Miksi monelle avioero on turn-off, mutta avoero ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä yhdessä asumisessa sitten on se juttu, joka tekee siitä niin vakavan asian?

Siis mitä? Kysytkö tätä nyt ihan tosissaan? Minkä ikäinen ikäinen olet? Missä asut?

Meinaan onhan se hieman eri asia jossain muuttotappiokunnassa tehdä äkkinäinenkin spontaani päätös yhteenmuuttamisesta parikymppisenä, kuin edes pääkaupunkiseudulla. Jossa jos kertaalleen sen siedettävän hintaisen vuokra-asunnon saat, luultavasti tuuri ei toistu.

Saati sitten siinä vaiheessa, kun yhteen muuttamassa onkin kaksi aikuista, joilla ei yhteen sovitettavana ole pari opiskelukämppää, vaan pari kotia.

Mukana muuttujina mahdolliset omistusasunnot, joiden myynnin osalta täytyy huomioida myös mm. arvon kehitys.

Ohessa sitten kaikenlaista muutakin, kuten olisiko yhteenmuuttajia vain kaksi, vaiko kuten aikuisiässä normaalia, vähintään pari muutakin tyyppiä ainakin vuoroviikoin, ja miten näiden mukana osa-aikaisesti muuttavien koulu- ja muut kulkemiset onnistuvat jatkossa omasta arjen sujuvoittamisesta tai hankaloittammisesta puhumattakaan. 

Lisäät tuohon vielä autot, tarpeen koirapuistolle, sen hirveän kotiteatterin mikä rakkaan mukana elämääsi kulkeutuu jne. niin juu - kyllä siinä sen verran isoja päätöksiä kyseessä on, ettei niitä välttämättä kukaan muu kuin masokisti tai liian idealisti ihan kevyin perustein tee.

Minulle nykyisellään isompi sitoutumisen osoitus olisi myydä oma asuntoni, kuin vastata kosintaan myöntävästi.

Okei, voi se noinkin olla, mutta nuo kaikki käytännölliset seikat ovat eri asia kuin se, että avoliitto on ikäänkuin periaatteellisesti suuri juttu jollekin.

Jos päätetään jakaa loppuelämän arki yhdessä, niin onhan se aika suuri juttu.

Vierailija kirjoitti:

Avioliitossa on luvattu useinmiten Jumalan ja ihmisten edessä haluta rakastaa loppu elämän ajan. Se on vähän eri asia kun yhteen muuttaminen. Avioliitossa on myös juridista sitoutumista toisin kuin avoliitossa. Pettymys on suurempi.

Parisuhteessa yleensä rakastetaan toisiaan, ja sen toivotaan kestävän. Yhtä suuri pettymys se ero on, vaikka ei olisi ehditty naimisiin asti tai edes suunniteltu naimisiin menoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä yhdessä asumisessa sitten on se juttu, joka tekee siitä niin vakavan asian?

Siis mitä? Kysytkö tätä nyt ihan tosissaan? Minkä ikäinen ikäinen olet? Missä asut?

Meinaan onhan se hieman eri asia jossain muuttotappiokunnassa tehdä äkkinäinenkin spontaani päätös yhteenmuuttamisesta parikymppisenä, kuin edes pääkaupunkiseudulla. Jossa jos kertaalleen sen siedettävän hintaisen vuokra-asunnon saat, luultavasti tuuri ei toistu.

Saati sitten siinä vaiheessa, kun yhteen muuttamassa onkin kaksi aikuista, joilla ei yhteen sovitettavana ole pari opiskelukämppää, vaan pari kotia.

Mukana muuttujina mahdolliset omistusasunnot, joiden myynnin osalta täytyy huomioida myös mm. arvon kehitys.

Ohessa sitten kaikenlaista muutakin, kuten olisiko yhteenmuuttajia vain kaksi, vaiko kuten aikuisiässä normaalia, vähintään pari muutakin tyyppiä ainakin vuoroviikoin, ja miten näiden mukana osa-aikaisesti muuttavien koulu- ja muut kulkemiset onnistuvat jatkossa omasta arjen sujuvoittamisesta tai hankaloittammisesta puhumattakaan. 

Lisäät tuohon vielä autot, tarpeen koirapuistolle, sen hirveän kotiteatterin mikä rakkaan mukana elämääsi kulkeutuu jne. niin juu - kyllä siinä sen verran isoja päätöksiä kyseessä on, ettei niitä välttämättä kukaan muu kuin masokisti tai liian idealisti ihan kevyin perustein tee.

Minulle nykyisellään isompi sitoutumisen osoitus olisi myydä oma asuntoni, kuin vastata kosintaan myöntävästi.

