Lue keskustelun säännöt.
Kuinka pitkä parisuhde ”pitäisi” olla takana, ennen kun aletaan yrittää vauvaa?
Missä ajassa toiseen on tutustunut niin, että olisi edes kohtuullisen turvallista alkaa miettiä vauvaa? Ikinähän sitä ei tietenkään täysin voi tuntea toista, eikä tulevasta koskaan varmasti tiedä, mutta mitä ajattelette?
Kommentit (492)
Heh, no me olimme seurustelleet muutaman kuukauden, kun jätimme ehkäisyn pois. Mutta lapsi tuli vasta yli kahden vuoden päästä siitä ja lapsettomuuspolin avustuksella. Olisi ollut todella outoa olla viisi vuotta ensin yhdessä (kuten joku oli ehdottanut), ennen kuin olisi edes yritetty lasta. Eli eiköhän kaikki ihmiset ja parit ole erilaisia. Nyt yhdessäoloa takana yli kahdeksan vuotta meillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs jos toisella (yksinhuoltaja) on jo useamman vuoden ikäinen lapsi? Vaikuttaako teidän mielestä asiaan? Onnellinen terve lapsihan on merkki siitä, että kumppani on hyvä vanhempi. Tottakai asiaan vaikuttaa se, miten suhde yhdessä kestää stressiä.
Entä jos on vuosia yhdessä ja ei tule mitään kriisejä?
Kylläpä työ jaksatte pitkään odottaa! Minulla se on useinkin mielessä heti toisen sukupuolen tavatessani tai viimeistään varttitunnin kuluttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun niitä muksuja aletaan vääntää on suhde todellakin sen jälkeen takana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkuhuuma kestää sen kaksi vuotta joten vähintään 3v. Mielellään niin että siitä suurin osa olisi asuttu yhdessä.
Ja kun katsoo näitä keskusteluja tällä palstalla, niin pitää erityisesti kiinnittää huomiota toisen kotitöiden tekemiseen. Ja keskustella mitä tapahtuu lapsen tulon myötä, jotta ei tulisi näitä täälläkin nähtyjä ylläktyksiä. Kirjoittaa vaikka oikein sopimus asiasta.
Ei auta. Sovimme loputtoman tarkasti ja todella monta kertaa saman keskustelun. Silti lapsen jälkeen kaikki jäi mulle. Toinen avasi oven ja laittoi puhelimen kiinni. Siinähän sitten olin ja tein kaikki yksin. Pari vuotta ja alkoi taas perhe kiinostaa. Ero oli mielessä usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksilöllistä tämäkin. Itse tiesin jo odotusaikana,että kauaa en miestä jaksa. Eli pääasia,että lapsi on hyvissä käsissä.
Naisen kannattaa miettiä vain sitä, jaksaako huolehtia lapsesta. Miehistä hyvin harvoin on kuin lisärasitusta, eikä parisuhde ole perheen perustamisen edellytys naiselle.
Nainen siis tekee vauvan jos haluaa vauvan, oli tuntenut miehen yhden illan tai vuosia. Sopivaa prinssiä on turha odotella, ei sellaisia ole.
Hyvä mummo on paljon tärkeämpi kuin äidin parisuhde, lapsen kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä jos puolison lisäksi pakettiin kuuluu jo valmiiksi puolison lapsia? Mistä silloin tietää koska on sopiva aika vauvalle?
Olin jo kauan halunnut lapsen tavatessani mieheni. Miehellä oli kolme lasta edellisestä liitosta jotka asuivat äitinsä kanssa. Nopeasti aloin odottaa vauvaa, sain keskenmenon, tulin uudelleen raskaaksi, mieheni 15-vuotias tytär muutti meille, menimme naimisiin ja saimme vauvan. Tässä vaiheessa olimme tunteneet vuoden!
