Kannattaako jatkaa harrastusta, jossa on huono?

Kyllä siinä voi olla balanssi, jos lapsi itse tykkää harrastuksesta ja siellä on kavereita. Kysykää lapselta itseltään.

Kannattaa. Koska vain harjoittelemalla voi kehittyä.

Kyllä meillä ainakin saa vapaasti harrastaa ihan mitä itseä kiinnnostaa, eikä tarvitse olla hyvä siinä. Tuskin se lapsen itsetuntoa haittaa ettei ole hyvä harrastuksessaan - jos se ahdistaisi, niin eiköhän lopettaisi itse harrastuksen.

En näe myöskään mitään pahaa siinä että harrastaa lähinnä kaverien takia. Itsekin kävin kouluikäisenä Urheilukerhossa, vaikka olin ehkä maailman kömpelöin ja epäurheilullisin lapsi, siksi kun kaverinikin kävivät siellä. Ei minua haitannut yhtään että olin selvästi porukan huonoin, en ottanut sitä itse urheilupuolta järin vakavasti vaan koko harrastus oli minulle enemmänkin kaverien kanssa olemista. Itsetuntoa auttoi myös se, että tiesin että osin huonouteni johtuu siitä etten treenaa ollenkaan kerhon ulkopuolella kuten tiesin useimpien muiden tekevän.

Joo, olen kysellyt, viihtyykö ym. ja lapsi sanoo tykkäävänsä. Kavereita on kyllä joo, mutta he ovat lastani parempia ja jaetaan jo nyt eri piireihin. Jatkossa ero on sitten vielä selkeämpi.

No ette te nyt sitä voi etukäteen sieltä pois repiä. Mitä sanoisit lapselle? "Et jatka tätä enää, koska olet paska." Kyllä se lapsi sitten itse sanoo, ettei enää halua harrastaa, jos into loppuu. Tekemällä oppii ja harva jaksaa oikeasti puurtaa, jos itse kokee olevansa aina huono. Joko hän kehittyy tai sitten menee moti. Tärkeintä on, ettette pakota.

Ja lähinnä siis mietin, että noin nuorena on vielä mahiksia harrastuksia vaihtaa ja aloitella. Muutaman vuoden päästä ei kaikkiin pääse enää edes mukaan.

Tää oman lapsen harrastus on siis hyvin kilpailuhenkinen, tavoitteellinen ja erotteleva, ei mikään urheilukerho.

Oma pelkoni on siis, että lasta ei ahdista vielä, mutta jatkossa ehkä kyllä. Ja sitten vaihtoehtoja harrastamiselle alkaa olla jo reilusti vähemmän.

Hei tärkeintä on, että lapsi itse tykkää! Ei kai se menestyminen ole ainoa tärkeä asia harrastuksessa, tai ollenkaan tärkeä? Vaikka kuinka kilpailtaisiin, eikö tärkeintä ole ne onnistumisen kokemukset, se että omalla tasollaan onnistuu ja nimenomaan ne kaverit.

Meidän 11-vuotias lapsi harrastaa taitoluistelua, kilpailujakin on ollut, eikä ole niissä kovin hyvin sijoittunut, mutta on ollut tosi onnellinen, kun on saanut esiintyä ja onnistua yleisön edessä. Meidän lapsesta ei tule mitään Suomenmestaria, ei nyt edes kilpaile sellaisessa sarjassa, jossa pitäisi, jos huipulle tähtäisi, mutta olen iloinen, että pystyn tarjoamaan hänelle mahdollisuuden harrastaa lajia, josta hän itse tykkää ja edistyykin siinä omalla taitotasollaan. Samassa harrastuksessa ovat myös parhaat kaverit.

Vierailija kirjoitti:

Joo, olen kysellyt, viihtyykö ym. ja lapsi sanoo tykkäävänsä. Kavereita on kyllä joo, mutta he ovat lastani parempia ja jaetaan jo nyt eri piireihin. Jatkossa ero on sitten vielä selkeämpi.

Leikkimälläkö sitten meinasitte opetella niitä pettymyksiä? Nuo tilanteet on sitä elävää oppimateriaalia sinne aikuisuuteen, joita ei kannata ohittaa. Ei mene aikakaan kun hän hakee opiskelmaan ja vain osa saa sen haluamansa opiskelupaikan ja vain yksi sen työpaikan, joita usempi hakee.

