Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Minkä takia miehet kokee monet asiat vaatimuksina?
22.10.2019 |
Minä sekä monet ystäväni( nelikymppisiä ollaan) törmäämme jatkuvasti tähän. Jos uskallat mitään odotuksia antaa parisuhteelle niin miestä alkaa ahdistaa, kun vaaditaan. Jos haluaa esim yhdessä matkustaa kerran vuodessa johonkin tai vaikka toivoo käymistä kylpylässä kahdestaan. Tai olettaa saavansa lahjan, kun on syntymäpäivä. Vuosien seurustelun jälkeen odottaa, että voitaisiin suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Joskus muuttaa yhteen tai jotain. Kaikki koetaan vaatimisena ja ahdistus iskee. Silti mies vakuuttaa rakastavansa ja haluaa olla yhdessä. Sitten kun vaatimukset ei lopu, pitää ruveta katselemaan uusia, jotka ei ( vielä) vaadi mitään. Ikuisestiko pitäisi vaan tällasia tapailusuhteita elää? Vaihtoehtona taitaa olla sinkkuus tai epämääräinen tapailu. Tällaistako tämä oikeasti nykyään aikuisilla on? Muiden kokemuksia?
Kommentit (113)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumma kyllä miehiä ei näköjään saa millään mukaan vierailulle naisen sukulaisiin edes synttärijuhliin, mutta mies ei osaa mennä yksin oman sukunsa juhliin vaan vaimon pitää tulla mukaan. Muuten on miehillä nenä nyppyrällä, kun naista ei sen vertaa kiinnosta.
johtunee siitä ettei miehiä kiinnosta sukujuhlat ja haluaa naisen seuraksi, jos jonkun paineen takia sellaiseen tilanteeseen joutuu.
Ja oletit, että naiset menevät sukujuhliin vain palavan halun vuoksi?
Ohis...naisethan sukujuhlia järjestävät eli pitävät sellaisia tärkeinä. Miehet voivat elää koko elämänsä ilman sukujuhliakin.
Eikö sinusta sukulaisiin tarvitse pitää mitään yhteyttä? Miten sinun omat lapsesi sitten luovat suhteen sinun sukuusi, kun sinua ei kiinnosta? Miehet on kuulemma kovin yksinäisiä eron jälkeen, mistähän moinen mahtaakaan johtua?
Missä mä olen sanonut, ettei mua kiinnosta? Yleensä vaan miehet eivät järjestä sukujuhlia. Silloinkin, kun on kyse heidän omista juhlistaan, järjestäjänä on yleensä äiti, vaimo ja/tai tytär. Ja aika etäiseksi jäisi suhteet sukulaisiin, jos ainoa tapa pitää heihin yhteyttä olisi järjestää tai osallistua sukujuhliin.
Omassa suvussani pidetään yhteyttä soittamalla, viestittämällä ja käymällä ihan vain kylässä. Ei tarvita erillisiä sukujuhlia, jotta tuntisi sukulaisiaan. Mun tyttäreni käy isovanhemmillaan pari kertaa kuukaudessa, soittelee ja laittaa viestiä. Mökkeilee kesäisin mun siskoni kanssa. Sisarukset (niin minä omieni kanssa kuin omat lapseni toistensa kanssa) taas pitävät yhteyttä toisiinsa joka viikko. Mä viestittelen serkkujeni kanssa Facebookissa, omat tätini ja setäni ovat jo manan majoilla. Omat lapseni tapaavat serkkujaan monenlaisen tekemisen puitteissa. Tyttäreni saattaa lähteä serkkunsa vaimon kanssa johonkin tapahtumaan, risteilylle tai vaikka käymään baarissa. Sukujuhlia pitäisi olla monta kertaa vuodessa, jos haluaisi sukulaisten luovan läheiset suhteet pelkillä sukujuhlilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä muuta kuin pelkkiä vaatimuksia tuo ap:n avaus oli täynnänsä?
M48
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tavannut aloittajan miehen kaltaisia naisia. Ei haluta muuttaa yhteen tai mitään muutakaan vakavampaa yli vuoden seurustelun jälkeen. Taitaa olla yleistyvä tapa sukupuoleen katsomatta.
M36
Kaikille avoliitto ei ole asia, jota 'kokeillaan' vaan vakava, pohdittu ja harkittu loppuelämän sitoumus. Silloin vuosi on lyhyt aika.
Tarkoitit kai avioliittoa. Eihan avoliitto nyt ole mikaan "loppuelaman sitoumus" valttamatta. Sehan on vaan sita, etta muutetaan kimppaan asumaan ja testaillaan etta miten se arki sujuu samasta osoitteesta. Sitten jos se sujuu, niin voi tarvittaessa tehda paatoksen avioliitosta. Ja jos ei suju niin pistetaan ne lusikat jakoon tai jatketaan suhdetta eri kampista.
Ihme kriteereja taalla kommenteissa, ei voisi sitoutua tyyppiin jolla on enemman kuin yksi av(i)oliitto takana...Mitvit. Kas kun ei pida olla neitsyt.
Montako kumppania saa olla miehella, etta viela sopii haneen sitoutua? Montako on liikaa ihmiselle, jonka mielesta kaksi avoliittoa on deal-breaker? Ja kuinka vanha lienet, taman "yksi avoliitto on maksimi" -kommentin kirjoittaja?
Avoliittoa tarkoitin ja etsin ja löysin miehen, joka suhtautui siihen samalla tavalla. Hänen panoistaan tai seurustelusuhteistaan en tiedä enkä ole kiinnostunut, mutta en voisi ottaa vakavasti ihmistä, joka on valmis muuttamaan saman katon alle "kokeeksi". Minä en olisi ollut valmis luopumaan omasta, rakkaasta kodistani ja hyvästä työpaikastani kokeillakseni, sujuuko arki yhdessä. Halusin ensin tietää (viettämällä paljon aikaa yhdessä) sujuuko arki ja haluammeko samoja asioita tulevaisuudelta ennen kuin olin valmis niistä luopumaan ja tein sen sillä mielellä, että uusi paikkakunta on loppuelämän kotipaikkakuntani ja uusi koti on loppuelämän kotini. Ja kuten sanottu, miehelläni oli sama periaate; avoliitto ei ole kokeilua vaan päätös, joka tehdään vasta, kun on riittävän pitkään tunnettu ja vietetty aikaa yhdessä.
