Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako jatkaa harrastusta, jossa on huono?
Tämä kysymys siis vanhemmille: Mitä tekisitte, jos teillä olisi 9-vuotias lapsi, jolla olisi hänen itsensä valitsema harrastus. Lapsi olisi tuossa harrastuksessa (joka siis on varsin kilpaileva) selkeästi heikko. Motivaatiota olisi lähteä harrastukseen kyllä, mutta olisi epäselvää, onko motivaattorina itse harrastus vai harrastavat kaverit.
Mietin sitä, että heikkeneekö lapsen itsetunto siitä, että on aina häntäpäässä. Hän ei itse sitä vielä tajua, mutta ei siihen kauan enää mene.
Pitäisikö hiukata tuupata jonkun muun jutun pariin ja antaa hänen saada kokemusta myös siitä?
Kommentit (156)
Kannattaa, sillä jossain kohtaa jokaisella tulee stoppi kehitykseen ja joskus toisinaan se hitaan alun saanut saattaa hyvinkin kiriä niitä edenneempiä myöhemmin, jos vain intohimoa ja motivaatiota löytyy. On nähty ja koettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö sen pitäisi ratkaista, haluaako lapsi itse harrastaa?
Vierailija kirjoitti:
Motivaatiota olisi lähteä harrastukseen kyllä, mutta olisi epäselvää, onko motivaattorina itse harrastus vai harrastavat kaverit.
Mitä väliä?
Vierailija kirjoitti:
Mietin sitä, että heikkeneekö lapsen itsetunto siitä, että on aina häntäpäässä. Hän ei itse sitä vielä tajua, mutta ei siihen kauan enää mene.
Älä ylisuojele lastasi, vaan sitten jos pettymys tulee, anna hänen kokea sekin tunne, tue, ja näin opeta käsittelemään pettymyksiä.
Tuon ikäisestä lapsesta ei todellakaan voi vielä sanoa, onko hän huono vai hyvä. Pääasia, että harrastaa, kehittyy harrastuksessaan ja saa kavereita. Jos olisit nähnyt Cristiano Ronaldon 9-vuotiaana jalkapalloa pelaamassa, et olisi voinut sanoa hänen jalkapallotaidoistaan yhtään mitään, koska hän aloitti vasta 12-vuotiaana pelaamisen. Murrosikä tuo mukanaan voimaa, taitoa, koordinaatiokykyä yms., joka vaikuttaa suorituskykyyn. Vasta murrosiän jälkeen voidaan sanoa, onko lapsi harrastuksessaan lahjakas vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Ottakaa joku toinen harrastus lisäksi, joku ei niin kilpailuhenkinen, niin jos alkaa tympimään se kun ei pärjää, niin on jo valmiiksi toisessa harrastuksessa mukana, eikä tarvitse etsimällä etsiä uutta.
Ehdottomasti tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin joukkuevoimistelussa tuo jaottelu on tyypillistä. On eri polkuja; sm-sarja tai kilpasarja tai harrastekilpasarja. Jo nuorena lajitellaan tuon polun mukaan eri joukkueisiin. Toki se voi muuttua jos vaikka kehittyy hurjasti. Tuo on myös tytöille stressaavaa kun hänet voidaan vaikka tiputtaa huonompaan joukkueeseen. Moni on tässä vaiheessa lopettanut. Luultavasti muissa lajeissa on tätä samaa...
No eihän tollanen jaottelu oo väärin, vaan se tehdään sen takia, että jokainen saa harrastaa omalla tasollaan. Mieti nyt, jos harrastesarjan taidot omaava tyttö laitetaan sm-tason joukkueeseen, niin hän varmasti kokee olevansa todella huono muihin verrattuna ja myös loukkaantumisriski on suuri, kun taidot ja fyysiset ominaisuudet eivät riitä sm-tason joukkueeseen ja sitten puutteellisella tekniikalla ja liikkuvuudella tekee niitä liikkeitä.
Niin mutta tätä tehdään jo silloin kun valmennusryhmissä tasoerot ovat todella pieniä, eli n. 6-7-vuotiaista kyse.
