Lue keskustelun säännöt.
Kuinka pitkä parisuhde ”pitäisi” olla takana, ennen kun aletaan yrittää vauvaa?
Missä ajassa toiseen on tutustunut niin, että olisi edes kohtuullisen turvallista alkaa miettiä vauvaa? Ikinähän sitä ei tietenkään täysin voi tuntea toista, eikä tulevasta koskaan varmasti tiedä, mutta mitä ajattelette?
Kommentit (492)
Vierailija kirjoitti:
No esim puoli vuotta. Täytyy ottaa ikä huomioon.
Huh huh! Taidat olla todella nuori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me olimme seurustelleet 9kk kun aloimme yrittää raskautta ja tulin heti raskaaksi. Ero tuli kolme vuotta myöhemmin, mutta en silti kadu lapsen saamista noin nopeasti. Terveydellisistä syistä mulle ei ole tullut lisää lapsia ja tuskin enää saankaan lisää joten olen todella kiitollinen tästä ainoasta lapsesta. Olisin todella katkera jos olisin nyt lapseton. Oli varmaan hätiköity päätös tehdä lapsi, mutta onneksi teimme niin.
Riippuu vähän pariskunnan iästä ja elämänarvoista ylipäätään.
Kakskymppinen vasta tavannut pariskunta, jotka eivät edes tiedä haluavatko lapsia ja asuvat opiskelijaboxeissa, niin ehkäisy olisi hyvä olla ainakin pari vuotta käytössä.
Kun taas joku päälle kolmekymppinen vakaat arvot omaava pariskunta, joka on lapsiasian puhunut läpi, niin ei kai tuo haittaa vaikka jo puolen vuoden jälkeen aletaan yrittämään jos jälkikasvua haluavat.
Riippuu tosiaan minkä ikäisiä ollaan = kuinka kiire asialla on. Itse alle kolmekymppisenä ajattelisin, että joku 5 vuotta tuntuisi järkevältä. Jos alkaa nelikymppinen jo hiljalleen kolkutella ja vauva halutaan, varmaan parempi pistää mahdollisimman pian toimeksi, oli sitten pitkä tai lyhyt suhde.
Suomalaisista naisista jos on kyse, niin vähintään 5 vuotta. Tuossa ajassa nainen EHKÄ lopettaa esittämisen ja on edes jollain tavalla oma itsensä. Tuo aika tarvitaan myös tarkistamaan, onko nainen niitä, jotka laihduttavat vain saadakssen uuden miehen ja sitten paisuvat kuin pullataikina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tärkeintä on mielestäni molempien halu vanhemmuuteen ja lapsen saantiin. Parisuhde voi päättyä monista syistä ja vanhemmuus on paljon enemmän kuin se parisuhde. Nuorena tapasin paljon miehiä, jotka halusi lapsia, mutta olisivat halunneet, että minä hoidan ne. No, ei tullut lapsia ennen kuin tapasin miehen, jolle isyys oli muutakin kuin siittiöiden luovutus. Se lapsi saikin alkunsa lyhyen yrittämisen jälkeen reilu vuosi ensitapaamisen jälkeen.
Sen ajan kannattaa olla yhdessä, että mahdollinen lapsen isä ei ole itsekäs narsissi. Jos kellot hälyttää, usko niitä. Ja toisekseen, aina kannattaa nykymaailmassa varautua siihen, että jäät lasten kanssa yh-äidiksi. Puolet liitoista päättyy eroon.
Me ei kauan aikailtu, kummallakin oli halu saada lapsia ja olimme tavatessamme interreilillä 28 ja 24 v. Oli kyllä melkoista, että piti matkustaa niin kauas löytääkseen jonkun, joka asui melkein naapurissa. Se vaan tärähti. Aloimme siis seurustella kesällä 23 vuotta sitten ja 7 viikon jälkeen aloimme asua yhdessä, 10 viikon päästä minut oli esitelty tuleville appivanhemmille, kuulemma ainoana, siitä puolen vuoden päästä irtisanoin oman vuokrakämppäni, naimisiin siitä vuoden päästä jo yhteisen asuntovelan kera ja pulla oli suurinpiirtein saman tien uunissa, sitä oli yritetty jo puoli vuotta.
