En pysty jakamaan akateemisia onnistumisia duunarivanhempieni kanssa

Vihjeeksi keskusteluun, monet eivät väkttämättä ymmärrä mitä teet työksesi, ellet hyvin tarkasti sitä kerro.

Itse olen akateeminen ja itsekkään en ymmärrä mitä jotkut ystävistäni käytännössä tekevät työkseen, kun he kertovat tittelinsä ja ylimalkaisen kuvauksen työstään. Titteli ei kyllä nykyään kerro oikeastaan mitään. Kolmannen kerran jälkeen en ole enää jaksanut kysellä mitä työ käytännössä sisältää ja alan vältellä koko aihetta.

Mulla taas vanhemmat lyttäävät täysin haluni yksityisyrittäjyydestä ja heidän mielestään ainoa vaihtoehto on työskennellä toiselle pomon alaisena niin kuin mukamas kaikki muutkin. Vaikka kuinka selitän, että en halua tuollaista elämäntapaa ja että se tekee minut onnettomaksi, he vain toitottavat, että yksityisyrittäjät epännistuvat. Tottakai olen itsekin tietoinen, että siinä on riskinsä, mutta kyllä aika masentavaa kun vanhemmat ei kannusta unelmien tavoittellussa. Olen aina menestynyt erittäin hyvin koulussa ja olen taitava monessakin asiassa, mutta koska vanhemmilla on aina ollut tällainen asenne, on itsetunto ollut kyllä aika matala. Enää en anna vanhempien asenteen vaikuttaa omaan elämääni ja aion sitkeästi tehdä siitä sellaisen jonka itse haluan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin kuin joku jo totesi: tervetuloa luokkaretkijoukkueeseen.

Luokkaretki-käsite on kotoisin Ruotsista ja sopii sinne paljon paremmin. Yhteiskunta on enemmän jakaantunut, vaikka sitä onkin yritetty verhota kansankodin kaapuun.

Jos kerrot, mitä luokkaa itse olet ja mitä vanhempasi ovat, niin arvioidaan sitten edellytyksiäsi arvioida tätä.

Vierailija kirjoitti:

Siis miten teitä uutisissa olleita asiantuntijoita ja ap:TA sitten tulisi kohdella? Tuuletella, teititellä, heitellä wau-efektejä kun olette paikalla, jotenkin osoittaa omaa alemmuuttaan teitä akateemisia ja asiantuntijoita kohtaan? Mikä olisi oikea tapa ja olisiko sekään riittävä buustaamaan teidän egoanne? Punaista mattoa etsimään kun tulette käymään ja varmistaa että koko kylä tietää että ”meidän Maija se onkin kuulkaa akateeminen”?

Niin, tässä ihmiset kertovat aika kipeitä kokemuksiaan siitä, miten heidän koulutusvalintojaan ja ammatinvalintojaan vähätellään vain koska ne sattuvat olemaan akateemisia toisin kuin muilla perheenjäsenillä. Onko liikaa vaadittu, että myös akateemisen perheenjäsenen voisi ottaa tasaveroisena ilman, että pitää vielä kettuilla päälle kuten sinä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miten teitä uutisissa olleita asiantuntijoita ja ap:TA sitten tulisi kohdella? Tuuletella, teititellä, heitellä wau-efektejä kun olette paikalla, jotenkin osoittaa omaa alemmuuttaan teitä akateemisia ja asiantuntijoita kohtaan? Mikä olisi oikea tapa ja olisiko sekään riittävä buustaamaan teidän egoanne? Punaista mattoa etsimään kun tulette käymään ja varmistaa että koko kylä tietää että ”meidän Maija se onkin kuulkaa akateeminen”?

Niin, tässä ihmiset kertovat aika kipeitä kokemuksiaan siitä, miten heidän koulutusvalintojaan ja ammatinvalintojaan vähätellään vain koska ne sattuvat olemaan akateemisia toisin kuin muilla perheenjäsenillä. Onko liikaa vaadittu, että myös akateemisen perheenjäsenen voisi ottaa tasaveroisena ilman, että pitää vielä kettuilla päälle kuten sinä?

