Millaista ajattelit lapsiperhe-elämänne olevan, kun teillä ei ollut vielä lapsia?

Kuvittelin monta kertaa vaikeammaksi. Onneksemme saatiin helppo lapsi. Tässäkin huolimatta itse kuvittelin olevani enemmän aktiivisempi vanhempi. On tullut vähän lusmuiltua joissakin asioissa.

Yllätyin positiivisesti esikoisen kohdalla, seuraavien kahden kohdalla oli juuri sitä mitä odotin ja myös sitä mistä haaveilin. Tulin parikymppisenä äidiksi ja nyt kolmekymppisenä harkitsen vielä yhtä, mukavuudenhalu on vaan korkeampi enkä tiedä mukaudunko yhtä hyvin vauva-arkeen kun nuorena oppivaidena ja helposti mukautuvassa iässä :D Tuntuu, että nyt minulla on epärealistisemmat odotuksen kuin sillon nuorena :DD Jää nähtäväksi... kello tikittää :P

Kuvittelin, että aamut olisivat mukavia. Lapsi kömpisi sänkyymme ja siinä höpsöttelisimme onnellisina vailla kiirettä. Lapsi ei koskaan ole nukkunut aamuun asti, joten tätä ei ole näiden 8 vuoden aikana koskaan tapahtunut.

Ajattelin, että viihtyisin lasten kanssa kotona mielellään ja olisi harmillista palata töihin. Molempien, varsinkin toisen kohdalla, on kuitenkin kotiäitinä oleminen alkanut nopeasti nyppimään.

En olisi koskaan ajatellut, että raivostun (sisäisesti) niin paljon lapsilleni, kun he osaavat aina välillä olla todella raivostuttavia. En olisi siis uskonut, että lapset voivat olla niin rakkaita, mutta toisinaan niin rasittavia!

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelin, että aamut olisivat mukavia. Lapsi kömpisi sänkyymme ja siinä höpsöttelisimme onnellisina vailla kiirettä. Lapsi ei koskaan ole nukkunut aamuun asti, joten tätä ei ole näiden 8 vuoden aikana koskaan tapahtunut.

Sama täällä. Kammottavia klo 6 heräämisiä ja väsyneenä kärvistelyä.

Olin varautunut siihen, että elämästä tulee vähintään vauva- ja taaperoajaksi jonkinlainen poikkeustila, jossa ei nukuta, syödä aterioita lämpimänä tai käydä vaikka ikinä enää ravintoloissa syömässä. Myös allergioihin, sairasteluun ja yleiseen rankkuuteen olin varautunut, koska tuttavapiirissä on ollut tosi vaikeita kokemuksia.

Meille sattuikin sitten vastasyntyneestä lähtien yönsä läpeensä nukkuva vauva, joka kasvoi yhtä tyytyväiseksi taaperoksi. Rakastaa sosiaalisia tilanteita ja vaikkapa perheillallisia, jossa saa seurustella ja eläytyä aikuisten kanssa, jaksaa nyt kohta 1,5v ikäisenä kevyesti istua meidän kanssa 2h ruokapöydässä hyväntuulisena ruokaillen ja jutustellen omaa kieltänsä, nauraa innoissaan ja taputtaa käsiään jos aikuiset nauravat, mainio tenava. Kipeänä on tähän mennessä ollut pari kertaa, syö kaikkea mitä lautaselle tarjotaan, rakastaa muita ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, ei juurikaan saa raivareita tai menetä hermojaan. Ei ole tarvinnut siirrellä mitään kukkavaaseja tai rikkimenevää pöydiltä tms, koska uskoo yleensä kerrasta jonkin olevan kiellettyä, ja siirtyy vaan hymyillen toisaalle leikkimään.

Välillä mietin, että milloin se ankea lapsiperhearki oikein alkaa, koska 98% ajasta on vaan sellainen olo, että meidän perheen tiimiin on liittynyt uusi tosi hauska tyyppi, jonka kanssa arjen jakaminen on kivaa.

Olisin ryhtynyt perheen perustamiseen aiemmin, jos olisin tiennyt (ja saanut vakuuden) että näin kivaa ja helppoa voi olla.

