Miksi 80-luvulla duunari-isä pystyi yksi elättämään perheen, maksamaan auton ja omakotitalon?

Koska oikeasti 80-luvulla molemmat vanhemmat kävivät yleensä töissä, autot olivat yleensä yksinkertaisia ja vanhoja, ja niitä oli tavisperheissä vain yksi, moni duunari ajoi itäautoja, eli Ladoja ja Warreja. Talot olivat noin sadan neliön pieniä omakotitaloja tavallisilla ihmisillä, ja niissä oli yksi vessa jne. Ei juurikaan matkustelu, ihan rantaloma Välimerellä oli luksusta, edes rikkaat eivät käyneet kaukomatkoilla. Vaatteita oli paljon vähemmän kuin nykyään, ja niitä kierrätettiin, paljon.

Siis oikealla 80-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat köyhtyneet, ja asuntojen hinnat ovat karanneet paikallisesti käsistä. Asuntoja saa halvalla maalaiskunnista. Isoissa kaupungeissa asunnot ovat kalliimpia. Kaupungistuminen kiihtyy kaiken aikaa.

Myös elintaso ja kulutustottumukset ovat muuttuneet. Nykyään alempi keskiluokka elää samalla tavalla kuin rikkaat 70-80 -luvulla. Ei ennen ollut tällaista shoppailu- ja matkustelukulttuuria. Rahojen laittamisella pysyvämmänluotoisiin kohteisiin oli yleisempää.

Ihmiset ajattelivat myös tuolloin, ettei kaikkien ole pakko muuttaa Helsinkiin.

1970- ja 1980-lukua ei kannata sekoittaa keskenään. 1970-luvulla oli paljon kauppoja, joiden myyntiartikkelit olivat pitkälti ruisleipä, voi ja punainen maito. Pitsasta, kebabista tai mistään muustakaan ei ollut tietoakaan. Joku borssikeitto oli eksoottisuuden huipentuma.

1980-luvun loppupuolella kaikki tiesivät edelliset ruoat ja paljon muita. Suomi saavutti myös melkein Ruotsin BKT:n mittapuulla mitattuna. Espanjassa, Kreikassa, Turkissa ja Italiassa käytiin, lapsiperheetkin.

Kaupungillistuminen käynnistyi Suomessa 60-luvulla. Pääkohde ei ollut lähin maakuntakeskus Itä- tai Pohjois-Suomessa, vaan Helsinki, tai sitten Ruotsi. Helsinki oli törkeän kallis paikka asua jo 80-luvulla, kunnes sitten tuli se kuuluisa 90-luvun lama, ja asuntojen hinnoista sipaistiin kerralla pois -50%.

Suomen hallitus ja liike-elämä ovat ottaneet opiksi edellisestä, ja Suomessa on ollut maailman pisin nousujohteinen arvonkehitys käynnissä. Resepti on simppeli; pidä aina huoli siitä, että tarjonta ei koskaan ylitä kysyntää. Rakennusliikkeet lopettavat heti rakentamisen ja kaupunki rakennusoikeuksien myöntämisen, kun kysyntä vähenee. Siinä saa jäädä vaikka puolivalmiit asunnot rakennusmailla seisomaan tyhjillään, kun odotetaan parempaa hetkeä myynnille.

Ei kyllä ollut normaalia, eikä yhdenkään naisen tai miehen palkalla perhettä elätetty, vaikka perheet asuivat ahtaasti eli kaksiosssa saattoi asua lapsiperhe. Silloinhan oli todella vähän vuokra-asuntoja. Meillä oli 52m2 kaksio ja yksi lapsi. Moni eli vielä huonommin.

Mun vanhemmilla oli keskisuuri rakennusliike ja olin kirjanpitäjänä ja palkka oli jotain päälle 5000 mk eli alle tuhat euroa ja työnjohto (rakennysinsinööri) sai palkkaa 10.000€ eli n. 1500€.

Palkkataso Suomessa nousi 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa.

Ja 80-luku jakautuu kahteen osaan eli alku elettiin melko vaatimattomasti, mutta kun pankkimaailma vapautui ja alkoi muutaman vuoden raju noususuhdanne, niin velkarahaa sai kaikkialta, mutta sieltä tultiinkin ryminällä alas joskus v. 89-90 jopa pankkeja meni konkurssiin ja tuli roskapankki, johon osa pankin asiakkaista siirtyi.

