Millaista ajattelit lapsiperhe-elämänne olevan, kun teillä ei ollut vielä lapsia?

Vastaan 3,5 kk vauva-ajan kokemuksella.

Olin odottanut vauva-ajan olevan paljon rankempaa. Toki tätä aikaa on kestänyt vasta niin vähän aikaa, että moni asia voi muuttua ja eri kehitysvaiheet tuoda omat haasteensa! Mutta tähän asti kaikki on ollut kymmenen kertaa helpompaa kuin olin odottanut. Ei univelkaa (vauva herää syömään pari kertaa yössä, nostan rinnalle viereen ja nukahdan saman tien itse), ei terveysvaivoja yms. Vauva on tyytyväinen ja naurava palleroinen, oikea auringonsäde. Olin varautunut yövalvomisiin, koliikkiin jne.

Vastaan myös vauva-aikaan liittyen. Eniten on yllättänyt se kuinka kiinni vauva on äidissä ja äiti vauvassa, vaikka kuinka haluaisi miehen kanssa jakaa hoitovastuun 50/50. Pyrin antamaan miehelleni myös kahdenkeskeistä aikaa vauvan kanssa ja hän hoitaa töiden jälkeen vaipainvaihdot yms. tästä huolimatta vauva on minun sylissäni/minussa kiinni varmaan 90% ajasta jo ihan imetyksenkin takia. Myös imetyksen intensiivisyys yllätti. Ennen vauvaa en tiennyt, että jotkut vauvat, kuten meidän, voivat viettää rinnalla aikaa tuntikausia. Luulin, että Vauvan syövät noin 3 h välein, eivät 3 h putkeen.

Sellaista kuin ennen. 

Että verorahoilla olisi kustannettu kunnollinen koulu järkimatkan päästä, siellä lapset saisi kunnollista ruokaa. Oliis koulukirjat peruskoulun puolesta. Että verorahoilla saisi lapsille terveydenhuollon ja hammashuollon, että koulussa olisi kouluterkka.

Että Suomi ei olisi lastensuojelun ihmemaa jossa kytätään 24/7 ja kaikki vaatii äidiltä vielä vähän lisää.

Ehkä ohis, mutta mä odotan jo nyt taaperoikää vähän kauhulla. Meillä on todella helppo ja suloinen vauva ja elämä tuntuu tosi helpolta. Kun katsoo kavereidemme perhe-elämää, joilla on taapero niin se arki vaikuttaa paljon raskaammalta kuin vauva-aika. Miten ihmeessä sitä yhdistää työn, perhe-elämän, harrastukset ja jossain vaiheessa huolehtii vielä ystävyyssuhteistakin?

Minä en ymmärtänyt, miten rakkaiksi lapset minulle tulevat. Se rakkauden saaminen ja antaminen, sitä en osannut edes kuvitella. Myös huolen määrä, jota voi tuntea lapsen puolesta, yllätti.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ohis, mutta mä odotan jo nyt taaperoikää vähän kauhulla. Meillä on todella helppo ja suloinen vauva ja elämä tuntuu tosi helpolta. Kun katsoo kavereidemme perhe-elämää, joilla on taapero niin se arki vaikuttaa paljon raskaammalta kuin vauva-aika. Miten ihmeessä sitä yhdistää työn, perhe-elämän, harrastukset ja jossain vaiheessa huolehtii vielä ystävyyssuhteistakin?

Samaa oon miettinyt. Nyt jo ahdistaa se, että eihän sen lapsen kanssa paljoa ehdi olla pitkien työpäivien jälkeen. :( Itselleni liikunta on ollut aina tosi tärkeä asia elämässä, milloin sitä ehtii enää harrastaa? Puhumattakaan ystävien tapaamisesta yms. Lapsi on tietenkin prioriteetti, mutta mietityttää vain, miten sitä sais elämän rullaamaan niin, että harrastuksille ja ihmissuhteillekin olisi joskus aikaa?

Olin ajatellut, että vauvalla on koliikki (itsellä ja miehelläni on ollut pieninä), että joudun valvomaan kaikki yöt. Että vauva huutaa öisin ja on tyytymätön päivisin, että ällöän kakkavaippoja ja vauva haisee jatkuvasti kakalle. Ja että vauvan kanssa ei voi enää lähteä mihinkään ja  että en jaksa mitään ja unohdan itseni ja ehkä ystävät jää vähemmälle,  mutta kuitenkin rakastan sitä lasta. Että imetän sitä niin pitkään kun mahdollista ja olen sen kanssa, ulkoilen ja leikin, piirtelen ja luen sille paljon kirjoja. Ja toivon sille sisaruksia, ja sitten perheestä tulee meluisa, sotkuisa, lapset tappelee paljon keskenään ja saan olla erotuomari.