No joo, kaikki eivat joudu luopumaan kodistaan tai tyostaan vain sen takia, etta muuttavat yhteen. Omassa tapauksessa siis mies muutti minun talooni, joka sijaitsee 400 metrin paassa mun tyopaikasta. :D
Miehella itsella ei ollut muuttoajankohtana toita, ja asui kimppakampassa. Eli miehelle muutos parempaan suuntaan, minulle myos kun mies oli koko ajan mun luona.
Ja toisaalta taas aika harvoin kai toisen kanssa yhteen muuttaminen tarkoittaa noin radikaaleja muutoksia, kai yleensa seurustelukumppanit on samalta paikkakunnalta? (Me ei kylla oltu.)
No anyway, hyva jos toimi teille noin. Itse taas olen sita tyyppia etten mittaa rakkauden maaraa ajallisesti tai tietyin "rituaalein" (kuten kihlat, avoliitto, avioliitto ym). Jos tuntuu hyvalta niin antaa menna vaan, silloin kun silta tuntuu! <3
Toisaalta taas ellei asu yhdessa niin mista sen tietaa sujuuko se arki..? Ei se ole arkea jos nahdaan vaan treffien merkeissa.
Jos mietin kaikkia elämäni aikana kokemiani parisuhteita, myös lyhyet (muutama kk) mukaan lukien, niin teini-iän poikaystävän ja ex-aviopuolisoni jälkeen ei ole tainnut olla kuin yksi poikaystävä samalta paikkakunnalta. Ja kuitenkin olen elänyt suurimman osan elämästäni Helsingissä ja eräässä toisessa suuressa yliopistokaupungissa.
Nykyisen avokin kanssa vietettiin ennen yhteen muuttoa yhdessä viikonloput, usein pitennettyinä niin että tein hänen luotaan perjantain tai maanantain etätyötä, sekä lomat. Hyvin tuli arkikin tutuksi.
Jos olisin rynnännyt saman katon alle tai kihloihin jokaisen sellaisen miehen kanssa, johon kuvittelin olevani ihastunut muutaman kuukauden tuntemisella, niin kihlauksia ja erilaisia liittoja olisi varmaan kertynyt enemmän kuin edesmenneellä Nykäsellä.
Ehka sa sitten olet sen tyyppinen ihminen, etta tarvitset useita vuosia yksinkertaisten paatosten tekoon, tai muuten paadyt tekemaan vaaria ratkaisuja.
Mulla on nyt 44-vuotiaana menossa kolmas "saman katon alla" asuminen. Eka oli ikavuosina 19-23, toinen 28-42 (taman maahan muutin puolen vuoden tuntemisen jalkeen), ja nyt siis tama kolmas 43-?
Ei mulle ainakaan kukaan ole tasta mitenkaan erityisesti silmiaan pyoritellyt.
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppisenä ihminen on jo aikuinen, keskimääräisen elinikäennusteensa puolivälissä. Siihen mennessä on jo todennäköisesti ollut ihmissuhteita, joihin on sitouduttu. On nähty elämää riittävästi. Nelikymppisenäkin voi olla ihan kiva silloin tällöin matkustella tai käydä kylpylöissä, mutta sitoutua tekemään näitä asioita joka vuosi onkin jo toinen juttu. Yhteenmuuttokaan ei välttämättä kaikkia houkuttele. Ei varsinkaan silloin, jos toisella tai molemmilla on vielä alaikäisiä lapsia. Uusperhekuviot eivät kiinnosta. Muutenkin on jo ehkä tottunut omaan rauhaan, omiin rutiineihin ja tapoihin. Ei ole enää tarvetta "leikkiä kotia".
Ymmärrän hyvin kuvailemiasi miehiä, koska olen naisena itse samanlainen. En kaipaa enää tulevaisuuden suunnittelemista vaan mieluummin elän hetkessä ja päivä kerrallaan.
Nelikymppinen on yleensä jo oppinut, ettei elämä mene aina suunnitelmien mukaan. Ajatus jokakeväisestä laskettelureissusta Alpeilla voi kuulostaa hyvältä, mutta realistina ymmärtää, että työttömyys voi osua omalle kohdalle jo ennen ensi kevättä tai voi tulla jokin sairaus, jonka vuoksi ei pystykään.
Jos Ap haluat lähteä matkalle, valitse matkakohde ja ajankohta, kerro miehelle reissusuunnitelmastasi ja kysy, lähteekö hän mukaan. Jos ei lähde, menet yksin tai kysyt jotain kaveriasi mukaasi. Mutta älä odota, että hän sitoutuisi lähtemään joka vuosi kanssasi jonnekin reissuun. Realisti ei tee tuollaisia sitoumuksia, olipa mies tai nainen.
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tavannut aloittajan miehen kaltaisia naisia. Ei haluta muuttaa yhteen tai mitään muutakaan vakavampaa yli vuoden seurustelun jälkeen. Taitaa olla yleistyvä tapa sukupuoleen katsomatta.
M36
Kaikille avoliitto ei ole asia, jota 'kokeillaan' vaan vakava, pohdittu ja harkittu loppuelämän sitoumus. Silloin vuosi on lyhyt aika.
Tarkoitit kai avioliittoa. Eihan avoliitto nyt ole mikaan "loppuelaman sitoumus" valttamatta. Sehan on vaan sita, etta muutetaan kimppaan asumaan ja testaillaan etta miten se arki sujuu samasta osoitteesta. Sitten jos se sujuu, niin voi tarvittaessa tehda paatoksen avioliitosta. Ja jos ei suju niin pistetaan ne lusikat jakoon tai jatketaan suhdetta eri kampista.
Ihme kriteereja taalla kommenteissa, ei voisi sitoutua tyyppiin jolla on enemman kuin yksi av(i)oliitto takana...Mitvit. Kas kun ei pida olla neitsyt.
