Lue keskustelun säännöt.
Kuinka pitkä parisuhde ”pitäisi” olla takana, ennen kun aletaan yrittää vauvaa?
Missä ajassa toiseen on tutustunut niin, että olisi edes kohtuullisen turvallista alkaa miettiä vauvaa? Ikinähän sitä ei tietenkään täysin voi tuntea toista, eikä tulevasta koskaan varmasti tiedä, mutta mitä ajattelette?
Kommentit (492)
Vierailija kirjoitti:
Ei se aika niinkään, vaan yhdessä koetut asiat. On turha siirtyä niin erilaiseen elämänvaiheeseen, jos ei ole mistään kriiseistä selvitty yhdessä. Mutta pidän muutamaa vuotta miniminä, jos jotain pitäisi sanoa, niin vaikkapa 4.
MIstä kriiseistä pitäisi selviytyä ennen vauvaa yhdessä? Mitä kriisejä nuorilla aikuisilla (20v-35v) yleensä on, jotka voisivat valmistaa vauvan tuloon?
Olisin saanut oman mieheni kanssa odottaa vaikka miten pitkään, että olisimme kohdanneet ensimmäisen kriisin. En ole oikein vieläkään sellaista kohdannut (työttömyys, pettäminen, läheisen kuolema, konkurssi, velkaongelmat, vakava sairaus jne.), vaikka meillä on kolme alakouluikäistä lasta.
Itse sanoisin, että pari vuotta on ihan hyvä aika, minkä jälkeen voi yrittää saada lasta. Lapsen ja lasten saaminen on vain niin iso muutos, että ei siihen oikein välttämättä voi valmistautua mitenkään muuten kuin sitoutumalla, puhumalla ja käytännössä oppimalla. Tärkeintä on hyvä vuorovaikutus, joustavuus ja kyky kompromisseihin. Toista on rakastettava niin paljon, että osaa välillä laittaa puolison tarpeet omien tarpeiden edelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä paikkapa taitaa olla oikea omien ajatuksien purkamiseen!
Olen itse tilanteessa, että olen vahingossa tullut raskaaksi. Olen 31-vuotias, mies muutamia vuosia nuorempi. Olen myös saanut aikanaan tuomion, että raskautuminen hankalaa, jos mahdollistakaan. Olemme tunteneet miehen kanssa vähän reilu vuoden, oltu yhdessä 8kk. Emme käytä ehkäisyä, koska kondomit ärsyttäviä ja hormonit ei minulle sovi. Vielä muutama viikko sitten mies totesi jonkun keskustelun yhteydessä, että jos vahinko käy niin se ei haittaa, ja niinhän sitten kävikin :D Emme edes asu vielö yhdessä, vaikka tiedänkin kyllä jo millaista arki miehen kanssa olisi.
Ja nyt ollaan tilanteessa, että pitäisi päättää! Enkä yhtään tiedä mitä haluan. En koskaan ole ollut varma, tulenko saamaan lapsia (löydänkö miestä, voinko raskautua) joten en ole osannut kuvitellakaan itseäni äidiksi. Toisaaltaan miksi ei, mutta toisaaltaan...
Entä jos nyt teen abortin, enkä myöhemmin raskaudukaan? Mistä tiedän, onko mies todella valmis lapseen vai lähteekö lipettiin kun ei olekaan kivaa? Olen vielä muuttanut toiseen maahan miehen vuoksi, joten minulle lähteminen on paljon hankalampaa. Eikä täällä ole oikein tukiverkkoakaan, jos eroamme.
Mutta voisiko kaikki olla yrittämisen arvoista? Onko kellään mitään ajatuksia? En uskalla omille läheisille avautua, enkä haluakaan.
Useamman lapsen äitinä sanoisin, että teet lapsen vain jos olet valmis hoitamaan ja kantamaan vastuun hänestä yksin. Miehet on sikäli arvaamattomia, että heidän varaan ei välttämättä voi luottaa. Sanon näin, vaikka oma mieheni onkin erittäin hyvä ja tasavertainen kasvattaja kanssani.
Jatkossa suosittelen käyttämään ehkäisyä niin kauan kunnes on aivan varma, että haluaa lapsen. Saattaa olla hyvin ahdistavaa jälkeenpäin muistella aborttia, jos ei ollut aivan varma asiasta tai toisinpäin eli lapsen synnyttyä kynnys katua voi olla matalampi.
Ei siihen mitään parisuhdetta tarvita. Kikkeliä pimperoon vaan, ja urakalla! Ilman ehkäisyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvä varmaan tuntea sitä toista vähän. Kaamea ajatus, että ei muuta saisi kuin kupan, aviottoman lapsen ja sille ikuiset isätraumat.
