Lue keskustelun säännöt.
Miksi monelle avioero on turn-off, mutta avoero ei?
Kommentit (146)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.
Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.
Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.
Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?
Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.
Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v.
Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.
Vaikka ne kaksi ihmistä olisivat useamman vuoden seurusteltuaan käyneet keskenään syvällisen keskustelun siitä, mitä he suhteelta haluavat ja mihin he sitoutuvat, ja he ovat nimenomaan tulleet siihen tulokseen, että haluavat viettää yhdessä loppuelämänsä ja jakaa arkensa ja siksi muuttaa yhteen?
Myönnetään, että tuo on vähän eri asia.
Mutta silti ihmettelen elämän tärkeysjärjestystä: miksi ei mennä naimisiin, jos kerta halutaan viettää loppuelämä yhdessä? Miksi on tärkeämpää tehdä testamentit kuin avioehdot? Jos avioliitto ei muuta mitään, eikä se ole edes tärkeää — niin miksi ei-tärkeää vastustetaan niin paljon?
Miten ihmeessä sua voi häiritä noin paljon jos joku ei halua mennä naimisiin? "Jos avioliitto ei muuta mitään, eikä se ole edes tärkeää — niin miksi ei-tärkeää vastustetaan niin paljon?" Miksi ihmeessä pitäisi tehdä jotain mitä ei pidä tärkeänä?
Eihän kukaan vastusta toisten avioliittoa, vaikka itse ei naimisiin ole mennyt. Sen sijaan sinä vastustat näemmä avoliittoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.
Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.
Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.
Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?
Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.
Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v.
Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.
Vaikka ne kaksi ihmistä olisivat useamman vuoden seurusteltuaan käyneet keskenään syvällisen keskustelun siitä, mitä he suhteelta haluavat ja mihin he sitoutuvat, ja he ovat nimenomaan tulleet siihen tulokseen, että haluavat viettää yhdessä loppuelämänsä ja jakaa arkensa ja siksi muuttaa yhteen?
Myönnetään, että tuo on vähän eri asia.
Mutta silti ihmettelen elämän tärkeysjärjestystä: miksi ei mennä naimisiin, jos kerta halutaan viettää loppuelämä yhdessä? Miksi on tärkeämpää tehdä testamentit kuin avioehdot? Jos avioliitto ei muuta mitään, eikä se ole edes tärkeää — niin miksi ei-tärkeää vastustetaan niin paljon?
Edelleen kaipaan sitä syytä mennä naimisiin. Et ole vielä sellaista pystynyt tarjoamaan.
Kysymyksesi on sama, mitä minä kysyn, eli en löydä syytä, miksi ei mennä naimisiin. Et sinäkään ole sellaista pystynyt tarjoamaan. Ehkä näihin kysymyksiin ei vain ole vastauksia?
Itse näen avioliiton symbolisena eleenä. Eli juuri sinä, että valitsee tietoisesti (eikä vahingossa) toisen. Ja kun on tehty se lupaus myötä-ja vastamäistä, niin minä ainakin tapaan pitää lupaukset. Se on se pieni vala, joka velvoittaa.
Eli symboleihin, arvoihin ja luonteeseen sidottu asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.
Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.
Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.
Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?
Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.
Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v.
Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.
Vaikka ne kaksi ihmistä olisivat useamman vuoden seurusteltuaan käyneet keskenään syvällisen keskustelun siitä, mitä he suhteelta haluavat ja mihin he sitoutuvat, ja he ovat nimenomaan tulleet siihen tulokseen, että haluavat viettää yhdessä loppuelämänsä ja jakaa arkensa ja siksi muuttaa yhteen?
Myönnetään, että tuo on vähän eri asia.
Mutta silti ihmettelen elämän tärkeysjärjestystä: miksi ei mennä naimisiin, jos kerta halutaan viettää loppuelämä yhdessä? Miksi on tärkeämpää tehdä testamentit kuin avioehdot? Jos avioliitto ei muuta mitään, eikä se ole edes tärkeää — niin miksi ei-tärkeää vastustetaan niin paljon?