Puoli vuotta tästä mieheni toinen tytär teki itsemurhan. Vuotta myöhemmin kun odotin toista lastamme äitini sairastui syöpään. Sitten lapsemme syntyi ja itse lähes kuolin. Vuosi tästä vauvalla todettiin syöpä...
Olen miettinyt että jos olisin jäänyt alussa odottamaan sopivaa ajankohtaa vauvalle olisiko sitä koskaan tullut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin Ex:n kanssa 7vuotta ennen raskautta yhdessä. Erosimme kun esikoinen oli vajaa 3-vuotias. Nykyisen kanssa olimme vajaa puoli vuotta yhdessä. Nyt olemme olleet 14 vuotta yhdessä.
No me oltiin tunnettu 6 kk kun tulin raskaaksi eli noin 7 kk tapaamisesta plussasin. Nuoriakin vielä oltiin, nyt lapsia kolme. Ei me tietysti täysin toisiamme tunnettu eikä itseämmekään, mutta hyvin on silti mennyt. En nyt sitten tiedä onko toista edes pakko tuntea, sen verran kyllä, ettei ole mikään narsisti tai psykopaatti ja kunhan kykenette pitämään lapsesta/lapsista hyvää huolta. Varmaan vuosi seurustelua, kaksi vuotta avoliittoa, avioituminen ja 9 kk odotus on virallisesti oikein. Jos yhdessä on oltu ennen lasta pidempäänkin niin sehän on hyveellisyyttä, mutta samalla sääli, ettei ole avioiduttu aiemmin ja sekin kertoo tietysti ongelmista. Se kun on kuitenkin enemmän siitä kiinni kenen kanssa ja millä mielin lapsia tekee kuin siitä kuinka kauan toista on opetellut tuntemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa kahlata yhdessä läpi parit oikeat kiistat ja elämänhaasteet ennen kuin alkaa laittaa lapsia. Sen verran, että näet toisesta ja itsestäsi muutakin kuin parhaat puolet. Jos on puoli vuotta tuijoteltu ensi huumassa silmiin, suurin haaste on ollut että otetaanko kaupasta sinistä vai punaista maitoa eikä ole tarvinnut tehdä esim. raa'an realistista selkoa siitä miten yhteisiä ja omia rahoja käytetään asioihin A tai B, niin ei kannata. Todennäköisesti kaatuu siihen, kun väsyttää, pitäisi alkaa keskustella rahasta, oma elämä menee katkolle koska toista täytyy auttaa arkijutuissa ja lapsenhoidossa ihan eri tavalla kuin romanssihörhöisinä käsi kädessä kävelyn aikoina jne. Monelle näyttää tulevan yllärinä se, mitä tekee työlle, sosiaaliselle elämällä ja harrastuksille se, ettet voikaan enää vain kävellä ovesta tai soittaa että moikka, mä lähden vähän käymään tuolla ja nähdään myöhemmin.
Kannattaa myös käydä etukäteen, kummankin, ihan inhorealistisesti itsensä kanssa läpi se, miten selviäisi jos toinen jättää, kuolee, sairastuu vakavasti tms. Ei mitään "oon sankari ja pärjään sitte kyllä, ainoo mitä tarvitsen on rakkaus ja kyl ihmiset sitten autaa". Ei, et tarvitse rakkautta. Ei, et voi laskea minkään "kyllä joku sitten jeesaa" -haihattelun varaan. Jos jäät yksin, tarvitset ensisijaisesti rahaa, arki-infraa ja ymmärryksen siitä, mitä merkitsee hoitaa ja taloudellisesti ylläpitää pikkulasta 24/7 YKSIN. Samaten se, että miten pärjäät/pärjäätte, jos lapsi onkin erityislapsi, joka vaatii huoltoa ja hoitoa jossain muodossa loppuikänsä, joko sinun luonasi tai laitoksessa tai jos joudut tekemään raskausaikana päätöksen siitä, jatkatko vaikeavammaisen odotusta vai keskeytetäänkö.