Ei ollut isot häät, kirkossa tosin, mutta muutama vieras ja ravintolassa hyvä illallinen.
Kohta on taas hääpäivä. Sitä juhlii kanssamme 3 nuorta ja 1 yllätysiltatähti 10 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
”Kaikkea ei voi varmistaa, mutta voi sitä omaa puolisoa ja itseään aika rehellisesti analysoida. Kaikki eivät ole valmiita vanhemmiksi ja kun rehellisesti katsoo itseään peilistä tai sitä puolisoaan, niin kyllä sen tietää. Näkeehän sen muistakin, ovatko he vai ei valmiita tai hyviä vanhempia.”
Ei onnistu normaalisti lainaaminen.
Voi toki analysoida, mutta silti ei ole mitään täyttä varmuutta, oli sitten ollut 6kk tai 6v yhdessä. Tilanteet muuttuu.
Lapsiperhearki voi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa yhtäkkiä, vaikka olisi vuosia ollut yhdessä ja vakuutellut että hyvin se sujuu.
En ole tuo jolle vastasit, mutta ei kukaan menetä mitään analysoimalla omaa tilannettaan ja keskustelemalla kumppanin kanssa tulevaisuudesta. Varmuutta ei tietenkään saa, kukaan tuskin niin kuvitteleekaan, mutta jos pohdintaa ei tee, on todennäköisempää päätyä epätoivottuun tilanteeseen, jossa omat tai kumppanin voimavarat eivät riitä vanhemmuuteen.
Suosittelen myös perinpohjaista keskustelua ja itsetuntemusta ennen vanhemmuutta. Siinä on vain voitettavaa.
Me olimme 30 ja 35, kun tapasimme. Tunsimme puoli vuotta, sitten seurustelimme puoli vuotta, sitten jätimme ehkäisyn pois. Meni viisi vuotta, ennen kuin saimme lapsen. Nyt olemme olleet naimisissa 10 vuotta, ainokaisemme on 9-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No esim puoli vuotta. Täytyy ottaa ikä huomioon.
Huh huh! Taidat olla todella nuori.
Tai jo iällä.
Tapasin lasteni isän 23-vuotiaana. Olimme alusta asti tiiviisti yhdessä ja ehkäiseminen jäi jo 3kk kuluttua pois. Kaikella on tarkoituksensa. Meni viisi vuotta, lapsettomuushoidot ja keskenmenot, ennenkuin pidettiin esikoista sylissä. Siinä kriisejä kerrakseen. Kuopus syntyi pari vuotta myöhemmin. Ollaan jo erottu, hyvissä väleissä ja siksi kun kipinä vaan loppui lopulta. Arki meillä toimi loistavasti, siis niin kuin kämppiksillä, ei riitoja ja vastuut meni tasan.
Ollaan molemmat uudessa suhteessa, minä neljättä vuotta. Nykyisen kanssa tavattiin "vanhoina" ja hänellä ei ole lapsia. Kuitenkin koska minulla on, piti heidätkin huomioida meidän lapsitoiveesta puhuttaessa. Halusin ensin että ollaan seurusteltu yli puoli vuotta ennen kuin mies tapasi lapseni, sitten halusin että asutaan yhdessä koko perhe jonkin aikaa ja vasta sitten teimme päätöksen aloittaa yrittämisen. Vaikka tiesimme iän tuomat haasteet. Olin 38v kun aloitimme, yli vuoteen ei tullut tärppiä, joten lähdimme hoitoihin, joista ei (vielä?) tulosta, pelkkä keskenmeno. Olen vielä alle 40v, mutta kello tikittää uhkaavasti. En silti koe että tuo odottamamme aika kaduttaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ratkaisevaa ei liene niinkään se, paljonko on yhteistä historiaa vaan se, paljonko näkee edessä yhteistä tulevaisuutta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajalle: tuo on kysymys jota ei joudu esittämään. Jos joutuu niin ei ole oikea vastaus ei kelpaa.
