Millaista ajattelit lapsiperhe-elämänne olevan, kun teillä ei ollut vielä lapsia?

Ajattelin että vanhemmuus jakautuisi tasavertaisemmin, mutta huomasin olevani yksin vastuussa lapsista ja kaikesta heihin liittyvästä. Synnytyksen jälkeen isovanhemmat kävivät kahvilla. Mies piti isyysvapaata yhden päivän. 

Sitten olin omillani. 

Olen saanut asiaan pientä muutosta vain vaatimalla, vaatimalla ja vaatimalla apua mieheltäni. 

Vierailija kirjoitti:

Olin ajatellut, että olisi helpompaa: lapset nukkuisivat yönsä, saisin tehdä kotitöitä suht. rauhassa, päikkäriaikaan nostaisin jalat ylös ja hörppisin kahvia. xDD Joopa joo, tässä taas kirjoittelen muutaman tunnin yöunilla. Taaperommekin herättelee edelleen öisin. Univelkaa on jo niin paljon, että pohdin, milloin kroppani vaan sanoo sopimuksensa irti. Kotitöitä en ole pariin vuoteen pystynyt tekemään ilman taustalta kuuluvaa järkyttävää, taukoamatonta rääyntää, johon ei auta mikään. Varmaan sanomattakin on selvää, ettää kahvia en todellakaan ole ehtinyt keitellä päikkäriaikana. Toivon, että elämä helpottaa joskus. Nämä pari vuotta ovat olleet hirveitä ja pelkään, että olen valinnoillani pilannut elämäni lopullisesti.

Olisin itse voinut kirjoittaa tämän. Meillä todella temperamenttinen kuopus ja koko elämä pelkkää rääkymistä ja roikkumista, mitään en saa tehtyä. En osannut odottaa että elämästä tulisi näin hankalaa. Toisaalta hän on vasta yksi, kai tämä tästä vielä helpottaa 

Vierailija kirjoitti:

Koulumaailma tuli yllätyksenä. Kurinalaisuus ja tiukkuus. Wilma HUOH.

Kutti! Olisit kauniisti kasvattanut niitä pieninä. Jätit sitten yhteiskunnalle.

Luuletkos, että kun siellä on 20-30 ihmistainta kerralla, kukaan voi tai haluaa jatkuvaa neuvottelua

kasvattamattomien kanssa. Lyödä ei pidä eikä olla ilkeä. Maltillinen kieltäminen riittää, mutta se aloitetaan jo sylilapselle

soveltuvissa määrin.  Terveisiä vain konkariopettajalta

Kuvittelin olevan rankkaa. On yllättävän helppoa siihen verrattuna, mitä odotin. Lapsi ollut alusta asti oma, suuri persoonansa, mikä tuli tavallaan yllätyksenä. Se oma rakkaus lapseen on yllättänyt. Ei ole niinkään suuria tunnekuohuja (niitäkin joskus), vaan sellaista arjen arvojärjestyksen uusimista ja elämän mielekkyyden löytymistä. Olen yllättynyt myös siitä miten luontevalta tuntuu olla äiti.

Menimme naimisiin 1992 laman aikaan ja lapset syntyivät 1993 ja 1994.

Oikeastaan laman takia oli haastavaa Suomessa ja olimme koko suku muuttamassa Saksaan tai Itävaltaan paluumuuttaja statuksella joka puolisolla on edelleen sukunsa puolesta olemassa ja myös Amerikkaan siihen olisi ollut mahdollisuus samasta syystä.

Ei Suomessa elämää voi sanoa oikeudenmukaiseksi ja hyväksi sen poliittisen pysähtyneisyyden takia oikeastaan koskaan täällä olleen.

Meillä ei oikeastaan ollut siteitä juuri Suomessa sukuni kautta lainkaan kun olin elänyt lastenkodissa koko lapsuuteni ja nuoruuteni joten maasta lähdölle ei ollut mitään esteitä.