Ymmärrän kyllä, että tässä on käynyt vaan mieletön mäihä, en ole illuusiossa että näin sujuva ja kiva arki olisi jotenkin pelkästään omaa ”ansiotani”, meille vaan suotiin lapsi joka tykkää aika tismalleen samoista asioista kuin vanhempansa ja omaa saman sisäisen vuorokausirytmin.

Niin ja tähän vielä lisäyksenä, että tenava menee nukkumaan iltaisin 21.30 ja herätään yhdessä siinä 09 aikaan aamulla. Sitten napero syö omassa syöttiksessään jutellen aamupuuron ja mä juon useamman kupin kahvia, samalla lehteä ääneen lukien. Ihan kuin olisi päättymättömällä lomalla...

Vierailija kirjoitti:

Olin varautunut siihen, että elämästä tulee vähintään vauva- ja taaperoajaksi jonkinlainen poikkeustila, jossa ei nukuta, syödä aterioita lämpimänä tai käydä vaikka ikinä enää ravintoloissa syömässä. Myös allergioihin, sairasteluun ja yleiseen rankkuuteen olin varautunut, koska tuttavapiirissä on ollut tosi vaikeita kokemuksia.

Meille sattuikin sitten vastasyntyneestä lähtien yönsä läpeensä nukkuva vauva, joka kasvoi yhtä tyytyväiseksi taaperoksi. Rakastaa sosiaalisia tilanteita ja vaikkapa perheillallisia, jossa saa seurustella ja eläytyä aikuisten kanssa, jaksaa nyt kohta 1,5v ikäisenä kevyesti istua meidän kanssa 2h ruokapöydässä hyväntuulisena ruokaillen ja jutustellen omaa kieltänsä, nauraa innoissaan ja taputtaa käsiään jos aikuiset nauravat, mainio tenava. Kipeänä on tähän mennessä ollut pari kertaa, syö kaikkea mitä lautaselle tarjotaan, rakastaa muita ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, ei juurikaan saa raivareita tai menetä hermojaan. Ei ole tarvinnut siirrellä mitään kukkavaaseja tai rikkimenevää pöydiltä tms, koska uskoo yleensä kerrasta jonkin olevan kiellettyä, ja siirtyy vaan hymyillen toisaalle leikkimään.

Välillä mietin, että milloin se ankea lapsiperhearki oikein alkaa, koska 98% ajasta on vaan sellainen olo, että meidän perheen tiimiin on liittynyt uusi tosi hauska tyyppi, jonka kanssa arjen jakaminen on kivaa.

Olisin ryhtynyt perheen perustamiseen aiemmin, jos olisin tiennyt (ja saanut vakuuden) että näin kivaa ja helppoa voi olla.

Ymmärrän kyllä, että tässä on käynyt vaan mieletön mäihä, en ole illuusiossa että näin sujuva ja kiva arki olisi jotenkin pelkästään omaa ”ansiotani”, meille vaan suotiin lapsi joka tykkää aika tismalleen samoista asioista kuin vanhempansa ja omaa saman sisäisen vuorokausirytmin.

Se on yllättänyt, kuinka huonoksi äidiksi voi itsensä usein tuntea. Taustalla varmasti oma perfektionismi ja se, että vaatii itseltään liikaa. Nämä ominaisuudet eivät ole vuosien saatossa paljon laimentuneet, vaikka lapset jo teini-ikäisiä.

Tässä vaiheessa ehkä vähän jo naurattaa esim. tarkan imetyspäiväkirjan pitäminen lasten ollessa vauvoja.

Teini-ikäisten kanssa haasteena mm. se, kuinka suhtaudun kuopuksen pettyneeseen katseeseen, kun minulla menee hermot vaikkapa huonoista Wilma-viesteistä. Siis pettymykseen siitä, että taas hermostuin tulee vielä päälle omantunnontuska siitä, miten (itseäni rauhallisempi) kuopus hermostumiseeni suhtautuu.