Avioliitto on ennenkaikkea juridinen sopimus, oikeudesta toisen (ja yhteiseen) omaisuuteen. Kerran naimisissa olleena ja näpit tämän asian kanssa polttaneena en toiste avioliittoon aio mennä. Avioehdon voi toki tehdä, ja sitä suosittelen lämpimästi, mutta en näe että avioliitosta olisi minulle mitään hyötyä, pikemminkin haittaa, sillä haluan että jatkossakin lapseni tulevat perimään minun omaisuuteni. Jos nyt menisin uudestaan naimisiin, puolisolleni syntyisi avio-oikeus omaisuuteeni joka tarkoittaisi että jos kuolen, puolet yhteenlasketusta varallisuudesta kuuluisi tälle leskelle.
Koska ensisijaisesti haluan että lapset edelleen perivät minut, eikä puoliso saa tätä tasinkoa, en kannata uutta avioliittoa.
Minunkin lapseni perivät minut. Avioehdossa lukee, ettei puolisolla ole osuutta aiemmin hankittuun eikä perittyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.
Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.
Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.
Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?
Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.
Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v.
Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.
Vaikka ne kaksi ihmistä olisivat useamman vuoden seurusteltuaan käyneet keskenään syvällisen keskustelun siitä, mitä he suhteelta haluavat ja mihin he sitoutuvat, ja he ovat nimenomaan tulleet siihen tulokseen, että haluavat viettää yhdessä loppuelämänsä ja jakaa arkensa ja siksi muuttaa yhteen?
Myönnetään, että tuo on vähän eri asia.
Mutta silti ihmettelen elämän tärkeysjärjestystä: miksi ei mennä naimisiin, jos kerta halutaan viettää loppuelämä yhdessä? Miksi on tärkeämpää tehdä testamentit kuin avioehdot? Jos avioliitto ei muuta mitään, eikä se ole edes tärkeää — niin miksi ei-tärkeää vastustetaan niin paljon?
Avioliitto on ennenkaikkea juridinen sopimus, oikeudesta toisen (ja yhteiseen) omaisuuteen. Kerran naimisissa olleena ja näpit tämän asian kanssa polttaneena en toiste avioliittoon aio mennä. Avioehdon voi toki tehdä, ja sitä suosittelen lämpimästi, mutta en näe että avioliitosta olisi minulle mitään hyötyä, pikemminkin haittaa, sillä haluan että jatkossakin lapseni tulevat perimään minun omaisuuteni. Jos nyt menisin uudestaan naimisiin, puolisolleni syntyisi avio-oikeus omaisuuteeni joka tarkoittaisi että jos kuolen, puolet yhteenlasketusta varallisuudesta kuuluisi tälle leskelle.
Koska ensisijaisesti haluan että lapset edelleen perivät minut, eikä puoliso saa tätä tasinkoa, en kannata uutta avioliittoa.
Minunkin lapseni perivät minut. Avioehdossa lukee, ettei puolisolla ole osuutta aiemmin hankittuun eikä perittyyn.
Mä en halua avio-oikeutta myöskään mahdollisen avioliiton aikana hankittuun omaisuuteen tai leskelle asumisoikeutta asuntooni. Tämä on kumppanillani kyllä tiedossa. Yhteisen elämän ajan käytössä olevat rahat ovat yhteisiä, mutta jos ja kun parisuhde päättyy joko jomman kumman kuolemaan tai eroon en halua että syntyy mitään tasoitettavaa. Olemme molemmat yli 40v ja kummallakin on omaisuutta.
En näe mitään syytä siihen että menisin naimisiin, mikään sellainen että Jumalan edessä on jotain luvattu ei oikein vakuuta? Avioeroni oli vaikea ja haluan välttyä vastaavilta ongelmita jatkossa. Näinollen asuntoni on minun, kesämökkini on minun ja autoni on minun jatkossakin. (p.s. olen nainen)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.
Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.
Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.
Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?
Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.
Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v.
Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.
Vaikka ne kaksi ihmistä olisivat useamman vuoden seurusteltuaan käyneet keskenään syvällisen keskustelun siitä, mitä he suhteelta haluavat ja mihin he sitoutuvat, ja he ovat nimenomaan tulleet siihen tulokseen, että haluavat viettää yhdessä loppuelämänsä ja jakaa arkensa ja siksi muuttaa yhteen?
Myönnetään, että tuo on vähän eri asia.