Kaupat oikeastaan hotellista Itävallan rajan tuntumassa kariutuivat joka esti sinne muuton lopullisesti.

Kurjuutta emme laman aikaan kuitenkaan kärsineet kun tein useaa työtä samaan aikaan jolla elätin perheeni. Joten se ei lopulta ollut haastavaa aikaa kun ei koskaan ole ollut mitään ei kärsinyt sen seurauksista samalla tavalla kuin muut joilla oli kaikkea aina ollut.

Ongelmia Suomessa aiheuttivat vainon takia viranomaiset ja siksi olemme hankkineet ulkomailta asunnon jos lähtö tulee täältä muista syistä on kotiutuminen helppoa sen johdosta uuteen elämään kolmessa polvessa nykyisinkin.

Kokonaisuus ei vastaa Suomessa mitään unelmaa. Siksi täältä lähtee aina hyvillä mielin muualle ja paluu on aina yhtä tuskaa kaikille aina. Helvetissä Suomessa on elämä ollut koko elämän ajan ja siksi ei voi sanoa mitään positiivista edes kulttuurista joka on kokoomuskommunisteille normaalia elämää pysähtyneisyyden ja mielivallan ja syrjinnän kautta heille normaalia täällä.

Suomesta pakeni pelkästään Ruotsiin 1960-1970 luvulla ennätyksellisesti 700000 ihmistä jonne meidän perhe oli muuttamassa äidin siskon perässä mutta heidät tuhottiin sen takia.

En meinannut päästä edes Ruotsiin 1982 kun siellä minulla oli sukua kun lastenkodissa pelkäsivät minun karkaavan ja sain kaksi raavasta miestä seurakseni kun olin ollut lastenkodissa 10 vuotta ja sain itse käyttää omat rahani mihin halusin ja kaupungilta sain 1000 Mk jonka siihen matkaani käytin.

Omat rahani sain vasta 1988 kun tulin täysi ikäiseksi 21 vuotiaaksi. Kävin armeijan ja olin elättänyt itseni jo 16 vuotiaasta asti itse ja muutin lastenkodissa pois 17 vuotiaana. Olin käynyt Ruotsissa usein ja Espanjassa heti täysi ikäisenä kun sain passin.

Ehkä se kertoo millaisessa helvetissä Suomessa joutui henkisen ja fyysisen kidutuksen kestämään. Sisarukseni erotettiin eri puolille Suomea lapsena kun vanhemmat tuhottiin. Näin ollen ei tuota vaikeuksia täältä lähteä nytkään.

Ajattelin, että pystyn olemaan kohtelematta lasta epäoikeudenmukaisesti pelkästään muistelemalla sitä pahaa oloa, joka omassa lapsuudessa tuli sellaisen kohtelun kohteeksi joutumisesta. (Omat vanhemmat olivat tosi välittävät mutta myös tosi sääntökeskeiset, ja sääntöjen isoista rikkomisista esim. joku remmin saaminen tai monen päivän huonearesti ilman viihdelaitteita ei ollut tuntematonta.)

Todellisuudessa joudun joskus tosi aktiivisesti taistelemaan, etten tee lapselle samoja vääryyksiä, kun hyvällä yrittäminen, kieltäminen ja käskeminen johtaa siihen, että viisasteleva ja perseilevä lapsi yltyy vaan entisestään. Olen joskus joutunut tyyliin ottamaan toisesta kädestäni kiinni toisella, etten lyö.

Ne, joilla on ollut vähemmän lapselleen vääryyttä tehneet vanhemmat kuin minulla, varmasti tarkoittavat hyvää kauhistellessaan "en ymmärrä, miten kukaan voi omalle lapselleen (tähän kulloinkin keskustelussa puheena oleva asia-joka-ei-ole-OK)". Mutta minä ymmärrän. Koska minulle on tehty niitä asioita, niistä on jäänyt pysyvät huonot muistot, ja siltikin joudun välillä psyykkaamaan itseäni etten tee niitä samoja asioita seuraavan sukupolven edustajalle.

