Kannattaako jatkaa harrastusta, jossa on huono?
Tämä kysymys siis vanhemmille: Mitä tekisitte, jos teillä olisi 9-vuotias lapsi, jolla olisi hänen itsensä valitsema harrastus. Lapsi olisi tuossa harrastuksessa (joka siis on varsin kilpaileva) selkeästi heikko. Motivaatiota olisi lähteä harrastukseen kyllä, mutta olisi epäselvää, onko motivaattorina itse harrastus vai harrastavat kaverit.
Mietin sitä, että heikkeneekö lapsen itsetunto siitä, että on aina häntäpäässä. Hän ei itse sitä vielä tajua, mutta ei siihen kauan enää mene.
Pitäisikö hiukata tuupata jonkun muun jutun pariin ja antaa hänen saada kokemusta myös siitä?
Kommentit (156)
Vierailija kirjoitti:
Kahlasin läpi koko ketjun. Tässähän ei ole ongelmana lapsen heikkous harrastuksessa vaan se, että tuo laji/seura/joukkue tms. kohtelee lapsia eri tavoin. Jos lapsi on huippuhyvä, valmentajalla on hänelle aikaa, jos lapsi ei ole huipputasoa, valmentaja ei muista edes nimeä (tai jotain tähän tyyliin). Eli ongelma ei ole se lapsen osaaminen vaan tuo epätasa-arvoinen kohtelu.
Moni valmentaja on itse ollut kilpatason voimistelija tai pelaaja. He varmaan helposti ymmärtävät näitä kilparyhmäläisten vanhempia ja lapsia itseään. Tuntevat olonsa tutuksi heidän kanssaan. Heillä voi olla vaikeuksia ymmärtää lapsia, joilla on haasteita motoriikassa, jotka ovat luonteeltaan enemmän leikkisiä tai iloisia. Tässä on vähän sama juttu kuin kouluissa, joissa sosiaalisten ja ulospäinsuuntautuneiden opettajien on vaikea ymmärtää ujoja tai introverttejä lapsia. Tästä Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut tosi hienosti. Eli koulussa lähdetään arvottamaan lasten temperamenttia, ei absoluuttista osaamista.
Ymmärrän oikein hyvin, että vanhemmasta tuntuu pahalta nähdä valmentajan suosivan näitä ryhmän taitavimpia, etenkin, jos lapsi itsekin asian huomaa ja jos lapsi on vielä iältään nuori. Miten tuon sitten lapselle selittäisi niin, että lapsella säilyy into harrastaa lajia, arvostaa valmentajaa ja itseään lajin harrastajana?
Ongelmaksi nostit sen että vanhemmasta tuntuu pahalta. Oleellisinta ei pitäisi olla miltä vanhemmasta tuntuu, vaan miltä lapsesta tuntuu. Se vanhempi alkaa helposti peilaamaan omia tuntemuksia lapseen ja vetämään omia olettamuksia ja johtopäätöksiä. Vanhemman ei kannata elää tässä asiassa lapsen elämää lapsen puolesta.
Ja vinkiksi, että tosiaan ihmisiä kaikkine puutteineen siellä seuroissa valmentaa kuten koulussakin opettaa. Samoihin ongelmiin ettei se ”kemia” sovi aina osu yhteen. Nämä ovat niitä pettymyksiä mitä lapsille tulee, tärkeää kuitenkin että vanhempi tukee, luottaa ja kannustaa lastansa.
Jos harrastus tuottaa lapselle iloa hän jatkakoon sitä. Se on harrastuksen tarkoitus.
102: Sanoin ymmärtäväni vanhempia koska kirjoittaja on ilmeisesti harrastavan lapsen vanhempi. Toisaalta puhuin myös siitä, mitä lapsi itse huomaa.
Lasta ei voi eikä pidäkään suojella pettymyksiltä mutta epäasialliselta, puolueelliselta ja perustelemattomalta toiminnalta kyllä. Lapsia ohjaavan aikuisen, opettajan tai valmentajan, pitää kohdella lapsia tasa-arvoisesti ja reilusti. Päätökset pitää kyetä perustelemaan, ja kommunikaation pitää toimia. Kaikista lapsista ei voi pitää yhtä paljon, mutta tasapuolinen pitää olla.