Okei, voi se noinkin olla, mutta nuo kaikki käytännölliset seikat ovat eri asia kuin se, että avoliitto on ikäänkuin periaatteellisesti suuri juttu jollekin.

Jos päätetään jakaa loppuelämän arki yhdessä, niin onhan se aika suuri juttu.

Se päätöshän tapahtuu oikeastaan jo seurustelun alkaessa, ei niinkään vasta sitten kun muutetaan yhteen. Usein se on jo suhteen alussa arvattava asia, että jonain päivänä asutaan saman katon alla (jos ei erota ennen sitä).

Vierailija kirjoitti:

Avioliitossa ihminen on vannonut itselleen, puolisolleen ja yhteiskunnalla rakastavansa puolisoaan ikuisesti. Avoliitto taas voi tarkoittaa periaatteessa mitä tahansa kahden kuukauden pikajutusta kymmenien vuosien yhteiseloon. Siinä nyt ei kuitenkaan mitään sitoumuksia ole tehty. Vaikka olenkin vihervassari ja arvoliberaali sekä kannatan ehdottomasti avioeron mahdollisuutta ja pidän sitä joskus oikeana ratkaisuna, en kuitenkaan itse haluaisi naida miestä, joka on sanonut tahdon kuten miljoonat häntä ennen halki maailmanhistorian ja sitten rikkonutkin tämän siteen. Olen ateisti, mutta rakkaus ja avioliitto sen minulle täydellisimpänä muotona ovat minulle pyhiä. Kuulostaa konservatiivisesta ja varmaan ihan naurettavalta, mutta toivon että nyt joku tajusi pointtini.

On avoliitossakin voitu luvata, että rakastetaan toisiaan ikuisesti. Sitä paitsi vihkikaavassa ei puhuta ikuisesti rakastamisesta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioliitossa ihminen on vannonut itselleen, puolisolleen ja yhteiskunnalla rakastavansa puolisoaan ikuisesti. Avoliitto taas voi tarkoittaa periaatteessa mitä tahansa kahden kuukauden pikajutusta kymmenien vuosien yhteiseloon. Siinä nyt ei kuitenkaan mitään sitoumuksia ole tehty. Vaikka olenkin vihervassari ja arvoliberaali sekä kannatan ehdottomasti avioeron mahdollisuutta ja pidän sitä joskus oikeana ratkaisuna, en kuitenkaan itse haluaisi naida miestä, joka on sanonut tahdon kuten miljoonat häntä ennen halki maailmanhistorian ja sitten rikkonutkin tämän siteen. Olen ateisti, mutta rakkaus ja avioliitto sen minulle täydellisimpänä muotona ovat minulle pyhiä. Kuulostaa konservatiivisesta ja varmaan ihan naurettavalta, mutta toivon että nyt joku tajusi pointtini.

Avioliittokaavassa luvataan rakastaa myötä- ja vastoin käymisissä mutta ei ikuisesti. Ainakaan maistraatin kaavassa ;-)

Siinä kysytään, tahdotko ottaa tämän Matti Möttösen aviopuolisoksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta. Tahtominen on vähän eri asia kuin lupaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä yhdessä asumisessa sitten on se juttu, joka tekee siitä niin vakavan asian?

Siis mitä? Kysytkö tätä nyt ihan tosissaan? Minkä ikäinen ikäinen olet? Missä asut?

Meinaan onhan se hieman eri asia jossain muuttotappiokunnassa tehdä äkkinäinenkin spontaani päätös yhteenmuuttamisesta parikymppisenä, kuin edes pääkaupunkiseudulla. Jossa jos kertaalleen sen siedettävän hintaisen vuokra-asunnon saat, luultavasti tuuri ei toistu.

Saati sitten siinä vaiheessa, kun yhteen muuttamassa onkin kaksi aikuista, joilla ei yhteen sovitettavana ole pari opiskelukämppää, vaan pari kotia.

Mukana muuttujina mahdolliset omistusasunnot, joiden myynnin osalta täytyy huomioida myös mm. arvon kehitys.

Ohessa sitten kaikenlaista muutakin, kuten olisiko yhteenmuuttajia vain kaksi, vaiko kuten aikuisiässä normaalia, vähintään pari muutakin tyyppiä ainakin vuoroviikoin, ja miten näiden mukana osa-aikaisesti muuttavien koulu- ja muut kulkemiset onnistuvat jatkossa omasta arjen sujuvoittamisesta tai hankaloittammisesta puhumattakaan. 

