Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En pysty jakamaan akateemisia onnistumisia duunarivanhempieni kanssa
10.11.2019 |
Tiedetään, typerä otsikko ja aloitus, mutta kyllä tämä harmittaa edelleen minua.
Olen siis duunariperheen ainoa yliopistosta valmistunut lapsi. Sisarukset kävivät ammattikoulun ja ovat hoitaja ja kokki. Itse opiskelin humanistista alaa ja olen aina ollut hyvissä töissä (kiitos duunaritaustan, arvostan työtä!). Kuitenkaan en pysty jakamaan onnistumisiani vanhempieni kanssa. He eivät joko ymmärrä asioitani, tai heille ne ovat merkityksettömiä.
Esim. He eivät arvosta työtäni. Olen hyvässä tehtävässä yksityisellä sektorilla, mutta työni on kuulemma ”paperin pyöritystä” ja voin olla töistä koska vain pois, koska en kuitenkaan tee mitään hyödyllistä. Etäpäivät ovat laiskottelua varten ja sisaruksieni työvuorolistat ovat paljon tärkeämpiä, niitä kun ei voi muutella kuin kysymällä pomolta! Arvatenkin minun työni joustaa, sisarteni ei.
Perheessämme on muuten hyvät välit, mutta harmittaa, ettei työtäni arvosteta. He itse kuitenkin kannustivat minua yliopisto-opintoihin.
Kommentit (359)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun "Akateeminen" palaa kultavaunuilla kotikylään sen eteen pitää heitellä ruusun terälehtiä! Ja kumarrella, eikä siihen saa edes katsoa, muut kuin toiset "Akateemiset". Muistakaa tämä.
Tuo kertoo omasta alemmuudentunnostasi. Jos vanha koulukaverisi tulee kotikuntaasi kunnanjohtajaksi, niin ei hän odota mitään tuollaista. Luultavasti häntä ottaa päähän, jos hänestä luonnehditaan tuollaista kuvaa, niin että hänen pitäisi sitten vielä erikseen osoittaa, että ei hän ole mikään kummajainen. Ja entä sitten jos olisikin? Juuri erilaisuuden pelko ja inho niitä ap:nkin vanhempia riivaa. Kaikkien pitäisi olla sellaisia kuin aina on oltu. Muuttuminen on jotain vaarallista, kadehdittavaa tai halveksittavaa. Onhan tämä suomalaisuuden ytimessä. On oltava kansanomainen. Kaikki sivistyneisyys on herraskaista ja teeskenneltyä, paitsi tietysti jos on sivistynyt duunari.
Kun tämä just on se vino ajatus, ajatus että kotikuntaan palaa se joku akateeminen kunnanjohtajaksi, ainoastaan siksi muka sopiva hommaan että on akateeminen, niitä poloja rassukoita maalaisia kouluttamaan. Ja ne kotikuntalaiset on vaan että öh... meillä meni kyllä ihan hyvin ilman sun akateemisuuttasi, Ritva Hirvasniemi maatilanomistaja on kunnanjohtaja ja tuntee meidän kunnan asiat ja on koulutettu ja älykäs.
Että jatkuvasti korostaa jotain akateemisuuttaan on kuin toistelisi että "minä muuten osaan ajaa autoa! Osaan muuten ajaa autoa! Osaan muuten jopa tankata!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tästa aloituksesta poistuisivat sanat akateeminen ja duunari, olisin sympaattisempi ap:tä kohtaan. Nyt on kyllä vikaa molempien asenteessa, vanhempien ja ap:n.
Muuta sanojen tilalle vaikka haukat ja kotkat tai korhoset ja virtaset, jos noin ahdistaa. Tai sitten tee jotain muuta kuin täällä notkut ahdistumassa.
Oletpa aggressiivinen. Ei mua ahdista. Mutta miksi pitää erotella ihmiset akateemisiin ja duunareihin?