Kuinka moni ajattelee sitä, että joku on aina se huonoin? Toiset ei voi olla hyviä, jos joku ei ole huono. Tietysti se viimeiseksi jääminen sopii sellaiselle, joka ei ole kilpailuhenkinen. Itse olen osallistunut useinkin juttuihin, joissa olen keskinkertainen tai tai huono, voin jäädä jopa viimeiseksi. Ei se minua haittaa yhtään. Jonkun vaan pitää olla. Jos itse nauttii, ei tule kiusatuksi jne niin antaa mennä vaan. Jos kyse on vaikkapa jostain yksilöurheilusta, niin vähitellen ryhmät jakautuvat ja monessa urheilussa on niitä harrastajaryhmiä. Kun aletaan päästä juniori-ikään, osa kavereista siirtyy kansalliselle tasolle, osa maajoukkuetasolle ja sitten voi tulla kuiluja kavereihin, mutta jos harrasteryhmiäkin on, niistä voi löytyä uusia kavereita. Mä antaisin mennä niin kauan kuin lasta kiinnostaa, mutta jos lapsi haluaa lopettaa, en painostaisi jatkamaan.
Mun lapsi, samanikäinen, harrasti jalkapalloa. Vähitellen alkoi käydä niin, että pääsi peleissä aina viimeisenä kentälle, sai vähemmän peliaikaa kuin muut, harjoituksissakin tasot sanelivat parivalintoja ym. Koko juttu alkoi tuntua meistä vanhemmistakin enemmän lannistamiselta kuin kannustamisesta tai innostamiselta. Emme puhuneet kuitenkaan mitään, yritimme rohkaista lasta, mutta näimme kuitenkin, miten valmentajan ratkaisut alkoivat vähitellen herättää kysymyksiä lapsessa. Kun lapsi ensi kertaa ilmoitti, että ei halua mennä enää treeneihin, hyväksyimme sen kyllä heti. Juuri olimme maksaneet monen sadan euron edestä peli- ja harrastusvaatteita ja valmennusmaksuja. Salaa olin kuitenkin onnellinen lapsen päätöksestä, vaikkakin hyvin surullinen ja vihainen siitä, miten jo pienten lasten motivaatio tapetaan harrastuksen alkumetreillä. Onnellinen olin siitä syystä, että Päätös tuli lapselta itseltään. Mietin, miten tuollainen olisi voinut vaikuttaa itsetuntoonkin pitkällä tähtäimellä. Nyt lapsella on uusi harrastus, jossa menee ihan hyvin, eikä taitotasot merkitse, vaan jokaisen lapsen oppimista tuetaan tasapuolisesti.
Jalkapallossa ongelma on usein se, että seurat ei noudata Palloliiton ohjeita. Viestintä on olematonta. Pelaajien tasoista ei keskustella, jakoja tai valintoja ei perustella. Kysymyksiin ei vastata.
Lapsia ei edes haluta kehittää. Valmentaja, joka suunnittelee treenit, ei näe kilparyhmän ulkopuolisia lapsia lainkaan. Eli ei tiedä, mitä asioita pitäisi harjoitella. Panostetaan vain niihin lapsiin, jotka ovat muita parempia eskari-iässä.
Tähän pitäisi saada iso muutos, ja asiasta pitäisi keskustella avoimesti.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsi, samanikäinen, harrasti jalkapalloa. Vähitellen alkoi käydä niin, että pääsi peleissä aina viimeisenä kentälle, sai vähemmän peliaikaa kuin muut, harjoituksissakin tasot sanelivat parivalintoja ym. Koko juttu alkoi tuntua meistä vanhemmistakin enemmän lannistamiselta kuin kannustamisesta tai innostamiselta. Emme puhuneet kuitenkaan mitään, yritimme rohkaista lasta, mutta näimme kuitenkin, miten valmentajan ratkaisut alkoivat vähitellen herättää kysymyksiä lapsessa. Kun lapsi ensi kertaa ilmoitti, että ei halua mennä enää treeneihin, hyväksyimme sen kyllä heti. Juuri olimme maksaneet monen sadan euron edestä peli- ja harrastusvaatteita ja valmennusmaksuja. Salaa olin kuitenkin onnellinen lapsen päätöksestä, vaikkakin hyvin surullinen ja vihainen siitä, miten jo pienten lasten motivaatio tapetaan harrastuksen alkumetreillä. Onnellinen olin siitä syystä, että Päätös tuli lapselta itseltään. Mietin, miten tuollainen olisi voinut vaikuttaa itsetuntoonkin pitkällä tähtäimellä. Nyt lapsella on uusi harrastus, jossa menee ihan hyvin, eikä taitotasot merkitse, vaan jokaisen lapsen oppimista tuetaan tasapuolisesti.