Ei ole. Emme vain ymmärrä, miksei sitä voi perheenjäsenille sanoa?

Vierailija kirjoitti:

Vihjeeksi keskusteluun, monet eivät väkttämättä ymmärrä mitä teet työksesi, ellet hyvin tarkasti sitä kerro.

Itse olen akateeminen ja itsekkään en ymmärrä mitä jotkut ystävistäni käytännössä tekevät työkseen, kun he kertovat tittelinsä ja ylimalkaisen kuvauksen työstään. Titteli ei kyllä nykyään kerro oikeastaan mitään. Kolmannen kerran jälkeen en ole enää jaksanut kysellä mitä työ käytännössä sisältää ja alan vältellä koko aihetta.

Oletko tosissasi? Onko vika kertojassa vai kuulijassa? Ei se nyt ihan niin vaikeaa pitäisi olla kertoa, mitä tekee.

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas vanhemmat lyttäävät täysin haluni yksityisyrittäjyydestä ja heidän mielestään ainoa vaihtoehto on työskennellä toiselle pomon alaisena niin kuin mukamas kaikki muutkin. Vaikka kuinka selitän, että en halua tuollaista elämäntapaa ja että se tekee minut onnettomaksi, he vain toitottavat, että yksityisyrittäjät epännistuvat. Tottakai olen itsekin tietoinen, että siinä on riskinsä, mutta kyllä aika masentavaa kun vanhemmat ei kannusta unelmien tavoittellussa. Olen aina menestynyt erittäin hyvin koulussa ja olen taitava monessakin asiassa, mutta koska vanhemmilla on aina ollut tällainen asenne, on itsetunto ollut kyllä aika matala. Enää en anna vanhempien asenteen vaikuttaa omaan elämääni ja aion sitkeästi tehdä siitä sellaisen jonka itse haluan.

Anteeks kirjoitusvirheet, kirjoittelen tätä tosi väsyneenä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä yritä jakaa sellaista, mikä ei ole Jaettavissa. jaa heidän kanssaan jotain sellaisia asioita, jotka ovat heille jaettavissa.

Mutta tottakai sun työ joustaa enemmän kuin sisartesi. Olet todennäköisesti esimiesasemassa ja sulla on joko kokonaistyöaika tai vähintään liukuma. Se on akateemisen työn etuja.

Itselle kun nämä onnistumiset ovat tärkeitä, niin haluaisin niitä myös vanhemmilleni jakaa. Aiemmin en kertonut oikeastaan mitään, mutta sitten päätin, että nämä ovat niitä omia onnen hetkiä, niin totta kai ne jaan. Viime viikolla äitini kertoi, kuinka onnellinen oli, kun löysi lenkiltä koiran kanssa 2 tyhjää pulloa. Sai panttina 30 senttiä, kun palautti kauppaan. Iloitsin tästäkin ja sanoin, että olipas hyvä löytö.

-ap

Sinä ja sinun tyhjänpäiväiset onnistumisesi. Korjaa itsetuntosi ja tee elämästäsi monipuolista, niin ei tarvitse jollain maakuntayliopiston pseudotieteiden kupongeilla itseään pönkittää.

Tää on ehkä uutta Suomessa, että onnistumisista on tapana nykyisin iloita ja "jaetaan" läheisten kanssa. "Jakaa" - sanakin tulee amerikan englanniin sanasta "share". Ehkä sukupolvikysymyskin, ennen vanhaan ajateltiin itsensä korostamiseksi jos iloitsi menestyksestään. Facebookin tulon jälkeen olen nähnyt, että Suomessakin annetaan myönteistä palutetta, ei sitä niinkään päin naamaa kehuta, mutta somessa pikkuisen, ja etäisiä tuttuja, ei kovin läheisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellisiä vanhempia. Minä ja mieheni   olemme duunareita ja lapset akateemisia. Oikein hyvin osaamme heidän kanssaan jutelle ja ymmärrämme kyllä mitä noin suunnilleen tekevät töikseen. Ja sen tarkemmin ei toisten töitä monesti tiedetäkään, ellei itse olla ihan samoissa hommissa.