Tällaisella luonteenlaadulla varustetulle vanhemmalle tuo Wilma on oikeasti aivan painajainen. Ja se, että harrastuksista tulee muistettavaa ja huomioitavaa vielä moninverroin lisää. Ja se, että lukio näyttää menneen aivan järkyttävän suorituskeskeiseksi verrattuna omiin kouluaikoihini. Minun on vaikea ymmärtää, miksi vanhempien osallistumista ja kannanottoa vaaditaan ihan joka taholle, kun lapsia on kuitenkin tarkoitus opettaa hoitamaan omat asiansa. Toki puutun silloin, kun on jotain käänteentekevää meneillään, mutta lukiolainen on paria vuotta vaille kotoapoismuuttamisiässä, joten ihan joka myöhästymiseen tms. en kokisi tarpeelliseksi sanoa sanottavaani.

Yhteenvetona siis, että vanhemmuus voisi olla paljon mukavampaa, jos osaisi suhtautua asioihin rennosti.

Ihanaa on ollut, niinkuin kuvittelinkin. Nyt on taas uusi jakso elämässä. Tytär täytti 17 v, viimeinen lapsilisä tuli viime kuussa, kohti aikuisuutta siis mennään, ensi vuonna lapsi on jo täysi-ikäinen.

Ehkä juuri se väsyminen, henkisesti. Että omiin lapsiin, eikä vain lapsiperhearkeen kyllästyy useasti plus muut negatiiviset tunteet lapsiaan kohtaan. Luulin että jutut negatiivisia äitiystunteita kokevista oli omatunnon puhdistusjuttuja surkeilta äideiltä (kärjistetysti). Kunnes itse tunsin milloin mitäkin negatiivista lapsiani kohtaan vaikka silti myös rakastin.

Myös koulumaailmassa se yllätti, miten omalla vastuulla kaikki on jo ekalla luokalla. Oma lapseni on erittäin huithapeli ja aina kirjat ja penaalit yms unohduksissa, jolloin tunnen suurta voimattomuutta. Koulu ei voi antaa lapselleni erityiskohtelua, mutta itse en voi vahtia lastani koulussa, mikä on ollut hämmentävää hyväksyä.

Monet edellä ovat kokeneet etukäteen toitotusta ihanasta lapsiperhe-elämästä ja uupumus yms tullut yllätyksenä. Itse taas koin nimenomaan toisinpäin. Joka paikassa lehdet ja läheiset pelotteli unettomista öistä, revenneestä alapäästä, suhteen väljähtymisestä, ikuisesta äitiponnarista ja kiloista, ajan&unen&elämän kutistumisesta mikä oli mielestäni kamalaa, kun kuitenkin ihmiset useamman lapsen haluavat niin miksi.. Omassa lapsiperhearjessa oli toki haasteensa, mutta en itkenyt itseäni uneen kuten luulin käyvän juttujen perusteella. Mm. Suhteeni syveni, ajan käyttö muuttui tehokkaammaksi eli oikeastaam vaan sohvalla tyhjänpäiväinen makoilu tms jäi pois, ulkonäköni muuttui mutta muuttuuhan se iänkin myötä jne. Turha pelottelu oli mielestäni jotenkin hämmentävää, koska kaikki mikä muuttui, muuttui lasten takia, ei esim sairaudem tai muun takia, joten ei ne tuntuneet uhrauksilta.

Oho muokkasin kysymyksen päässäni "Mikä yllätti lapsiperhearjessa" vaikka sitä ei kysytty:'D

Olin lähes koko elämäni elänyt lapsiperheessä, joten oli kyllä aika tarkka mielikuva mitä se on. Yllätyksenä tuli se miten erilaiselta kuitenkin se vastuu tuntui kun se lapsi oli oma eikä äidin lapsi eli pikkusisarus joita olin tottunut hoitamaan. Myös rakkaus omaan lapseen on sellainen jota ei kuitenkaan osaa kuvitella, se on niin ehdotonta ja täysivaltaista.

Itse lapsessa ei yllättänyt muu kuin miten ihana ja hauska hän voikin olla. Miehessä yllätti lähes kaikki. Laiskuus, itsekeskeisyys, lyhyt pinna, arvaamattomuus, saamattomuus, itsekkyys jne..