Oikeasti yllätti sitten se, ettei kellään kolmesta lapsistamme ollut ikinä koliikkia, kaikki ovat olleet alusta saakka hyviä nukkujia (ja neuvolasta käskettiin alkaa herätellä niitä öisin vauvoina), että kakkavaipat ei tuntuneet missään (täyskestoilin kaikkien kanssa ja opetin vvv- viestintää, jolloinka oppivat potalle 6kk iästä ja itsenäisesti 1v-1,5v iästä lähtien), eikä vauvat haisseet pahalle. Ja lähdin vauvan ja lasten kanssa ihan mihin ennenkin, ja harrastettiin paljon vauvauintia, värikylpyä, sanataidetta, muskaria, vauvakinoa, äiti-vauvajumppaa, kyläilyä ystävien luona. Olin vauvassa kiinni ja imetin 2,5v ikään jokaista, mutta se oli maailman parhainta, enkä olisi halunnut olla missään muualla. Ja sain silti omaakin aikaa ja käytyä jumpissa ja lenkkeilemässä. Rakkauden määrää en osannut arvata, rakastan miestäni, mutta lapsia ensihetkestä alkain aivan sanoinkuvaamattoman paljon. En arvannut, että lapsiaan voi rakastaa niin paljon. 

Sen osalta olin oikeassa, että olin lasten kanssa paljon ja harrastusten lisäksi ollaan siis leikitty, ulkoiltu, piirrelty ja luettu kirjoja. Sen lisäksi ollaan tehty perheenä retkiä luontoon ja vietetty aikaa kylpylöissä, laskettelemassa jne, enkä olisi arvannut ennalta, miten hauskaa se on, kun on tehnyt itselleen seuraa. 

Esikoiselle kun syntyi sisarus, ja sitten vielä kuopuksemme, en arvannut miten rakkauden määrä voi siitä vieläkin kasvaa, ja että miten uskomattoman suloista on nähdä pieni isosisarus hoitamassa ja rakastamassa vauvaa. Lapset tappelee ihmeellisen vähän ja ovat toistensa parhaimmat kaverit ja sitä on ihana katsoa. 

Koti on välillä sekainen ja meluakin riittää, mutta olisi niin tyhjää ja autiota ilman lapsia. Eniten suren sitä, että lapset kasvavat niin nopeasti ja muuttavat sitten kotoa pois. Kaikista parhain asia elämässäni on ollut saada olla äiti. <3 

 

Luulin että mies on vastuunsa kantava ja jakaisi lapsiperhearjen kanssani, varsinkin kun sanoi olevansa pettynyt jos liitossamme ei tulisi lapsia...

Toisin kävi. Lapsiperhearki paljasti miehen todellisen luonteen. Se tuli yllätyksenä, miten tunnekylmä ja itsekäs mies oikeasti oli, pystyi hylkäämään jopa oman lapsensa. Terveisiä Turkuun.

Etten menettänytkään mitään. Elämä vain muuttui ja yhtäkkiä nauttii ihan eri asioista kuin ennen lapsia. Elämä onkin parempaa lasten kanssa.

Laitat/laitan vaan lapsen nukkumaan omaan huoneeseen...juu ei onnistu. Lapsi 7 vuotias ja edelleen tulee joka yö viereen nukkumaan

Että saan näin paljon tukia! :"D

(18v kun muutin opiskelija asuntoon, opintotuki 170e meni äidille, joka maksoi asumiseni 332e/kk, eli loppu osa meni hänen pussistaan.

Itse jouduin ottamaan opintolainaa, joka toinen kuukausi sain sitä 350-450e. Aina rahat loppu, koska rahaa sai vain joka toinen kuukausi.

Olin rahoissani kun sossu kesällä maksoi vuokran ja sain 350e KUUKAudessa!)

Nyt tarvii maksaa vuokraa neliöstä itse vain 235e ja rahaa jää 1857e sähköön ja ruokaan. Neljän lapsen vaatteet ostan käytettynä, oikeastaan kaiken minkä voi.

Vierailija kirjoitti:

Luulin että mies on vastuunsa kantava ja jakaisi lapsiperhearjen kanssani, varsinkin kun sanoi olevansa pettynyt jos liitossamme ei tulisi lapsia...