Montako kumppania saa olla miehella, etta viela sopii haneen sitoutua? Montako on liikaa ihmiselle, jonka mielesta kaksi avoliittoa on deal-breaker? Ja kuinka vanha lienet, taman "yksi avoliitto on maksimi" -kommentin kirjoittaja?
Avoliittoa tarkoitin ja etsin ja löysin miehen, joka suhtautui siihen samalla tavalla. Hänen panoistaan tai seurustelusuhteistaan en tiedä enkä ole kiinnostunut, mutta en voisi ottaa vakavasti ihmistä, joka on valmis muuttamaan saman katon alle "kokeeksi". Minä en olisi ollut valmis luopumaan omasta, rakkaasta kodistani ja hyvästä työpaikastani kokeillakseni, sujuuko arki yhdessä. Halusin ensin tietää (viettämällä paljon aikaa yhdessä) sujuuko arki ja haluammeko samoja asioita tulevaisuudelta ennen kuin olin valmis niistä luopumaan ja tein sen sillä mielellä, että uusi paikkakunta on loppuelämän kotipaikkakuntani ja uusi koti on loppuelämän kotini. Ja kuten sanottu, miehelläni oli sama periaate; avoliitto ei ole kokeilua vaan päätös, joka tehdään vasta, kun on riittävän pitkään tunnettu ja vietetty aikaa yhdessä.
No joo, kaikki eivat joudu luopumaan kodistaan tai tyostaan vain sen takia, etta muuttavat yhteen. Omassa tapauksessa siis mies muutti minun talooni, joka sijaitsee 400 metrin paassa mun tyopaikasta. :D
Miehella itsella ei ollut muuttoajankohtana toita, ja asui kimppakampassa. Eli miehelle muutos parempaan suuntaan, minulle myos kun mies oli koko ajan mun luona.
Ja toisaalta taas aika harvoin kai toisen kanssa yhteen muuttaminen tarkoittaa noin radikaaleja muutoksia, kai yleensa seurustelukumppanit on samalta paikkakunnalta? (Me ei kylla oltu.)
No anyway, hyva jos toimi teille noin. Itse taas olen sita tyyppia etten mittaa rakkauden maaraa ajallisesti tai tietyin "rituaalein" (kuten kihlat, avoliitto, avioliitto ym). Jos tuntuu hyvalta niin antaa menna vaan, silloin kun silta tuntuu! <3
Toisaalta taas ellei asu yhdessa niin mista sen tietaa sujuuko se arki..? Ei se ole arkea jos nahdaan vaan treffien merkeissa.
Jos mietin kaikkia elämäni aikana kokemiani parisuhteita, myös lyhyet (muutama kk) mukaan lukien, niin teini-iän poikaystävän ja ex-aviopuolisoni jälkeen ei ole tainnut olla kuin yksi poikaystävä samalta paikkakunnalta. Ja kuitenkin olen elänyt suurimman osan elämästäni Helsingissä ja eräässä toisessa suuressa yliopistokaupungissa.
Nykyisen avokin kanssa vietettiin ennen yhteen muuttoa yhdessä viikonloput, usein pitennettyinä niin että tein hänen luotaan perjantain tai maanantain etätyötä, sekä lomat. Hyvin tuli arkikin tutuksi.
Jos olisin rynnännyt saman katon alle tai kihloihin jokaisen sellaisen miehen kanssa, johon kuvittelin olevani ihastunut muutaman kuukauden tuntemisella, niin kihlauksia ja erilaisia liittoja olisi varmaan kertynyt enemmän kuin edesmenneellä Nykäsellä.
Ehka sa sitten olet sen tyyppinen ihminen, etta tarvitset useita vuosia yksinkertaisten paatosten tekoon, tai muuten paadyt tekemaan vaaria ratkaisuja.
Mulla on nyt 44-vuotiaana menossa kolmas "saman katon alla" asuminen. Eka oli ikavuosina 19-23, toinen 28-42 (taman maahan muutin puolen vuoden tuntemisen jalkeen), ja nyt siis tama kolmas 43-?
Ei mulle ainakaan kukaan ole tasta mitenkaan erityisesti silmiaan pyoritellyt.
Jatkan viela: mutta ma olenkin vahan semmoinen "juureton" tyyppi, home is where the heart is ja duunia saa aina riippumatta siita, missa asustelee. En oikein valita suvustani ja ystavat...no ne parhaat pysyy mukana riippumatta valimatkasta. Eli mua ei periaatteessa juuri koskaan mikaan pidattele tietyssa paikassa. (No joo nyt oma talo tietty vahan, mutta sen saa myytya tarvittaessa.)
Eli ymmarran kylla toisaalta etta jotkut ihmiset on vahemman spontaaneja ja varovaisempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tavannut aloittajan miehen kaltaisia naisia. Ei haluta muuttaa yhteen tai mitään muutakaan vakavampaa yli vuoden seurustelun jälkeen. Taitaa olla yleistyvä tapa sukupuoleen katsomatta.
M36
Kaikille avoliitto ei ole asia, jota 'kokeillaan' vaan vakava, pohdittu ja harkittu loppuelämän sitoumus. Silloin vuosi on lyhyt aika.
Tarkoitit kai avioliittoa. Eihan avoliitto nyt ole mikaan "loppuelaman sitoumus" valttamatta. Sehan on vaan sita, etta muutetaan kimppaan asumaan ja testaillaan etta miten se arki sujuu samasta osoitteesta. Sitten jos se sujuu, niin voi tarvittaessa tehda paatoksen avioliitosta. Ja jos ei suju niin pistetaan ne lusikat jakoon tai jatketaan suhdetta eri kampista.
Ihme kriteereja taalla kommenteissa, ei voisi sitoutua tyyppiin jolla on enemman kuin yksi av(i)oliitto takana...Mitvit. Kas kun ei pida olla neitsyt.
Montako kumppania saa olla miehella, etta viela sopii haneen sitoutua? Montako on liikaa ihmiselle, jonka mielesta kaksi avoliittoa on deal-breaker? Ja kuinka vanha lienet, taman "yksi avoliitto on maksimi" -kommentin kirjoittaja?