Minun oma työ on terveydenhuollossa, kuntoutuspuolelle ja sekin näyttää suurimmalle osalle ihmisiä olevan ihan hebreaa. Ei lapsetkaan tarkalleen tiedä, mitä minä päivät pitkät töissä teen, niin ei kai minunkaan tarvitse prikulleen tietää mitä lapset töissään tekee, eivät hekään tarkkaan tiedä mitä minä teen.

Jos minä kertoisin ap:lle miten tyytyväinen olen siitä , että sain sen hemin pysymään pystyssä ihan omin apuinsa, niin tuskin se ap:lle paljoakaan merkkaisi. 

Jokaisella on töissä omat juttunsa, eikä niitä toisten töiden hienouksia aina ymmärretä, kun ollaan eri alalla. Aina ei ole kyse koulutustasoista.

Jos olet terveydenhuollossa, olet ilmeisesti käynyt kouluja ja sinulla on jokin tutkinto?

Minun vanhempani eivät ole käyneet kansakoulua kummempaa, ja ovat menneet siitä suoraan tehtaalle töihin. Mieheni vanhemmilla on pientila, eivätkä olleet koskaan palkkatöissäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vihjeeksi keskusteluun, monet eivät väkttämättä ymmärrä mitä teet työksesi, ellet hyvin tarkasti sitä kerro.

Itse olen akateeminen ja itsekkään en ymmärrä mitä jotkut ystävistäni käytännössä tekevät työkseen, kun he kertovat tittelinsä ja ylimalkaisen kuvauksen työstään. Titteli ei kyllä nykyään kerro oikeastaan mitään. Kolmannen kerran jälkeen en ole enää jaksanut kysellä mitä työ käytännössä sisältää ja alan vältellä koko aihetta.

Jos ystäväsi ovat akateemisia, teillä on kuitenkin jaettu kokemus lukion käynnistä, jaettua yleissivistystä, kokemus pääsykokeista ja opiskelusta.

Vierailija kirjoitti:

Siis miten teitä uutisissa olleita asiantuntijoita ja ap:TA sitten tulisi kohdella? Tuuletella, teititellä, heitellä wau-efektejä kun olette paikalla, jotenkin osoittaa omaa alemmuuttaan teitä akateemisia ja asiantuntijoita kohtaan? Mikä olisi oikea tapa ja olisiko sekään riittävä buustaamaan teidän egoanne? Punaista mattoa etsimään kun tulette käymään ja varmistaa että koko kylä tietää että ”meidän Maija se onkin kuulkaa akateeminen”?

Minulle ihan riittäisi se, että vaikka olenkin kulkenut erilaista tietä elämässä, olisin silti vanhemmilleni tärkeä. Enkä niin paljon epäkiinnostavampi ja vaikeammin rakastettava kuin amistaustainen sisarukseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miten teitä uutisissa olleita asiantuntijoita ja ap:TA sitten tulisi kohdella? Tuuletella, teititellä, heitellä wau-efektejä kun olette paikalla, jotenkin osoittaa omaa alemmuuttaan teitä akateemisia ja asiantuntijoita kohtaan? Mikä olisi oikea tapa ja olisiko sekään riittävä buustaamaan teidän egoanne? Punaista mattoa etsimään kun tulette käymään ja varmistaa että koko kylä tietää että ”meidän Maija se onkin kuulkaa akateeminen”?

Minulle ihan riittäisi se, että vaikka olenkin kulkenut erilaista tietä elämässä, olisin silti vanhemmilleni tärkeä. Enkä niin paljon epäkiinnostavampi ja vaikeammin rakastettava kuin amistaustainen sisarukseni.

Kenties valittu tie ei ole tässä ongelma, vaan se, että vanhempasi eivät pidä sinusta niin paljon. Ymmärrän, että suvun ensimmäiselle akateemiselle tutkinto on huikea juttu, mutta kaikessa ei ole kyse siitä.