Niin, tai miehiin ja naisiin tai nuoriin ja vanhoihin. Jos duunari kokee olevansa älykäs ja sivistynyt, niin onhan se ihan kauheaa, että häntä duunariksi kutsutaan. Lomakkeissa pitäisi olla paljon enemmän vaihtoehtoja kuin nykyään. Esimerkiksi koulutustaustaa kysyttäessä on äärimmäisen rajoittunutta, että siellä luetellaan peruskoulua, lukiota ja muutama muu taso, kun oikeasti jokainen on niin ainutlaatuinen. Juuri tämän vuoksi tieteellinen tutkimuskin on lopetettava, koska kukaan ei saa yleistää, luokitella tai havainnoida, vaan kaikkien pitää saada joka päivä olla, mitä he lystäävät.
En ole ikinä törmännyt lomakkeeseen jossa kysytään "oletko 'duunari'?".
Ajatella. Et sitten ole nähnyt sitäkään ruutua, joka ylempien toimihenkilöiden pitäisi ruksia.
'
Siinä tosiaan lukee sana "duunari"? Okei.
Katso ensi kerralla tarkemmin. Havainnoi ja mieti. Mutta kenties tällaisessa keskustelussa voimme puhua vaikkapa akateemisista, ettei tarvitse joka viestissä kirjoittaa ylemmän yliopistotutkinnon suorittaneista tms.
Eli et siis tosiaan pysty kertomaan missä ihan tarkkaan tämä "duunari"-sana esiintyy?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.
Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.
Aijai miten hyvää viisastelua.
Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.
Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?
Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.
Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.
Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.
En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.
Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.
Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.
Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.
Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.
Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.
Miksi sen puusepän pitäisikään opiskella kieliä jos on jo puuseppä. Minä olin 7 vuotta yliopistolla ilman sen kummempaa itsekuria eikä tulisi mieleenkään alentaa täällä puuseppäparkaa ja väittää että minun itsekurini on vailla vertaa.
Kyse olikin pystymisestä. Jos joku haluaisikin, niin hän ei välttämättä siihen kykenisi. Toisin kuin täällä joku selittää, niin ei niitä yliopistotutkintoja anneta kenelle tahansa. Tasoeroja on, mutta se ei tarkoita, että kuka tahansa puuseppä voisi napata tietyssä ajassa yliopistotutkintonsa. Eivät siihen pysty kaikki yliopisto-opiskelijatkaan. Itsekuri on tietysti vain yksi asia, jota tarvitaan. Kyse on isosta kokonaisuudesta, johon kuuluu monenlaisia vaatimuksia.
Olen eri mieltä. Lähes kuka tahansa kykenee yliopisto-opiskeluun, älyllisesti.
Voisit alkaa mentoroida niitä, jotka eivät millään meinaa saada tutkintoaan kasaan. Lähimmän yliopistosi kuppilasta löytyy näitä masentuneita, jotka eivät ole ymmärtäneet asian helppoutta. Muista kuitenkin, ettei heidän mielenterveytensä kuitenkaan ole pelkästään tahdon asia, vaikka yliopisto-opiskelu sinusta sitä onkin.
Ai, tämän ketjun perusteella päättelin että siellä yliopistoissa ovat vain ne kaikkein kirkkaimmat ja pontevimmat mielet? No, jos näistä masentuneista notkujistakin suurin osa valmistuu, kuinka hienoa onkaa akateemisuus! Vellovat vain työelämään yhtä tehottomina.
Kun koko pointti on että voi olla sivistynyt ja kouluttautunut, oli akateeminen tai ei.
Onneksi puusepät eivät koskaan masennu, alkoholisoidu tai tee itsemurhaa. Työaikansa he ovat tehokkaita ja vapaa-ajallaan he harrastavat mm. kielitieteellistä tutkimusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.
Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.
Aijai miten hyvää viisastelua.
Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.
Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?
Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.
Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.
Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.
En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.
Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.
Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.
Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.
Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.
Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.
Miksi sen puusepän pitäisikään opiskella kieliä jos on jo puuseppä. Minä olin 7 vuotta yliopistolla ilman sen kummempaa itsekuria eikä tulisi mieleenkään alentaa täällä puuseppäparkaa ja väittää että minun itsekurini on vailla vertaa.
Kyse olikin pystymisestä. Jos joku haluaisikin, niin hän ei välttämättä siihen kykenisi. Toisin kuin täällä joku selittää, niin ei niitä yliopistotutkintoja anneta kenelle tahansa. Tasoeroja on, mutta se ei tarkoita, että kuka tahansa puuseppä voisi napata tietyssä ajassa yliopistotutkintonsa. Eivät siihen pysty kaikki yliopisto-opiskelijatkaan. Itsekuri on tietysti vain yksi asia, jota tarvitaan. Kyse on isosta kokonaisuudesta, johon kuuluu monenlaisia vaatimuksia.