Me seurusteltiin 5kk ja jätettiin ehkäisy pois. Pari kuukautta siitä olin raskaana.
Oltiin oltu 6 vuotta yhdessä. Kihloissa 2 v ja naimisissa päivälleen 1,5 v päivälleen, kun esikoinen syntyi. Olisi voinut tulla aikaisemminkin.
Toinen lapsi vuoden ikäerolla.
Lapsiluku täynnä ennen 30 v.
Täti1 kirjoitti:
Itse tapasin mieheni lähemmäs 40-vuotiaana,ei minulla ollut ainakaan aikaa fiilistellä kolmea vuotta tai vielä pidempään ennen lapsenteon suunnittelua.
Alettiin melko pian seurustelun aloittamisen jälkeen puhua yhteisestä lapsesta, mikä oli jo ikäni puolesta ihan pakollista koska halusin vielä lapsia. Jos mies ei olisi ollut samaa mieltä, olisimme varmaan eronneet heti alussa.
Se nyt vain on kylmä fakta, että nelikymppisen on vaikeampaa raskautua ja riskit ovat huomattavasti suurempia kuin nuoremmilla puhumattakaan siitä, että välttämättä ei tule ollenkaan enää raskaaksi.
Meillä homma meni siis niin, että lapsenteosta keskusteltiin ns. heti, yrittäminen aloitettiin n.puolen vuoden seurustelun jälkeen ja raskaaksi tulin vasta viimein vajaan puolentoista vuoden kuluttua. En halua edes ajatella, jos olisimme aloittaneet yrittämisen vasta vuosien päästä. Todennäköisesti silloin en olisi saanut koskaan lapsia.
Tämä on eri tilanne, ja tässä voi ja pitää edetä nopeasti. 40-vuotiaat ovat riittävän kypsiä vanhemmiksi, riittävän kokeneita tunnistamaan millainen kumppani heille sopii, yleensä myös riittävän varakkaita vaikka molemmat yksinhuoltajiksi, jos suhde kosahtaa.
Jos on yli 25v. Niin pari viikkoa.
Ei kai se parisuhteen pituudesta riipu vaan siitä, onko molemmat osapuolet kypsiä ottamaan sen valtavan vastuun jonka lapsi tuo tullessaan.
Onko valmis sitoutumaan, ymmärtämään että tämä uusi ihminen on nyt sitten useamman vuosikymmenen täällä jos mitään ikävää ei satu. Vanhemmuus ei lopu koskaan.
Onko vastuuta ja järkeä. Lasta ei hankita vain koska ne on söpöjä ja haluaa sellaisen.
Tietysti parisuhteen pitää olla vankalla pohjalla, kaksi henkisesti kypsää ihmistä. Täytyy olla luottamus ja täytyy olla luottamuksen arvoinen.
Jotkut ovart suhteeseen lähtiessään varmoja ja tietävät mitä tahtovat. Ovat henkisesti kypsiä. Jotkut ovat vuosia ja vuosikymmeniä yhdessä eläen täysin holtittomasti. Siinä ei silloin suhteen pituus auta yhtään mitään.
Meillä eron jälkeen mies sanoi tyttärellemme että sitten kun täytät 18 et ole enää minun lapseni. Tietysti olin nuori ja tyhmä kun tuollaisen tyypin matkaan lähdin. En unohda koskaan tuota.
Tyttö oli silloin 7-vuotias, ja muistaa tämän edelleen. Hänelle on ollut iso trauma isän hylkääminen niinkuin hän sen koki. Luottamus isään ei ole koskaan palautunut. Se on sydäntä särkevää.