Vierailija kirjoitti:

Joo, tuttua. Vanhempani kommentoivat aina "hohhoijaa" jos edes yritän kertoa jotain ja äiti on kertonut naureskellen, ettei osaa edes kertoa mitä minä teen työkseni, muuta kuin tittelin ja ehkä että istun paljon palavereissa. (Jos yrittäisin kertoa, seuraisi näyttävää haukottelua.) En usko, että edes tietävät minkä alan hommia tarkalleen ottaen teen, koska eivät ole koskaan jaksaneet kuunnella niin pitkään.

Kyse ei ole siitä, että eivät pystyisi ymmärtämään, vaan jostain asennevammasta tai tuo on joku puolustusmekanismi tai jotain, en minä tiedä, enkä pysty ymmärtämään. Minä itse pidän kaikkea työtä arvokkaana ja etenkin arvostan vanhempieni ammatteja, tekevät kummatkin tärkeää työtä.

Minun äitini oli opettaja eikä tajunnut hölkäsen pöläystä opinnoistani. Kysyi varmaan puolen vuoden välein pääainettani oikein lapulle kirjoittaen ja väärin senkin. Oli tosin iäkäs.

Sama kuin puolison kanssa: yhdeltä ihmissuhteelta ei kannata odottaa kaikkea mahdollista. Avoin halveksunta tietenkin ikävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihjeeksi keskusteluun, monet eivät väkttämättä ymmärrä mitä teet työksesi, ellet hyvin tarkasti sitä kerro.

Itse olen akateeminen ja itsekkään en ymmärrä mitä jotkut ystävistäni käytännössä tekevät työkseen, kun he kertovat tittelinsä ja ylimalkaisen kuvauksen työstään. Titteli ei kyllä nykyään kerro oikeastaan mitään. Kolmannen kerran jälkeen en ole enää jaksanut kysellä mitä työ käytännössä sisältää ja alan vältellä koko aihetta.

Oletko tosissasi? Onko vika kertojassa vai kuulijassa? Ei se nyt ihan niin vaikeaa pitäisi olla kertoa, mitä tekee.

Välillä kuulee huhuja näistä täysin mystistä työtä tekevistä tyypeistä. Itse en ole vielä ole tavannut yhtään sellaista, jonka työtä en päällisin puolin ymmärtäisi kymmenessä sekunnissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellisiä vanhempia. Minä ja mieheni   olemme duunareita ja lapset akateemisia. Oikein hyvin osaamme heidän kanssaan jutelle ja ymmärrämme kyllä mitä noin suunnilleen tekevät töikseen. Ja sen tarkemmin ei toisten töitä monesti tiedetäkään, ellei itse olla ihan samoissa hommissa.

Minun oma työ on terveydenhuollossa, kuntoutuspuolelle ja sekin näyttää suurimmalle osalle ihmisiä olevan ihan hebreaa. Ei lapsetkaan tarkalleen tiedä, mitä minä päivät pitkät töissä teen, niin ei kai minunkaan tarvitse prikulleen tietää mitä lapset töissään tekee, eivät hekään tarkkaan tiedä mitä minä teen.

Jos minä kertoisin ap:lle miten tyytyväinen olen siitä , että sain sen hemin pysymään pystyssä ihan omin apuinsa, niin tuskin se ap:lle paljoakaan merkkaisi. 

Jokaisella on töissä omat juttunsa, eikä niitä toisten töiden hienouksia aina ymmärretä, kun ollaan eri alalla. Aina ei ole kyse koulutustasoista.

Jos olet terveydenhuollossa, olet ilmeisesti käynyt kouluja ja sinulla on jokin tutkinto?

Minun vanhempani eivät ole käyneet kansakoulua kummempaa, ja ovat menneet siitä suoraan tehtaalle töihin. Mieheni vanhemmilla on pientila, eivätkä olleet koskaan palkkatöissäkään.

