Lue keskustelun säännöt.
Millaista ajattelit lapsiperhe-elämänne olevan, kun teillä ei ollut vielä lapsia?
Tuliko jotain yllätyksenä vastaan? Oliko kuvitelmat realistisia vai hattarakuvia?
Kommentit (277)
Mulla oli jokin epärealistinen kuvitelma siitä, että noin vuoden ikäisenä lapsi osaa jo paljon ja sitten on helppoa. En tiedä, mistä olin saanut sen ajatuksen. Kuvittelin, että lapsi syö itse, kävelee ja ymmärtää. Huh, huh... No, selväksi kävi, että vuoden ikäisenä taaperot ovat pahimmillaan, kävelevät ja pääsevät joka paikkaan, mutta ovat ihan järkeä vailla. Syöminen oli yhtä taistelua ja parivuotiaana sitten kaikki muukin. Nyt ovat teinejä ja alkaa helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein tiedä mitä odotin etukäteen, mutta todella helpolla olemme päässeet ainakin ensimmäiset 15 vuotta. Raskaaksi tulin käytännössä heti, kolme kertaa. Raskauksissa ei ollut mitään ongelmia. Synnytykset olivat helppoja ja nopeita. Yksikään lapsista ei ole valvottanut lapsena. Kenelläkään ei ole ollut sen ihmeellisempää uhmaikää. Lasten kanssa on aina voinut mennä minne vaan. Vanhin on nyt teini eikä mitään ongelmia hänenkään kanssa. Nuorimmalla vähän ongelmia oppimisen kanssa koulussa, mutta ei mitään mitään suurempaa ongelmaa. Sukulaiset ja tuttavat pitävät meidän lapsia "enkeleinä". Tottakai joskus jotain vääntöä ja kärhämää on, mutta yleisiä nettikeskustelujen ongelmia en tunnista lainkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama, intovertin painajainen puistot, kerhot yms.
=introvertin
Introvertin vastakohta pitäis kyllä olla INTOvertti :)
Yllätyin ehkä siitä, miten joka paikassa äidiltä tunnutaan odottavan yhtä sun toista kun taas isän rooli näyttäytyy monin tavoin rennompana.
Meillä molemmat kyllä tekevät osansa ja ymmärrystä löytyy puolin ja toisin myös sille, ettei aina jaksa revetä joka paikkaan.
Kuitenkin ärsyttää, kuinka tämä alkaa jo päiväkodissa: isälle hymistellään, äidille kerrotaan ne mahdolliset ongelmat. Äitinä sitä on se, jolle soitetan lapsen yskästä, vaikka itse olisit 200km päässä työasioilla ja isä viettämässä vapaita kotona. Nämä oletukset kumpuaa myös osin suvulta, mikä on välillä melkoisen rasittavaa.
Minulla ja miehelläni ei ole lapsia, eikä ole suunnitelmissa niitä ihan heti yrittääkään. Ei ehkä ikinä. Itse olen nyt 33,5-vuotias ja mieheni lähes 8 vuotta vanhempi. Olemme kuitenkin keskustelleet siitä, miten lapset muuttaisivat elämäämme.
1. Emme ehkä voisi pidemmällä aikavälillä asua nykyisessä kodissamme. Tämä ei ole lapsiperheen koti. Vaikka neliöt riittäisivät kolmihenkiselle perheelle, asunto on liian epäkäytännöllinen. Eteinen ja kylpyhuone ovat pieniä, mitä pidän pikkulapsiarjen kannalta haasteena. Lisäksi kolmiossamme on vain yksi makuuhuone. Toisen makuuhuoneen saisi toteutettua, mutta se vaatisi remontointia.
2. Elämäntapamme muuttuisi. Emme nukkuisi lauantaisin tai sunnuntaisin pitkälle aamupäivään, vaan toinen meistä nousisi, kun lapsi herää. Muutenkin elämän spontaanius muuttaisi muotoaan. Lapsi tarvitsee rutiineja ja ennustettavuutta. Emme voisi hetken mielijohteesta lähteä ulos syömään tai viikonloppulomalle. Järjestelyä ja ennakoimista tarvittaisiin enemmän. Lapsen kanssa ulkona syöminen tai matkustaminen olisi myös kalliimpaa.