Tätä jos ajattelisi noudattavansa, kannattaisi lähinnä jo valmiiksi lopettaa elämä siihen.
Ei kukaan voi loputtomiin varmistella noita asioita eikä ne välttämättä edes pidä sitten kun on tositilanne.
Omalla kohdalla odotin esikoista jo kahden kuukauden päästä.
Olimme vieläpä todella nuoria.
Tuosta on pian 20 vuotta, edelleen olemme yhdessä.
On koettu esim. sairauksia ja lapsen kuolema.
Jokainen toki tekee kuten parhaaksi näkee, mutta en olisi saanut mitään ”parempaa” odottelemalla ja varmistelemalla.
En ehkä mitään.
Tiedostan joka päivä että olen saanut enemmän kuin uskalsin edes toivoa.
Enemmän on kiinni siitä mitä uskalletaan/tajutaan keskustella ja puhua selväksi ennen kuin aletaan lisääntymään. Ensin puhutaan tärkeät asiat, sitten katsellaan pari vuotta pitääkö toinen niistä kiinni, ja pystyykö itse pitämään.
Vierailija kirjoitti:
En osaa vastata suoraan kysymykseen, mutta minä ja mieheni olimme ehtineet olla yhdessä puoli vuotta, kun ehkäisykapselin ’läpi’ puskenut pieni yllätys ilmoitti tulostaan. Ehkä sitä olisi voinut olla kauemminkin yhdessä ennen lasta, enkä ehkä tietoisesti noin lyhyen suhteen jälkeen itse aloittaisi yrittämistä. Mutta kaipa näin oli meidän kohdalla tarkoitettu tapahtuvan, ja hyvin on mennyt. Ristiriitatilanteitakin on tietenkin ollut joskus, mutta niinpä sitä kai kaikilla on.
Ehkä tärkeimmäksi koen sen, että ehtisi tutustumaan siihen, kuka kumppani oikeasti on. Mitkä ovat hänen näkemyksensä erilaisista kasvatustilanteista, ja miten hän reagoi stressiin. Onko oikeasti kovakin kuumakalle, vaikka pystyy aluksi esittämään rauhallista ja kylmähermoista. Tai onko oikeasti hyvin omaa etuaan ajava jne.
Minulle onnekseni kävi niin, että mies osottautui hyväksi isäksi ja mieheksi, ja oli alusta asti oma itsensä vikoineen päivineen. Mutta välttämättä aina lyhyen suhteen aikana kaikki ihmiset eivät paljasta todellista luonnettaan.
Ehkäisykapselin läpi???? Sehän on varmempi tapa ehkäistä kuin sterilisaatio naisella?? Saisiko tästä lisätietoja - lähtikö sinulta kapseli paikaltaan vai mitä kävi?
T. Ehkäisykapselin omaava ja nyt paniikissa
Siinä vaiheessa kun tiedät millainen vanhempi toinen olisi. Kun hän, etkä sinä itse enää koe baareissa juoksemista tärkeäksi. Kun tiedät, ettet enää halua olla muiden kanssa, vaan loppuelämän puolison kanssa perhe ja vanhempi lapsellesi juuri kyseisen henkilön kanssa.
Lapsia ei kannata tehdä ihmisen kanssa, josta aikoo erota. Se ei ole hyväksi lapselle, kuten ei myöskään onnettomassa liitossa olevien vanhempien perheessä kasvaminen.
Niin kauan kun et tiedä onko liittosi onnellinen, siirrä lasten hankintaa.