Mutta silti ihmettelen elämän tärkeysjärjestystä: miksi ei mennä naimisiin, jos kerta halutaan viettää loppuelämä yhdessä? Miksi on tärkeämpää tehdä testamentit kuin avioehdot? Jos avioliitto ei muuta mitään, eikä se ole edes tärkeää — niin miksi ei-tärkeää vastustetaan niin paljon?
Edelleen kaipaan sitä syytä mennä naimisiin. Et ole vielä sellaista pystynyt tarjoamaan.
Kysymyksesi on sama, mitä minä kysyn, eli en löydä syytä, miksi ei mennä naimisiin. Et sinäkään ole sellaista pystynyt tarjoamaan. Ehkä näihin kysymyksiin ei vain ole vastauksia?
Itse näen avioliiton symbolisena eleenä. Eli juuri sinä, että valitsee tietoisesti (eikä vahingossa) toisen. Ja kun on tehty se lupaus myötä-ja vastamäistä, niin minä ainakin tapaan pitää lupaukset. Se on se pieni vala, joka velvoittaa.
Eli symboleihin, arvoihin ja luonteeseen sidottu asia.
Tässä nyt näitä syitä, miksi ei mennä naimisiin, vaikka yhdessäoloa takana jo kauan:
- Toisella tai molemmilla todella iso vanhakantaisiin arvoihin uskova suku, eli pienet häät maistraatissa ei vaihtoehto
- Tämän myotä loogisena syynä raha, kun on sille muutakin käyttöä
- Tähän liittyen loogisena syynä myös ajanmeno, kun on siinä ruuhkavuosina muutakin kiirettä
Muita syitä:
- Ei perusta instituutioista ja symboliikasta
- Hyvä on olla näinkin
- Asia on oikeastaan vain täysin unohtunut, koska sinänsä epäolennainen yhdessäolon kannalta
- On mielessään kyseenalaistanut suhdetta jo muutenkin vuosikaudet
- On hieman taikauskoinen, eli ne, jotka omassa lähipiirissä ovat menneet naimisiin, ovat sittemmin myös jo eronneet
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sillä ainakaan minulle ole väliä, onko joku ollut eksänsä kanssa naimisissa vai ei. Sitten ehkä ihmettelisin, jos on oltu yhdessä kymmeniä vuosia ennen kuin on tajuttu ettei olla yhteensopiva pari. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Ymmärrän kyllä, että uskovainen ihminen voi paheksua avioeroa.
No jaa, olen naimisissa ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa, ja pitäisin kyllä tätä eroa paljon vakavampana asiana kuin aikaisempaa kolmea(!) avoliiton päättymistä. Ne avoliitot eivät olleet millään mittapuilla yhtä vakavia kuin tämä avioliittoon edennyt. Seurustelua ja nopeasti yhteen muuttamidta taloudellisista syistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt samaa. Ensin sanotaan, että avoliitto riittää, avioon ei tarvitse mennä, kun sitoutumisesta on kysymys, eli avioliitto ja avoliitto ovat sama asia.
Seuraavaksi todetaan, että avioero on the ero. Avoero ei. Eräälläkin miehellä on lapsia kahden eri naisen kanssa. Toisen kanssa oli naimisissa, toisen ei. Hän sanoo eronneensa vain kerran.
???
Toki seurusteleva parikin eroaa, kun suhde päättyy, mutta toisaalta "eronnut" tarkoittaa usein avioliitosta eronnutta, varsinkin virallisemmissa yhteyksissä. Yleensä sen tajuaa asiayhteydestä, tarkoitetaanko erosta puhuttaessa avioeroa vai parisuhteen päättymistä yleensä.
Avioliitossa on helppo huijata ja tehdä mitä vain temppuja uskotellen ettei toinen kehtaa tai uskalla erota ihan helposti. Avioliitossa se paperi takaa sen että toinen on helpommin itsestäänselvyys. Avioliitossa voi uskotella itselleen mitä vain että tässä ollaan ikuisesti ja tulla ihan sokeaksi.
Avoliitossa ollaan enemmän silmät avoinna eikä pidetä itsestäänselvyytenä kumppania. Kunnioitetaan toisiaan enemmän kun ei ole mitään virallista paperia niin että toisen on helppoa lähteä niin että nyt meni liian paksuksi käyttäytyminen.