Toisin kävi. Lapsiperhearki paljasti miehen todellisen luonteen. Se tuli yllätyksenä, miten tunnekylmä ja itsekäs mies oikeasti oli, pystyi hylkäämään jopa oman lapsensa. Terveisiä Turkuun.

Tiiän tän, nimikirjaimet J. M

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ohis, mutta mä odotan jo nyt taaperoikää vähän kauhulla. Meillä on todella helppo ja suloinen vauva ja elämä tuntuu tosi helpolta. Kun katsoo kavereidemme perhe-elämää, joilla on taapero niin se arki vaikuttaa paljon raskaammalta kuin vauva-aika. Miten ihmeessä sitä yhdistää työn, perhe-elämän, harrastukset ja jossain vaiheessa huolehtii vielä ystävyyssuhteistakin?

Unohdit listasta vielä parisuhteen. Siitäkin pitäisi muistaa pitää huolta ennen kuin avioero kolkuttelee ovella. Minulla ihan hiki tulee, kun ajattelenkin sitä tulevaa aikaa kun pitää mennä takasin töihin...ja meillä on vain yksi lapsi.

PerceElämä on täyttä Bashkaa alusta katkeraan loppuun.

Sellaista mitä se nyt on kaikkien yöheräilyjen ja pahimman uhmaiän jälkeen 4 ja 6-vuotiaiden kanssa. Siis tarkoitan, että juuri tällaista kuvittelin sen olevan, mutta vielä pari vuotta sitten oli todella raskasta elää omaa elämää. Yöheräilyt ja uhmat, niiden raastavuuteen harva osaa valmistautua. Ja toki joillakin käy arpaonni ja tulee temperamentiltaan leppoisammat lapset ja hyvin nukkuvat, mutta pääsääntöisesti nuo kaksi asiaa ovat vanhempien kompastuskivet. Vaikka mitä on kuvitellut omasta vanhemmuudesta niin nuo kaksi asiaa palauttavat maan pinnalle hyvin nopeasti.

Mutta toivo on olemassa: normaalien lasten kanssa alkaa helpottaa kun nuorin on 4v. Ja onneksi on niitä ilon ja onnen hetkiä runsaasti (jopa vauvan ja 2-vuotiaan kanssa - mikä on muuten kamalin yhdistelmä mitä tiedän).

Vierailija kirjoitti:

Olin ajatellut, että vauvalla on koliikki (itsellä ja miehelläni on ollut pieninä), että joudun valvomaan kaikki yöt. Että vauva huutaa öisin ja on tyytymätön päivisin, että ällöän kakkavaippoja ja vauva haisee jatkuvasti kakalle. Ja että vauvan kanssa ei voi enää lähteä mihinkään ja  että en jaksa mitään ja unohdan itseni ja ehkä ystävät jää vähemmälle,  mutta kuitenkin rakastan sitä lasta. Että imetän sitä niin pitkään kun mahdollista ja olen sen kanssa, ulkoilen ja leikin, piirtelen ja luen sille paljon kirjoja. Ja toivon sille sisaruksia, ja sitten perheestä tulee meluisa, sotkuisa, lapset tappelee paljon keskenään ja saan olla erotuomari.

Oikeasti yllätti sitten se, ettei kellään kolmesta lapsistamme ollut ikinä koliikkia, kaikki ovat olleet alusta saakka hyviä nukkujia (ja neuvolasta käskettiin alkaa herätellä niitä öisin vauvoina), että kakkavaipat ei tuntuneet missään (täyskestoilin kaikkien kanssa ja opetin vvv- viestintää, jolloinka oppivat potalle 6kk iästä ja itsenäisesti 1v-1,5v iästä lähtien), eikä vauvat haisseet pahalle. Ja lähdin vauvan ja lasten kanssa ihan mihin ennenkin, ja harrastettiin paljon vauvauintia, värikylpyä, sanataidetta, muskaria, vauvakinoa, äiti-vauvajumppaa, kyläilyä ystävien luona. Olin vauvassa kiinni ja imetin 2,5v ikään jokaista, mutta se oli maailman parhainta, enkä olisi halunnut olla missään muualla. Ja sain silti omaakin aikaa ja käytyä jumpissa ja lenkkeilemässä. Rakkauden määrää en osannut arvata, rakastan miestäni, mutta lapsia ensihetkestä alkain aivan sanoinkuvaamattoman paljon. En arvannut, että lapsiaan voi rakastaa niin paljon. 

