Millaista ajattelit lapsiperhe-elämänne olevan, kun teillä ei ollut vielä lapsia?

Puolison kanssa seksielämä oli sentään vilkasta kun lapset olivat pikkuisia. Pikkuisina ne nukkui, nyt valvovat ja vaeltelevat huoneissa. Seksi ihan hiipunut. Missä välissä ja mihin aikaan voisi rakastella, mä en kestä.

Siis tää tuli ihan yllätyksenä miten paljon menee rahaa! Kun lapsille tulee hankkia vaikka vallan millaista suksea ja sauvaa, (melkeinpä) joka vuosi joka vuoden aika uudet talvipuvut, kengät, pipot, vaatetta, paljon ruokaa, harrastukset, kuskaamiset, kavereiden synntärilahjat ja synntärimuonitukset ym ym.

Olin ennen lapsia hyvin tietoinen siitä, etten tiedä vauvanhoidosta mitään. En pitänyt itseäni hoivaajatyyppinä. En ollut edes koskaan pitänyt vauvaa sylissä ennen omaani. Ajattelin, että opettelemalla opettelen sitten kaiken ja niin tein. Oli se aikamoista epämukavuusalueille menoa, mutta olen ylpeä, että pystyin siihen. Nyt kolme lasta, ja tuntuu että näin tämän tulikin mennä.

Kyllä se on helvetin raskasta, vaikka miehen kanssa kaiken tekisi 50/50. Ajoittain tuntuu että en jaksa ja haluaisin vaan kadota jonnekin. Lapseni ovat luonteeltaan ihan erilaisia kuin minä. 

Minulla on ollut tekemistä yhden kanssa jo, ihan hel*vetin rankkaa oli vauva-ajan koliikit yms. Nyt uhmaikä, vahvatahtoinen taapero. Mies paljon reissussa ja vit*tu anoppi kyselee joka kerta kun käy että olisihan se niin ihana se toinenkin lapsi, milloinhan tulee. Käy tasan tunnin kaksi kertaa kuussa että pääsen johonkin silloin käymään. Siinä tukiverkostomme.

Ekan lapsen kohdalla yllätti, kuinka vaikea on olla lapsen luota pois, koko ajan tuntui kaipaavan ja kiirehtivän takaisin, vaikka isä täysipäinen hoitaja olikin. Tämä kyllä karisi pikkuhiljaa ja sitä oppi nauttimaan lapsettomistakin ajoista.

Muuten on ollut aika realistinen kuva ja lapset ainakin toistaiseksi aika helppoja. Esikoisen hankalat luonteenpiirteet on samoja kuin omat, helpottaa ymmärtämistä.

Lasten sairastelut tuli yllärinä, miten tiukalle voi ottaa. Olin kuullut serkkuni tuttavaperheeltä (aikoja ennen lapsia) miten kun oksennustaudissa, kuumeessa yms koko perhe ja äiti ja isä vuorotellen yrittää hoitaa lapset vaikka itsekin ovat kipeinä. Ei sitä tajunnut ennen kuin itse sen kokee. Itte 39asteen kuumeessa kun yrität hoitaa lapset. Isovanhemmat toisella puolella Suomea. Olisi kannattanut tutustua johonkin apulastenhoitajaan, jonka olisi voinut palkata edes pariksi tunniksi sairastapauksissa. Jos olisi päässyt paikalle, toinen juttu.

Ex-työnantajan suhtautuminen siihen kun lapsi on sairaana. Piti olla kiikuttamassa oksennustautista lasta jo heti eka päivänä lääkäriin että sai lääkärintodistuksen työnantajalle todetaksi että lapsi on kipeänä. Lapsi oksensi lääkärin huoneeseen, tuli ihan todistusaineistoa!

Se on ollut jotenkin kummallista ja ihmeellistä, miten paljon muut kuten sukulaiset ovat olleet antamassa milloin mitäkin kasvatusvinkkiä. Ei kiitos.

Aika lailla odotettua oli. Ei mitään suuria yllätyksiä. Vähän valvomista aina joskus, mutta sitä tiesi odottaa ja vanhempien vuorovedolla meni ihan OK.

Ehkä yksi asia, jota en osannut varsinaisesti kuvitella, oli se, kuinka vanhemmuus on minussa läsnä joka sekunti, kuinka vanhemmuudesta tuli hetkessä osa minun persoonaani. Vanhempana yhtäkkiä koin, ettei enää ole olemassa jotain erillistä "omaa elämää" ja "lapsenhoitoelämää". Se on kaikki minun elämääni.

Ihaninta on ollut miten pyyteettömiä, avoimia ja suloisia lapset ovat sanoissaan ja teoissaan. <3 Heidän halit, pusut, kädestä kiinnioottamiset, "söpöt pelkonsa - ei uskalla mennä peloittavan talon luokse (iso tumma rakennus).

Lasten kysymykset. Miksi he ovat täällä? Onko Jumala olemassa? Miksi pitää lähteä kouluun? Miksi tulee yö? Missä aurinko on? Äiti et siinä unessani tullut mukaani viidakkoon, miksi?