Voimistelussa ei ole kyse pelkästään taidosta, vaikka taitolaji onkin, vaan myös lapsen fyysisestä potentiaalista. Lisäksi muita voimistelulajeja seuranneena sanoisin pohjatyö tehdään tosiaan jo tuon ikäisillä, 6-7 vuotiailla, koska kyseessä on aikaisen erikoistumisen ja tietyt ominaisuudet vaativa laji. Ja vaikka ne tasoerot näyttää vanhempien silmiin pieniltä, niin valmennus näkee siellä selkeitä eroja ja sen minkälaisen kehityksen se mahdollistaa. Tottakai murrosikä ja nopea kasvu voi aiheuttaa yllätyksiä, mutta ei niin että jäykästä (kaikki ei vaan taivu samoin) tulee joustava tai jopa yliliikkuva. Vähän sama kuin että hyvin pienikokoisesta lapsesta, jolla vanhemmat ovat lyhyitä, tuskin tulee huippukoripalloilijaa.
Monet aikuiset harrastaa seksiä vaikka ovat siinä huonoja, mutta väitän, että kyllä se itsetuntoon vähän kolahtaa, jos joku sanoo, että kannattais varmaan lopettaa koko touhu kun ei oikein osaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin joukkuevoimistelussa tuo jaottelu on tyypillistä. On eri polkuja; sm-sarja tai kilpasarja tai harrastekilpasarja. Jo nuorena lajitellaan tuon polun mukaan eri joukkueisiin. Toki se voi muuttua jos vaikka kehittyy hurjasti. Tuo on myös tytöille stressaavaa kun hänet voidaan vaikka tiputtaa huonompaan joukkueeseen. Moni on tässä vaiheessa lopettanut. Luultavasti muissa lajeissa on tätä samaa...
No eihän tollanen jaottelu oo väärin, vaan se tehdään sen takia, että jokainen saa harrastaa omalla tasollaan. Mieti nyt, jos harrastesarjan taidot omaava tyttö laitetaan sm-tason joukkueeseen, niin hän varmasti kokee olevansa todella huono muihin verrattuna ja myös loukkaantumisriski on suuri, kun taidot ja fyysiset ominaisuudet eivät riitä sm-tason joukkueeseen ja sitten puutteellisella tekniikalla ja liikkuvuudella tekee niitä liikkeitä.
Niin mutta tätä tehdään jo silloin kun valmennusryhmissä tasoerot ovat todella pieniä, eli n. 6-7-vuotiaista kyse.
Voimistelussa ei ole kyse pelkästään taidosta, vaikka taitolaji onkin, vaan myös lapsen fyysisestä potentiaalista. Lisäksi muita voimistelulajeja seuranneena sanoisin pohjatyö tehdään tosiaan jo tuon ikäisillä, 6-7 vuotiailla, koska kyseessä on aikaisen erikoistumisen ja tietyt ominaisuudet vaativa laji. Ja vaikka ne tasoerot näyttää vanhempien silmiin pieniltä, niin valmennus näkee siellä selkeitä eroja ja sen minkälaisen kehityksen se mahdollistaa. Tottakai murrosikä ja nopea kasvu voi aiheuttaa yllätyksiä, mutta ei niin että jäykästä (kaikki ei vaan taivu samoin) tulee joustava tai jopa yliliikkuva. Vähän sama kuin että hyvin pienikokoisesta lapsesta, jolla vanhemmat ovat lyhyitä, tuskin tulee huippukoripalloilijaa.
Tämä ei estä, että lapsi voi harrastaa lajia ja tykätä siitä. Miksi sen lapsen pitää olla vanhemman näkökulmasta se huippu. Antakaa lasten nauttia ja harrastaa omalla tasollaan, mitä paremmin tuo on kohdillaan, sitä luultavammin lajin harrastaminen jatkuu.
Terveisin loppuunajetun "huippu"lapsen vanhempi, jonka lapsi väsyi siihen rumbaan ja odotuksiin niin totaalisesti, että vaihtoi lajia. Ja vieläkin pysyy kaukana vanhasta lajistaan, ei edes seuraa tai ole kiinnostunut katsomaan sitä millään tasolla.