Avoliittoa tarkoitin ja etsin ja löysin miehen, joka suhtautui siihen samalla tavalla. Hänen panoistaan tai seurustelusuhteistaan en tiedä enkä ole kiinnostunut, mutta en voisi ottaa vakavasti ihmistä, joka on valmis muuttamaan saman katon alle "kokeeksi". Minä en olisi ollut valmis luopumaan omasta, rakkaasta kodistani ja hyvästä työpaikastani kokeillakseni, sujuuko arki yhdessä. Halusin ensin tietää (viettämällä paljon aikaa yhdessä) sujuuko arki ja haluammeko samoja asioita tulevaisuudelta ennen kuin olin valmis niistä luopumaan ja tein sen sillä mielellä, että uusi paikkakunta on loppuelämän kotipaikkakuntani ja uusi koti on loppuelämän kotini. Ja kuten sanottu, miehelläni oli sama periaate; avoliitto ei ole kokeilua vaan päätös, joka tehdään vasta, kun on riittävän pitkään tunnettu ja vietetty aikaa yhdessä.
No joo, kaikki eivat joudu luopumaan kodistaan tai tyostaan vain sen takia, etta muuttavat yhteen. Omassa tapauksessa siis mies muutti minun talooni, joka sijaitsee 400 metrin paassa mun tyopaikasta. :D
Miehella itsella ei ollut muuttoajankohtana toita, ja asui kimppakampassa. Eli miehelle muutos parempaan suuntaan, minulle myos kun mies oli koko ajan mun luona.
Ja toisaalta taas aika harvoin kai toisen kanssa yhteen muuttaminen tarkoittaa noin radikaaleja muutoksia, kai yleensa seurustelukumppanit on samalta paikkakunnalta? (Me ei kylla oltu.)
No anyway, hyva jos toimi teille noin. Itse taas olen sita tyyppia etten mittaa rakkauden maaraa ajallisesti tai tietyin "rituaalein" (kuten kihlat, avoliitto, avioliitto ym). Jos tuntuu hyvalta niin antaa menna vaan, silloin kun silta tuntuu! <3
Toisaalta taas ellei asu yhdessa niin mista sen tietaa sujuuko se arki..? Ei se ole arkea jos nahdaan vaan treffien merkeissa.
Jos mietin kaikkia elämäni aikana kokemiani parisuhteita, myös lyhyet (muutama kk) mukaan lukien, niin teini-iän poikaystävän ja ex-aviopuolisoni jälkeen ei ole tainnut olla kuin yksi poikaystävä samalta paikkakunnalta. Ja kuitenkin olen elänyt suurimman osan elämästäni Helsingissä ja eräässä toisessa suuressa yliopistokaupungissa.
Nykyisen avokin kanssa vietettiin ennen yhteen muuttoa yhdessä viikonloput, usein pitennettyinä niin että tein hänen luotaan perjantain tai maanantain etätyötä, sekä lomat. Hyvin tuli arkikin tutuksi.
Jos olisin rynnännyt saman katon alle tai kihloihin jokaisen sellaisen miehen kanssa, johon kuvittelin olevani ihastunut muutaman kuukauden tuntemisella, niin kihlauksia ja erilaisia liittoja olisi varmaan kertynyt enemmän kuin edesmenneellä Nykäsellä.
Ehka sa sitten olet sen tyyppinen ihminen, etta tarvitset useita vuosia yksinkertaisten paatosten tekoon, tai muuten paadyt tekemaan vaaria ratkaisuja.
Mulla on nyt 44-vuotiaana menossa kolmas "saman katon alla" asuminen. Eka oli ikavuosina 19-23, toinen 28-42 (taman maahan muutin puolen vuoden tuntemisen jalkeen), ja nyt siis tama kolmas 43-?
Ei mulle ainakaan kukaan ole tasta mitenkaan erityisesti silmiaan pyoritellyt.
Olen eri, mutta en tee hätiköityjä ratkaisuja. Jo pelkästään muuttaminen toisen kanssa saman katon alle vaatii vaivaa ja aiheuttaa kustannuksia. Pitää sopia, mitä tavaroita yhteiseen kotiin otetaan. Kumman sänky, kumman pesukone, kumman sohva jne. Oma koti pitää tyhjentää, mahdollisesti tehdä ainakin pintaremontti, etsiä vuokralaiset ja roudata ylimääräiset tavarat (siis ne, joita ei ota yhteiseen kotiin) jonnekin varastoon. Sitten varsinainen muutto, yhteisten kulujen rahoituksesta sopiminen, toisen rutiineihin sopeutuminen ja yhteisten kompromissien tekeminen. Jos homma ei toimikaan, on ensin saatava vuokralaiset pois asunnosta (Suomessa kestää noin 6kk, jos asunnon tarvitsee omaan käyttöönsä), sitten taas muutto, omat tavarat mukaan ja ne, jotka on säilytetty varastossa (josta on pitänyt koko ajan maksaa vuokraa), pitää hakea ja muuttaa takaisin omaan kotiinsa. Mä en muuta kenenkään kanssa saman katon alle ennenkuin suhteen alkuhuuma on ohi ja nähnyt, onko suhteella edes onnistumisen mahdollisuuksia.
Sama kokemus kuin ap. Mies tosin 5-kymppinen. Vaan häntä saa nyt ahdistaa aivan muut ihmiset.
Terapeuttini sanoi että mulla oli liian korkeat odotukset. Siis juurikin tätä että synttärilahja, naistenpäivänä muistaminen, yhteinen reissu (edes vttu Tukholmaan) - ei käy.
Asia on niin että kun itse vaan alentaa niitä odotuksia ei saa lopulta mitään. Mies taas odottaa sitä, että tämä muijahan ei vaadi mitään, ei tarvii ryhtyä mihinkään.
