Kannattaako jatkaa harrastusta, jossa on huono?

Aika moni kirjoittaa jalkapallosta pahasti, ja aiheesta. Lajin parissa on paljon hulluja valmentajia ja vanhempia. Lapsia kohdellaan pahimmassa tapauksessa tosi epäreilusti ja huonosti. Jos lapsi aidosti haluaa pelata, anna jatkaa. Mutta voi silti olla hyvä katsella muutakin. Joskus voi jalkapallossa nimittäin tulla vastaan semmoinen tilanne, että into lajiin murenee sekunnissa. On hyvä olla jonkun verran kokemusta jostain muusta lajista. Voi vaihtaa sinne.

Futikseen liittyy hirveää epärehellisyyttä, pimittämistä, puolueellisuutta ja törkeää oman lapsen edun tavoittelua.

Mielenkiintoinen aloitus. Voisi miettiä, onko se lajissa pärjääminen tärkeämpää vanhemmille vai lapselle itselleen? Pyritäänkö lasta liikaakin suojelemaan mahdollisilta pettymyksiltä?

Minä olen koko elämäni ollut ns. keskiverto monessa tekemässäni asiassa. Koulussa tosin olisin varmaan saanut jatkuvasti kymppirivistöä, jos olisin viitsinyt siihen enemmän panostaa. Mutta jos ysin sai vähemmälläkin pingottamisella, en vaan viitsinyt nähdä vaivaa. Olen myös erittäin kaukana kilpailuhenkisestä, kunnianhimoa minulla ei juuri ole. Ehkä juuri siksi on loistava juttu, että pääharrastuksekseni lapsena valikoitui ratsastus. Siinä voi kehittyä oikeastaan loputtomiin, mutta ainakaan omassa seurassani ei ollut "kisapakkoa". Joskus kyseltiin, että eikö minua oikeasti kiinnosta, mutta kun ei kiinnostanut, siihen se jäi.

Noin muuten tykkäsin ja edelleen tykkään lajista paljon, ja talli oli silloin aikoinaan kuin toinen koti, siellä oli ne rakkaat hevoset ja paljon kavereita. Erityisen lahjakas ratsastaja en ole koskaan ollut, vaikka luonnollisesti taidot karttuivat ja kyllähän sitä lopulta aika paljon osasikin. Monesti on kuitenkin tuntunut, että tulen paremmin juttuun hevosten kanssa maasta käsin kuin selästä. Ratsastin kuitenkin enemmän ja vähemmän aktiivisesti yli 20 vuotta, ja nyt nelikymppisenä lämmittelen harrastustani uudelleen. Olisipa ollut kamalaa, jos silloin lapsena minun olisi jonkun mielestä pitänyt koko touhu lopettaa, kun en ehkä ollut se ihan taitavin, enkä kisoissakaan välittänyt käydä :-0 

Me vaihdettiin aikoinaan jalkapalloharrastus juuri tuon takia pois, silloin kun pelireissuilla käytiin istumassa vain vaihtopenkillä. Kentällä sai olla ehkä 5 min. Eihän siinä oikein kehity.

Ei kannata antaa jatkaa

Pitää etsiä harrastus jossa on hyvä, muuten Johnny-Coriander saa epäonnistumiskokemuksia

Niistä voi seurata kauhistuttabbvia tapahtumia sitte myöhemmin

Voi, ymmärrän hyvin tunteesi. Lasta haluaa varjella pettymyksiltä. Olen äitinä ollut ihan samanlainen. Onhan aikuisissakin sitä samaa, että kilpaillaan. Ja jos ei ole, miten rento ja mukava ihminen sellainen onkaan.

Eikös harrastus nimenomaan ole harrastus. Ei minusta koskaan pitänytkään tulla pianiastia tai kilparatsastajaa vaan harrastin omaksi iloksi. Hyvä että haluaa mennä muiden mukaan. Ja jos sinusta tuntuu niin voihan sitä ottaa rinnalle toisenkin harrastuksen. Jos into loppuu toisesta niin uusia ulottuvuuksia on kasvatettu jo muualle.

Hei,

Minä kyllä olisin innolla mukana näkemässä lapsen intoa ja ehdottelisin jotain kaverijuttujakin vapaa- ajalla heille, yhessä treenaileville/ pelaileville. Treenikavereista voi tulla myös se gängi, jonka kanssa vietetään aikaa myöhemminkin.