Tämä tuntuu olevan jalkapallossa monen seuran ongelma. Ja kyseessä vasta 7-8 vuotiaat lapset. Käsittämätöntä. Meilläkin lapsi oli aluksi hyvin innostunut, mutta kyllä seuran valmennustyyli nopeasti sen innon tappoi. Ja kun lapsi sanoi ettei enää halua harrastaa jalkapalloa, niin se sitten lopetettiin.
Toisessa harrastuksessa tykkää edelleenkin käydä ja vaikka siellä onkin harrastajia paljon (8-v. ikäluokassa yli 30), niin se on selvä että kaikki pelaavat ja tekevät samat treenit. Joku osaa luistella paremmin, nopeammin tms., mutta kukin tekee samat asiat oman osaamisensa puitteissa. Aina.
ei missään nimesäs kannata. Jos ei ole viikon sisällä MM-tasolla niin on täys nolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi meillä itse halusi tuohon harrastukseen ja minusta se oli silloin OK. Mutta en tiennyt, millaista se olisi. Onhan lapsella vahvuuksia , mutta niistä ei tuossa lajissa palkita. Tuntuu, että on vain se yhdenlainen tyyppi, joka voi olla hyvä. Ja lapseni ei ole sellainen.
Kaikki harrastukset varmaan kehittävät, ei missään vain kehuta, eli ei sitä pidä pelätä. Ja en minä ole lopettamassa harrastusta suoralta kädeltä, vaan enemmän hienovaraista ohjailua muihin lajeihin. Lapsi on kyllä kokeillut muutakin, mutta nyt on keskittynyt vain tähän yhteen.
Tässä harrastuksessa valikoidaan joukkoihin, oma lapseni on se raukka, joka jää korin pohjalle. Ei harrastuksessa tarvitse olla hyvä minunkaan mielestäni, mutta en tiennyt, että tässä harrastuksessa tehdään niin iso erottelu hyviin ja huonoihin. Ja kriteerit on aina samat, eli en oikein jaksa uskoa, että ensi kerralla kaikki menisi toisin.
Kaverit on vielä niitä hyviä.
Toisin sanoen se, että lapsesi ei ole harrastuksessaan hyvä haittaa enemmän sinua, kuin lastasi?
Tämä. Mietin itsekin ketjua lukiessa, että ihan kuin ap:tä hävettäisi kun lapsi ei ole niin hyvä kuin kaverinsa. Tuntuu, että lapsen pitäisi aloittajan mieliksi vaihtaa harrastus sellaiseen josta ei niin ole kiinnostunut, mutta joka kohottaisi ap:n omaa itsetuntoa lapsen kautta.
Anna harrastaa. Minä en ole koskaan ollut mikään hyvä missään, sellaista perus keskitasoa ja harrastanut olen vaikka mitä. Ne ovat olleet hauskoja sen aikansa. Hienoa, että olen päässyt kokeilemaan. Näin aikuisena harrastan myös niitä mikä iloa itselle tuottaa, nyt vain en tarvitse niihin kavereita, vaan osaan mennä yksinkin mukaan uusiin juttuihin. Edelleen, jos harrastus ei anna sitä, mitä sen olen luullut antavan, lopetan sen.
Anna lapsen itse päättää!
Ketju on yli. yli vuoden vanha. Ap tuskin on enää paikalla.
Niin me luetaan ja ymmärretään asioita eri tavalla. Moni on sillä mielellä, että lapsi saa itse päättää. Oma tyttöni harrasti voimistelua, kilpaili siinä ja tykkäsi. Olihan se rankkaa enkä tykännyt valmentajasta. Mutta annoin lapsen päättää. Mutta tyttö halusi kokeilla yleisurheilua, kun oli myös nopea juoksija. Ihastui siihen lajiin, ja voimistelu sai vähiten jäädä. Eli lapsi ei välttämättä tiedä paremmasta, etenkin, jos on aloittanut harrastuksen hyvin aikaisin. Yleisurheilussa tyttöni tykkäsi heti siitä, että valmentaja oli ystävällinen, kannusti kaikkia, hassuttelikin välillä. Eli oma neuvoni olisi antaa lapsen kokeilla muutakin.