Joo, pettymyksiä tietysti tulee. En minä niitä ole estämässä. Lähinnä, että löytäisi harrastuksen, joka ei näyttäisi hänelle jatkuvasti sitä, missä hän on huono.

Harrastaminen ei ole vain lajitaitoja kehittävää vaan ne kehittää myös sosiaalisia- ja vuorovaikutustaitoja. Ja itsetunto kehittyy myös niiden pettymysten kautta ja lapsi tarvitsee myös sitä rakentavaa palautetta siitä, ettei ole kaikessa hyvä. Lapsella ei ole mitään syytä ponnistella, jos vain koko ajan kehutaan.

Vierailija kirjoitti:

Ja lähinnä siis mietin, että noin nuorena on vielä mahiksia harrastuksia vaihtaa ja aloitella. Muutaman vuoden päästä ei kaikkiin pääse enää edes mukaan.

Tää oman lapsen harrastus on siis hyvin kilpailuhenkinen, tavoitteellinen ja erotteleva, ei mikään urheilukerho.

Oma pelkoni on siis, että lasta ei ahdista vielä, mutta jatkossa ehkä kyllä. Ja sitten vaihtoehtoja harrastamiselle alkaa olla jo reilusti vähemmän.

Vaihtoehtoja harrastamiselle löytyy koko eliniän ajan.

Vierailija kirjoitti:

Joo, pettymyksiä tietysti tulee. En minä niitä ole estämässä. Lähinnä, että löytäisi harrastuksen, joka ei näyttäisi hänelle jatkuvasti sitä, missä hän on huono.

Onko siinä harrastuksessa eritasoisille omia ryhmiä? Jos voisi olla sitten jossain ei niin kovatasoisessa ryhmässä? Meillä kaksi voimistelijatyttöä, joista toinen on kovatasoisessa tavoitteellisesti treenaavassa ryhmässä, on motivoitunut ja lahjakas. Toinen taas aloitti vähän myöhemmin ja intoakin riittää, mutta taidoiltaan ei ihan ykköstykkiryhmään pääse, niin on oman tasonsa mukaisessa harrastemielisemmässä ryhmässä ja siinä kokee pärjäävänsä. Toki kaikkialla tarjontaa ei ole näin paljon, meidän tytöt on ison kaupungin isossa seurassa, jossa on tarjontaa joka tason jumpparille.

Ei harrastuksessa tarvitse olla hyvä. Siksi se on harrastus. Jos se olisi työtä tai opiskelua, siinä pitäisi olla jotenkin hyvä, mutta harrastuksen ainoa tarkoitus on parantaa omaa oloa. Ja joskus sitä on syytä harrastaa juuri siksi että on huono. Minä olen surkea kaikessa liikunnassa, ja surkeana pysyn, mutta pysyn silti terveempänä jos harrastan sitä kuin jos en harrasta.

Toisaalta lasten olisi ylipäänsä hyvä tutustua moniin harrastuksiin ja on huono asia jos harratuksia tulee kokeiltua koko lapsuuden aikana vain yhtä. Tällöin menettää monta mahdollisuutta löytää kivoja asioita elämäänsä - myös tulevaa aikuiselämää silmälllä pitäen. Ihminen tarvitsee elämäänsä paljon kivoja asioita ja tiedon siitä, että jos joku niistä muuttuu mahdottomaksi, voi aina löytää uutta tilalle.

Eli aapeen kohdalla en lopettaisi lapsen harrastusta, vaikka lapsi ei olekaan täydellinen. Sen sijaan yrittäisin lapsen kanssa kokeilla muitakin ja hyvin toisenlaisiakin harrastuksia tämän ohella ja lisäksi. Myöhemmin hänen on sitten mukavampi valita, kun on mistä valita.

Kaverini kertoi aikuisena että hänelle jäi ikuinen trauma kun äiti pakotti lopettamaan harrastuksen jossa hän oli huono. Antakaa harrastaa vaan. Kyllä se lapsi itse asian jossakin vaiheessa huomaa ja haluaa joko lopettaa tai jatkaa höntsäilytasolla. Ei se ole sanottua että hän olisi jossakin uudessakaan harrastuksessa huippulahjakas. Ymmärrän tuon ajatuksen että tietyn ikäisenä voi olla hankala päästä enää ryhmiin mukaan. Mutta moni aloittaa uusia harrastuksia toisaalta vasta aikuisiälläkin.