Vierailija kirjoitti:

Koska oikeasti 80-luvulla molemmat vanhemmat kävivät yleensä töissä, autot olivat yleensä yksinkertaisia ja vanhoja, ja niitä oli tavisperheissä vain yksi, moni duunari ajoi itäautoja, eli Ladoja ja Warreja. Talot olivat noin sadan neliön pieniä omakotitaloja tavallisilla ihmisillä, ja niissä oli yksi vessa jne. Ei juurikaan matkustelu, ihan rantaloma Välimerellä oli luksusta, edes rikkaat eivät käyneet kaukomatkoilla. Vaatteita oli paljon vähemmän kuin nykyään, ja niitä kierrätettiin, paljon.

Siis oikealla 80-luvulla.

Lada oli vitsi jo 80-luvulla ja kuin huutomerkki muiden autojen joukossa. Suurin osa kansasta ajoi japsiautoilla, kuten Datsunilla, Nissanilla, Mitsubishillä, Toyotalla tai mitä näitä nyt onkaan. Volvoja ja Saabeja näkyi myös paljon liikenteessä.

Merkkivaatteita, kuten Lacostea, Leviksiä, Poloa ja muita näkyi suomalaisten päällä. Suomessa oli tuolloin myös omaa vaatetuotantoa, kuten Micmac.

Vierailija kirjoitti:

Koska oikeasti 80-luvulla molemmat vanhemmat kävivät yleensä töissä, autot olivat yleensä yksinkertaisia ja vanhoja, ja niitä oli tavisperheissä vain yksi, moni duunari ajoi itäautoja, eli Ladoja ja Warreja. Talot olivat noin sadan neliön pieniä omakotitaloja tavallisilla ihmisillä, ja niissä oli yksi vessa jne. Ei juurikaan matkustelu, ihan rantaloma Välimerellä oli luksusta, edes rikkaat eivät käyneet kaukomatkoilla. Vaatteita oli paljon vähemmän kuin nykyään, ja niitä kierrätettiin, paljon.

Siis oikealla 80-luvulla.

Jos perheessä oli lapsia, niin usein jompi kumpi vanhempi oli usein kotona, kunnes lapsi täytti 3v. koska kunnallinen päivähoito-oikeus tuli lakiin yli 3v

v. 1984 ja alle 3v v. 1996 ja päiväkodeista oli huutava pula ja kotiapulaisia vaikea saada eli lähes poikkeuksetta jompi kumpi vanhempi oli kotona, jos lapsia.

Suurin osa päiväkodeista on rakennettu 90-luvun lopussa ja 2000-luvulla. Ja päivähoito-oikeus tuli lakiin etuajassa, ilman että siihen olisi ollut valmiuksia eli päiväkoteja, niin lähes kaikki kunnat ja kaupungit maksoivat ylimääräistö kuntalisää/palveluseteliä, jotta lapset hoidettaisiin kotona 3v kun niitä päivähoitopaikkoja ei ollut. Jopa perhepäivähoitajaksi pääsi kuka tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska oikeasti 80-luvulla molemmat vanhemmat kävivät yleensä töissä, autot olivat yleensä yksinkertaisia ja vanhoja, ja niitä oli tavisperheissä vain yksi, moni duunari ajoi itäautoja, eli Ladoja ja Warreja. Talot olivat noin sadan neliön pieniä omakotitaloja tavallisilla ihmisillä, ja niissä oli yksi vessa jne. Ei juurikaan matkustelu, ihan rantaloma Välimerellä oli luksusta, edes rikkaat eivät käyneet kaukomatkoilla. Vaatteita oli paljon vähemmän kuin nykyään, ja niitä kierrätettiin, paljon.

Siis oikealla 80-luvulla.

Jos perheessä oli lapsia, niin usein jompi kumpi vanhempi oli usein kotona, kunnes lapsi täytti 3v. koska kunnallinen päivähoito-oikeus tuli lakiin yli 3v

v. 1984 ja alle 3v v. 1996 ja päiväkodeista oli huutava pula ja kotiapulaisia vaikea saada eli lähes poikkeuksetta jompi kumpi vanhempi oli kotona, jos lapsia.

Suurin osa päiväkodeista on rakennettu 90-luvun lopussa ja 2000-luvulla. Ja päivähoito-oikeus tuli lakiin etuajassa, ilman että siihen olisi ollut valmiuksia eli päiväkoteja, niin lähes kaikki kunnat ja kaupungit maksoivat ylimääräistö kuntalisää/palveluseteliä, jotta lapset hoidettaisiin kotona 3v kun niitä päivähoitopaikkoja ei ollut. Jopa perhepäivähoitajaksi pääsi kuka tahansa.