Täällä monella on pienet kuviot, ettei ymmärrä, että ei-akateemisissakin on valtava kirjo erilaisia ihmisiä. On älykköjä duunareita ja tyhmiä merkonomeja, yksinkertaisia pienviljelijöitä ja sivistyneitä siivoojia. Ihan kaikkea laidasta laitaan. Omia vanhempiaan ei voi valita, mutta heitä on kunnioitettava heidän asemansa vuoksi. Jos heiltä saa henkistä tukea yms. niin se on hienoa, mutta jos on lusikalla annettu, niin ei heiltäkään voi kauhalla ammentaa.

Sama täällä ap. Äitini on se pahempi joka lyttää lääkärit ja kaikki akateemiset ammattit myös pankinjohtajat lyttyyn. On itse ammatiltaan keittäjä. Tämä on noloa ja taas tänään suuttui mulle kun näistä akateemisista ammateista hänelle puhun. Isäni taas arvostaa akateemisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihjeeksi keskusteluun, monet eivät väkttämättä ymmärrä mitä teet työksesi, ellet hyvin tarkasti sitä kerro.

Itse olen akateeminen ja itsekkään en ymmärrä mitä jotkut ystävistäni käytännössä tekevät työkseen, kun he kertovat tittelinsä ja ylimalkaisen kuvauksen työstään. Titteli ei kyllä nykyään kerro oikeastaan mitään. Kolmannen kerran jälkeen en ole enää jaksanut kysellä mitä työ käytännössä sisältää ja alan vältellä koko aihetta.

Oletko tosissasi? Onko vika kertojassa vai kuulijassa? Ei se nyt ihan niin vaikeaa pitäisi olla kertoa, mitä tekee.

Välillä kuulee huhuja näistä täysin mystistä työtä tekevistä tyypeistä. Itse en ole vielä ole tavannut yhtään sellaista, jonka työtä en päällisin puolin ymmärtäisi kymmenessä sekunnissa.

Et silti pärjäisi keskustelussa töiden sisällöstä. Voin minäkin ymmärtää, että joku esim. kehittää lääkkeitä, mutta siihen se sitten tyssää. Ja olen akateemisesti koulutettu (2 ylempää yliopistotutkintoa). Tai jos kerron täällä omista työongelmistani, niin käytännössä kukaan ei voi auttaa, koska käännän kieltä, jota Suomessa ei puhu kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, tuttua. Vanhempani kommentoivat aina "hohhoijaa" jos edes yritän kertoa jotain ja äiti on kertonut naureskellen, ettei osaa edes kertoa mitä minä teen työkseni, muuta kuin tittelin ja ehkä että istun paljon palavereissa. (Jos yrittäisin kertoa, seuraisi näyttävää haukottelua.) En usko, että edes tietävät minkä alan hommia tarkalleen ottaen teen, koska eivät ole koskaan jaksaneet kuunnella niin pitkään.

Kyse ei ole siitä, että eivät pystyisi ymmärtämään, vaan jostain asennevammasta tai tuo on joku puolustusmekanismi tai jotain, en minä tiedä, enkä pysty ymmärtämään. Minä itse pidän kaikkea työtä arvokkaana ja etenkin arvostan vanhempieni ammatteja, tekevät kummatkin tärkeää työtä.

Minun äitini oli opettaja eikä tajunnut hölkäsen pöläystä opinnoistani. Kysyi varmaan puolen vuoden välein pääainettani oikein lapulle kirjoittaen ja väärin senkin. Oli tosin iäkäs.

Sama kuin puolison kanssa: yhdeltä ihmissuhteelta ei kannata odottaa kaikkea mahdollista. Avoin halveksunta tietenkin ikävää.

Vanhan ajan seminaarin käyneet opettajat olivat/ovat kieltämättä tosi yksinkertaista porukkaa. Kun heille selittää vaikka nykyisestä koulumaailmasta jotain, he ovat yleensä melko ymmällään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellisiä vanhempia. Minä ja mieheni   olemme duunareita ja lapset akateemisia. Oikein hyvin osaamme heidän kanssaan jutelle ja ymmärrämme kyllä mitä noin suunnilleen tekevät töikseen. Ja sen tarkemmin ei toisten töitä monesti tiedetäkään, ellei itse olla ihan samoissa hommissa.