Vierailija kirjoitti:
Ketju on yli. yli vuoden vanha. Ap tuskin on enää paikalla.
Niin me luetaan ja ymmärretään asioita eri tavalla. Moni on sillä mielellä, että lapsi saa itse päättää. Oma tyttöni harrasti voimistelua, kilpaili siinä ja tykkäsi. Olihan se rankkaa enkä tykännyt valmentajasta. Mutta annoin lapsen päättää. Mutta tyttö halusi kokeilla yleisurheilua, kun oli myös nopea juoksija. Ihastui siihen lajiin, ja voimistelu sai vähiten jäädä. Eli lapsi ei välttämättä tiedä paremmasta, etenkin, jos on aloittanut harrastuksen hyvin aikaisin. Yleisurheilussa tyttöni tykkäsi heti siitä, että valmentaja oli ystävällinen, kannusti kaikkia, hassuttelikin välillä. Eli oma neuvoni olisi antaa lapsen kokeilla muutakin.
Aika usein onkin niin, että huippu-urheilijat ovat kokeilleet useaa lajia. Heidän menestyksensä perustuukin monipuolisuuteen. Myös taitoluistelijat ovat lapsena olleet useassa lajissa, siitäkin huolimatta, että luistelu pitää aloittaa varhain.
Se olisi paras jos kilpailuissa palkittaisiin aina huonoin niin se motivoisi yrittämään paremmin kun ei tarvitsisi aina olla paras.
Ei kannata väkisin jatkaa jos on susihuono ja ei tykkää. Ei valmentajakaan jaksa kaataa positiivisuutta iät ajat, jos on huomattu et tää laji ei ole lapselle ominainen. Armoa joka suuntaan!
Suomi on täynnä wannabe- laulajia, niin lahjattomia ja äänimateriaalittomia, jotka kansoittaa laulukurssit. Ihmettelen sitä saatanallista ilmaisuntarvetta niin äänekkäässä harrastuksessa. Olis parempi naapureiden kannalta et harradtais jotain muuta esim.kävelyä tai lukemista tai piirtämistä. Onko kaikkien pakko laulaa kun ei heillä ole taipumusta? Eikä kuulu kehittyvän vuosien varrella yhtään. Suut tukkoon lahjattomilta! Koskee sekä lapsia että aikuisia.
Minulla on kaksi poikaa, kutsuttakoon heitä nimillä Seniori ja Juniori.
Seniori lähti luistimille 5-vuotiaana. Kaatui, nousi, itki, ja yritti taas. Ei antanut periksi, vaan yritti ja yritti , kunnes alkoi sujua. Nyt on jääkiekkoharrastaja henkeen ja vereen. Mutta harrastaja ilolla!
Juniorille laitettiin Seniorin entiset luistimet jalkaan 2-vuotiaana, ja tuohan lähti hitaasti, mutta vakaasti potkutellen eteenpäin jäällä. kuin ikänsä olisi tehnyt...
_______________
Fast forward: Juniori pääsi eliittifutisseuraan. Seura- ja kausimaksut maksettiin, buffet-keikkoja pidettiin, mutta tuntui, että vain sitä varten olimme mukana. Peliaikaa usein ei kylmissään vuoroaan odotellut Juniori useinkaan saanut, kun "staroja" suosittiin.
Vaan eipä tuosta pahempia traumoja hänellekään tunnu jääneen...
_____________________________________
Tämä oli jo vuosia sitten. En tiedän 2020 tilannetta.
Mun tyttö on harrastanut vaikka mitä kilpailullista elämänsä aikana ja koskaan ei ole ollut missään "paras". Tärkeintä liikkuminen ja ylipäätään harrastaminen. Ainoa laji missä tunti huonoutta oli joukkuevoimistelu. Se jäikin sitten pois, koska siellä oli se touhu todella raadollista.