3. Lapsi olisi täysi arvoitus. Kukaan ei voi ennalta tietää, millaisen lapsen saa. Tämä mietityttää minua ehdottomasti eniten. Millainen temperamentti lapsella olisi? Olisiko lapsi terve? Miten osaisimme tukea lasta leikkitaidoissa, kaverisuhteissa ja elämässä niin, että hän löytäisi oman paikkansa ja pärjäisi maailmassa...
Ajattelen, että lapsiperheen arki on täynnä haasteita, iloa, onnea ja vanhempiin kohdistuvia vaatimuksia, jotka jatkuvat lapsen syntymästä elämän loppuun asti muuttaen jatkuvasti muotoaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yllätyin ehkä siitä, miten joka paikassa äidiltä tunnutaan odottavan yhtä sun toista kun taas isän rooli näyttäytyy monin tavoin rennompana.
Meillä molemmat kyllä tekevät osansa ja ymmärrystä löytyy puolin ja toisin myös sille, ettei aina jaksa revetä joka paikkaan.
Kuitenkin ärsyttää, kuinka tämä alkaa jo päiväkodissa: isälle hymistellään, äidille kerrotaan ne mahdolliset ongelmat. Äitinä sitä on se, jolle soitetan lapsen yskästä, vaikka itse olisit 200km päässä työasioilla ja isä viettämässä vapaita kotona. Nämä oletukset kumpuaa myös osin suvulta, mikä on välillä melkoisen rasittavaa.
Päiväkotiin voi ilmoittaa ensisijaisen vanhemman. Siellä, missä itse olen töissä, vanhemmilta kysytään, kummalle soitetaan ensin. 85% heteronormatiivisista perheistä, joissa on isä ja äiti, ilmoittaa ensisijaiseksi vanhemmaksi äidin. Mietin hyvin paljon, miksi näin on vuonna 2019. Toisaalta joukossa on hyvin aktiivisia isiä, joille voi yhtälailla kertoa lapsen mahdollisista ongelmista ja huolen aiheista. Ja jos en saa ensisijaista vanhempaa soittamalla kiinni, soitan kyllä reippaasti sille toiselle. Jos lapsella on kaksi henkisesti ja fyysisesti täysikykyistä huoltajaa, molempia pitää voida lähestyä. Tämän kirjoitti varhaiskasvatuksen opettaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Jos lapsella on kaksi henkisesti ja fyysisesti täysikykyistä huoltajaa, molempia pitää voida lähestyä." (postaus nro 87)
...eli ihan kui lystää! Hoitaja ei kerro ongelmista ellei huvita, koska pelkkä huoltajuus ei muka riitä. Törkeää...
Minä odotin rankkas ja vaikeaa aikaa ainakin ekat vuodet. Mutta olikin helppoa ja hauskaa. Ihan Ihmeellistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies lupasi hoitaa osuutensa, koska halusi lapsia. Todellisuudessa valvoin vuosia putkeen, koska mies osoittautui väkivaltaiseksi kun hänen uniaan häirittiin. Lisäksi ei ollut puhettakaan että hänellä olisi ollut mitään vastuuta mistään ja kaikki työ jäi minulle. Eli totaalinen pettymys. Kahta lastani toki rakastan, mutta mies sai kenkää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulin lapsiperhe-elämän olevan kamalaa. Kaikki puhuvat vain rankkuudesta, unettomuudesta ja muista negatiivisista asioista. Harva kertoo perhe-elämän hyvistä puolista. Vauvavuodet olivat ihania, ei univelkaa. Iloiset lapset, jotka ovat mahtavaa seuraa.
Se myös yllätti, kuinka sosiaalista pikkulapsivaihe on. Omat lapset ovat sosiaalisia, joten kokoajan löydetään leikkikavereita ja puistoissa, asuinalueella ja päiväkodissa täytyy tietenkin jutella vanhempienkin kanssa jonkun verran. Uusia tuttavuuksia tullut paljon lasten myötä.