Luulen että näin 30+ sinkkuna jolla on huonot munasarjat ja vain muutama vuosi aikaa, tämä kysymys on ajanut kaikki deittailuni nurin. Minulla ei ole niinsanotusti aikaa hukattavaksi ja jos miehet jotain inhoavat niin painostamista. Mutta kun en voi edes sitä paria vuotta tuhlata mieheen, joka ilmoittaisi lopulta ettei haluakaan lapsia, tai emme olisi muuten toisillemme sopivia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa kahlata yhdessä läpi parit oikeat kiistat ja elämänhaasteet ennen kuin alkaa laittaa lapsia. Sen verran, että näet toisesta ja itsestäsi muutakin kuin parhaat puolet. Jos on puoli vuotta tuijoteltu ensi huumassa silmiin, suurin haaste on ollut että otetaanko kaupasta sinistä vai punaista maitoa eikä ole tarvinnut tehdä esim. raa'an realistista selkoa siitä miten yhteisiä ja omia rahoja käytetään asioihin A tai B, niin ei kannata. Todennäköisesti kaatuu siihen, kun väsyttää, pitäisi alkaa keskustella rahasta, oma elämä menee katkolle koska toista täytyy auttaa arkijutuissa ja lapsenhoidossa ihan eri tavalla kuin romanssihörhöisinä käsi kädessä kävelyn aikoina jne. Monelle näyttää tulevan yllärinä se, mitä tekee työlle, sosiaaliselle elämällä ja harrastuksille se, ettet voikaan enää vain kävellä ovesta tai soittaa että moikka, mä lähden vähän käymään tuolla ja nähdään myöhemmin.
Kannattaa myös käydä etukäteen, kummankin, ihan inhorealistisesti itsensä kanssa läpi se, miten selviäisi jos toinen jättää, kuolee, sairastuu vakavasti tms. Ei mitään "oon sankari ja pärjään sitte kyllä, ainoo mitä tarvitsen on rakkaus ja kyl ihmiset sitten autaa". Ei, et tarvitse rakkautta. Ei, et voi laskea minkään "kyllä joku sitten jeesaa" -haihattelun varaan. Jos jäät yksin, tarvitset ensisijaisesti rahaa, arki-infraa ja ymmärryksen siitä, mitä merkitsee hoitaa ja taloudellisesti ylläpitää pikkulasta 24/7 YKSIN. Samaten se, että miten pärjäät/pärjäätte, jos lapsi onkin erityislapsi, joka vaatii huoltoa ja hoitoa jossain muodossa loppuikänsä, joko sinun luonasi tai laitoksessa tai jos joudut tekemään raskausaikana päätöksen siitä, jatkatko vaikeavammaisen odotusta vai keskeytetäänkö.
Tätä jos ajattelisi noudattavansa, kannattaisi lähinnä jo valmiiksi lopettaa elämä siihen.
Ei kukaan voi loputtomiin varmistella noita asioita eikä ne välttämättä edes pidä sitten kun on tositilanne.
Omalla kohdalla odotin esikoista jo kahden kuukauden päästä.
Olimme vieläpä todella nuoria.
Tuosta on pian 20 vuotta, edelleen olemme yhdessä.
On koettu esim. sairauksia ja lapsen kuolema.
Jokainen toki tekee kuten parhaaksi näkee, mutta en olisi saanut mitään ”parempaa” odottelemalla ja varmistelemalla.
En ehkä mitään.
Tiedostan joka päivä että olen saanut enemmän kuin uskalsin edes toivoa.
Kaikkea ei voi varmistaa, mutta voi sitä omaa puolisoa ja itseään aika rehellisesti analysoida. Kaikki eivät ole valmiita vanhemmiksi ja kun rehellisesti katsoo itseään peilistä tai sitä puolisoaan, niin kyllä sen tietää. Näkeehän sen muistakin, ovatko he vai ei valmiita tai hyviä vanhempia.
Tapasimme 29-vuotiaina ja 33-vuotiaina tulin raskaaksi. Eli nelisen vuotta meni meillä. Sinä aikana ehdittiin selvitä kahdesta ”parisuhdekriisistä” ja yhdestä isommasta riidasta/erimielisyydestä. Tuli sellainen olo että jos niistä selvisi niin selviää lähes mistä vaan.