Edelleen vuosien jälkeenkin mietin, että aika hirvittävän prässin läpi se oma lapsi on silloin varmaan ajettukin pelkän harrastuksen vuoksi. Hänelle olisi pitänyt antaa enemmän aikaa nauttia osaamisestaan ja hidastaa sitä valmennuksen vauhtia (keskustelut meillä valmennuksen kanssa eivät tuottaneet tulosta).
Oman lapseni harrastaminen ei ollut enää loppuaikana nautinnollista harrastamista ja valitettavasti nuo kilpaharrastukset voivat helposti karata aikuisten käsistä kaikkine odotuksineen. Voi kun me aikuiset osaisimme laittaa omat tavoitteemme ja kunnianhimomme lasten osalta sivuun. Ei välttämättä ole niin helppo homma kaikille vanhemmille, saatikka sitten niille valmentajille.
Niin kauan kannattaa kun lapsi itse tykkää siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mieltä tuosta lasten taito-huippu-kehitys-a-b-ryhmien jaon mielettömyydestä. Jollain tasolla ehkä siihen on ymmärrystä, mutta ei seuroilla taitoa ja selkärankaa toimia ja muuttaa koko lajin toimintatapaa. Itse olen nähnyt pikkuisen jalkapallon ja jääkiekon seuratoimintaa ja kannattaisin kyllä enemmän "kaikki pelaa" ajattelua vaikka siinäkin omat ongelmansa lienee.
Mutta aloittajalle: ilman muuta kannattaa jatkaa niin kauan kuin siellä viihtyy. Jos menee yhtä huonosti kuin muissa lajeissa riippuen ryhmästä ja valmentajasta niin valitettavasti ei viihdy kauaa.
Ymmärrän tavallaan, että voimistelu ja taitoluistelu ovat tällaisia varhaisen erikoistumisen lajeja. Mutta jalkapallossa monenlainen pelaaja voi olla huippuhyvä. Osa on 190-senttisiä, osa n. 165-senttisiä. Osa pieniä ja pippurisia, osa isoja ja kömpelömpiä. Monenlainen tyyppi voi olla hyvä pelaaja. Siksi tuo lasten jaottelu on ihan tyhmää. Lisäksi monen seuran ongelmana on olematon viestintä. Valinnat tehdään perustelematta niitä mitenkään. Kilparyhmän ulkopuolella olevat lapset eivät saa minkäänlaista viestiä siitä, miksi eivät päässeet mukaan ja mitä taitoja/ominaisuuksia heidän pitäisi kehittää. Oma lukunsa on sitten joukkueen sisäpiirikuviot, epäselvä suhmurointi ja pimittely. Muu joukkue ei edes tiedä kilparyhmän kaikista tapahtumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse aloitin 10 vuotiaana harrastuksen, jonka aloituskurssin äitini synttärilahjaksi hankki, ajatteli olevan mulle mieluisa. Ekat kerrat pelkäsin eikä laji tuntunut yhtään omalta. Ja myönnettäköön, ekat vuodet olin melkoisen huono. Nyt 40 vuoden harrastamisen jälkeen (välillä kisatenkin, useimmiten vaan harrastaen) en voisi kuvitella elämääni ilman ko. lajia. Vuosien aikana saadut kaverit ihan parasta. Takkuisesta alusta voi tulla elämän kestävä harrastus, vaikka ei hienoa kilpailu-uraa tulisikaan
Jos pitää harrastuksestaan, ja omasta halustaan harrastaa, kyllä. Muutoin ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajan lapsesta ei varmasti kasva täysipainoista ihmistä, jos vaatii lastaan lopettamaan harrastuksen!
Vierailija kirjoitti:
Ja lähinnä siis mietin, että noin nuorena on vielä mahiksia harrastuksia vaihtaa ja aloitella. Muutaman vuoden päästä ei kaikkiin pääse enää edes mukaan.
Tää oman lapsen harrastus on siis hyvin kilpailuhenkinen, tavoitteellinen ja erotteleva, ei mikään urheilukerho.