Ihan pieleen meni. Kunnallinen päivähoito-oikeus tuli ensin 80-luvun lopulla alle 3-vuotiaille ja vasta 90-luvulla 3-6 -vuotiaille lapsille. Kotihoidontuki tuli samaan aikaan kun alle 3-vuotiaiden subjektiivinen päivähoito-oikeus. Sitä ennen ei ollut mitään tukia kotihoitoon.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus kaikille lapsille toteutui 1990-luvun alussa. Sitä ennen se koski vain alle 3-vuotiaita.

Nyt olet ap. ymmärtänyt väärin, ei todella 80-luvulla eletty miehen palkalla ja muistelet aikaa 1984-1989 jolloin moni nainen jäi työstä kotiin ja ryhtyi perhepäivähoitaksi tai hoiti lapsensa itse. Kunnallinen päivähoito-oikeus tuli v 84 ja moni perhe piti kiinni oikeudestaan ja sanoi lastenhoitajansa tai yksityisen työsopimuksen irti, joka usein vei puolet naisen palkasta.

Ja pienipalkkaisessa työssä ei enää kannattanut käydä, kun kaupungit/kunnat maksoivat runsaskätisesti kaupunkilisää ym. palkkioita, jotta lapset hoidetaan kotona, kun päiväkoteja oli todella vähän, eikä tilaa lapsille.

Mutta se oli vain välivaihe ja v 84 ja 90-luvulla päiväkoteja nousi kuin sieniä sateella, jonka jälkeen ylimääräisten tukien maksaminen lopetettiin.

Vierailija kirjoitti:

Nyt olet ap. ymmärtänyt väärin, ei todella 80-luvulla eletty miehen palkalla ja muistelet aikaa 1984-1989 jolloin moni nainen jäi työstä kotiin ja ryhtyi perhepäivähoitaksi tai hoiti lapsensa itse. Kunnallinen päivähoito-oikeus tuli v 84 ja moni perhe piti kiinni oikeudestaan ja sanoi lastenhoitajansa tai yksityisen työsopimuksen irti, joka usein vei puolet naisen palkasta.

Ja pienipalkkaisessa työssä ei enää kannattanut käydä, kun kaupungit/kunnat maksoivat runsaskätisesti kaupunkilisää ym. palkkioita, jotta lapset hoidetaan kotona, kun päiväkoteja oli todella vähän, eikä tilaa lapsille.

Mutta se oli vain välivaihe ja v 84 ja 90-luvulla päiväkoteja nousi kuin sieniä sateella, jonka jälkeen ylimääräisten tukien maksaminen lopetettiin.

Kunnallinen päivähoito kaikille toteutui kyllä vasta 1990-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Markka-aikana (80-luvulla) oli ihan normaalia, että perheen äiti oli lasten kanssa kotona ja vain isä kävi töissä.

Silti duunarikin pystyi silloin yksin elättämään perheensä, maksamaan omakotitalon ja auton. Työttömyyttä ei silloin juuri tunnettu.

Nyt euroaikana monissa perheissä molemmat vanhemmat käyvät töissä, asutaan betoniyksiössä ilman autoa ja iltaisin seistään leipäjonossa. Verotus ja maksut nousevat vuosi vuodelta. Silti yhteiskunnan rahat on loppu ja ihmisetkin jo velkaantuvat.

.

En tiedä, millä eliittialueella ap on kasarinsa viettänyt, mutta meidän duunariomakotitaloalueella vain yhden perheen äiti oli kotirouva ja hänenkin miehensä oli tehtaalla henkilöstöpäällikkö ja hänkin siirtyi kasarin puolivälin tienoilla työelämään.

Muutimme 60-luvun puolivälissä omaan uuteen hartiapankilla rakennettuun omakotitaloon. Alue oli pienen teollisuuskaupungin suurimman työantajan työntekijöille tarkoitettu. Parin perheen isä oli työnjohdollisissa tehtävissä, muut tavallisia duunareita. Alkuun parin perheen vaimot hoitivat lapsia kotonaan jonkunlaisina perhepäivähoitajina, tosin silloin kaiketi ihan yksityisesti ja pari oli ihan vaan kotirouvia. 70-luvulle tultaessa kun alueen lapset tuli kouluikään tämäkin tarve poistui ja nämäkin rouvat siirtyivät työelämään ja vain yksi rouva jäi ihan oikeaksi kotirouvaksi. 80-luvun puolivälissä sitten tämä viimeinenkin kotirouva siirtyi työelämään ja näin ei kyseisellä omakotialueella ollut enää ainoatakaan kotirouvaa.