Nuorena luulin uskovaisia erilaisiksi niin mikä järkytys että he olivat vielä pahempia kuin uskomattomat toimiessaan piilossa. Ne saavat vain rukoillessa kaiken anteeksi. Avioliitto on samanlainen että on helpompaa piilossa tehdä mitä lystää kun vain löytää sellaisen kumppanin joka uskoo iänikuiseen aameneen jonka pappi sanoo. Pitkissä avoliitoissa suhteet voivat olla paljon terveempiä eikä niissä ole sitä että toinen harrastaa toisen tietämättä "omia harrastuksiaan".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle avioliitto merkitsee ns lopullista sitoutumista, että sen ihmisen kanssa haluaa viettää loppuikänsä. Sen takia avioliitosta lähteminen tuntuu itselleni isommalta kynnykseltä, sen myöntäminen että on arvioinut itse väärin kenen kanssa loppuelämänsä jakaa. Ehkä moni muukin ajattelee jotain tällaista, ja siksi avioero koetaan isommaksi jutuksi avoero?
En tuomitse ketään erojen takia, jokainen tekee itse ratkaisunsa ja joskus se ero on ainoa vaihtoehto. Itse elin vuosia avoliitossa ja lapsiakin siihen liittoon syntyi. Ero oli vaikea hyväksyä, eli ei se avoerokaan mikään yksinkertainen juttu ole.
Minulle seurustelukin tarkoittaa sitä, että haluan viettää sen ihmisen kanssa loppuikäni. Jos seurustelisin, olisin periaatteessa valmis menemään vaikka heti naimisiin, mutta käytännössä en tietenkään heti menisi naimisiin, ja kyllä minulle sopisi sekin ettei mennä naimisiin ollenkaan.
Siinä ei minusta ole mitään hävettävää, jos on arvioinut väärin kenen kanssa haluaa olla loppuikänsä. Kerrankos sitä ihminen erehtyy, eikä kukaan meistä ole kaikkitietävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselleni avioliitto on vakavampi sitoutumisen muoto. Ymmärrän toki jos joku muu ajattelee toisin.
Avoliittoon muuttaessa suhde ei ole ollut vielä niin vakava, toki vakaammalla pohjalla kun on kerran yhteen haluttu muuttaa. Mutta vasta avoliiton myötä selkiintyy onko tässä se loppuelämäni kumppani, sujuuko yhteiselo.
Itse olen eronnut ekasta avopuolisostani. Hän paljastuikin ihan eri ihmiseksi yhteen muuton jälkeen. Toisen avopuolisoni kanssa menin naimisiin. Jos nyt joskus satuttaisiin eroamaan, toivottavasti ei, niin kokisin että olen eronnut kerran. Tuo nuoruuden avoliitto menee mielestäni samaan kategoriaan kuin muutkin seurustelut. Onhan minulla pari muutakin pidempiaikaista seurustelua ollut.Minä ajattelen juuri toisin päin. Muutimme yhteen vasta, kun olimme molemmat niin varmoja kuin ylipäänsä on mahdollista olla siitä, että yhteiselo sujuu ja olemme toisillemme loppuelämän kumppanit. Jos puolisollani olisi ollut taustallaan avioeron lisäksi avoeroja niin en usko, että olisin hänen kanssaan alunperinkään ryhtynyt seurustelemaan. Minulle avoliitto on niin iso askel, että jos ihminen ottaa sen puolihuolimattomasti niin arvomaailmamme ovat aivan erilaiset.
Samaa mieltä. Käytännössä avoliitossa eletään kuten avioliitossakin. Jos kokeilee avoliittoa, ihminen on minusta peluri, joka leikkii ihmissuhteilla .
Miksi?? Minusta yhteen muutto on pelkkä asumisjärjestely. Jos ollaan pariskunta, voidaan asua yhdessä tai erillään, sen mukaan mikä tuntuu käytännölliseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselleni avioliitto on vakavampi sitoutumisen muoto. Ymmärrän toki jos joku muu ajattelee toisin.
Avoliittoon muuttaessa suhde ei ole ollut vielä niin vakava, toki vakaammalla pohjalla kun on kerran yhteen haluttu muuttaa. Mutta vasta avoliiton myötä selkiintyy onko tässä se loppuelämäni kumppani, sujuuko yhteiselo.