Vierailija kirjoitti:

Joo, pettymyksiä tietysti tulee. En minä niitä ole estämässä. Lähinnä, että löytäisi harrastuksen, joka ei näyttäisi hänelle jatkuvasti sitä, missä hän on huono.

Kyseinen harrastus voi osoittaa myös missä hän on hyvä, esim. ryhmässä toiminen, itsensä haastaminen, työntekeminen lajien eteen, parhaansa yrittäminen, jne...ei ole mitään vähäpäitöisiä asioita. 

Mutta kovasti sinä yrität nyt puhua mustaa takaisin valkoiseksi, että "antaisimme" luvan painostaa lasta lopettamaan. Anna lapsen harrastaa ja lopeta se peikkojen näkeminen. Ei niitä pettymyksiä kannata etukäteen pelätä.

Meidän lapsi on nyt jo 6 vuotta jatkanut lajissaan, ja on siinä "huono". Mutta tykkää silti.

Ja tällaisen lajia tuntemattoman silmään näyttää, että hän olisi huono. Mutta hänen vahvuutensa ovat asioissa, jotka eivät näy niin hyvin päälle päin. Hän hahmottaa pelikentän hyvin, lukee peliä loistavasti ja taktikoi hyvin. On kannustava muille ja luo joukkueeseen hyvää tunnelmaa.

On silti esim. hitaampi kuin muut.

Vaikka hänestä ei ole lajinsa huippua tulossa, niin hänestä voi tulla esim. hyvä valmentaja, liikunnanohjaaja, liikunnanopettaja, tms.

Ottakaa joku toinen harrastus lisäksi, joku ei niin kilpailuhenkinen, niin jos alkaa tympimään se kun ei pärjää, niin on jo valmiiksi toisessa harrastuksessa mukana, eikä tarvitse etsimällä etsiä uutta.

Vierailija kirjoitti:

Ja lähinnä siis mietin, että noin nuorena on vielä mahiksia harrastuksia vaihtaa ja aloitella. Muutaman vuoden päästä ei kaikkiin pääse enää edes mukaan.

Tää oman lapsen harrastus on siis hyvin kilpailuhenkinen, tavoitteellinen ja erotteleva, ei mikään urheilukerho.

Oma pelkoni on siis, että lasta ei ahdista vielä, mutta jatkossa ehkä kyllä. Ja sitten vaihtoehtoja harrastamiselle alkaa olla jo reilusti vähemmän.

Huipulle pääseminen vaatii kyllä useimmissa lajeissa varhaista aloittamista, mutta jos ei tähtää huipulle, ei haittaa, vaikka aloittaisi myöhemminkin. Mutta jos aloittaa nuorena, ja harjoittelee ahkerasti, voi päästä huipulle, vaikka olisi aluksi siellä porukan huonoimpien joukossa. Ei se lahjakkuus, vaan motivaatio. Ja lahjakkuus ei välttämättä näy vielä 9 vuotiaana.

Jos hän jossain kohtaa päättää lopettaa, ja hänellä on intoa kokeilla jotain uutta, kokeilee sitten niitä, mihin on vielä mahdollisuus päästä mukaan. Mutta onko lapsellasi pakko olla joku (tavoitteellinen) harrastus?

Lapset kehittyy eri aikaan. Vanhemman kielteinen asenne ei kyllä auta asiaa. Harrastus on lapselle ja jos hän sinne innoissaan menee, niin sehän juuri se pointti.

Lasten kanssa on niin paljon neuvottelukysymyksiä, että harrastaminen on lapsen tahdon asia ja meidän vanhempien ainoa tehtävä on mahdollistaa se harrastus ja olla tukena. Eikä määritellä sitä, että mitä hänen pitäisikö hänen harrastaa kyseistä lajia ja onko hän siinä hyvä. Toki voi antaa niitä vaihtoehtoja, että nyt olisi tarjolla tätä haluaisiko lapsi koettaa, mutta vanhemman pitää hyväksyä myös se ei.