Mutta jos se kolahtaa, turha on venailla. Ja kolahduksenhan tietää per heti. Meillä ei ollut naimisiinmenosta niin väliä mutta sitouduttu oli henkisesti ja vauva sopi siihen hyvin. Ja sitten vielä yksi ja sitten vielä yksi.
Mitkä hemmetin isätraumat? Eiköhän asiat ole siitä kiinni miten mahdollisen eron hoitaa, miten vanhemmat käyttäytyy toisiaan kohtaan eron jälkeen ja että lapsi saa nähdä kumpaakin parhaimmassa tapauksessa milloin vaan, ainakin säännöllisesti.
Niin paitsi jos se isä ei ole alun alkaenkaan lapsen elämässä. Silloin lapsi miettii loppuelämänsä, mistä on kotoisin ja missä toisen puolen juuret ovat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvä varmaan tuntea sitä toista vähän. Kaamea ajatus, että ei muuta saisi kuin kupan, aviottoman lapsen ja sille ikuiset isätraumat.
Ei lapselle tule mitään traumoja siitä, että hän kasvaa ilman isää.
Tuosta voisi moni olla eri mieltä :'D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen 39v, suhteessa ollut melkein 10 vuotta. En ole halunnut lasta. Vuosi sitten tapasin miehen johon rakastuin, mutta päätin etten riko parisuhdettani. Tuon miehen kanssa jos tiet elämässä kohtaisi niin että päätyisimme yhteen, haluaisin hänen kanssaan lapsen ihan milloin vaan. Iästä ja kaikesta huolimatta. En tiedä, mikä saa aikaan näin voimakkaan tahdon ja tunteen. Ainut mies joka on tämän tehnyt.
Kuulostat hyvin järkevältä ihmiseltä. Oletko onnellinen? Miten kykenet elämään tunteidesi kanssa kun ajattelee, että meillä on vain tämä yksi elämä elettävänä?
Kysyn aidosta mielenkiinnosta, en tuomitse.
10 vuotta vähintään ja mielummin myös entisessä elämässä oltais oltu pariskuntaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvä varmaan tuntea sitä toista vähän. Kaamea ajatus, että ei muuta saisi kuin kupan, aviottoman lapsen ja sille ikuiset isätraumat.
Ei lapselle tule mitään traumoja siitä, että hän kasvaa ilman isää.
Maailmassa on miljoonia ihmisiä, joiden lapsuus menee pilalle isän väkivaltaisuuden takia (huutaminen, lyöminen, potkiminen, seksuaalinen hyväksikäyttö). Jos näille ihmisille antaisi mahdollisuuden elää lapsuutensa uudestaan ILMAN isää, he ottaisivat tämän vaihtoehdon vastaan onnellisena.
Moni näistä ihmisistä haluaisi elää lapsuutensa uudestaan ORPOINA (ilman vanhempia, sijoitettuna lastenkotiin) koska mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin psykopaattinen isä ja välinpitämätön äiti.
Hyviä pointteja, jotka eivät menettäne ajankohtaisuuttaan ja tärkeyttään
koskaan. Aikaa ei saa ihminen itselleen takaisin eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Katkeruuden siementen viljely ei loppune ihmisten elämässä. Aina joku jossakin vahingoittaa toisen ihmisen elämää ja tulevaisuuden rakentamisen mahdollisuuksia kaltoinkohtelullaan. Onneksi on sentään mahdollisuuksia voimaantumisen.
Viisi ja yhdeksän on sopiva pituus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväni elämä ja parisuhde oli täydellistä ja oli 5vuotta yhdessä ennen lasta. Lapsen jälkeen se täydellisyys alkoi rikkoutua. Ei katso sitä kauanko on yhdessä että miten menee. Elämä joka tapauksessa muokkautuu minkälaiseksi vaan. Itse olen lapseni tehnyt miespuolisen ystäväni kanssa ja meillä tämä toimii näin. Voisiko tätä kutsua kumppanuusvanhemmuudeksi. Muuta en halua. Olen onnellisempi kuin ikinä.
Kyllä sen jokainen tietää milloin lapsi halutaan parisuhteeseen, tai yksin valmis kasvattamaan hänet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse voisin tehdä lapsia vasta 5-6 vuoden tuntemisen jälkeen.