Itse olen eronnut ekasta avopuolisostani. Hän paljastuikin ihan eri ihmiseksi yhteen muuton jälkeen. Toisen avopuolisoni kanssa menin naimisiin. Jos nyt joskus satuttaisiin eroamaan, toivottavasti ei, niin kokisin että olen eronnut kerran. Tuo nuoruuden avoliitto menee mielestäni samaan kategoriaan kuin muutkin seurustelut. Onhan minulla pari muutakin pidempiaikaista seurustelua ollut.Minä ajattelen juuri toisin päin. Muutimme yhteen vasta, kun olimme molemmat niin varmoja kuin ylipäänsä on mahdollista olla siitä, että yhteiselo sujuu ja olemme toisillemme loppuelämän kumppanit. Jos puolisollani olisi ollut taustallaan avioeron lisäksi avoeroja niin en usko, että olisin hänen kanssaan alunperinkään ryhtynyt seurustelemaan. Minulle avoliitto on niin iso askel, että jos ihminen ottaa sen puolihuolimattomasti niin arvomaailmamme ovat aivan erilaiset.
Samaa mieltä. Käytännössä avoliitossa eletään kuten avioliitossakin. Jos kokeilee avoliittoa, ihminen on minusta peluri, joka leikkii ihmissuhteilla .
Miksi?? Minusta yhteen muutto on pelkkä asumisjärjestely. Jos ollaan pariskunta, voidaan asua yhdessä tai erillään, sen mukaan mikä tuntuu käytännölliseltä.
Eiköhän jokainen pari määrittele itse, mitä yhteen muuttaminen heille tarkoittaa. Jollekin se voi olla pelkkä asumisjärjestely ja tapa säästää asumiskuluissa. Meille se oli, kuten sanottu, loppuelämän mittaiseksi tarkoitettu sitoutuminen, jossa tehtiin iso päätös useamman vuoden seurustelun jälkeen, ja käytiin läpi kaikki mahdolliset asiat, mihin avoliitto elämässä vaikuttaa. Ja koska itse suhtaudun avoliittoon vakavasti, en olisi voinut kuvitella pariutuvani ihmisen kanssa, jolla olisi ollut taustallaan useita avoliittoja.
Olen nähnyt monenlaisia suhteita ja on se omanikin ihan erilainen kuin tavanomainen. En ole ikinä halunnut lapsia ja seurusteltiin molemmat erikseen asumalla vuosikausia. Kivaa oli toisella maaseudulla asunto ja toisella kaupungissa. Kaupungin yöelämässä viihdyttyämme yövyimme kaupungissa ja sitten maseudulla niin kuin kesämökillä niin että vaihtelua riitti. Sitten kun löytyi hyvä paikka niin alettiin rakentamaan. Se oli aika rankkaa ja miehelleni tuli rakentamisen jälkeen kamala ikäkriisi, menovaihe ja jäin aika yksin sinne taloon kun mies lähti aamulla kapakkareisulle ja sitä sitten riitti ja riitti. En tiedä pettikö enkä halunnutkaan tietää ja varmasti pettikin. Tuli muutama ihastus itsellenikin mutta järkeilin ne pois päiväjärjestyksestä sillä en halunnut lähteä mihinkään uuteen tuntemattomaan. Sairastumisia on tullut iän myötä ja on ihanaa kun kun kumppani passaa ihan kaikki nokan eteen ja tekisin hänelle ihan saman. Onko tämä rakkautta ja syvää kiintymystä eikä me vittuilla eikä arvostella toinen toistemme virheitä mitä on tullut tehtyä vaan nautimme aina vain uudesta päivästä. Emme ole virallistaneet suhdettamme eikä sitä tarvita.