Vauva-ajan rankkuus vähän yllätti ja myöhemmin se ettei sitä aikaa sitten vaan taianomaisesti olekaan kaikkeen mikäli haluaa oikein viimeisen päälle panostaa lapseensa ja ei ole lähellä tukiverkkoja. Muutoin kai aika samanlaista kuin kuvittelin.

Hyvin sitä mitä se onkin. 10-11v nuoremmat sisarukset piti perhe-elämän idealogian realistisena.

Tiesin olevani paras äiti lapsilleni ja oppineeni vanhempieni virheistä niin paljon.

Ja olen siinä onnistunut hyvin. Lapsia 4, iät 9-25v.

On mulla sisaruksia joten tiesin mihin oon lähtemässä. Kuvittelin kuitenkin että olisin huippukärsivällinen js johdonmmukainen kasvattaja.

Nyt ymmärrän omia vanhempiani paremmin.

Pakkososiaalisuus uuvuttaa ja yhdessä perheenä tekeminen/harrastaminen ei ole välttämättä aina hauskaa ja idyllistä, vaan lapset valittavat, kitisevät jne.

Ajattelin että hoidetaan lasta yhdessä miehen kanssa, kasvatetaan yhdessä, tehdään retkiä yhdessä..miehelläkin oli täsmälleen sama ajatus että niinhän se menee. No ei sitten mennytkään. Miksi? Vauva-arki oli raskasta, kasvatus vaatii aikaa ja energiaa, yhteiset retket samoin..mies katosi henkisesti ja taantui teini-iän tasolle. Erohan siitä tuli. En ajatellut että päätyisin yh:ksi mutta niin vain kävi.

Paljon kaikkea negatiivista, joita tietysti tulikin. Eniten yllätti kuitenkin ne positiiviset asiat sekä erilainen merkityksellisyys kaikille asioille elämässä. Ennen lapsiakin oli merkityksellistä elämää, mutta painopisteet ja arvot hieman erilaisia. Se yllätti, miten perspektiivi elämään muuttui.

No en odotellut kummoisia. 

Mutta yllätyksiä tuli. Tukiverkkojen olemattomuus löi päin kasvoja vuosien varrella. Iski mummokateus. Siinä missä oma anoppini ja appeni ovat omalla ryyppäämisellään aikanaan kuviot hoitaneet niin, etteivät ole lastemme elämässä mukana olen todella kateellinen niille, joilla on oikeasti normaalit isovanhemmat lapsilla mukana arjessa. Minun vanhempani asuvat kaukana ja arjessa eivät ole koskaan pystyneet mukana olemaan paikan päällä. 

Sekin yllätti, miten lopulta KAIKKI tuntui luisuvan minun harteilleni äitinä. Se päättyi siihen, kun lopulta uskomattoman monen yrityksen jälkeen olin katkeamispisteessä ja kirjoitin miehelle kirjeen. Siitä tuli pitkä ja raadollinen, mutta viesti meni perille. Kodin pitäisi olla paikka, jossa voi rentoutua. Minulle se ei enää siinä vaiheessa sitä ollut. Lapsissa ei vikaa, mutta miehen rooli oli riittämätön, eikä kantanut vastuuta niin paljon kuin halusin.

Totaalinen tauottomuus oli myös yksi yllätys. En olisi synnyttäessäni esikoista uskonut, että seuraavan kerran saisin olla yksin vuorokauden kotona melkein kymmenen vuoden päästä. Mies kun ei tajunnut lukuisista aneluista huolimatta lähteä lasten kanssa reissuun ja antaa minun olla yksin omassa kotonani. Hän on aina saanut olla jopa viikon mittaisia pätkiä yksin kotonamme.

Ja se meteli. Perkelellinen jatkuva höpötys ja ääntä näistä meidän lapsista lähtee olivatpa sovussa tai eivät. 

Suoraan sanottuna, jos nyt saisin valita niin lapset kyllä tekisin, mutta kiinnittäisin enemmän huomiota siihen, että kumppanilla olisi normaalit suhteet lapsuuden perheeseensä ja olisi tosiaan nuo tukiverkot lähempänä. 

Näillä on kuitenkin pärjätty ja jo voiton puolella.

Elämäsi lastesi kanssa on kuin elämäsi sitä ennen mutta rikkaampaa, antoisampaa, merkityksellisempää. Huomaat olevasi enemmän sinä kuin koskaan aiemmin. Ja koet rakkautta, jota ei mitenkään muuten voi kokea - oman lapsesi katseen ja naurun. Sinua - juuri nimenomaan sinua - tarvitaan j aihan 100%.sesti sellaisena kuin olet. Joo, ei ole aina vaivatonta taikka helppoakaa. Mutta mitä sitten elämässä tekee, joka olisi arvokasta,  muttei vaatisi itseltä mitään panostuksia tai riskinottoakin? Oikeasti?