Lisäät tuohon vielä autot, tarpeen koirapuistolle, sen hirveän kotiteatterin mikä rakkaan mukana elämääsi kulkeutuu jne. niin juu - kyllä siinä sen verran isoja päätöksiä kyseessä on, ettei niitä välttämättä kukaan muu kuin masokisti tai liian idealisti ihan kevyin perustein tee.

Minulle nykyisellään isompi sitoutumisen osoitus olisi myydä oma asuntoni, kuin vastata kosintaan myöntävästi.

Okei, voi se noinkin olla, mutta nuo kaikki käytännölliset seikat ovat eri asia kuin se, että avoliitto on ikäänkuin periaatteellisesti suuri juttu jollekin.

Jos päätetään jakaa loppuelämän arki yhdessä, niin onhan se aika suuri juttu.

Niin, käytännön asioiden ja niiden sujumisen kannalta se on aika suuri juttu, mutta kuten sanoin, se on eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä yhdessä asumisessa sitten on se juttu, joka tekee siitä niin vakavan asian?

Siis mitä? Kysytkö tätä nyt ihan tosissaan? Minkä ikäinen ikäinen olet? Missä asut?

Meinaan onhan se hieman eri asia jossain muuttotappiokunnassa tehdä äkkinäinenkin spontaani päätös yhteenmuuttamisesta parikymppisenä, kuin edes pääkaupunkiseudulla. Jossa jos kertaalleen sen siedettävän hintaisen vuokra-asunnon saat, luultavasti tuuri ei toistu.

Saati sitten siinä vaiheessa, kun yhteen muuttamassa onkin kaksi aikuista, joilla ei yhteen sovitettavana ole pari opiskelukämppää, vaan pari kotia.

Mukana muuttujina mahdolliset omistusasunnot, joiden myynnin osalta täytyy huomioida myös mm. arvon kehitys.

Ohessa sitten kaikenlaista muutakin, kuten olisiko yhteenmuuttajia vain kaksi, vaiko kuten aikuisiässä normaalia, vähintään pari muutakin tyyppiä ainakin vuoroviikoin, ja miten näiden mukana osa-aikaisesti muuttavien koulu- ja muut kulkemiset onnistuvat jatkossa omasta arjen sujuvoittamisesta tai hankaloittammisesta puhumattakaan. 

Lisäät tuohon vielä autot, tarpeen koirapuistolle, sen hirveän kotiteatterin mikä rakkaan mukana elämääsi kulkeutuu jne. niin juu - kyllä siinä sen verran isoja päätöksiä kyseessä on, ettei niitä välttämättä kukaan muu kuin masokisti tai liian idealisti ihan kevyin perustein tee.

Minulle nykyisellään isompi sitoutumisen osoitus olisi myydä oma asuntoni, kuin vastata kosintaan myöntävästi.

Okei, voi se noinkin olla, mutta nuo kaikki käytännölliset seikat ovat eri asia kuin se, että avoliitto on ikäänkuin periaatteellisesti suuri juttu jollekin.

Jos päätetään jakaa loppuelämän arki yhdessä, niin onhan se aika suuri juttu.

Niin, käytännön asioiden ja niiden sujumisen kannalta se on aika suuri juttu, mutta kuten sanoin, se on eri asia.

Mikä on tässä se, mitä nyt haet? :)

Juu, huvitti itseäniäkin näin jälkikäteen kun tuon listauksen luin, että se oli kokonaisuudessaan hyvin inhorealistinen, ja ulos jäi kokonaan sellainen seikka kuin "tunteet".

Mutta se jäi listasta pois vain siksi, että koen sen itsestäänselvyydeksi. Minä en ole muuttanut, enkä tule muuttamaan kenenkään miehen kanssa yhteen, ilman että olen rakastunut.

Ja joka on sellainen asia, että joskus voi olla kieltämättä vähän vaikea erottaa, mikä on ihastumista, mikä rakastumista, ainakaan ihan siinä ensihuumassa. Ja siten on ihan hyväkin, että on näitä käytännön asioita huolehdittavana sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulee, meinaan muuten olisihan tuossa ollut niitä ex-avokkeja ja ex-aviomiehiäkin melkoinen liuta jo muuten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä yhdessä asumisessa sitten on se juttu, joka tekee siitä niin vakavan asian?

Siis mitä? Kysytkö tätä nyt ihan tosissaan? Minkä ikäinen ikäinen olet? Missä asut?

Meinaan onhan se hieman eri asia jossain muuttotappiokunnassa tehdä äkkinäinenkin spontaani päätös yhteenmuuttamisesta parikymppisenä, kuin edes pääkaupunkiseudulla. Jossa jos kertaalleen sen siedettävän hintaisen vuokra-asunnon saat, luultavasti tuuri ei toistu.