Teillä on ollut hyvä, jopa "tuuria" kun ei ole ollut univelkaa. Luultavasti univelkaisuus vaikuttaa niin paljon koko vauva-aikaan.
Mä taas luin kaikkialta miten ihanaa on vauva-aika ja pikkulapsiaika, lapsiperhe-elämä. Missään ei ollut mitään mainintaa että voisi olla rankkaakin. Minä koin rankkana sekä vauva- että pikkulapsi-ajat. Nyt kun lapsemme ovat teinejä, on tosi helppoa verrattuna noihin aikoihin. <3
Mulla sama. Luin vauvan tuoksusta ja tuhinasta ja että vauva nukkuu suuren osan vuorokaudesta. Nukkui kyllä, jos pidettiin sylissä tai vieressä, mutta ei välttämättä silloin kun me vanhemmat olisimme nukkuneet. Minäkin koin teini-iän helpommaksi kuin vauva-ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En olettanut, että äiti on äiti. Ihan sama miten 50-50 menee hoitaminen ja säätäminen niin mä oon The Äiti. Kuopus on 5v ja hänen ensimmäinen ajatus aamulla on missä äiti. Hirveen kiva olla parasta ikinä, mutta ku mää joskus ottaisin sen tasa-arvon...
Suhteiden tiiviys yllätti. Koen etten ollut lapsena näin läheisissä ja avoimissa väleissä vanhempien kanssa, mitä itse nyt olen omien lasten kanssa.
En aavistanut kuinka monta keskustelua ja neuvolaa, hammaslääkäriä ja terveystarkastusta pitää yrittää sovittaa työpäivien päälle. Että joudun tekemään silmät ristissä iltoja töitä, jotta voin viedä lapsia oikomishoitoihin ja osallistua keskusteluihin.
En tiennyt että työpäivän jälkeen mun pitää käydä läpi Wilma että kenellä on pyöräretki, eväät ja mikä poikkeuksen poikkeus aikataulu koulua taas vaivaa. En tiennyt että lasten koulunkäynti vaatii multakin paukkuja.
Ihan tavallista ihanaa elämää perheenä.
Mies JA anoppi muuttui kusipäiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa. Sitä se olikin - olen suurin piirtein aina tiennyt haluavani lapsia, minulla ei myöskään ollut mitään kovin kummoisia harhoja siitä, millaista lapsiperheen arki olisi. Arkemme oli ihan tavallista - ja ihanaa. Nyt kun lapset alkavat olla aikuisia, muistelen välillä kaiholla niitä aikoja, kun he olivat pienempiä. Nytkin heidän kanssaan on ihanaa. Olen perheihminen, selkeästi :D
Yllätyin, miten vahvasti voi tuntea. Oma lapseni 4v. on esimerkiksi kova ikävöimään ja se riipivä tunne, kun tietää, että toinen ikävöi. Yllätyin, kuinka vaikeeta on nauttia omasta ajasta sillon, kun sitä saa. Ja tietenkin siitä rakkauden määrästä. Ennen lasta ajattelin, että kun vaan kasvatan sen niin ja näin, ei tuu ongelmia. Nyt ymmärrän, että vaikka kasvatuksella iso rooli tietenkin, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Olin varma, etten ikinä huuda lapselle tai menetä hermojani "tolla tavalla, kun toi äiti nyt kaupassa", mutta miten väärässä olinkaan. Nykyään oon oppinut, ettei kannata tuomita ketään :D
Just näin,
lasten isä vaan karjaisi yöllä, että pidä ne kitisevät lapset hiljaa, että hän saa nukkua, koska pitää mennä töihin. Niinhän minäkin lähdin töihin aamulla. Mies halusi niitä lapsia jo vuosia aiemmin kuin suostuin valmistuttuani.
Tavallaan meni kuten ajattelin. Ainoastaan yllätyksenä tuli miten kova on vanhemman huoli.