Mitä 80-luvun työllisyyteen ja työttömyyteen tulee, niin 80-luvun alkupuoli oli sen suhteen täysin erilainen, kuin loppupuoli. 80-luvun alussa itsekin koin konkreettisesti työttömyyden, ainoan kerran elämässäni. 80-luvun loppupuolella, kun rahmarkkinat vaputuivat, ylikuumeni myös työmarkkinat ja eletiin hetken aikaa täytyöllisyyden aikaa, joka sitten loppui kuin seinää 90-luvun alun lamaan.

AP:n ajatukset osuvat mielestäni paljon paremmin 50- ja 60-luvulle. Äiti oli kotiompelija ja isä autonkuljettaja. &0-luvulla verotus kiristy niin paljon, että äiti lopetti ompelun ja oli kotona. Asuimme ahtaasti omakotitalon alakerrassa. Yläkerrassa oli vuokralainen. Mukavuuksia oli ahdas vessa eteisen nurkassa, kaasulla toimiva lämminvesiboileri ja kaasuhella ja sauna pihalla sekä uunilämmitys talossa.

Perunat ja juurikasvit sekä viinimarjat saatiin omasta puutarhasta. Lisäksi käytiin perheen voimin syksyisin marjassa ja sienessä. Ei meillä puutetta ollut eikä nälkää nähty. Onneksi meitä lapsia oli vain kaksi. Mutta ei irtonaista rahaa kyllä ollut, toisaalta vaatimustasokin oli aivan erilainen kuin tänään. Ei tullut edes mieleeni vaatia jatkuvasti jotakin uutta.

Onneksi äiti oli taitava ompelija ja käsityöihminen, joten me lapset kuljimme ehjissä siisteissä vaatteissa. Ja kun olen sattumoisin syntynyt kädentaitajien sukuun, niin jo varsin varhain erilaiset käsityöt alkoivat kiinnostaa. Ensimmäiset monosukat neuloin jo ensimmäisellä luokalla. Koulussa tosin tuherrettiin yhtä patalappuakin tuntikausia.

Mutta sieltä vaatimattomista oloista on ponnistanut oma sukupolveni. Monet pääsivät jopa oppikouluun, vaikka kaikki materiaalit oli itse hankittava eikä aina ollut saatavilla käytettyjä oppikirjoja. Ja lisäksi tuli vielä lukukausimaksu, sillä meidän koulu ei ollut kunnallinen. Jos ruokaa oli tarjolla, oli sekin maksullista. Aina ei ollut, oli vain eväät.

Vierailija kirjoitti:

Subjektiivinen päivähoito-oikeus kaikille lapsille toteutui 1990-luvun alussa. Sitä ennen se koski vain alle 3-vuotiaita.

Lapsi syntyi keväällä -88 eli oli tarhaiässä noin -89 alussa. Silloin ei todellakaan irronnut kunnallista tarhapaikkaa. Jouduttiin muodollisesti kirjaamaan itsemme asumuseroon, jotta äiti sai lapselleen tarhapaikan. Päiväkotimaksu oli myös suhteellisen korkea (ylin maksuluokka). Päiväkotitilanne on aivan oleellisesti parantunut.

Vierailija kirjoitti:

Taloille ei ollut niin kovia rakennusmääräyksiä kuin nykyään -> halvempaa

Taloja rakennettiin itse ja talkoovoimaa oli mukana -> halvempaa

Viihdykkeeksi rankan työn päälle riitti kännit pe-iltana -> nyt pitää olla elektroniikkaa, digitaalisia palveluja, harrastuksia ja ulkomaanmatkoja joka vuosi

Lastentarvikkeiden turvallisuusmääräyksiä ei ollut -> nykyään vaunut, rattaat, turvaistuimet jne maksaa hunajaa

Eli nykyään kaikki on kalliimpaa ja ihmiset vaativat enemmän "peruselämältä", silloin oli toisin

Säätelyä ja kaikenlaista turhaa byrokratiaa oli paljon vähemmän. Vaikka silloin tietty tuntui, että sitä oli paljon. Nyt sitä vain on järjettömästi, kiitos pitkälti EUn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Subjektiivinen päivähoito-oikeus kaikille lapsille toteutui 1990-luvun alussa. Sitä ennen se koski vain alle 3-vuotiaita.

Lapsi syntyi keväällä -88 eli oli tarhaiässä noin -89 alussa. Silloin ei todellakaan irronnut kunnallista tarhapaikkaa. Jouduttiin muodollisesti kirjaamaan itsemme asumuseroon, jotta äiti sai lapselleen tarhapaikan. Päiväkotimaksu oli myös suhteellisen korkea (ylin maksuluokka). Päiväkotitilanne on aivan oleellisesti parantunut.