Saati sitten siinä vaiheessa, kun yhteen muuttamassa onkin kaksi aikuista, joilla ei yhteen sovitettavana ole pari opiskelukämppää, vaan pari kotia.

Mukana muuttujina mahdolliset omistusasunnot, joiden myynnin osalta täytyy huomioida myös mm. arvon kehitys.

Ohessa sitten kaikenlaista muutakin, kuten olisiko yhteenmuuttajia vain kaksi, vaiko kuten aikuisiässä normaalia, vähintään pari muutakin tyyppiä ainakin vuoroviikoin, ja miten näiden mukana osa-aikaisesti muuttavien koulu- ja muut kulkemiset onnistuvat jatkossa omasta arjen sujuvoittamisesta tai hankaloittammisesta puhumattakaan. 

Lisäät tuohon vielä autot, tarpeen koirapuistolle, sen hirveän kotiteatterin mikä rakkaan mukana elämääsi kulkeutuu jne. niin juu - kyllä siinä sen verran isoja päätöksiä kyseessä on, ettei niitä välttämättä kukaan muu kuin masokisti tai liian idealisti ihan kevyin perustein tee.

Minulle nykyisellään isompi sitoutumisen osoitus olisi myydä oma asuntoni, kuin vastata kosintaan myöntävästi.

Okei, voi se noinkin olla, mutta nuo kaikki käytännölliset seikat ovat eri asia kuin se, että avoliitto on ikäänkuin periaatteellisesti suuri juttu jollekin.

Jos päätetään jakaa loppuelämän arki yhdessä, niin onhan se aika suuri juttu.

Niin, käytännön asioiden ja niiden sujumisen kannalta se on aika suuri juttu, mutta kuten sanoin, se on eri asia.

Mikä on tässä se, mitä nyt haet? :)

Juu, huvitti itseäniäkin näin jälkikäteen kun tuon listauksen luin, että se oli kokonaisuudessaan hyvin inhorealistinen, ja ulos jäi kokonaan sellainen seikka kuin "tunteet".

Mutta se jäi listasta pois vain siksi, että koen sen itsestäänselvyydeksi. Minä en ole muuttanut, enkä tule muuttamaan kenenkään miehen kanssa yhteen, ilman että olen rakastunut.

Ja joka on sellainen asia, että joskus voi olla kieltämättä vähän vaikea erottaa, mikä on ihastumista, mikä rakastumista, ainakaan ihan siinä ensihuumassa. Ja siten on ihan hyväkin, että on näitä käytännön asioita huolehdittavana sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulee, meinaan muuten olisihan tuossa ollut niitä ex-avokkeja ja ex-aviomiehiäkin melkoinen liuta jo muuten.

Tämä! Jos itse olisin muuttanut avoliittoon aina ensi-ihastuksen pohjalta, niin minulla olisi yhden avioeksän lisäksi ollut jotain seitsemän avopuolisoa ennen nykyistä. Mutta avoliitto on minulle sen verran iso sitoumus, että vasta tässä suhteessa oli luottamus siihen, että nyt puhutaan oikeasti kestävästä suhteesta ja nyt on rakkautta.

Kyllä se kirpaisee ihan yhtä lailla se ero , huolimatta siitä , että onko 30 vuotta oltu naimisissa tai avoliitossa.

Kyllä ihmiset yleensä siinä vaiheessa kun yhteen muutetaan, ovat loppuelämän suhteen mielellä riippumatta mistään papin aamenesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä yhdessä asumisessa sitten on se juttu, joka tekee siitä niin vakavan asian?

Siis mitä? Kysytkö tätä nyt ihan tosissaan? Minkä ikäinen ikäinen olet? Missä asut?

Meinaan onhan se hieman eri asia jossain muuttotappiokunnassa tehdä äkkinäinenkin spontaani päätös yhteenmuuttamisesta parikymppisenä, kuin edes pääkaupunkiseudulla. Jossa jos kertaalleen sen siedettävän hintaisen vuokra-asunnon saat, luultavasti tuuri ei toistu.

Saati sitten siinä vaiheessa, kun yhteen muuttamassa onkin kaksi aikuista, joilla ei yhteen sovitettavana ole pari opiskelukämppää, vaan pari kotia.

Mukana muuttujina mahdolliset omistusasunnot, joiden myynnin osalta täytyy huomioida myös mm. arvon kehitys.