Tuo on vähän kakspiippunen juttu. Jos siinä harrastuksessa on huono, mutta silti tavoitteena on pärjätä jollain kilpatasolla, niin parempi katsella jotain muuta. Tai sitten ottaa sen asenteen, että tämä on nyt vaan harrastus, että teen nyt vähän sinnepäin. Ei oo niin justiinsa. Lapsihan nyt tietysti ajattelee sillä omalla tavallaan eikä niin kuin aikuinen. Voi olla paha pettymys, jos on tavoitteita, mutta kun ei sillä huonoudella pärjätä.
Itse olen huomannut jo kauan sitten sellaisen ilmiön, että joillakin on sellainen asenne että jos jotain aletaan harrastamaan, niin siinä pitäisi olla sitten ihan huippu. Ei voi ruveta harrastamaan jotain, jos ei siinä sitten ole maailman paras.
Kai se on jotain kontrollointia ja halua sanella, että mitä muut saa tehdä ja mitä varsinkaan ei saa tehdä.
Sitten on sitä, ettei eroteta harrastamista eli perus kuntoilua armottomasta kilpaurheilusta. Tämmöset sitten treenaavat verenmaku suussa, vaikkeivät käy edes kilpailemassa missään. Mihkään kisoihin ei tartte treenata tosissaan, mutta silti kaikki pitää tehdä samoin kuin kilpaurheilijat tekevät. Ihan niitä ruokavalioita myöten. Sitten vielä vähätellään muiden kuntoilijoiden tekemisiä, kun eivät tee asioita niin ja niin. No miksi pitäisi, jos kerran ollaan vaan harrastelijoita ja käydään välillä lenkillä ihan omaksi iloksi ja kunnon ylläpitämiseksi? Joillakin menee puurot ja vellit siis niin pahasti sekaisin. Tiedän yhen himopyöräilijän 20 vuoden takaa, joka kovasti vähätteli toisten lenkkeilyjä ja heti perään kehui itseään niin mahdottomasti. Kauhee semmoinen itsensä korottamisen ja toisen latistamisen tarve. Tosi erikoinen tyyppi.
itse olen harrastava teini, olen harrastanut lajiani alakoulusta saakka, mutta tiedän etten ole kauhean hyvä. pelaan aina alimman tason joukkueessa, mutta nykyään olen sentään yksi joukkueen parhaimmista. vaikka olen tähdännyt b-joukkueeseen, tuloksetta, vuosikaupalla, rakastan itse lajia niin paljon etten tahdo lopettaa. eli, jos lapsi itse tahtoo harrastaa niin anna harrastaa!
Miksi ei? Minäkin ajan harrastelijaluokassa rallia ja toisinaan jokkista vaikka olen useimmin siellä häntäpäässä, mutta se on vaan niin perkeleen kivaa puuhaa.
Kahlasin läpi koko ketjun. Tässähän ei ole ongelmana lapsen heikkous harrastuksessa vaan se, että tuo laji/seura/joukkue tms. kohtelee lapsia eri tavoin. Jos lapsi on huippuhyvä, valmentajalla on hänelle aikaa, jos lapsi ei ole huipputasoa, valmentaja ei muista edes nimeä (tai jotain tähän tyyliin). Eli ongelma ei ole se lapsen osaaminen vaan tuo epätasa-arvoinen kohtelu.
Moni valmentaja on itse ollut kilpatason voimistelija tai pelaaja. He varmaan helposti ymmärtävät näitä kilparyhmäläisten vanhempia ja lapsia itseään. Tuntevat olonsa tutuksi heidän kanssaan. Heillä voi olla vaikeuksia ymmärtää lapsia, joilla on haasteita motoriikassa, jotka ovat luonteeltaan enemmän leikkisiä tai iloisia. Tässä on vähän sama juttu kuin kouluissa, joissa sosiaalisten ja ulospäinsuuntautuneiden opettajien on vaikea ymmärtää ujoja tai introverttejä lapsia. Tästä Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut tosi hienosti. Eli koulussa lähdetään arvottamaan lasten temperamenttia, ei absoluuttista osaamista.
Ymmärrän oikein hyvin, että vanhemmasta tuntuu pahalta nähdä valmentajan suosivan näitä ryhmän taitavimpia, etenkin, jos lapsi itsekin asian huomaa ja jos lapsi on vielä iältään nuori. Miten tuon sitten lapselle selittäisi niin, että lapsella säilyy into harrastaa lajia, arvostaa valmentajaa ja itseään lajin harrastajana?