Itse totean näin jälkiviisaana, että miehellähän se ongelma on kun halusi 3 vuotta hengailla minun kanssa, eikä koskaan millään tavoin halunnut tyydyttää minua, päin vastoin aina vaan pettymys. Selvä psykohan se. Ei kukaan normaali tekisi niin. Lopulta se oli ihan arkisten asoitten ohareita, kuten naistenpäivän kahvitreffit, pesukoneen lainaamista. Se oli heippahei mun osalta koska itse tämä vätys ei olis uskaltanut sanoa mitään.
He is not just that into you. Dumppaa se. Näin se vaan menee. Se on helppoa sitten kun tajuat että hänessä se vika on eikä sinussa. Helpotus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tavannut aloittajan miehen kaltaisia naisia. Ei haluta muuttaa yhteen tai mitään muutakaan vakavampaa yli vuoden seurustelun jälkeen. Taitaa olla yleistyvä tapa sukupuoleen katsomatta.
M36
Kaikille avoliitto ei ole asia, jota 'kokeillaan' vaan vakava, pohdittu ja harkittu loppuelämän sitoumus. Silloin vuosi on lyhyt aika.
Tarkoitit kai avioliittoa. Eihan avoliitto nyt ole mikaan "loppuelaman sitoumus" valttamatta. Sehan on vaan sita, etta muutetaan kimppaan asumaan ja testaillaan etta miten se arki sujuu samasta osoitteesta. Sitten jos se sujuu, niin voi tarvittaessa tehda paatoksen avioliitosta. Ja jos ei suju niin pistetaan ne lusikat jakoon tai jatketaan suhdetta eri kampista.
Ihme kriteereja taalla kommenteissa, ei voisi sitoutua tyyppiin jolla on enemman kuin yksi av(i)oliitto takana...Mitvit. Kas kun ei pida olla neitsyt.
Montako kumppania saa olla miehella, etta viela sopii haneen sitoutua? Montako on liikaa ihmiselle, jonka mielesta kaksi avoliittoa on deal-breaker? Ja kuinka vanha lienet, taman "yksi avoliitto on maksimi" -kommentin kirjoittaja?
Avoliittoa tarkoitin ja etsin ja löysin miehen, joka suhtautui siihen samalla tavalla. Hänen panoistaan tai seurustelusuhteistaan en tiedä enkä ole kiinnostunut, mutta en voisi ottaa vakavasti ihmistä, joka on valmis muuttamaan saman katon alle "kokeeksi". Minä en olisi ollut valmis luopumaan omasta, rakkaasta kodistani ja hyvästä työpaikastani kokeillakseni, sujuuko arki yhdessä. Halusin ensin tietää (viettämällä paljon aikaa yhdessä) sujuuko arki ja haluammeko samoja asioita tulevaisuudelta ennen kuin olin valmis niistä luopumaan ja tein sen sillä mielellä, että uusi paikkakunta on loppuelämän kotipaikkakuntani ja uusi koti on loppuelämän kotini. Ja kuten sanottu, miehelläni oli sama periaate; avoliitto ei ole kokeilua vaan päätös, joka tehdään vasta, kun on riittävän pitkään tunnettu ja vietetty aikaa yhdessä.
No joo, kaikki eivat joudu luopumaan kodistaan tai tyostaan vain sen takia, etta muuttavat yhteen. Omassa tapauksessa siis mies muutti minun talooni, joka sijaitsee 400 metrin paassa mun tyopaikasta. :D
Miehella itsella ei ollut muuttoajankohtana toita, ja asui kimppakampassa. Eli miehelle muutos parempaan suuntaan, minulle myos kun mies oli koko ajan mun luona.
Ja toisaalta taas aika harvoin kai toisen kanssa yhteen muuttaminen tarkoittaa noin radikaaleja muutoksia, kai yleensa seurustelukumppanit on samalta paikkakunnalta? (Me ei kylla oltu.)
No anyway, hyva jos toimi teille noin. Itse taas olen sita tyyppia etten mittaa rakkauden maaraa ajallisesti tai tietyin "rituaalein" (kuten kihlat, avoliitto, avioliitto ym). Jos tuntuu hyvalta niin antaa menna vaan, silloin kun silta tuntuu! <3
Toisaalta taas ellei asu yhdessa niin mista sen tietaa sujuuko se arki..? Ei se ole arkea jos nahdaan vaan treffien merkeissa.
Jos mietin kaikkia elämäni aikana kokemiani parisuhteita, myös lyhyet (muutama kk) mukaan lukien, niin teini-iän poikaystävän ja ex-aviopuolisoni jälkeen ei ole tainnut olla kuin yksi poikaystävä samalta paikkakunnalta. Ja kuitenkin olen elänyt suurimman osan elämästäni Helsingissä ja eräässä toisessa suuressa yliopistokaupungissa.
Nykyisen avokin kanssa vietettiin ennen yhteen muuttoa yhdessä viikonloput, usein pitennettyinä niin että tein hänen luotaan perjantain tai maanantain etätyötä, sekä lomat. Hyvin tuli arkikin tutuksi.
Jos olisin rynnännyt saman katon alle tai kihloihin jokaisen sellaisen miehen kanssa, johon kuvittelin olevani ihastunut muutaman kuukauden tuntemisella, niin kihlauksia ja erilaisia liittoja olisi varmaan kertynyt enemmän kuin edesmenneellä Nykäsellä.
Ehka sa sitten olet sen tyyppinen ihminen, etta tarvitset useita vuosia yksinkertaisten paatosten tekoon, tai muuten paadyt tekemaan vaaria ratkaisuja.
Mulla on nyt 44-vuotiaana menossa kolmas "saman katon alla" asuminen. Eka oli ikavuosina 19-23, toinen 28-42 (taman maahan muutin puolen vuoden tuntemisen jalkeen), ja nyt siis tama kolmas 43-?
Ei mulle ainakaan kukaan ole tasta mitenkaan erityisesti silmiaan pyoritellyt.