Olen ollut kohta vuoden miehen kanssa, voisin vaikka heti. Hän on ihan mukava, mitä nyt jotkut ominaisuudet mietityttää, kuten että hän on alakuloisuuteen/lievään masennukseen taipuvainen. Hänellä jo lapsia mutta toivoisi lisää. Hänestä tulisi loistava isä mun lapselle, tiedän sen, mutta ei hän välttämättä olisi mulle mikään loppuelämäksi tyylinen kumppani. Mulla ikää jo sen verran että olis pitänyt jo erota että ehtisi muka löytää paremman myös parisuhdemielessä, jos haluaa sekä täydellisen parisuhteen että täydellisen isän. Mutta ei kai ole pakko uskoa mihinkään loppuelämän suhteeseen jos haluaa lapsia? Vai pitäiskö vaan jättää tekemättä sitten kokonaan jos täydellistä koko pakettia ei löydy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllä useamman vuoden että saa selvää mistä parisuhteessa on kysymys. Jos ei ole vähintään muutamia kriisejä takana suhteessa ei tiedä miten niistä selviää tai selviääkö. Lapsi aiheuttaa tietynlaisen kriisin aina ja on erittäin huono tapa testata tätä.
Esikoisen isän kanssa ehdimme olla yhdessä päälle neljä vuotta kun tajusin olevani raskaana. Ei yritetty kylläkään. Erottiin kun lapsi oli parivuotias.
Nykyisen mieheni kanssa oli alusta asti selvää että molemmat haluavat kaksi tai kolme yhteistä lasta. Olimme kuitenkin vähän yli kolmekymppisiä joten aikaa ei ollut niin paljon. Jätimme ehkäisyn pois kun olimme seurustelleet noin vuoden ja kolme kuukautta. Tulin raskaaksi puolen vuoden yrityksen jälkeen.
Tänä päivänä lapsen saa hankittua yksin, kun on saanut lahjan olla nainen. Suurin osa parisuhteista päättyy eroon ja lapset kärsii. Kun hoitaa oman elämän kuntoon, käsittelee traumat ja löytää suht tasaisen vaihteen elämälle, lapsia voi hankkia. Koskaan ei tule sitä oikeaa hetkeä hankkia lapsi, vaan lapsi muokkaa elämää hyvällä tavalla. Ne jotka jäävät odottelemaan, saavat odotella ainiaan. Hyviä miehiä on maailmassa mutta hyviä isejä ei niinkään. Naiset, luottakaa itseenne!
Sitä voi ootella vaikka viis vuotta, että muka tuntee paremmin.
Suurin osa eroaa kuitenkin, niin ihan sama kai mihin väliin niitä lapsia hommaa.
Riippuu iästä. Ollaan oltu yhdessä 10 vuotta, naimisissa 2 ja lapsi tulossa. Ikää meillä molemmilla 28v.
Jos olisin ollut sinkku ja nyt löytänyt miehen tässä iässä, en kyllä odottelisi 10 vuotta. Alle 30v on hyvä aika alkaa yrittää lasta, koska biologia on kuitenkin otettava huomioon. Varmaan tässä tapauksessa puhuisin lapsihaaveista alusta saakka ja perinteisen ensin häät, sitten lapsi -kaavalla n. 1-2 vuoden seurustelun jälkeen voisi alkaa yrittää lasta.
Ihan tapauskohtaista mutta sanoisin että vähintään 2 vuotta.
Tämä paikkapa taitaa olla oikea omien ajatuksien purkamiseen!
Olen itse tilanteessa, että olen vahingossa tullut raskaaksi. Olen 31-vuotias, mies muutamia vuosia nuorempi. Olen myös saanut aikanaan tuomion, että raskautuminen hankalaa, jos mahdollistakaan. Olemme tunteneet miehen kanssa vähän reilu vuoden, oltu yhdessä 8kk. Emme käytä ehkäisyä, koska kondomit ärsyttäviä ja hormonit ei minulle sovi. Vielä muutama viikko sitten mies totesi jonkun keskustelun yhteydessä, että jos vahinko käy niin se ei haittaa, ja niinhän sitten kävikin :D Emme edes asu vielö yhdessä, vaikka tiedänkin kyllä jo millaista arki miehen kanssa olisi.
Ja nyt ollaan tilanteessa, että pitäisi päättää! Enkä yhtään tiedä mitä haluan. En koskaan ole ollut varma, tulenko saamaan lapsia (löydänkö miestä, voinko raskautua) joten en ole osannut kuvitellakaan itseäni äidiksi. Toisaaltaan miksi ei, mutta toisaaltaan...
Entä jos nyt teen abortin, enkä myöhemmin raskaudukaan? Mistä tiedän, onko mies todella valmis lapseen vai lähteekö lipettiin kun ei olekaan kivaa? Olen vielä muuttanut toiseen maahan miehen vuoksi, joten minulle lähteminen on paljon hankalampaa. Eikä täällä ole oikein tukiverkkoakaan, jos eroamme.
Mutta voisiko kaikki olla yrittämisen arvoista? Onko kellään mitään ajatuksia? En uskalla omille läheisille avautua, enkä haluakaan.