Toki itsessänikin yllätti miten vittumaiseksi sitä voi ihminen tulla kun kattelee tuollaista miestä.

Kuvittelin jaksavani enemmän. Kuvittelin olevani äiti joka leipoo ja askartelee, tekee lumilinnoja lasten kanssa, hassuttelee, on hyväntuulinen, lämmin, ihana. Että eläisin perheen kanssa sellaista suloista pieni talo preerialla -elämää. Totuus on se, etten jaksa oikein mitään. Työ imee mehut ja kotona haluaisin vain maata sohvalla. 

Yhta helvettia. Ajattelin olevani maailman itsekkain ja lyhytpinnaisin mutsi, jolla on jatkuva halu lyoda tai ainakin ravistella huutavaa lasta. Ajattelin etta varmaan rankaisisin itkevaa vauvaa laittamalla sen yksin huutamaan vaikka pimeaan vessaan tai vaatekomeroon.

Miehelle olisin ihan kamala noita, en osallistuisi mihinkaan kotitoihin ja pakottaisin sen hoitamaan vauvaa mahdollisimman paljon silla valin kun itse olisin humpalla tyttojen kanssa. Seksia ei olisi ikina, silla mies haisisi vauvanpukluille ja olisi muutenkin vasynyt. 

Mita mies ei pystyisi hoitamaan, dumppaisin aidilleni, joka varmaan kaytannossa tulisi meille paivittaiseksi kotiorjaksi ja nannyksi. 

Lapsia on edelleenkin nolla, tunnen itseni niin hyvin etta tiedan ettei lapsiperhe todellakaan ole mun juttu.  Ma olisin varmasti ihan oikeasti tuommoinen, olen ihan hemmetin itsekas enka ikina pystyisi suomaan taysin puolustuskyvyttomalle, minusta riippuvaiselle tylsalle olennolle aikaani 24 tuntia vuorokaudesta.

Sen sijaan vietetaan miehen kanssa paivittaista laatuaikaa kahdestaan, kaydaan ulkona syomassa, kaupunkiretkilla ja erinaisissa happeningeissa ym. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ja miehelläni ei ole lapsia, eikä ole suunnitelmissa niitä ihan heti yrittääkään. Ei ehkä ikinä. Itse olen nyt 33,5-vuotias ja mieheni lähes 8 vuotta vanhempi. Olemme kuitenkin keskustelleet siitä, miten lapset muuttaisivat elämäämme.

1. Emme ehkä voisi pidemmällä aikavälillä asua nykyisessä kodissamme. Tämä ei ole lapsiperheen koti. Vaikka neliöt riittäisivät kolmihenkiselle perheelle, asunto on liian epäkäytännöllinen. Eteinen ja kylpyhuone ovat pieniä, mitä pidän pikkulapsiarjen kannalta haasteena. Lisäksi kolmiossamme on vain yksi makuuhuone. Toisen makuuhuoneen saisi toteutettua, mutta se vaatisi remontointia. 

2. Elämäntapamme muuttuisi. Emme nukkuisi lauantaisin tai sunnuntaisin pitkälle aamupäivään, vaan toinen meistä nousisi, kun lapsi herää. Muutenkin elämän spontaanius muuttaisi muotoaan. Lapsi tarvitsee rutiineja ja ennustettavuutta. Emme voisi hetken mielijohteesta lähteä ulos syömään tai viikonloppulomalle. Järjestelyä ja ennakoimista tarvittaisiin enemmän. Lapsen kanssa ulkona syöminen tai matkustaminen olisi myös kalliimpaa. 

3. Lapsi olisi täysi arvoitus. Kukaan ei voi ennalta tietää, millaisen lapsen saa. Tämä mietityttää minua ehdottomasti eniten. Millainen temperamentti lapsella olisi? Olisiko lapsi terve? Miten osaisimme tukea lasta leikkitaidoissa, kaverisuhteissa ja elämässä niin, että hän löytäisi oman paikkansa ja pärjäisi maailmassa...