Olen eri mieltä. Lähes kuka tahansa kykenee yliopisto-opiskeluun, älyllisesti.
Voisit alkaa mentoroida niitä, jotka eivät millään meinaa saada tutkintoaan kasaan. Lähimmän yliopistosi kuppilasta löytyy näitä masentuneita, jotka eivät ole ymmärtäneet asian helppoutta. Muista kuitenkin, ettei heidän mielenterveytensä kuitenkaan ole pelkästään tahdon asia, vaikka yliopisto-opiskelu sinusta sitä onkin.
Ai, tämän ketjun perusteella päättelin että siellä yliopistoissa ovat vain ne kaikkein kirkkaimmat ja pontevimmat mielet? No, jos näistä masentuneista notkujistakin suurin osa valmistuu, kuinka hienoa onkaa akateemisuus! Vellovat vain työelämään yhtä tehottomina.
Kun koko pointti on että voi olla sivistynyt ja kouluttautunut, oli akateeminen tai ei.
Voi olla, että käsityksesi yliopisto-opinnoista ei vastaa todellisuutta. Esimerkiksi kielten opiskeleminen ei ole sellaista kuin peruskoulussa ja lukiossa. Edes suomea äidinkielenään sujuvasti puhuva, joka on opiskellut menestyksekkäästi lukiossa, ei siltä pohjalta saisi suoritettua suomen kielen tenttejä yliopistossa. Sama koskee sujuvasti vaikkapa englantia puhuvaa. Käytännössä englannin kielen opinnot yliopistossa aloittava osaa jo sujuvasti englantia.
Paperinpyörittäjä kirjoitti:
Isovanhempani olivat samanlaisia. Metsätyö oli tärkeämpää kuin toimistotyö. Ei se tosin minua harmittanut, koska tiesin sen itselleni paremmaksi vaihtoehdoksi. Enkä muutenkaan elä muiden arvostuksesta.
No siinä mielessä se metsätyö tmv. on ainakin perustavampaa ettei ilman sellaisia töitä olisi edes tarvetta toimistotöille. Tyytyisimme vain kaikki lähinnä lämpöisempien ilmanalojen luonnonantimien keräilyllä kädestä suuhun elämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerro jos et voi olla pois milloin haluat. Jos itse luot sellaista kuvaa ja haluat jakaa vain "onnistumisia", katso peiliin.
Aloitus on malliesimerkki siitä, kuinka koulutus ja sivistys ovat eri asioita.
Kun asiantuntemus alkaa olla oikeasti "akateemisen onnistumisen" tasolla, osaaminen on jo muutenkin niin voimakkaasti erikoistunutta, että onnistumista ei pysty jakamaan edes saman alan tohtoreiden kesken. Heidän alansa ovat joko liian kaukana toisistaan, että ymmärtäisivät toistensa erityisosaamista, tai sitten niin lähellä toisiaan, että kilpailevat keskenään urakehityksestä.
Jos aloittaja olisi akateemisesti sivistynyt ja jos hänen vanhempansa ovat muuten sivistyneitä, mikään ei estä jakamasta elämässä onnistumisen iloa sellaisenaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.
Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.
Aijai miten hyvää viisastelua.
Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.
Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?
Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.
Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.
Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.
En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.
Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.
Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.
Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.
Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.
Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.
Miksi sen puusepän pitäisikään opiskella kieliä jos on jo puuseppä. Minä olin 7 vuotta yliopistolla ilman sen kummempaa itsekuria eikä tulisi mieleenkään alentaa täällä puuseppäparkaa ja väittää että minun itsekurini on vailla vertaa.
Ihmisten tekemät asiat ovat heidän tekemiään asioita. Jos joku on opiskellut puusepäksi ja akateemiseksi, on molempia. Jos vain toista, on vain toinen. Myös muuten jotain tekemällä voi olla jonkunlainen. Mutta vain jos tekee.
Moni akateeminen voi kokea, että jos ovat lukeneet jonkun toisen alasta tai tutkineet sitä, osaisivat kyseistä alaa. Voivat tietää tai ymmärtää alasta jotain mutta eivät ole tehneet, jos eivät ole tehneet.