Olen eri, mutta en tee hätiköityjä ratkaisuja. Jo pelkästään muuttaminen toisen kanssa saman katon alle vaatii vaivaa ja aiheuttaa kustannuksia. Pitää sopia, mitä tavaroita yhteiseen kotiin otetaan. Kumman sänky, kumman pesukone, kumman sohva jne. Oma koti pitää tyhjentää, mahdollisesti tehdä ainakin pintaremontti, etsiä vuokralaiset ja roudata ylimääräiset tavarat (siis ne, joita ei ota yhteiseen kotiin) jonnekin varastoon. Sitten varsinainen muutto, yhteisten kulujen rahoituksesta sopiminen, toisen rutiineihin sopeutuminen ja yhteisten kompromissien tekeminen. Jos homma ei toimikaan, on ensin saatava vuokralaiset pois asunnosta (Suomessa kestää noin 6kk, jos asunnon tarvitsee omaan käyttöönsä), sitten taas muutto, omat tavarat mukaan ja ne, jotka on säilytetty varastossa (josta on pitänyt koko ajan maksaa vuokraa), pitää hakea ja muuttaa takaisin omaan kotiinsa. Mä en muuta kenenkään kanssa saman katon alle ennenkuin suhteen alkuhuuma on ohi ja nähnyt, onko suhteella edes onnistumisen mahdollisuuksia.
Okei, ymmarran ettei voi olla kovin ex tempore -paatos jos tilanne on tosiaan tuo. Omalla kohdalla meni vahan eri lailla:
- eka muutto mutsin luota, elin abivuotta
- toka muutto, muutin eri maahan taas mutsin luota (kun siis palasin valissa kun eka suhde kariutui) ja omaisuutta oli tyyliin vaatteet ja viulu, sanoin duunin irti soittamalla pomolle eri maasta
- kolmas muutto: mies muutti mun ok-taloon, omaisuutta kaksi matkalaukullista ja muutama paistinpannu, ei toita
Sovitut rutiinit: mies hoitaa talon ja mina tienaan rahat.
Mua rupes vasyttamaan/ahdistamaan jo pelkka toi sun yllaolevan kommentin lukeminen, en varmaan muuttaisi ollenkaan noilla spekseilla vaan asuttais eri osoitteissa koko loppuelama...
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En miehenä ihan hirveästi nauti tai saa vaikka mielihyvää kylpyläreissulta tai vaikka yhteisestä illallisesta, tarpeeksi lujille joutuu jo töissä, kun kotia pääsee tekee mieli vain olla ja levähtää. Kyllä se on enemmän stressaavaa ja raskasta jos lomallakin joutuu lähtemään. Kotiäidit eivät usein ymmärrä että ainainen lähteminen ja meneminenkin väsyttää.
Aika janna. Mun mies taas nimenomaan nauttii kun saa pukea vahan paremmat paalle ja menna kahdestaan jonnekin ihanaan fine dining -ravintolaan. Nauttii myos viikonloppulomista eri kaupungeissa ja tietysti pidemmista rantalomista.
Ja niin nautin minakin.
Mika siina kodista poistumisessa on niin stressaavaa? Muuta kuin pukee, pakkaa ja lahtee?
Miten muuten kotona levahdat? Eiko ole helpompi syoda ravintolassa kuin laittaa oma ruoka ja sen jalkeen huolehtia tiskeista ym?
Ruoanlaittoon, syömiseen ja astioiden laittamiseen tiskikoneeseen menee vähemmän aikaa kuin ravintolaan ajamiseen ja parkkipaikan etsimiseen. Sitten pitäisi odotella että joku tulee ottamaan tilauksen vastaan, että ruoka valmistuu, että joku viimein suostuu tuomaan laskun jne...
Minä en ainakaan rentoudu moisesta. Tai rentoutuisin, jos aterian kanssa voisi juoda vaikka laadukasta olutta, mutta sitten sinne ravintolaan ei voikaan enää mennä autolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En miehenä ihan hirveästi nauti tai saa vaikka mielihyvää kylpyläreissulta tai vaikka yhteisestä illallisesta, tarpeeksi lujille joutuu jo töissä, kun kotia pääsee tekee mieli vain olla ja levähtää. Kyllä se on enemmän stressaavaa ja raskasta jos lomallakin joutuu lähtemään. Kotiäidit eivät usein ymmärrä että ainainen lähteminen ja meneminenkin väsyttää.
Aika janna. Mun mies taas nimenomaan nauttii kun saa pukea vahan paremmat paalle ja menna kahdestaan jonnekin ihanaan fine dining -ravintolaan. Nauttii myos viikonloppulomista eri kaupungeissa ja tietysti pidemmista rantalomista.
Ja niin nautin minakin.
Mika siina kodista poistumisessa on niin stressaavaa? Muuta kuin pukee, pakkaa ja lahtee?
Miten muuten kotona levahdat? Eiko ole helpompi syoda ravintolassa kuin laittaa oma ruoka ja sen jalkeen huolehtia tiskeista ym?
Ruoanlaittoon, syömiseen ja astioiden laittamiseen tiskikoneeseen menee vähemmän aikaa kuin ravintolaan ajamiseen ja parkkipaikan etsimiseen. Sitten pitäisi odotella että joku tulee ottamaan tilauksen vastaan, että ruoka valmistuu, että joku viimein suostuu tuomaan laskun jne...
Minä en ainakaan rentoudu moisesta. Tai rentoutuisin, jos aterian kanssa voisi juoda vaikka laadukasta olutta, mutta sitten sinne ravintolaan ei voikaan enää mennä autolla.
Huh. Onneksi on mies, joka tykkää syödä ulkona, matkustella, käydä elokuvissa ja paljon muutakin. Ja teki niitä asioita siis jo ennen tapaamistamme eli ei vain miellyttääkseni minua.
Minä en ole kokenut, että naisilla olisi mitään valtavia vaatimuksia. Enemmän ongelmaa on tullut siitä, ettei osata kommunikoida ja kertoa sitä, mitä oikeasti halutaan ja mitä pidetään tärkeänä, kunnes on liian myöhäistä ja ollaankin jo eroamassa ilman että asiaa olisi oikeasti käyty läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen kun lopettaa sen miehen hyysäämisen. Ei aikuista ihmistä tarvitse kouluttaa tai ajatella sen puolesta. Mies antaa itsestään sen verran kun sitä kiinnostaa ja se välittää.