Ajattelen, että lapsiperheen arki on täynnä haasteita, iloa, onnea ja vanhempiin kohdistuvia vaatimuksia, jotka jatkuvat lapsen syntymästä elämän loppuun asti muuttaen jatkuvasti muotoaan. 

Hyvin todennäköistä että lapsi on aika samanlainen kuin sinä ja miehesi, koska hänellä olisi teidän geenit ja te itse roolimalleina. Lapset matkivat vanhempiaan ihan kaikessa, se on tapa oppia. Ja mitään leikkitaitoja ei tarvitse lapselle opettaa, lapset leikkivät koska heidän kuuluu leikkiä, se on sitä kehitystä ja aikuisen ei kuulu siihen puuttua.

Yleensä lapsi tarvitsee yhtä paljon rutiineja kuin vanhempansakin, jos vanhemmat on boheemeja ja elävät ilman rutiineja, kasvaa lapsikin siihen eikä kaipaa turhia rutiineja ja ennustettavuutta. Lapsethan on tunnetusti hyvin spontaaneja itsekin. Aikuiset on itse vaan yleensä niin kaavoihinsa kangistuneita että kuvittelevat lapsenkin siitä hyötyvän. Toki vanhemman käytöksen ennustettavuus on lapselle hyväksi jotta hän oppii tulkitsemaan ihmisiä, että tietää milloin on ok näyttää mitäkin tunteita jne.

Vierailija kirjoitti:

Yksivuotiaan isänä sanoisin, että oikeastaan ainoat yllättävät asiat on valitettavasti negatiivisia. Eli en kuvitellut, että seksi loppuisi totaalisesti lapsen tuloon, enkä myöskään osannut odottaa, kuinka raskasta minun on kestää seksittömyys. Toinen ikävä yllätys on ollut se, kuinka vieraalta oma lapsi edelleen tuntuu. Ajattelin, että valvomiset jne. olisi helppo kestää kun omaa lastaan rakastaa niin paljon, mutta usein edelleen saan itseni kiinni toivomasta, ettei lasta olisikaan. En edelleenkään nauti yhtään ajan viettämisestä lapsen kanssa, silloinkaan kun hän ei kiukuttele tai vaadi mitään. Onneksi vaimo mielellään on lapsen kanssa.

Usein on myös mies se joka lopettaa seksin lapsen tuloon, joskus jo raskauteen. Ja kyllä se syö naista siinä kuin miestäkin. Naiselle se ehkä on vielä pahempi henkisesti kun oma kroppa ei muutenkaan tunnu raskauden ja synnytyksen jäljiltä oikein omalta ja jos mies ei enää halua niin se saa asian tuntumaan sata kertaa pahemmalta kuin onkaan.

Miehillä sentään on se että voivat ajatella että se naisen haluttomuus ei johdu miehestä vaan naisen suuresta muutoksesta niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, hormonit jne.

Tuosta seksin loppumisesta olisi kyllä hyvä puhua vaimon kanssa, että mistä se johtuu. Ehkä se johtuu juuri siitä että on niin yksin vastuussa lapsesta kun mies ei tunnu edes pitävän omasta lapsestaan niin vaimon harteilla on se koko taakka että pitää hoitaa lasta 100% hyvin miehenkin puolesta. Lapsen hoitoon kun kuuluu kaikki se huolehtiminen lapsen kehityksestä, oikeanlaisista vaatteista ja kengistä, oikeanlaisesta ruokailusta, oikeanlaisesta ulkoilusta ja leikistä, oikeanlaisesta kehityksestä oikeaan aikaan jne. Jos itse mietit päivät pääksytysten että saakohan lapsi nyt tarpeeksi maitoa vai olenko minä nyt äitinä pilaamassa lapseni täysin, voi olla että miehen välinpitämättömyys lasta kohtaa ei oikein saa syttymään sitten parisuhdepuolellakaan.

