ole, enkä käytännössä koskaan ole miehen kanssa kahdestaan (kun lapsi menee nukkumaan vietän loppuillan yksin ym.). Perheenä kyllä tehdään juttuja. Mies kitisee kun minua ei kuulemma kiinnosta (ei kiinnosta juu, ihan saa itseään syyttää), mutta koska on niin onneton nahjus ei tule koskaan ottamaan eroa. Eroon tämä on toki menossa, mutta minä päätän koska (tässä on siis pari vuotta jo menty näin. Tosin hauska juttu on, että mies tuntuu vasta viime aikoina tajunneen, että jotain on muuttunut :). Tällä hetkellä suunnittelen viikonloppureissua ulkomaille; yksin. Siihenkään en lupia kysele, ilmoitan vain. Kannattaa ap kokeilla. Ero on lapselle rankka kokemus, joten mitä jos vain ottaisit oman elämäsi takaisin ja miettisit eroa sitten, kun lapsi on hiukan vanhempi? Ja ennenkuin ne lokkeilusyytteet alkaa, niin meillä kaikki maksetaan puoliksi (ja molemmat käydään ihan töissä).
Tuo on se tavallinen tarina, been there. Terapiaa todellakin suosittelen, meilläkin auttoi ja nyt menee paremmin kuin koskaan. Pakota miehesi!