Luulin saavani jatkaa työntekoa ilman syyllistämistä jo siksikin, että tein isänä varmaan puolet kaikista kotitöistä ja rouvan menemiset olivat aina etusijalla.

Minulle ei koskaan tullut vauvakuumetta, enkä erityisemmin innostunut ystävieni lapsista. Oli yllätys miten suurta se rakkaus omiin lapsiin on. Minusta kuoriutui leijonaemo. Lapset olivat semi vilkkaita ja mutta kuitenkin semi helppoja ja minusta kuoriutui jämäkkä kasvattaja.

Ikävintä oli olla niin paljon yksin kotona, mies teki pitkää päivää. 

Nopeastihan pari vuotta elämässä menee ja helpompi arki koittaa. Tehkää lapset nuorena, niin jaksaa paremmin ja on rennompi. Hommasta saa juuri niin vaikeaa tai helppoa kuin haluaa.

Panosta aikaan ennen raskautta ja raskauden aikana. Siis terveysseikkoihin, terveelliseen syömiseen ja liikkumiseen. Jätä pois kaikki mikä voisi haitata sikiötä / lasta. Kaikki tuttavani, jotka ovat panostaneet, mm. ravintoon, ovat selvinneet lasten kanssa jotenkin helpommin verrattuna heihin, jotka ovat viis veisanneet. Tällainen pieni tutkimustulos lähipiiristä.

Ilman muuta kannattaa hankkia lapsia. Kun omat ovat aikuisia, tullee lapsen lapsia ja sisältöä siihenkin elämän vaiheeseen. Nuoret pitävät mielen nuorena. Toisaalta omat lapset aikuistuttaa hyvällä tavalla, verrattuna ystäviin, joilla ei ole lapsia. Elävät sitä ikuista nuoruutta, kun eivät huomaa ajan kulua. Lapsista sen huomaa hyvin. Kun juhlitaan lapsen rippijuhlia, ei olla enää nuoria :).

Vierailija kirjoitti:

Luulin saavani jatkaa työntekoa ilman syyllistämistä jo siksikin, että tein isänä varmaan puolet kaikista kotitöistä ja rouvan menemiset olivat aina etusijalla.

Naisille tuo on arkipäivää ja normaalia. Mies ei osallistu ja vaikka nainen tekee yksin lähes kaiken lapseenliittyvän, ei naiselle silti suoda sitä, että hän saisi toteuttaa itseään tai käydä töissä ilman syyllistämistä. Kaikki on aina äidin vika, teitpä niin tai näin ja kaikki vastuu on sillä naisella. Ja aina ne miehen menot on silti etusijalla. 

Jokunen mies saattaa joskus joutua samaan tilanteeseen ja onhan se ikävää, mutta yhtä ikävää se on niille 95% perheellisiä naisia joille tuo on arkipäivää. Mutta ei siitäkään kukaan välitä. Sanotaan vaan, että itepä lapsen halusit. Joten saon nyt sitten sinullekin, että itsepä osasi valitsit. Turha valittaa.

Yllätyin positiivisesti roolijaosta.. oma isä on hulttio joten olin varautunut siihen että miehen puheet ovat lööperiä ja jään osaan jossa teen sekä töitä että hoidan kotona suurimman osan.

Asiat on niinkin mukavasti että mies tekee omasta halustaan enemmän kuin minä ja työnjaossa mulle on myös jäänyt itselle mieluisimmat asiat.

Eipä sitä alkuun ollut kummoisia odotuksia, kun ei tiennyt minkälaisia lapsia sieltä tulee. Mutta se ehkä vähän yllätti että elämä kaaoksen hallintaa. Olen hyväksynyt monet siihen liittyvät asiat ja asettanut siisteys- ja järjestysstandardini uusiksi. Nyt olen ajatellut että tietty kaoottisuus on oikeastaan ihan normaalia. Se ei ole tervettä, että ihmiset viilaavat kaiken täydelliseksi ja puhtaaksi ja sitten menevät tolaltaan vähäisestäkin häiriöstä. Sietokykyään kannattaa harjoittaa ajatustasolla. Jokaisen olisi varmasti hyödyllistä ajatella miten paljon järjestyksen pitäisi kärsiä ennen kuin oma mielenrauha vaarantuisi.