Se psygologia on tärkeintä sillä kaikilla ihmisillä on ongelmansa erilaisia tietenkin mutta kukaan ei ole ongelmaton. Iän myötä ihminen vasta kasvaa tai jos on kasvaakseen ollenkaan sillä osa ihmisistä on sellaisia jotka eivät kehity iänkään mukana. Hakevat vikoja ensitöikseen muista ihmisistä ja syyttävät muita aina jos ei heidän suhteensa toimi. Parisuhteessa aina ensin pitää muuttua itse ja päästä läheisriippuvuudesta eroon niin että pystyy normaaliin suhteeseen. Omien vanhempien suhde voi olla ollut sairas niin että kannattaa katsella ettei toista lapsuuden perhemallia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle henkilökohtaisesti avoliitot olivat vain sellaista "katsellaan"-touhua. Naimisiin menin tosissani juuri sen miehen kanssa, jonka tiesin haluavani loppuelämäkseni.
Jos minä muuttaisin yhteen jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa vain "katsellaan", niin en kutsuisi sitä avoliitoksi. Sanoisin, että olemme toistaiseksi vain kämppäkavereita with benefits.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselleni avioliitto on vakavampi sitoutumisen muoto. Ymmärrän toki jos joku muu ajattelee toisin.
Avoliittoon muuttaessa suhde ei ole ollut vielä niin vakava, toki vakaammalla pohjalla kun on kerran yhteen haluttu muuttaa. Mutta vasta avoliiton myötä selkiintyy onko tässä se loppuelämäni kumppani, sujuuko yhteiselo.
Itse olen eronnut ekasta avopuolisostani. Hän paljastuikin ihan eri ihmiseksi yhteen muuton jälkeen. Toisen avopuolisoni kanssa menin naimisiin. Jos nyt joskus satuttaisiin eroamaan, toivottavasti ei, niin kokisin että olen eronnut kerran. Tuo nuoruuden avoliitto menee mielestäni samaan kategoriaan kuin muutkin seurustelut. Onhan minulla pari muutakin pidempiaikaista seurustelua ollut.Minä ajattelen juuri toisin päin. Muutimme yhteen vasta, kun olimme molemmat niin varmoja kuin ylipäänsä on mahdollista olla siitä, että yhteiselo sujuu ja olemme toisillemme loppuelämän kumppanit. Jos puolisollani olisi ollut taustallaan avioeron lisäksi avoeroja niin en usko, että olisin hänen kanssaan alunperinkään ryhtynyt seurustelemaan. Minulle avoliitto on niin iso askel, että jos ihminen ottaa sen puolihuolimattomasti niin arvomaailmamme ovat aivan erilaiset.
Samaa mieltä. Käytännössä avoliitossa eletään kuten avioliitossakin. Jos kokeilee avoliittoa, ihminen on minusta peluri, joka leikkii ihmissuhteilla .
Miksi?? Minusta yhteen muutto on pelkkä asumisjärjestely. Jos ollaan pariskunta, voidaan asua yhdessä tai erillään, sen mukaan mikä tuntuu käytännölliseltä.
Eiköhän jokainen pari määrittele itse, mitä yhteen muuttaminen heille tarkoittaa. Jollekin se voi olla pelkkä asumisjärjestely ja tapa säästää asumiskuluissa. Meille se oli, kuten sanottu, loppuelämän mittaiseksi tarkoitettu sitoutuminen, jossa tehtiin iso päätös useamman vuoden seurustelun jälkeen, ja käytiin läpi kaikki mahdolliset asiat, mihin avoliitto elämässä vaikuttaa. Ja koska itse suhtaudun avoliittoon vakavasti, en olisi voinut kuvitella pariutuvani ihmisen kanssa, jolla olisi ollut taustallaan useita avoliittoja.
Mikä siinä yhdessä asumisessa sitten on se juttu, joka tekee siitä niin vakavan asian?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisko sen takia, että jos on jo kerran ollut naimisissa, se ei välttämättä enää toista kertaa halua?
Voihan tuota soveltaa avoliittoonkin. Vaikka avoliittoon on tietysti helpompi mennä, koska siitä lähteminenkin on helpompaa.
Ero on mitättömän pieni. Jos on liitossa, jossa on yhteisiä lapsia, yhteistä omaisuutta ja yhteistä velkaa, niin ei sillä paljon ole merkitystä, täyttääkö pari paperilappua lisää hakeakseen avioeroa.
Avoero nyt voi olla vaikka 6 kuukauden suhteen päättyminen, josta viimeiset 3 kuukautta asuttiin yhdessä tai sitten isä jättää (avo)vaimonsa ja 2- ja 4-vuotiaat lapset. Joten siinä mielessä ei voi verrata.