Joku voi yrittää todistaa osaavansa tehdä jotain tekemällä jotain asiaa kerran. Silloin on tehnyt sen kerran eikä enempää.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän vanhempien aliarvioimiselta. Harvoin akateemisten jutut niin ihmeellisen ufoja ovat, etteivät vanhemmat niitä ymmärtäisi edes jollakin tapaa. Enkä jaksa uskoa siihenkään, että oman lapsen tekemiset eivät jaksaisi kiinnostaa lainkaan.
Kyllä minä kyselen lasten opinnoista ja ryhmätöiden etenemisestä, kandeista, kypsäreistä ja graduista. Kaikesta voi keskustella ainakin yleisellä tasolla ja aivan varmasti vanhempia kiinnostaa mitä omalle muksulle kuuluu.
Oma äitini ei edes tiedä mikä on kandi tai gradu, vaikka molemmat olen hänelle selittänyt. Ei ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän vanhempien aliarvioimiselta. Harvoin akateemisten jutut niin ihmeellisen ufoja ovat, etteivät vanhemmat niitä ymmärtäisi edes jollakin tapaa. Enkä jaksa uskoa siihenkään, että oman lapsen tekemiset eivät jaksaisi kiinnostaa lainkaan.
Kyllä minä kyselen lasten opinnoista ja ryhmätöiden etenemisestä, kandeista, kypsäreistä ja graduista. Kaikesta voi keskustella ainakin yleisellä tasolla ja aivan varmasti vanhempia kiinnostaa mitä omalle muksulle kuuluu.
Henkilö väittää ymmärtävänsä, mutta sotkee saman tien akateemisen työn akateemisiin opintoihion. Aika ohutta tämä ymmärrys on.
Sinun vanhempasi ovat oikeassa. Ei se että on hieno titteli ja iso palkka tee mitään. Työsi on arvotonta paperin pyöritystä, eikä muuta. Mitä odotat, että vanhempasi juhlivat sinun typeriä saavutuksiasi?
Paljonko sinun työsi tuottaa viivan alle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on malliesimerkki siitä, kuinka koulutus ja sivistys ovat eri asioita.
Kun asiantuntemus alkaa olla oikeasti "akateemisen onnistumisen" tasolla, osaaminen on jo muutenkin niin voimakkaasti erikoistunutta, että onnistumista ei pysty jakamaan edes saman alan tohtoreiden kesken. Heidän alansa ovat joko liian kaukana toisistaan, että ymmärtäisivät toistensa erityisosaamista, tai sitten niin lähellä toisiaan, että kilpailevat keskenään urakehityksestä.
Jos aloittaja olisi akateemisesti sivistynyt ja jos hänen vanhempansa ovat muuten sivistyneitä, mikään ei estä jakamasta elämässä onnistumisen iloa sellaisenaan.
Ketjun arrogantein kommentti. Samalla se oikein alleviivaa sitä, ettei kielen konstektuaalisuus ole mitenkään tuttu ja samalla rakentelee oikein omia merkitykisä.
Ap ei nyt tainnut edes olla töissä tieteen parissa, mutta on siitä huolimatta akateeminen ja kokee onnistumisia. Ja ei voi jakaa näitä, ja sitten paikalle ryntää superurpo, joka ei edes ymmärrä mistä puhtaan.
Nyt ehdotan, että ryhdyt välittömästi hankkimaan itsellesi elämää. Ei ole tervettä, että otat työasiat niinkun ne olisi sinun asioita. Työ on työ ja sitten on elämä. Sinulla ei ilmeisesti ole elämää. Tulet lopulta jäämään katkeraksi, koska voin kertoa, että sinun panostasi ei työnantaja arvosta yhtään ja jonain päivänä joudut elämää ilman ihanaa työtäsi ja silloin on hyvä jos on ollut se oma elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmaan niitäkin harmittaa, että sinusta tuli kusipäinen snobi.
Persu tässä jotenkin haisee. Voitko avata vaikka sitä, mistä teit gradusi ja onko itse tehty vai copy-pastettu muilta?