Ohessa sitten kaikenlaista muutakin, kuten olisiko yhteenmuuttajia vain kaksi, vaiko kuten aikuisiässä normaalia, vähintään pari muutakin tyyppiä ainakin vuoroviikoin, ja miten näiden mukana osa-aikaisesti muuttavien koulu- ja muut kulkemiset onnistuvat jatkossa omasta arjen sujuvoittamisesta tai hankaloittammisesta puhumattakaan. 

Lisäät tuohon vielä autot, tarpeen koirapuistolle, sen hirveän kotiteatterin mikä rakkaan mukana elämääsi kulkeutuu jne. niin juu - kyllä siinä sen verran isoja päätöksiä kyseessä on, ettei niitä välttämättä kukaan muu kuin masokisti tai liian idealisti ihan kevyin perustein tee.

Minulle nykyisellään isompi sitoutumisen osoitus olisi myydä oma asuntoni, kuin vastata kosintaan myöntävästi.

Okei, voi se noinkin olla, mutta nuo kaikki käytännölliset seikat ovat eri asia kuin se, että avoliitto on ikäänkuin periaatteellisesti suuri juttu jollekin.

Jos päätetään jakaa loppuelämän arki yhdessä, niin onhan se aika suuri juttu.

Niin, käytännön asioiden ja niiden sujumisen kannalta se on aika suuri juttu, mutta kuten sanoin, se on eri asia.

Mikä on tässä se, mitä nyt haet? :)

Juu, huvitti itseäniäkin näin jälkikäteen kun tuon listauksen luin, että se oli kokonaisuudessaan hyvin inhorealistinen, ja ulos jäi kokonaan sellainen seikka kuin "tunteet".

Mutta se jäi listasta pois vain siksi, että koen sen itsestäänselvyydeksi. Minä en ole muuttanut, enkä tule muuttamaan kenenkään miehen kanssa yhteen, ilman että olen rakastunut.

Ja joka on sellainen asia, että joskus voi olla kieltämättä vähän vaikea erottaa, mikä on ihastumista, mikä rakastumista, ainakaan ihan siinä ensihuumassa. Ja siten on ihan hyväkin, että on näitä käytännön asioita huolehdittavana sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulee, meinaan muuten olisihan tuossa ollut niitä ex-avokkeja ja ex-aviomiehiäkin melkoinen liuta jo muuten.

Hain sitä, että miksi se yhdessä asuminen sinänsä on joillekin niin tavattoman pyhä asia. Kun sitä ei perusteltu mitenkään enkä ainakaan itse keksinyt yhtään syytä. Kiinnosti vain, mutta en viitsi enää jankuttaa samaa kysymystä, jos siihen ei tule vastausta. Ei se niin paljon kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se kirpaisee ihan yhtä lailla se ero , huolimatta siitä , että onko 30 vuotta oltu naimisissa tai avoliitossa.

Kyllä ihmiset yleensä siinä vaiheessa kun yhteen muutetaan, ovat loppuelämän suhteen mielellä riippumatta mistään papin aamenesta.

Minun kokemukseni mukaan ei olla tuolla asenteella. Minun tuttuni ovat katsellaan-vaiheella. ”Katsotaan, miten menee”. ”Joka tapauksessa olemme niin paljon yhdessä, että tämä on järkevää”. ”Vuokrasopimukseni loppui, niin hän sanoi, että muuta tänne”. Näitä tarinoita on lukuisia.

Yksi miespuolinen kaverini asui seitsemän vuotta avoliitossa ja teki lapsenkin, koska nainen halusi. Ja mietti monet vuodet, miten pääsee kuviosta eroon, kun jotkut rahajutut sitoivat heidät yhteen. Tuon avoliiton jälkeen hän tapasi naisen, josta hän tiesi ensi näkemällä, että hänen kanssaan haluaa naimisiin. Ja he ovat nyt naimisissa. NäitäKIN tarinoita on lukuisia, satoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se kirpaisee ihan yhtä lailla se ero , huolimatta siitä , että onko 30 vuotta oltu naimisissa tai avoliitossa.

Kyllä ihmiset yleensä siinä vaiheessa kun yhteen muutetaan, ovat loppuelämän suhteen mielellä riippumatta mistään papin aamenesta.

Minun kokemukseni mukaan ei olla tuolla asenteella. Minun tuttuni ovat katsellaan-vaiheella. ”Katsotaan, miten menee”. ”Joka tapauksessa olemme niin paljon yhdessä, että tämä on järkevää”. ”Vuokrasopimukseni loppui, niin hän sanoi, että muuta tänne”. Näitä tarinoita on lukuisia.