Minun oma työ on terveydenhuollossa, kuntoutuspuolelle ja sekin näyttää suurimmalle osalle ihmisiä olevan ihan hebreaa. Ei lapsetkaan tarkalleen tiedä, mitä minä päivät pitkät töissä teen, niin ei kai minunkaan tarvitse prikulleen tietää mitä lapset töissään tekee, eivät hekään tarkkaan tiedä mitä minä teen.

Jos minä kertoisin ap:lle miten tyytyväinen olen siitä , että sain sen hemin pysymään pystyssä ihan omin apuinsa, niin tuskin se ap:lle paljoakaan merkkaisi. 

Jokaisella on töissä omat juttunsa, eikä niitä toisten töiden hienouksia aina ymmärretä, kun ollaan eri alalla. Aina ei ole kyse koulutustasoista.

Jos olet terveydenhuollossa, olet ilmeisesti käynyt kouluja ja sinulla on jokin tutkinto?

Minun vanhempani eivät ole käyneet kansakoulua kummempaa, ja ovat menneet siitä suoraan tehtaalle töihin. Mieheni vanhemmilla on pientila, eivätkä olleet koskaan palkkatöissäkään.

Tottakai minulla on tutkinto, mutta en ole edes ajatellut, että nykyajan nuorilla voisi olla vanhemmat, jotka eivät ole käyneet mitään kouluja peruskoulun lisäksi. 

Mutta ilmeisesti ap ei siten ihan nuori olekkaan ja hänen vanhemmillaan ei ole mitään koulutusta pakollisten lisäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miten teitä uutisissa olleita asiantuntijoita ja ap:TA sitten tulisi kohdella? Tuuletella, teititellä, heitellä wau-efektejä kun olette paikalla, jotenkin osoittaa omaa alemmuuttaan teitä akateemisia ja asiantuntijoita kohtaan? Mikä olisi oikea tapa ja olisiko sekään riittävä buustaamaan teidän egoanne? Punaista mattoa etsimään kun tulette käymään ja varmistaa että koko kylä tietää että ”meidän Maija se onkin kuulkaa akateeminen”?

Niin, tässä ihmiset kertovat aika kipeitä kokemuksiaan siitä, miten heidän koulutusvalintojaan ja ammatinvalintojaan vähätellään vain koska ne sattuvat olemaan akateemisia toisin kuin muilla perheenjäsenillä. Onko liikaa vaadittu, että myös akateemisen perheenjäsenen voisi ottaa tasaveroisena ilman, että pitää vielä kettuilla päälle kuten sinä?

Joskus se vähättely on eräänlaista ei-akateemisten nostamista. Eli halutaan pönkittää vähemmän koulutettujen itsetuntoa. Ylipäätään siinä on jotain luonnotonta, että lapsi onkin jossain vaiheessa fiksumpi kuin vanhempansa ja me kipuilemme sitä vastaan. Mutta näin ihmiskunnassa on edistytty. Ajatellaanpa vaikka, millaista on ollut, kun ensimmäiset suomalaiset ovat opiskelleet ulkomailla ja sitten palanneet kotikonnuilleen, jossa kukaan ei ole osannut edes lukea ja kirjoittaa. Siinä on kysytty viisautta ja nöyryyttä.

Kun koulutus on nykyään yleistä, se on menettänyt arvostustaan. Vanhemmatkaan eivät tajua, että heillä olisi aihetta iloita, jos lapsi etenee ja menestyy. Euroopassakin on maita, joissa duunarin lapset harvemmin menevät yliopistoon. Suomessa ei nähdä tätä. Tässä keskustelussa ilmenee hyvin se, että ihan jo muutamalla sanalla voisi tehdä paljon. Voisi todellakin sille vanhalle koulukaverilleen tai lapselleen sanpa jotain kannustavaa eikä silmäillä epäluuloisesti, että oletkos ylpistynyt siellä Jyväskylässä tai Helsingissä. Akateeminen opiskelu on stressaavaa ja ahdistavaa aikaa, monelle myös yksinäistä. Moni valmistuu varmaan työttömyyteen. Miksi pitäisi vielä päälle ilkkua ja vähätellä?