Ja sinua vtuttaa kun sinulle ei ollut rahkeita päästä opiskelemaan - aika noloa
No jaa, toisaalta myös joissain akateemisissa perheissä on sellaista, että tavallinen maisterintutkinto ei ole mikään ihastelun aihe, vaan tavallaan niin kuin se vähimmäisoletus.
Ja auta armias, kun aloin opiskelemaan uutta maisterintutkintoa, koska haaveilen alanvaihdosta. Se nyt vasta typerää onkin. Jos olisin ryhtynyt tekemään jatko-opintoja aikaisempaan tutkintoon, niin se varmaankin olisi jo saanut kiitosta.
Mun suvussa on aina kanssa puhuttu halveksuen koulutetuista ihmisistä ja heidän töistään. Samalla on kuitenkin sitten pelätty "herroja". Mä ja sisko ollaan perheen ainoat yliopistokoulutuksen saaneet. Muuten meidän lähisuvun naiset on kaikki hoitoalalla. Yksi sairaanhoitaja ja kaikki muut lähihoitajia. Eikä se koulutuskaan mitään tekisi, mutta kun mielenkiinnon aiheet on erilaiset ja tosi vaikea on molemmin puolin keksiä puhuttuvaa. Tosin me oltiin siskon kanssa jo lapsina outoja muiden mielestä, joten sinällään tämä on vain jatkumoa sille. Siskon kanssa oltiin lapsina nörttejä ja ollaan edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihme on ollut motivaatiosi hankkia akateeminen koulutus? Ihmiset, jotka löytävät oman alansa, eivät kaipaa tunnustusta ulkopuolisilta. Heille merkityksellistä on työ itsessään.
Oma äitini oli tukevassa uraputkessa hyväpalkkaisessa esimiesasemassa, mutta kouluttautui pieneläinhoitajaksi, vaikka palkka siinä hommassa on aivan mitätön. Hän on kertonut, että rahaa on ikävä, mutta yhtään mitään muuta ei.
Eli kun äitisi teki noin, niin pitäisi perustella, miksi joku haluaa akateemisen koulutuksen?
Ihmettelen, miksi joku kaipaa akateemiselle koulutukselle tunnustusta. Eivät motivoituneet ihmiset janoa hyväksyntää ulkopuolisilta. Heitä motivoi itse ala.
Esimerkiksi taiteilijat, mm. kirjailijat, elävät aivan uskomattoman vähällä rahalla vain siksi, että saisivat kirjoittaa. Juuri kukaan ei tiedä heistä tai tunnista heitä. He kirjoittavat silkasta sisäisestä kirjoittamisen pakosta.
Miksi johonkin ammattiin kouluttautunut ihminen tahtoo tunnustusta ammatistaan?
Katsopa itsenäisyyspäivänä, uutisoidaanko, että joku tuhansista ansioituneista kieltäytyisi vastaanottamasta tunnustusta. Yleensä se kelpaa ihmisille asemasta ja saavutuksista riippumatta. Samalla tavalla kelpaa se ystävällinen taputus olalle, kun joku kiittää hyvästä työstä. Meidän pitäisi avata suumme ja osoittaa arvostusta ja rakkautta ennen kuin vasta sitten hautajaisissa.
Mutta näistä palkituista kaikki eivät ole jotain akateemisia! Ja olen alkanut vihata sanaa akateeminen, muuten, tämän palstan takia.
Akateeminen on helppo saavutus, jonka voi kuitenkin ajatella nostavan itsen joidenkin muiden yläpuolelle. Siksi se lienee niin puhuttu täällä.
Höpö höpö. Akateeminen loppututkinto ei ole mikään yhdentekevä asia, se vaatii monen vuoden päätoimista opiskelua, taloudellisia uhrauksiakin. Eikä yliopistoon päästä noin vain, sekin edellyttää yleensä hyvää koulumenestystä, ylioppilastutkintoa hyvin arvosanoin.
Miksi ihmeessä ei saisi olla ylpeä kahdeksan vuoden täysipäiväisestä urakasta?! Haloo! Mistä jos ei siitä sitten?!!!
Kyllä siitä saa olla todellakin ylpeä.
Ja nyt ei ollut kyse siitä, miten muut suhtautuvat koulutukseen. Nyt oli kyse siitä, miten omat vanhemmar suhtautuvat. Kehuvatko lastaan, arvostavatko hänen ammattiaan ja haluan edetä uralla - vai mollaavatko mennen tullen ja vähättelevät suhteessa muihin lapsiin.