Yksi miespuolinen kaverini asui seitsemän vuotta avoliitossa ja teki lapsenkin, koska nainen halusi. Ja mietti monet vuodet, miten pääsee kuviosta eroon, kun jotkut rahajutut sitoivat heidät yhteen. Tuon avoliiton jälkeen hän tapasi naisen, josta hän tiesi ensi näkemällä, että hänen kanssaan haluaa naimisiin. Ja he ovat nyt naimisissa. NäitäKIN tarinoita on lukuisia, satoja.

Tuohan kertoo vain siitä, millaisissa piireissä sinä liikut.

Miten niin monelle? En ole kuullut kenenkään sanovan, että avioero olisi turn-off.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä yhdessä asumisessa sitten on se juttu, joka tekee siitä niin vakavan asian?

Siis mitä? Kysytkö tätä nyt ihan tosissaan? Minkä ikäinen ikäinen olet? Missä asut?

Meinaan onhan se hieman eri asia jossain muuttotappiokunnassa tehdä äkkinäinenkin spontaani päätös yhteenmuuttamisesta parikymppisenä, kuin edes pääkaupunkiseudulla. Jossa jos kertaalleen sen siedettävän hintaisen vuokra-asunnon saat, luultavasti tuuri ei toistu.

Saati sitten siinä vaiheessa, kun yhteen muuttamassa onkin kaksi aikuista, joilla ei yhteen sovitettavana ole pari opiskelukämppää, vaan pari kotia.

Mukana muuttujina mahdolliset omistusasunnot, joiden myynnin osalta täytyy huomioida myös mm. arvon kehitys.

Ohessa sitten kaikenlaista muutakin, kuten olisiko yhteenmuuttajia vain kaksi, vaiko kuten aikuisiässä normaalia, vähintään pari muutakin tyyppiä ainakin vuoroviikoin, ja miten näiden mukana osa-aikaisesti muuttavien koulu- ja muut kulkemiset onnistuvat jatkossa omasta arjen sujuvoittamisesta tai hankaloittammisesta puhumattakaan. 

Lisäät tuohon vielä autot, tarpeen koirapuistolle, sen hirveän kotiteatterin mikä rakkaan mukana elämääsi kulkeutuu jne. niin juu - kyllä siinä sen verran isoja päätöksiä kyseessä on, ettei niitä välttämättä kukaan muu kuin masokisti tai liian idealisti ihan kevyin perustein tee.

Minulle nykyisellään isompi sitoutumisen osoitus olisi myydä oma asuntoni, kuin vastata kosintaan myöntävästi.

Okei, voi se noinkin olla, mutta nuo kaikki käytännölliset seikat ovat eri asia kuin se, että avoliitto on ikäänkuin periaatteellisesti suuri juttu jollekin.

Jos päätetään jakaa loppuelämän arki yhdessä, niin onhan se aika suuri juttu.

Niin, käytännön asioiden ja niiden sujumisen kannalta se on aika suuri juttu, mutta kuten sanoin, se on eri asia.

Mikä on tässä se, mitä nyt haet? :)

Juu, huvitti itseäniäkin näin jälkikäteen kun tuon listauksen luin, että se oli kokonaisuudessaan hyvin inhorealistinen, ja ulos jäi kokonaan sellainen seikka kuin "tunteet".

Mutta se jäi listasta pois vain siksi, että koen sen itsestäänselvyydeksi. Minä en ole muuttanut, enkä tule muuttamaan kenenkään miehen kanssa yhteen, ilman että olen rakastunut.

Ja joka on sellainen asia, että joskus voi olla kieltämättä vähän vaikea erottaa, mikä on ihastumista, mikä rakastumista, ainakaan ihan siinä ensihuumassa. Ja siten on ihan hyväkin, että on näitä käytännön asioita huolehdittavana sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulee, meinaan muuten olisihan tuossa ollut niitä ex-avokkeja ja ex-aviomiehiäkin melkoinen liuta jo muuten.

Hain sitä, että miksi se yhdessä asuminen sinänsä on joillekin niin tavattoman pyhä asia. Kun sitä ei perusteltu mitenkään enkä ainakaan itse keksinyt yhtään syytä. Kiinnosti vain, mutta en viitsi enää jankuttaa samaa kysymystä, jos siihen ei tule vastausta. Ei se niin paljon kiinnosta.

Siten, että josko haluaa muuttaa virallisesti yhteen vain ihmisen kanssa, johon on oikeasti rakastunut ja jonka kanssa siten on valmis sitoutumaan mielellään loppuelämäkseen. Niin kyllä tuo nyt itselle aika isohko asia on.