Vaikka toiset menisivät ammattilaisiksi, ja lapsesi taas toisiin kuvioihin, hän saa nyt tuikitärkeitä treeni- ja kaveri- ja vuorovaikutuskokemuksia, jotka elää läpi elämän.

Kaikki äidit haluaa suojella lapsia ikäviltä kokemuksilta. Pettymykset on nekin elintärkeitä. Tietenkään niitä ei saa tulla koko ajan, joten ymmärrän sun pointin.

Mutta: koska lapsesi ei ole masentunut treeneistä, vaan TYKKÄÄ, jätä stressi pois ja nauti hänen ilostaan, elä siinä mukana.

Itsekin lopetin baletin ihan suosiolla, vaikka joku jatkoi pidemmälle. Minulla ei ollut sellaista rakennetta ja ymmärsin kyllä rajani. Myöhemmin, pitkin poikin eri lajeja, olen tanssinut, aerobicannut, uinut, karatea...

+ tärkeä juttu minusta on se, että sitä harrastusta ei valita sen mukaan, missä joku on hyvä, ja ulkoapäin( äiti, isä, ope) vaan ihan sen oman innon mukaan! Niin se on sisäsyntyistä ja osa sun lapsen polkua.

Siitä seuraa iloa.

Jos se viel harrastaa sitä vaikka 50v päästä ja silti tosi huono niin sit vois ehkä vaihtaa, jollei tykkää oikein paljon.

Samaa mieltä. Muistan aikoinani taidekurssilla miten toiset naureskelivat selän takana vanhalle miehelle, joka ei ollut mitenkään taitava piirtämään tai maalaamaan. En käsittänyt sitä silloin enkä käsitä vieläkään. Kyse on harrastuksesta, jonka tarkoitus on tuoda iloa elämään. Yks' lysti onko siinä hyvä vai huono.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, pettymyksiä tietysti tulee. En minä niitä ole estämässä. Lähinnä, että löytäisi harrastuksen, joka ei näyttäisi hänelle jatkuvasti sitä, missä hän on huono.

Onko siinä harrastuksessa eritasoisille omia ryhmiä? Jos voisi olla sitten jossain ei niin kovatasoisessa ryhmässä? Meillä kaksi voimistelijatyttöä, joista toinen on kovatasoisessa tavoitteellisesti treenaavassa ryhmässä, on motivoitunut ja lahjakas. Toinen taas aloitti vähän myöhemmin ja intoakin riittää, mutta taidoiltaan ei ihan ykköstykkiryhmään pääse, niin on oman tasonsa mukaisessa harrastemielisemmässä ryhmässä ja siinä kokee pärjäävänsä. Toki kaikkialla tarjontaa ei ole näin paljon, meidän tytöt on ison kaupungin isossa seurassa, jossa on tarjontaa joka tason jumpparille.

Onhan se nyt noloa olla joku b-tason jumppari

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, pettymyksiä tietysti tulee. En minä niitä ole estämässä. Lähinnä, että löytäisi harrastuksen, joka ei näyttäisi hänelle jatkuvasti sitä, missä hän on huono.

Onko siinä harrastuksessa eritasoisille omia ryhmiä? Jos voisi olla sitten jossain ei niin kovatasoisessa ryhmässä? Meillä kaksi voimistelijatyttöä, joista toinen on kovatasoisessa tavoitteellisesti treenaavassa ryhmässä, on motivoitunut ja lahjakas. Toinen taas aloitti vähän myöhemmin ja intoakin riittää, mutta taidoiltaan ei ihan ykköstykkiryhmään pääse, niin on oman tasonsa mukaisessa harrastemielisemmässä ryhmässä ja siinä kokee pärjäävänsä. Toki kaikkialla tarjontaa ei ole näin paljon, meidän tytöt on ison kaupungin isossa seurassa, jossa on tarjontaa joka tason jumpparille.

Onhan se nyt noloa olla joku b-tason jumppari

Olisi noloa olla sinunlaisesi.

Baletti on jätkille kyllä niin vain vaikeaa.

Meillä on kokemusta jalkapalloharrastuksesta, jossa "parhaassa" ryhmässä oli jokaisen pojan isän valmentajana.. Muihin ryhmiin ei riittänyt kenelläkään intoa alkaa valmentajaksi..

Niin se vaan menee, että ei ne taidot aina ratkaise

Nauttiiko hän siitä?

Ja eikö siinä voi kehittyä? 