Omien vanhempiemme suhteen me olemme aina vähän lapsia, missä iässä vain. Heiltä soisi saavansa hyväksyntää, empatiaa ja arvostusta. Ei se siitä riipu, arvostaako itse omaa ammattiaan vai ei.
97
Nuorista ikäluokista 25 prosenttia saa akateemisen tutkinnon. Ei se ihan oikeasti ole mikään saavutus. Minullakin on tuplatutkinto, mutta paaaaljon ylpeämpi olen siitä, mitä olen saanut myöhemmin aikaan. Työllistän muun muassa 20 ihmistä vakaaseen, hyväpalkkaiseen ja miellyttävään työhön. Sitä pidän jo jonkinlaisena saavutuksena, vaikka tietysti moni paremminkin on menestynyt.
Ei niitä tutkintoja silti jaella joka neljännelle, vaan itse kukin joutuu sen suorittamaan.
Kukin joutuu suorittamaan peruskoulunkin. Joillekin se on jo juhlittava saavutus, ja sitten juhlitaan.
Eräälle kommentoijalle peruskoulu ei ole mikään saavutus, koska melkein kaikki saavat sen läpäistyä. Yliopistotutkinnonkin suorittaneet ovat hänelle kuin meren mutaa. Mutta jos työllistää 20 henkeä, niin sitten voi jo vähän kerskaillakin. Ihmisistä kaikkein arvostettavin hänelle lienee se, joka työllistää väkeä ja ansaitsee eniten. Mikä kertookin hänen arvomaailmastaan ihan riittävästi.
Kumpi sinusta on vaativampi suoritus?
Riippunee aika paljon aloista. Peruskoulupohjaltakin joku voi perustaa menestyvän yrityksen. Mutta toisin kuin miehet kuvittelevat, taloudellinen menestys ei tee miehestä kaikkien naisten silmissä mielenkiintoista ihmistä. Kun olen joskus opistotasopohjalta yrittäneen kanssa seurustellut, niin minulle se kokemus osoitti, että miehelläni pitää olla vähintään maisterintutkinto, jotta kommunikointi sujuu. Ansiotasolla taas ei ole niinkään väliä.
Luulen että alapäähän liittyvät pohdinnat ei ollut pointtina tässä.
Se jolle kaikki seurusteluun liittyvä on pelkkää alapään pohdintaa, ei luonnollisestikaan ymmärrä edellistä kommenttia.
Aijai miten hyvää viisastelua.
Parin valitseminen on melko keskeinen asia elämässä. Jos ihan pelkällä alapäällään valitsee, niin joutuu sitten sen valintansa mukaan käyttämään yläpäätäänkin. Kun on pidempään elänyt, aivotoiminnan merkitys vain kasvaa.
Mitä tämä parinvalinta nyt yhtäkkiä on? Mihin liittyy? Seurusteletko sinä äitisi tai muun perheesi kanssa vai mitä häh?
Nämä häh?-kysymykset ovat yksi asia, joita en kestä monissa duunareissa. Keskustelu, jossa ei saa olla mitään rönsyjä, on ahdistavaa. Yliopistolla parhaat luennot olivat sellaisia, joilla opettaja saattoi alkaa selittää jotain asiaa ohi muistiinpanojansa. Hyviä keskustelujakin syntyi, ja niitä saatettiin jatkaa luennon jälkeenkin. Tylsimpiä taas olivat ne, joilla käytiin kiireessä läpi vain se, mikä kuului aiheeseen tarkasti ottaen.
Kannattaa välttää työelämää. Siellä joudut ahdistumaan ja pitäytymään aiheessa.
Paitsi jos on esimerkiksi luovan alan yrittäjä. Ei kaikki työ ole jotain monotonista suorittamista. Jotkut keksivät ihan uusiakin asioita. Kun katselee ympärilleen ja käyttää aistejaan, huomaa, että maailma muuttuu koko ajan.