Alle 3-vuotiaiden subjektiivinen päivähoito-oikeus tuli voimaan 1990 (tarkistin googlaamalla) ja 3-6 -vuotiaiden pari vuotta myöhemmin. Eli koko 80-luvun ajan kunnallisen hoitopaikan saaminen oli vaikeaa.

No meillä oli vähän tommonen tilanne. Isä oli Teknillisen opiston eli tekun käynyt, ja oli töissä VR:llä. Äiti oli iltapäiväkerhon pitäjä, työaika oli 12-16 ja kesät oli lomautettuna. Äidin palkka oli tosi pieni, eikä isälläkään kaksinen liksa ollut mutta paikkasi sitä tekemällä reissuhommia eli ottamalla semmoisia töitä, jossa rataa lähdettiin rakentamaan / korjaamaan jonnekin korpeen ja sai täydet päivärahat ja km-korvaukset. Elämä oli SÄÄSTÄMISTÄ. Puhe pyöri rahan ympärillä: onko siihen ja siihen varaa, missä voidaan säästää, mistä saa halvimmalla. Aivan kaikki ostettiin halvalla tai tehtiin itse. Omakotitalo oli kunnia-asia, isäni rakensi sen itse ja säästi minkä pystyi. Talo nousi osin hartiapankilla ja suku auttoi minkä pystyi: serkku veti sähköt, siskon mies oli aputimpuri, puut saatiin sopuhintaan sedän metsästä ja niin edelleen.

Ikinä ei lapset saaneet sitä mitä halusivat, siis ei muodikkaita paitoja, tietyn merkkistä reppua... harrastukset oli ilmaisia.

Mutta isot puitteet piti olla kunnossa, siis se omakotitalo piti saada ja edes ns. keskitasoinen auto, ei mitään Ladaa vaan tyyliin Ford tai Mazda tai Saab.

Ei ollut ulkomaan matkoja. Me reissattiin Suomessa parina kesänä ja yövyttiin teltassa.

Asuntolaina otettiin tarkoituksella tosi lyhyellä laina-ajalla jotta talo olisi oma mahd pian ja sitä sitten hampaat irvessä lyhennettiin hullun kiilto silmissä isoilla kk-erillä.

Töitä oli koko Suomessa, myös maaseudulla, jossa kustannukset ja tontit oli halpoja.

Äiti kävi töissä sairaalassa, isä raksalla. Yksi auto oli Volvo ja toinen Lada. Omakotitalo, jossa 1 vessa, keittiö, olohuone, kylppäri ja 2 makuuhuonetta. Ruoka vain perusruokaa, perunat omasta pellosta, omenoista hillot, metsästä sienet ja marjat. Ulkomaille kerran 10 vuodessa. 1 vanha telkka, josta näkyi 3 kanavaa. Vaatteita oli vähän ja ne pidettiin loppuun. Kenkiä oli kolmet per henkilö. Herkkuja kerran viikossa, sekin itseleivottua. Ei viikkorahaa. Ei hengattu kaupungissa. Ei käyty konserteissa, teatterissa, ravintoloissa, baareissa. Kirjat ja lehdet kirjastosta. Leluja oli vähän. Tietokone tuli 90-luvulla.

Eli ei ne isot tulot, vaan pienet menot.

Asuntorahoitus oli paljon niukempaa, etenkin vuosikymmenen alkupuolella. Lainaa sai muistaakseni max 50% asunnon hinnasta. Korot olivat kiinteitä ja huomattavan matalia suhteessa inflaatioon. Tyypillinen asuntolainan lyhennysaika oli 10 vuotta.

Veroilla rakennettiin yhteiskunnan palveluita. Nyt maksetaan veroja, mutta palveluita yksityistetään, jolloin niistäkin pitää maksaa.

monen käytäjän netflix ja spotify, laajakaista kaapeli-tv:n kautta, 4 x 4G rajaton liittymä ja kaapeli-tv:n maksullinen kanavapaketti (esim. urheilu) niin kyllä noihinkin jo aika monta euroa kuussa menee.

Kuntosalimaksut jne ...

80-luvulla moni kuntoilija ei ostanut koko ajan uusia tekstiilejä ja lenkkareita. Käytiin uimahallin kuntosalissa jne...

Sote taisi olla silloin ihan yhtä levällään kuin nyt. Ainakin meille oli täysin selvää, että syntyville lapsille piti ehdottomasti ottaa sairausvakuutus. Vakuutuksen vuosimaksukin oli aivan naurettavan halpa ja kattoi alkuvuosina myös matkakulut lääkäriin.

Vanhemmilla oli työterveyshuolto, mutta jo silloin pidettiin terveyskeskusta enemmän arvauskeskuksena, jossa kaiken huipuksi oli aivan hemmetinmoiset jonot.