Toki tiedostan, että on ihmisiä, jotka jopa vain parin vuoden välein vaihtavat kumppania, yleensä suoraan suhteesta toiseen, heti yhteen muuttaen, oheen jopa uudet lapset ja taas naimisiinmeno.

Itse en henkilökohtaisesti kykene uskomaan, että silloin on taustalla rakkaus, vaan huomattavasti kevyemmät perusteet. Joihin toki heillä on keskenään oikeus. Itse olen pyrkinyt välttelemään moisia ihmisiä omana kumppaninani ja tai ovat onneksi karsiutuneet jo siinä seurusteluvaiheessa, suhdepreferenssit ja siihen vaadittu tunnetaso kun selvästi liian erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se kirpaisee ihan yhtä lailla se ero , huolimatta siitä , että onko 30 vuotta oltu naimisissa tai avoliitossa.

Kyllä ihmiset yleensä siinä vaiheessa kun yhteen muutetaan, ovat loppuelämän suhteen mielellä riippumatta mistään papin aamenesta.

Minun kokemukseni mukaan ei olla tuolla asenteella. Minun tuttuni ovat katsellaan-vaiheella. ”Katsotaan, miten menee”. ”Joka tapauksessa olemme niin paljon yhdessä, että tämä on järkevää”. ”Vuokrasopimukseni loppui, niin hän sanoi, että muuta tänne”. Näitä tarinoita on lukuisia.

Yksi miespuolinen kaverini asui seitsemän vuotta avoliitossa ja teki lapsenkin, koska nainen halusi. Ja mietti monet vuodet, miten pääsee kuviosta eroon, kun jotkut rahajutut sitoivat heidät yhteen. Tuon avoliiton jälkeen hän tapasi naisen, josta hän tiesi ensi näkemällä, että hänen kanssaan haluaa naimisiin. Ja he ovat nyt naimisissa. NäitäKIN tarinoita on lukuisia, satoja.

Tuohan kertoo vain siitä, millaisissa piireissä sinä liikut.

Tiedoksesi siis, että olen helsinkiläinen, yliopistosta valmistunut, kaveripiiriini kuuluu useita tohtoreita tai kaksoistutkinnon suorittaneita. Minä ja kaverini olemme ikävuosia 50-57. Teen töitä työyhteisössä, jossa ylempi kk-tutkinto on pakollinen. Kokemukseni mukaan näillä ikävuosilla jo vakiinnutaan loppuelämäksi, mutta ylläolevassa kommentissani olin pohtinut kaikkea, mitä olen vuosien aikana kuullut.

Millaisissa piireissä sinä liikut, jos kokemuksesi on toisenlainen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se kirpaisee ihan yhtä lailla se ero , huolimatta siitä , että onko 30 vuotta oltu naimisissa tai avoliitossa.

Kyllä ihmiset yleensä siinä vaiheessa kun yhteen muutetaan, ovat loppuelämän suhteen mielellä riippumatta mistään papin aamenesta.

Minun kokemukseni mukaan ei olla tuolla asenteella. Minun tuttuni ovat katsellaan-vaiheella. ”Katsotaan, miten menee”. ”Joka tapauksessa olemme niin paljon yhdessä, että tämä on järkevää”. ”Vuokrasopimukseni loppui, niin hän sanoi, että muuta tänne”. Näitä tarinoita on lukuisia.

Yksi miespuolinen kaverini asui seitsemän vuotta avoliitossa ja teki lapsenkin, koska nainen halusi. Ja mietti monet vuodet, miten pääsee kuviosta eroon, kun jotkut rahajutut sitoivat heidät yhteen. Tuon avoliiton jälkeen hän tapasi naisen, josta hän tiesi ensi näkemällä, että hänen kanssaan haluaa naimisiin. Ja he ovat nyt naimisissa. NäitäKIN tarinoita on lukuisia, satoja.

Tuohan kertoo vain siitä, millaisissa piireissä sinä liikut.

Tiedoksesi siis, että olen helsinkiläinen, yliopistosta valmistunut, kaveripiiriini kuuluu useita tohtoreita tai kaksoistutkinnon suorittaneita. Minä ja kaverini olemme ikävuosia 50-57. Teen töitä työyhteisössä, jossa ylempi kk-tutkinto on pakollinen. Kokemukseni mukaan näillä ikävuosilla jo vakiinnutaan loppuelämäksi, mutta ylläolevassa kommentissani olin pohtinut kaikkea, mitä olen vuosien aikana kuullut.

Millaisissa piireissä sinä liikut, jos kokemuksesi on toisenlainen?