Oma pelkoni on siis, että lasta ei ahdista vielä, mutta jatkossa ehkä kyllä. Ja sitten vaihtoehtoja harrastamiselle alkaa olla jo reilusti vähemmän.
On muuten muitakin harrastemahdollisuuksia, kuin vain urheilu.
Itse olen esim vasta yli parikymppisenä aloittanut instrumentin soittamisen suoraan bändissä ilman aiempaa kokemusta, mukavaa on ollut ja matkanvarrella on oppinut.
Muutakin taiteellista voi aloittaa harjoittelemaan milloin tahansa kuten myös urheilulajejakin, pääasia on se että itse pitää siitä mitä tekee, ei se että pitäisi olla jotenkin huipputasoa ja kilpailla parhaiden kanssa.
Voihan lapsi jossain vaiheessa lopettaa ja vaihtaa harrastusta, jos haluaa. Myöhemmin voi sitten muistella ja tavata harrastuskavereita. Aina ei tarvitse kilpailla. Aikuisenakin lapsuuden tutut voivat olla arvokkaita.
Itse näen asian niin että APn tapauksessa lapsen vanhemmat ovat mahdollisesti suurin riski lapsen heikolle itsetunnolle. Epäilen että AP:llä itsellä ei ole kovin hyvä itsetunto jos pelkää tuollaista, olenko oikeassa? Hyvän itsetunnon omaava vanhempi tuskin pelkäisi tuollaisia asioita lapsensa puolesta vaikkei lapsi olisikaan parhaiden joukossa harrastuksessa. Valitettavasti huono itsetunto yleensä periytyy vanhemmilta.
t. psykologi
Jos lapsi tykkää, miksi edes kysyä tällaista?
Vierailija kirjoitti:
Ja lähinnä siis mietin, että noin nuorena on vielä mahiksia harrastuksia vaihtaa ja aloitella. Muutaman vuoden päästä ei kaikkiin pääse enää edes mukaan.
Tää oman lapsen harrastus on siis hyvin kilpailuhenkinen, tavoitteellinen ja erotteleva, ei mikään urheilukerho.
Oma pelkoni on siis, että lasta ei ahdista vielä, mutta jatkossa ehkä kyllä. Ja sitten vaihtoehtoja harrastamiselle alkaa olla jo reilusti vähemmän.
Kyllä niitäkin harrastuksia löytyy, joihin pääsee myöhemminkin mukaan. Erityisesti jos on urheilutaustaa.
Meillä ollut ”myöhäisheränneitä” lapsia joidenkin lajien suhteen ja hyvin on otettu mukaan, kun on vain lähtenyt kysymään. Ei ole tarvinnut aloittaa uutta lajia ihan alusta pienempien kanssa, mutta tässä taustalla kyllä se aiemman lajin kautta tullut pohja, jonka vuoksi uusi laji on ollut helpompi aloittaa.
Voimistelija aloitti baletin vasta murrosikäisenä ja pääsi oman ikäistensä jo pitkään tanssineiden joukkoon. Samainen voimistelija aloitti yleisurheilun täysi-ikäisenä ja pääsi suoraan valmennusryhmään (no ehkä tuonne ei ole vanhemmissa enää niin tunkuakaan). Salibandyn pelaaja aloitti jääkiekon vasta ala-asteen loppupuolella ja pääsi suht lyhyessä ajassa siihen enemmän ”tosissaan” pelaavaan joukkueeseen.
Aina ei tule ajatelleeksi, että on mahdollista päästä uuteen lajiin sisään myöhemminkin, vaikka se olisikin. Toisaalta eri lajit luovat eri mahdollisuuksia vaihtaa lajia, saman tyylinen laji on helpompi aloittaa edellisen lajin pohjalta.
Se on HARRASTUS. Ei ole tarkoituskaan olla puoliammattilainen. Harrastus on ajanviete, sen tarkoitus on olla jotain tekemistä eikä mikään suoritettava tehtävä jossa on aivan pakko kehittyä huipputekijäksi.
Ei kannata opettaa lapselle sellaista että asioita saa tehdä vain jos siitä on jotain hyötyä. Turhanpäiväinen puuhastelu tekee hyvää mielenterveydelle.