Mitä mieltä hän itse on?

Jos lapsi haluaa harrastaa, niin eihän siinä ole ongelmaa. Ja jos haluaa joskus lopettaa, niin lopettakoon.

Harrasti lapsena tanssia, nautin siitä ja olisin halunnut jatkaa. Äitini ei antanut minun jatkaa kun en päässyt edustusryhmään. Vieläkin 30v. myöhemmin harmittaa.

Vierailija kirjoitti:

Ja lähinnä siis mietin, että noin nuorena on vielä mahiksia harrastuksia vaihtaa ja aloitella. Muutaman vuoden päästä ei kaikkiin pääse enää edes mukaan.

Tää oman lapsen harrastus on siis hyvin kilpailuhenkinen, tavoitteellinen ja erotteleva, ei mikään urheilukerho.

Oma pelkoni on siis, että lasta ei ahdista vielä, mutta jatkossa ehkä kyllä. Ja sitten vaihtoehtoja harrastamiselle alkaa olla jo reilusti vähemmän.

Kuulostaa, että tämä lapsen suorituksista ahdistuminen on sinulle paljon isompi ongelma kun mitä se lapsellesi on.  Ei ne vaihtoehdot noin vain lopu ellei ajatella jotain hyperkilpailuhenkistä lajia mikä pitää aloittaa suunnilleen 5-vuotiaana. Jos se on tavoite, niin voidaan taas kysyä, että ketä varten lapsi oikein harrastaa?

Olen epämusikaalinen huonolla rytmitajulla varustettu ihminen. Olen halunnut lapsesta lähtien soittaa pianoa. Sain lopulta pianon ja aloitin soittotunnit kylämme kanttorilla 60 vuotta sitten. Soittotunnille meno oli pienoinen stressi. Vaeltelin viereisellä hautausmaalla itseäni kooten matkalla tunnille. Ne tunnit loppuivat, mutta aloitin useita kertoja elämäni varrella eri paikoissa soittotunnit uudelleen. Joka kerta jouduin lopettamaan harrastukseni, kun en kestänyt katsoa opettajan harmitusta oppilaan kehittymättömyydestä.

Olin sanonut opettajalle, ettei minun tarvitse kehittyä. Pidän soittamisesta. Puran soittamiseen elämäntilanteiden paineita aluksi nopealla ja hätäisellä soitolla. Lopulta soittoni on tasaantunut ja mieli rauhoittunut. Olin kuunnellut luennon dementiasta. Siinä kerrottiin, että mm soittaminen on hyvä juttu monien aivo- ja aistin solujen aktivoitumisen seurauksena.

Olen tehnyt itselleni lukuisia kertoja kysymyksen, onko lupa harrastaa asioita, joissa on huono. Minusta pitäisi lupa olla.

Jos harrastus on hauskaa ajanvietettä jossa lapsi viihtyy ja hyvä ok.

Jos on kovia tavoitteita ja kovan tason vaativia varusteita ym, voi olla parempi pistää väistämätön poikki ennemmin kuin myöhemmin.

Totta kai kannatta! Ei jokaista harrastusta ole tarkoitus viedä kisatasolle asti. Parhaimmat harrastukset ovat höntsää ilman paineita.

Vaikka tämä aloitus onkin parin vuoden takaa, niin jaan oman kokemuksen. Tytär aloitti jalkapallon ja oli alkuun aika häntäpäässä pelaajista. Pikkuhiljaa osaaminen kasvoi ja ennen B tyttöihin siirtymistä oli jo joukkueen parhaimmistoa. Teini-iässä alkoi näkyä, että hän oli joutunut ponnistelemaan kehittyäkseen, tarkastelemaan omaa tekemistä, hiomaan osaamista ja harjoittelemaan. Otti kiinni luontaisesti lahjakkaammat kaverinsa. 

Teini-ikäisenä kaikki joukkueesta ovat epävarmoja omasta osaamisesta ja kohtuuttoman kriittisiä itselleen, ovat sitten taitavia tai eivät, sitä ei voi välttää.

Joukkuekavereilta saa aidoimman palautteen ja hyvässä joukkueessa panostetaan hyvän palautteen antamiseen. Siinä myös vanhemmat tekevät osansa. Mitä puhut treenien ja pelien jälkeen omalle lapselle? Keskitytkö lapsen ja joukkuekavereiden vahvuuksiin vai heikkouksiin?