Sen osalta olin oikeassa, että olin lasten kanssa paljon ja harrastusten lisäksi ollaan siis leikitty, ulkoiltu, piirrelty ja luettu kirjoja. Sen lisäksi ollaan tehty perheenä retkiä luontoon ja vietetty aikaa kylpylöissä, laskettelemassa jne, enkä olisi arvannut ennalta, miten hauskaa se on, kun on tehnyt itselleen seuraa. 

Esikoiselle kun syntyi sisarus, ja sitten vielä kuopuksemme, en arvannut miten rakkauden määrä voi siitä vieläkin kasvaa, ja että miten uskomattoman suloista on nähdä pieni isosisarus hoitamassa ja rakastamassa vauvaa. Lapset tappelee ihmeellisen vähän ja ovat toistensa parhaimmat kaverit ja sitä on ihana katsoa. 

Koti on välillä sekainen ja meluakin riittää, mutta olisi niin tyhjää ja autiota ilman lapsia. Eniten suren sitä, että lapset kasvavat niin nopeasti ja muuttavat sitten kotoa pois. Kaikista parhain asia elämässäni on ollut saada olla äiti. <3 

 

Ihan paha mieli tulee, kun tätä lukee :) Meillä on ihan erilaista. Tehdään lähes kaikkia noita rahan puitteissa (esim laskettelu on meille liian kallista), mutta mikään ei oikein suju kuvailemallasi tavalla. Metsään lähtiessä koululaisten kuoro huutaa, että ei jaksa, onko pakko ja viimeistään siitä tapellaan, kuka istuu takapenkillä milläkin korokkeella.  Ilman lapsia koti olisi ihanan hiljainen ja ihanan autio. Ah, sitä oman ajan määrää ja voisi tehdä, mitä haluaa eikä kukaan huutaisi vieressä, että "pam pam, kohta joudut vankilaan" veljilleen. 

Olin itse lapsena aurinkoinen ja omissa oloissa viihtyvä lapsi. Ajattelin, että lapsistani tulee samanlaisia ja minusta hyvä ja kärsivällinen äiti. Kumpikaan ennakko-oletus ei toteutunut, kaksi kolmesta lapsestani ovat hyvin negatiivisia, levottomia ja kärsimättömiä. On meillä hyviäkin hetkiä tottakai paljon, mutta en tosiaan odottanut tätä melun, toiminnan ja levottoman liikehdinnän määrää enkä sitä, että lapset käytännössä vastustavat kaikkea omasta mielestäni mukavaa tekemistä. 

Kuvittelin, että olisi helpompaa. En ollut ihan sisäistänyt sitä, että äidin roolissa ollaan sitten 24/7 lopun elämää.

Mulla oli täysin epärealistinen kuva. Havahduin lähemmäs todellisuutta ykskaks yllättäen muutama viikko ennen esikoisen syntymää. Vasta silloin tajusin väläyksenä, millaista se tulee oikeasti olemaan.

Enkä ollut silloin edes nuori. Olin yli 30, opinnot takana ja vakituisessa työpaikassa. Mutta äitiydestä ja vanhemmuudesta minulla oli ihan höttö ja ruusunpunainen kuvitelma.

Jotenkin olin imenyt ympärilläni juuri niitä ruusunpunaisia juttuja, joten todellisuus tuntui aika erilaiselta. Miten sitovalta tuntui olla vauvan kanssa, miten väsyttäviä ja pitkiä yöt valvomisineen. Huoli, kun vauva ei halua kiinteitä, vaan pelkkää maitoa, huoli, oppiiko liikkumaan aikataulussa, huoli, kun on ripulia ja ihottumaa, huoli, kun vatsa menee kovalle kiinteistä.

Ja sitten, kun lapsi kasvaa, tulee aina uutta haastetta.

Hauskaa on mm. se ikä juuri ennen koulua. Lapsi on taitava, hänellä on mielikuvitusta, eivätkä realiteetit vielä haittaa.

Yllätyin miten kivaa vanhemmuus on. Ei todellakaan käydä perhekuntana Prismassa tmv paskaa.

Olin valmistautunut, että oma elämä ja ennen iloa tuoneet jutut, kuten matkustelu jää tauolle. Näin ei onneksi käynyt. Vauvavuoden ja taaperovaiheen väsymys oli rankempaa henkisesti ja fyysisesti, mitä ikinä olin osannut kuvitellakaan. Mielenterveys horjui. Parisuhde vahvistui ja nyt eskarilaisten kanssa elämä on ihanampaa, mitä uskalsin kuvitella!