Mieheni kanssa puhuttiin, että kaksi lasta on hyvä. Itse kuitenkin voisin olla useammankin äiti. Onneksi ratkaisin asian ja työkseni hoidan muiden perheiden lapsia omassa kodissa eli kaivattua säpinää on!
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä vauvoista eikä heidän hoidosta, en ollut pidellut vauvaa edes sylissä ennen omaa vauvelia. Jotenkin sitä vaan oppi tarvittavan ja alkoi äidin vaistot heräämään.
Sama täällä! Joka päivä opin uutta esikoiseni kanssa.
Ehkä huvittavin vika-ajatus oli se, että vaipanvaihtaminen ja kakkavaipat ym. on todella vastenmielistä. Höpöhöpö, se on yksi lempipuuhani. :D Varsin terapeuttista tämän aktiivisen vauva-arjen hulinoissa.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ja miehelläni ei ole lapsia, eikä ole suunnitelmissa niitä ihan heti yrittääkään. Ei ehkä ikinä. Itse olen nyt 33,5-vuotias ja mieheni lähes 8 vuotta vanhempi. Olemme kuitenkin keskustelleet siitä, miten lapset muuttaisivat elämäämme.
1. Emme ehkä voisi pidemmällä aikavälillä asua nykyisessä kodissamme. Tämä ei ole lapsiperheen koti. Vaikka neliöt riittäisivät kolmihenkiselle perheelle, asunto on liian epäkäytännöllinen. Eteinen ja kylpyhuone ovat pieniä, mitä pidän pikkulapsiarjen kannalta haasteena. Lisäksi kolmiossamme on vain yksi makuuhuone. Toisen makuuhuoneen saisi toteutettua, mutta se vaatisi remontointia.
2. Elämäntapamme muuttuisi. Emme nukkuisi lauantaisin tai sunnuntaisin pitkälle aamupäivään, vaan toinen meistä nousisi, kun lapsi herää. Muutenkin elämän spontaanius muuttaisi muotoaan. Lapsi tarvitsee rutiineja ja ennustettavuutta. Emme voisi hetken mielijohteesta lähteä ulos syömään tai viikonloppulomalle. Järjestelyä ja ennakoimista tarvittaisiin enemmän. Lapsen kanssa ulkona syöminen tai matkustaminen olisi myös kalliimpaa.
3. Lapsi olisi täysi arvoitus. Kukaan ei voi ennalta tietää, millaisen lapsen saa. Tämä mietityttää minua ehdottomasti eniten. Millainen temperamentti lapsella olisi? Olisiko lapsi terve? Miten osaisimme tukea lasta leikkitaidoissa, kaverisuhteissa ja elämässä niin, että hän löytäisi oman paikkansa ja pärjäisi maailmassa...
Ajattelen, että lapsiperheen arki on täynnä haasteita, iloa, onnea ja vanhempiin kohdistuvia vaatimuksia, jotka jatkuvat lapsen syntymästä elämän loppuun asti muuttaen jatkuvasti muotoaan.
Ei se noin mene, jos lapsikin on aamu-uninen. Minä olen armoton illanvirkku ja aamuisin nukun 11:een. Niin tekivät molemmat vauvanikin. Iltaisin nukahtivat noin 23 ja aamulla nukuttiin koko väki 11:een. Mies vaan lähti töihin, emmekä me kuulleetkaan. Olin vielä kotona hoitamassa kaksivuotiaaksi nuorinta ja ihanan leppoisaa aikaa oli. Ainoa huolenaihe oli se, että ehditäänkö perhekerhoon, joka alkaa klo 12. Laitettiin herätyskello silloin. Vielä nytkin ovat samarytmisiä minun kanssani, eivätkä aamuvirkun isänsä.
En ollut ajatelellut enkä kuvitellut asiaa niin pitkälle. Yleensäkin elän elämää tässä hetkessä, enkä juurikaan mieti tulevaa. Ei tullut yllätyksiä, kun ei ollut mitään odotuksia. Kaikki kiva, mikä vastaan tulee, on pelkkää bonusta.