Itselle on tullut positiivisia ja negatiivisia yllätyksiä. Yllätyin, miten suuret tunteet omaan lapseen liittyvät, ja miten paljon häntä rakastan. Äitiys on elämäni tärkein tehtävä. Lapseni on ihana tyyppi, ja nautin ajasta perheen kanssa: teemme retkiä, pyöräilemme, leivomme, käymme ravintoloissa ja kahviloissa, mökkeilemme, kyläilemme, uusia kavereita on tullut lapsen myötä. Monet asiat ovat kivempia, kun niitä voi näyttää ja opettaa lapselle. Suhde omiin vanhempiin on muuttunut, ja ymmärrän heitä paremmin. Olen saanut elämälleni jotenkin lisää tarkoitusta ja kokemuksen sukupolvien ketjusta. Myös synnytys oli upea kokemus. Perhevapaat olivat kuin loma. Välillä toki hermo meni ja oli rankkaa, varsinkin jos lapsi sairasti. Arvojärjestys on mennyt uusiksi: ennen työ ja ura oli minulle tosi tärkeä, nyt on aika keskittyä perheeseen - uraa ehtii tehdä vielä 30 vuotta.

Mieheni on hyvä ja vastuullinen isä. Hän jäi myös osaltaan kotiin lapsen kanssa, ja luulen että tämä vaikutti siihen, miten tasapuolisia vanhempia olemme. Arvostan ja rakastan miestäni vielä syvemmin nyt kun olemme vanhempia.

Imetyksen haasteet tulivat yllätyksenä. Samoin oma palautuminen synnytyksestä kesti kauan ja vaivoja on jäänyt, eli kroppani ei ole sama kuin ennen alatiesynnytystä. Tuosta seksistä tai sen puutteesta: miehen voi olla vaikea ymmärtää miltä seksi synnytyksen jälkeen tuntuu. Itsellä eka seksikerta oli aivan järkytys, koko alapää oli ihan erilainen ja tuntui vieraalta. Synnytyksessä laitettiin kymmenittäin tikkejä. Mies voi verrata, tekisikö mieli jos penis olisi venytetty, leikattu, tikattu, kipeä ja verta vuotava, ja hermotukset olisivat ihan sekaisin. Itse en myöskään saanut orgasmia koko sinä aikana, kun imetin (noin vuoden). Olin siitä tosi surullinen, mutta onneksi imetyksen loputtua tilanne normalisoitui. Muita vaivoja on kuitenkin jäänyt: karkailua ja laskeumaa. Näistä ei puhuttu neuvolassa, eikä muutenkaan. Onneksi suuri osa näistä on ohimeneviä vaivoja, mutta palautumisessa saattaa kestää helposti parikin vuotta, ja se vaatii hormonien tasaantumista ja lantionpohjan treeniä. Mitään en silti pois vaihtaisi. Perhe ja lapsi tuovat omalla kohdallani elämääni sellaisen tunnetason, mitä mikään muu ei voi tehdä.

On ollut helpompaa kuin luulin. Lapsen temperamentti on rauhallinen ja hoidamme lasta mieheni kanssa yhdessä. Emme kaipaa enää vanhoja "menoja" eli itsekkin rauhoittunut.  Toki kotona olemme paljon, mutta se ei estä etteikö toinen voisi mennä harrastamaan omia juttuja. 

Ainut asia mikä harmittaa on tukiverkoston puute. Isovanhemmat ovat jo vanhoja, eivätkä voi auttaa. Mikäli haluamme lastenhoitajan, laitamme lapsen nukkumaan ja joku ystävistämme vahtii nukkuvaa lasta. 

Mutta itse on aamukuudelta herättävä.

Luulin lapsiarjen olevan paljon, paljon pahempaa kun olin kuullut pelkkiä kauhutarinoita vauvoista jotka kakkii vaipat likaisiksi 5 min. välein, ja heräävät öisin huutamaan moneksi tunniksi. Totuus olikin positiivinen yllätys. Kaikki on sujunut hyvin ja omalla painollaan. Ei mitään valittamista. Lapsi on tuonut elämäämme  lisää rakkautta ja uusia kokemuksia.

Tähähän vaan ei saa nykyään sanoa ääneen, kun vanhemmuuden pitää olla pelkkää kärsimystä ja oman elämän haaskausta.