Asia on juuri näin.
Jos mies ei halua edes keskustella yhteisestä tulevaisuudesta, ja ahdistuu jo joulusuunnitelmien tekemisestä, niin vetäisin omat johtopäätökset. En enää suunnittelisi mitään tuollaisen kanssa.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä eroa on seuraavilla tavoilla esittää sama asia?
"Nyt meidän Mikko vie ne roskat ulos" vs. "voisitko kulta viedä ne roskat?" Tässä tapauksessa nainen on päättänyt, että miehen tehtävä on roskien ulosvienti, eikä sitä saa enää sekuntiakaan viivyttää perheriidan välttämiseksi. Yllämainittu kohteliaampi versio aivan varmasti tehoaa paremmin.
"Muista, että lauantaina on Milja -tätini synttärit" vs. "kulta, onko sulla lauantaina muuta suunniteltua menoa vai tulisitko mun kanssani Milja -tädin synttäreille?"
Joidenkin naisten kohdalla toki sekä määräävään tai konditionaaliseen kysymykseen on "kyllä -vaihtoehto" ainoa hyväksytty vastaus, mutta se jälkimmäinen ottaa myös huomioon, että miehelläkin on elämä ja oikeus rentoutua vapaa-aikanaan. Hyvin monet suomalaisnaiset ovat tottuneet (ehkä alitajuisestikin) määräilyyn, painostamiseen ja siihen, että heidän ehdoillaan mennään.
Onneksi en elä enää tällaisen poispilatun prinsessan kanssa, eikä uuden suhteen kodissamme ole ahdistava vaan tasa-arvoinen ilmapiiri.
M50
Olisiko mahdollista, että mies oma-aloitteisesti veisi ne roskat, hoitais tiskin/pyykin/imuroinnin jne? Varsinkin jos taloudessa asutaan yhdessä. Kummankaan ei pitäisi joutua pyytämään tai varsinkaan käskemään. Sit jos jotain saakin tehdyksi niin mies odottaa siitä kiitosta ja suitsutusta, oletuksena on se että nainen hoitaa. Onko se oikein?
Hyvin monet suomalaismiehet ovat tottuneet ensin äidin hoitoon ja sen jälkeen kumppani hoitaa pyykit, siivouksen ja ruuan. Jos miehet osallistuisivat itsenäisesti edes omalta osaltaan, niin harvan täytyisi kuunnella sitä "määräilyä ja painostamista". Monella naisella on täysihoito miehessä ja sinkkuunnuttuaan työmäärä putoaa roimasti. Silti miehet mäkättävät seksin määrästä, nalkutuksesta, kavereiden kanssa olosta jne.Koska olet viimeksi pessyt omat kalsaris? Tiedätkö sä edes kuinka pesukoneenne toimii tai missä on puhtaat pyyhkeet ja liinavaatteet taloudessasi?
Mitä jos viikon ajan ottaisit hoidettavaksi talouden huollon, ruokahuollon, pyykit ja ostokset? Osaisitko?
Jaahas. Taas tämä, joka kyllästyi miehensä äitinä olemiseen
Kun hänen miehensä, niin kaikki muutkin miehet jne.
On kuitenkin aikaa kotitöiltä päivystää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En miehenä ihan hirveästi nauti tai saa vaikka mielihyvää kylpyläreissulta tai vaikka yhteisestä illallisesta, tarpeeksi lujille joutuu jo töissä, kun kotia pääsee tekee mieli vain olla ja levähtää. Kyllä se on enemmän stressaavaa ja raskasta jos lomallakin joutuu lähtemään. Kotiäidit eivät usein ymmärrä että ainainen lähteminen ja meneminenkin väsyttää.
Millaista yhteistä tekemistä ja yhteisiä lomanviettotapoja olet ehdottanut puolisollesi, kun hänen ehdotuksensa eivät kiinnosta sinua?
Mulle olisi jotenkin tosi stressaavaa, jos tarvitsisi erikseen miettiä vietetäänkö esim. joulut ja muut yhdessä vai erikseen, joudunko menemään yksin sukujuhliin, tai erikseen toivomaan mieheltä että lähtisi mukaan, asuisimme erillään tms. Tuo ei toimisi minun kohdallani, olisin mieluummin sinkku. Jos toista ihmistä rakastaa, eivät hänen tarpeensa ole "vaatimuksia", ne vaan kuuluvat yhteiseen elämään ihan selvänä asiana. Olemme molemmat tässä parisuhteessa ihan vapaasta tahdostamme, koska haluamme olla. En minäkään niitä sukujuhlia rakasta. Olen aika introvertti luonteeltani, joten en nauti ihmispaljoudesta sellaisten ihmisten keskellä joita en kunnolla tunne. Sitä suuremmalla syyllä mies ymmärtää että minua ei voi niihin yksin pakottaa menemään ja lähtee mukaan, ei siksi että hän rakastaisi ylettömästi jokseenkin etäistä sukuamme vaan tukeakseen minua. Koska hän tietää että minulta niihin osallistumista kuitenkin odotetaan ja jos hän ei ole paikalla, joudun vastaamaan kysymyksiin siitä missä hän on, onko hän kunnossa, onko parisuhteemme kunnossa, miten minä jakselen jne. Eli kieltäytymällä sosiaalisista velvollisuuksistaan hän tuottaisi minulle hankalan tilanteen.
Hän ei, yllättävää kyllä, halua tuottaa minulle ylimääräisiä vaikeuksia elämässä, enkä minä hänelle, joten pysymme toistemme tukena.
Mieheni myös ymmärtää että parisuhteessa, oli se millainen tahansa, toisen osapuolen tekemiset vaikuttavat aina toiseenkin. Voit siis olla "vapaa" ja "heittäytyä" jos toinen osapuoli sallii sen. Hyvä kumppani tietysti sallii, sopivassa määrin. Eli satunnaiset tyttöjen-ja poikien omat illat, kalastusreissut, harrastusviikonloput jne. pitäisi olla ihan okei, eikä niiden aiheuttaa mitään suurempaa draamaa. Jos omat menot menevät päällekkäin yhteisten menojen kanssa, oletus on että molemmat joustavat, automaattisesti ja pyytämättä, eli jos vaikka on ne *#¤%& sukujuhlat ja miehellä oma meno samalle päivälle, hän voi tulla juhliin lyhemmäksi aikaa tms. Eli kompromissi, niitähän parisuhde on täynnä. Etsitään yhdessä tapa jolla molemmat ovat tyytyväisiä. Sillä tavalla se parisuhde pysyy onnellisena.