Olen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut, lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä ikävuotta, työskentelen asiantuntija-ammatissa, ystäväpiirini koostuu samanlaisista ihmisistä, lisäksi tunnen aikuisen lapseni kautta paljon +/- 30 vuotiaita nuoria aikuisia. Hänen ensimmäinen parisuhteensa johti yhdessä asumiseen opiskeluaikana varmaan pitkälti käytännön syistä, mutta nyt puhutaan alle kaksikymppisistä.

Yksikään ystäväni ei ole ilmaissut millään tavalla suhtutuvansa avoliittoon yhtään sen vähäpätöisemmin kuin avioliittoon vaan päätös on tehty hyvin harkiten. Tosin moni ei ylipäänsä edes halua muuttaa yhteen vaan elää sitoutuneessa erillissuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se kirpaisee ihan yhtä lailla se ero , huolimatta siitä , että onko 30 vuotta oltu naimisissa tai avoliitossa.

Kyllä ihmiset yleensä siinä vaiheessa kun yhteen muutetaan, ovat loppuelämän suhteen mielellä riippumatta mistään papin aamenesta.

Minun kokemukseni mukaan ei olla tuolla asenteella. Minun tuttuni ovat katsellaan-vaiheella. ”Katsotaan, miten menee”. ”Joka tapauksessa olemme niin paljon yhdessä, että tämä on järkevää”. ”Vuokrasopimukseni loppui, niin hän sanoi, että muuta tänne”. Näitä tarinoita on lukuisia.

Yksi miespuolinen kaverini asui seitsemän vuotta avoliitossa ja teki lapsenkin, koska nainen halusi. Ja mietti monet vuodet, miten pääsee kuviosta eroon, kun jotkut rahajutut sitoivat heidät yhteen. Tuon avoliiton jälkeen hän tapasi naisen, josta hän tiesi ensi näkemällä, että hänen kanssaan haluaa naimisiin. Ja he ovat nyt naimisissa. NäitäKIN tarinoita on lukuisia, satoja.

Tuohan kertoo vain siitä, millaisissa piireissä sinä liikut.

Tiedoksesi siis, että olen helsinkiläinen, yliopistosta valmistunut, kaveripiiriini kuuluu useita tohtoreita tai kaksoistutkinnon suorittaneita. Minä ja kaverini olemme ikävuosia 50-57. Teen töitä työyhteisössä, jossa ylempi kk-tutkinto on pakollinen. Kokemukseni mukaan näillä ikävuosilla jo vakiinnutaan loppuelämäksi, mutta ylläolevassa kommentissani olin pohtinut kaikkea, mitä olen vuosien aikana kuullut.

Millaisissa piireissä sinä liikut, jos kokemuksesi on toisenlainen?

Olen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut, lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä ikävuotta, työskentelen asiantuntija-ammatissa, ystäväpiirini koostuu samanlaisista ihmisistä, lisäksi tunnen aikuisen lapseni kautta paljon +/- 30 vuotiaita nuoria aikuisia. Hänen ensimmäinen parisuhteensa johti yhdessä asumiseen opiskeluaikana varmaan pitkälti käytännön syistä, mutta nyt puhutaan alle kaksikymppisistä.

Yksikään ystäväni ei ole ilmaissut millään tavalla suhtutuvansa avoliittoon yhtään sen vähäpätöisemmin kuin avioliittoon vaan päätös on tehty hyvin harkiten. Tosin moni ei ylipäänsä edes halua muuttaa yhteen vaan elää sitoutuneessa erillissuhteessa.

Voi apua! Koska yksikään sinun ystävistäsi ei ole toiminut tavalla x, silloinhan se on automaattisesti kaikenkattava totuus? :DDD

Mistä tätä porukkaa tulee?

Mä menen naimisiin vain kerran, ja ajattelin sen kerran mennäkin. Haluan kumppanin joka on kanssani tässä asiassa samaa mieltä, joten siksi avioliitosta eronut ei käy kumppaiksi. Hän on sen yhden kerran jo mennyt naimisiin. Tällaisen kanssa voi kyllä pitää hauskaa ja seurustella, mikäli siitä nyt jotain hupia itselle olisi, mutta miten avioeronnut ihminen menee uudestaan naimisiin loppuelämäkseen? Se vain ei ole mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan oltu 19v. avoliitossa mutta kai me sitten vaan kattellaan :D

Tepäs ette enää uskallakaan mennä naimisiin, koska peläätte että se paperilappu, jolla ei ole suhteen kannalta mielestänne mitää väliä, kuitenkin sitten tuhoaa suhteenne :D Way to go!

Jollekin tuntuu olevan kovin arka paikka se, että kaikki eivät halua mennä naimisiin. Vaikea ymmärtää miksi.