Meillä on tällä hetkellä yksi taapero ja yksi vauva. Auton takapenkki on täynnä sotkua, nurmikko kasvaa jo puolisääreen, parikin remonttia on kesken, sohvan alla on sekoitus pölypalleroita ja lasten pikkuleluja, ja niin edelleen. Mutta maailma ei siihen kaadu.

Luulin, että makailemma valkoisissa pitsilakanoissa puoleen päivään ja sitten palvelusväki hakee vauvan nurseryn puolelle hoitoon ja itse lähden puutarhaan juomaan minulle katettua lounasta. Tämän jälkeen sidon lierihatun päähäni silkkinauhalla, sanon Oh gosh! Ja porhallan lehteviä, mutkittelevia teitä pitkin Aston Martinillani jonnekin huvittelemaan. Ehkä meren rannalle, ehkä johonkin kaupunkiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli aika realistinen kuva ja siksi keskustelinkin lapsia ensisijaisesti halunneen mieheni kanssa pitkään ja hartaasti siitä, miten lapsenhoito ja työnjako tasa-arvoisesti meillä järjestettäisiin. Yllätyksenä tuli se, että näiden keskustelujen sisältö lensi ikkunasta sillä siunaaman hetkellä kun lapsi tuli sairaalasta kotiin ja miestä lakkasi huvittamasta.

 

Voi ei. :(

Arvaapa, mä vieläkin muistan kun pelasimme mieheni kanssa jotain "hauskaa" peliä ennen esikoista, kysymyksiä ja vastauksia: kumpi puolisoista hoitaa heräilevän lapsen yöllä, mies vastaa että hän. Joo-o, ei nähty sitä yöhoitamista kyllä kertaakaan. Mä sain ravistella miestä (isää) tosi tilanteessa hereille että ota jo välillä vauva syliin että saisin nukkua edes kaksi tuntia putkeen ja siihen samaan mies käänsi kylkeään ja nukahti. Tällaista tämä on.... todellisuus.

Kyllä! Ja sit jos asiasta erehtyy valittamaan, tulee joku onnekkaampi pätemään, että Näistä asioista kannattaa keskustella ennen kuin hankkii lapsia, niin me ainakin toimittiin 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yöheräämisiin en osannut varautua mitenkään, kun lapset olivat pieniä. Se miten rankkaa yöheräily on.

 

Mikä yöheräily? Meillä on nukuttu syntymästä saakka yöt ihan hyvin. Vauva tietty imi tissiä mutta eihän se nyt kestä kuin muutaman minuutin ja sinäkin aikana voi nukkua. 4kk jo nukkui 4-5h kerralla eli kahdella 5min heräämisellä meni. Ei kait aikuinen ihminen "kuole" jos joutuu pari kertaa yössä heräämään.

Sähän vaan trollaat mutta, kuten tiedät, ei monet vauvat todellakaan vain käväse äkkiä hereillä kerran, pari yössä. Pahimmillaan yöt saattaa olla pelkkää suoraa huutoitkua tuntikausia putkeen imetyksestä ja nukuttamisesta huolimatta 

Mutta siinä olet oikeassa, että harva kuolee vauvavuosien takia

Upp

En ikinä pystynyt kuvittelemaan että äityis olisi niin laidasta laitaan. Paljon kaikkea hyvää saanut kokea lasteni johdosta. Mutta myös ajottain ollut liiankin haastavaa.

Että lopuksi äitinä on niin voimaton ja että lapset tekevät jo nuoresta valintoja elämänsä suhteen mitkä saattavat lopuksi viedä lapselta elämän.

Uppp