Täytyy myös ymmärtää että kumppanilta ei voi pyytää sellaisia asioita joita hän ei pysty toteuttamaan. Jokainen rakastunut ja rakastava ihminen haluaa täyttää rakkaansa toiveet, ja jos se on alunperinkin mahdotonta, se ärsyttää pyynnön kuulijaa. Maslow'n tarvehierarkian mukaisesti perustarpeet täytetään ensin, ennen monimutkaisempia toiveita. Kannattaa siis tiedostaa että kumppani ei pysty keskustelemaan ulkomaanmatkasta tai pukeutumaan seksikkäästi jos häntä ei ole "huollettu" asianmukaisesti. Tässä kumppani pystyy tukemaan ja auttamaan, jotta yhteiseen päämäärään päästäisiin. Tämä myös toimii vuorovaikutteisesti eli sitä tuetaan, joka sillä hetkellä apua tarvitsee. Sitten kun toinen voi paremmin, hän ryhtyy pitämään huolta toisesta.
"Heitteille" ei voi parisuhteessa toista jättää. Itse en siihen edes pystyisi, enkä tahtoisi olla parisuhteessa ihmisen kanssa joka pystyy katselemaan vierestä minun huonoa oloani yrittämättä auttaa.
..jatkuu..
Sitten niihin "vaatimuksiin". Mikä on parisuhteessa liikaa vaadittu esim. kotitöiden/siisteyden suhteen ? Omien jälkiensä korjaaminen ja se ettei ainakaan itse aiheuta toiselle piittaamattomuudellaan ylimääräistä työtä ei ole puolet kotitöistä, mutta se on hyvä alku, minimimäärä vaivannäköä.
Totuus on se että kodin tulee olla järjestyksessä, vaatteiden puhtaita jne. Ei kai kukaan suostu elämään p**kan keskellä koko elämäänsä? Nuo ovat perusasioita, ei mitään älyttömiä "vaatimuksia" joita on mahdoton toteuttaa. Me suosimme siivouspäivää kerran viikossa, joka tehdään yksissä tuumin (kuten kaikki muukin). Muuten riittää omien jälkien korjaaminen tekemisen loputtua. Ja jos jostain koskaan pitää huomauttaa, sen voi tehdä lempeästi ja ystävällisesti, ei pilkallisesti toista loukaten. Jos joskus tulee satunnaisesti "äyskittyä", sitä pahoitellaan mahdollisimman pian ja runsaiden halausten ja suukkojen kera. Ja anteeksi on helppo antaa koska toiseen luottaa ja tietää että hän ei tahallaan aiheuta pahaa mieltä toiselle, koskaan.
Sanomattakin lienee selvää että sekä minusta että miehestäni pidetään parisuhteessa hyvää huolta, olemme tilanteeseen aika lailla tyytyväisiä ja seksiäkin harrastetaan usein, muutaman kerran viikossa. Seksimme on molempia osapuolia tyydyttävää ja kaikinpuolin hyvää, joten teemme sille myöskin tilaa vaikka molemmilla olisikin kiire. Jos seksielämämme olisi huonoa tai esim. mies olisi piittaamaton, kyllä sen varmaan saisi nopeasti kuihtumaan. Mutta mieheni on fiksu tapaus ja ymmärtää tekojensa seuraukset, joten hän ei anna minulle syytä "pihdata". Enkä sellaisesta tykkäisi itsekään koska silloin minä en myöskään saisi seksiä. Vähän miettimällä asiat ovat monesti paljon helpompia ja sujuvat kuin itsestään parisuhteessa. Eikä ketään riistetä.
Jos mies ei halua tehdä asioita niin ku nainen toivoo.Sillon ne on vaatimuksia.Kaikki mitä teemme pitäisi olla lähtösin vapaasta tahdosta.
Vierailija kirjoitti:
Jos mies ei halua tehdä asioita niin ku nainen toivoo.Sillon ne on vaatimuksia.Kaikki mitä teemme pitäisi olla lähtösin vapaasta tahdosta.
Jos oman kumppanin toiveet eivät merkitse mitään, sinkkuus on ihan validi vaihtoehto. Kukaan ei pakota olemaan parisuhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mies ei halua tehdä asioita niin ku nainen toivoo.Sillon ne on vaatimuksia.Kaikki mitä teemme pitäisi olla lähtösin vapaasta tahdosta.
Jos oman kumppanin toiveet eivät merkitse mitään, sinkkuus on ihan validi vaihtoehto. Kukaan ei pakota olemaan parisuhteessa.
Tämä on hyvä ohje myös ketjun aloittajalle, jota oman kumppanin toiveet eivät näytä kiinnostavan.
Alue: Aihe vapaa
Näinhän sen pitäisi mennä. Minä ainakin olisin hyvin tyytyväinen tällaiseen järjestelyyn, mutta olen ollut sellaisessakin parisuhteessa, missä kumppani on ottanut stressiä äitini syntymäpäivälahjasta ja mikään ehdottamani ei kelvannut hänelle ja kun monen tunnin etsinnän jälkeen löydettiin hänelle kelpaava lahja, niin se olisi maksanut 500 euroa, joka tietenkin olisi jäänyt minun maksettavaksi, koska olihan kyseessä minun äitini. Tästähän syntyi riita, jonka seurauksena ostin äidilleni itse valitsemani lahjan ja tämä ex ei osallistunut juhliin, koska häntä hävetti tämä n. 50 euron lahja josta tiesin itse äitini ilahtuvan. Exän mielestä tämäkin oli vain yksi osoitus minun jääräpäisyydestä ja joustamattomuudesta.