En tiedä laskeeko kirjoittaja arkkitehtuurin luovaksi alaksi, mutta ainakaan tällä alalla työ ei ole mitään ohi aiheen juttelua, ympärilleen katselua ja aistien käyttelyä. Kyllä me olemme fokusoituneita ammattilaisia. Luovuudessa ei ole kyse siitä, että haahuillaan mihin sattuu, vaan nimenomaan siitä, että toimitaan tavoitteellisesti ja järjestelmällisesti.
Asiakkaat haluavat keskittyä tiukasti asiaan palavereissa, eikä muu olisi mahdollistakaan, koska tapaamisille on varattu tietty aika, ja sillä mennään. Yleinen pöhistely olisi vain asiakkaan ajan varastamista. Työntekijät taas haluavat saada työt hoidettua ja säästävät mieluummin rönsyilyt vapaa-ajalle tai tauoille.
Mutta olet silti vapaa käyttämään osaamistasi ja sivistystäsi. Joku raksamies on paljon sidotumpi siihen, mitä pomo käskee tekemään. Mutta jos isket hänet piirustuspöydän ääreen ja sanot, että nyt vain teet, mitä toimeksiantaja haluaa etkä mitään muuta, niin ei hänestä arkkitehtiä sillä tavalla tule.
Ja juuri itsekuri on se, mitä yliopisto-opinnoissa edellytetään. Sieltä valmistuneilta yleensä odotetaan itsekuria myös työelämässä. On toki akateemisia, jotka vapaa-ajalla nollaavat päänsä päihteillä, mutta moni myös sivistää itseään ihan ilman mitään pakkoa.
Kyllä ihan vaikka puuseppäkin tarvitsee itsekuria että opiskelee sen duuninsa.
Mutta harva puuseppä pystyisi opiskelemaan kuutta vuotta vaikkapa jotain kieltä. Ja päinvastoin. Ihmisten aivoissa on eroja. Ei siinä ole mitään pahaa. Ei minua loukkaa, että joudun kääntymään puusepän puoleen joissakin tilanteissa. Yhtä lailla hän tarvitsee niitä, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi kieliä.
Miksi sen puusepän pitäisikään opiskella kieliä jos on jo puuseppä. Minä olin 7 vuotta yliopistolla ilman sen kummempaa itsekuria eikä tulisi mieleenkään alentaa täällä puuseppäparkaa ja väittää että minun itsekurini on vailla vertaa.
Kyse olikin pystymisestä. Jos joku haluaisikin, niin hän ei välttämättä siihen kykenisi. Toisin kuin täällä joku selittää, niin ei niitä yliopistotutkintoja anneta kenelle tahansa. Tasoeroja on, mutta se ei tarkoita, että kuka tahansa puuseppä voisi napata tietyssä ajassa yliopistotutkintonsa. Eivät siihen pysty kaikki yliopisto-opiskelijatkaan. Itsekuri on tietysti vain yksi asia, jota tarvitaan. Kyse on isosta kokonaisuudesta, johon kuuluu monenlaisia vaatimuksia.
Olen eri mieltä. Lähes kuka tahansa kykenee yliopisto-opiskeluun, älyllisesti.
Sisään pääseminen ja Avoimessa yliopistossa kurssien läpäiseminen on kuitenkin haaste. Jos ei pääse läpi, ei pysty siihen älyllisesti tai muusta syystä. Kannattaa kokeilla kiinnostavaa alaa.
Meidän lapset ovat myös erilaisilla koulutustaustoilla varustettuja, mutta kukaan heistä ei ole tyhmä. Myös vanhemmat pystyvät keskustelemaan laajasti erilaisista asioista. Arvostan koulutusta, mutta aivan naurettavaa nostaa se koulutustausta niin korkealle ja tehostaa itseään noin korostetusti. Monilla on kuitenkin vain se yksi ala, jolla ovat todella päteviä asiantuntijoita. Paljon olisi vielä opittavaa ainakin toisten ihmisten kohtelussa.
Alue: Aihe vapaa
Ai, tämän ketjun perusteella päättelin että siellä yliopistoissa ovat vain ne kaikkein kirkkaimmat ja pontevimmat mielet? No, jos näistä masentuneista notkujistakin suurin osa valmistuu, kuinka hienoa onkaa akateemisuus! Vellovat vain työelämään yhtä tehottomina.
Kun koko pointti on että voi olla sivistynyt ja kouluttautunut, oli akateeminen tai ei.