Avioerojakin on monenlaisia, mutta kai siinä avoeroon on se perustavaa laatua oleva ero, että aviossa nyt olisi ainakin tarkoitus pysyä koko loppuelämä.
Ja avoliitossako sitten ei ole tarkoitus pysyä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.
Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.
Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.
Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?
Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.
Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v.
Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.
Kuulostaa erikoiselta. En sano ettei tuollainen voisi olla mahdollista, mutta en tietääkseni tunne yhtään pariskuntaa jolle olisi käynyt noin. Taitaa olla aika harvinaista, että ihmiset päätyisivät pitkään suhteeseen vähän niinkuin vahingossa. Enkä ymmärrä, miksei avioparin suhde olisi voinut alkaa sillä tavoin. Varmaan joku voisi ajautua avioliittoonkin vahingossa...
Jotku ehkä haluaa, että esim. kirkkohäät on molemmille uusi ja ihmeellinen kokemus 🤔
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselleni avioliitto on vakavampi sitoutumisen muoto. Ymmärrän toki jos joku muu ajattelee toisin.
Avoliittoon muuttaessa suhde ei ole ollut vielä niin vakava, toki vakaammalla pohjalla kun on kerran yhteen haluttu muuttaa. Mutta vasta avoliiton myötä selkiintyy onko tässä se loppuelämäni kumppani, sujuuko yhteiselo.
Itse olen eronnut ekasta avopuolisostani. Hän paljastuikin ihan eri ihmiseksi yhteen muuton jälkeen. Toisen avopuolisoni kanssa menin naimisiin. Jos nyt joskus satuttaisiin eroamaan, toivottavasti ei, niin kokisin että olen eronnut kerran. Tuo nuoruuden avoliitto menee mielestäni samaan kategoriaan kuin muutkin seurustelut. Onhan minulla pari muutakin pidempiaikaista seurustelua ollut.Minä ajattelen juuri toisin päin. Muutimme yhteen vasta, kun olimme molemmat niin varmoja kuin ylipäänsä on mahdollista olla siitä, että yhteiselo sujuu ja olemme toisillemme loppuelämän kumppanit. Jos puolisollani olisi ollut taustallaan avioeron lisäksi avoeroja niin en usko, että olisin hänen kanssaan alunperinkään ryhtynyt seurustelemaan. Minulle avoliitto on niin iso askel, että jos ihminen ottaa sen puolihuolimattomasti niin arvomaailmamme ovat aivan erilaiset.
Samaa mieltä. Käytännössä avoliitossa eletään kuten avioliitossakin. Jos kokeilee avoliittoa, ihminen on minusta peluri, joka leikkii ihmissuhteilla .
Miksi?? Minusta yhteen muutto on pelkkä asumisjärjestely. Jos ollaan pariskunta, voidaan asua yhdessä tai erillään, sen mukaan mikä tuntuu käytännölliseltä.
Eiköhän jokainen pari määrittele itse, mitä yhteen muuttaminen heille tarkoittaa. Jollekin se voi olla pelkkä asumisjärjestely ja tapa säästää asumiskuluissa. Meille se oli, kuten sanottu, loppuelämän mittaiseksi tarkoitettu sitoutuminen, jossa tehtiin iso päätös useamman vuoden seurustelun jälkeen, ja käytiin läpi kaikki mahdolliset asiat, mihin avoliitto elämässä vaikuttaa. Ja koska itse suhtaudun avoliittoon vakavasti, en olisi voinut kuvitella pariutuvani ihmisen kanssa, jolla olisi ollut taustallaan useita avoliittoja.
Mikä siinä yhdessä asumisessa sitten on se juttu, joka tekee siitä niin vakavan asian?
Kyseessähän on valtavan iso sopimus ja muutos elämässä. Toinen tai molemmat luopuu omasta kodistaan. Vaikka sen laittaisi vain vuokralle eikä myisi pois, niin onhan se asia, jota pitää harkita tarkkaan. Yhteinen rahatalous on iso asia; onko samanlainen elintaso, samanlaiset tulevaisuuden tavoitteet, miten hoidetaan maksut (etenkin jos toinen omistaa sen asunnon, missä yhdessä asutaan), mitä tehdään jos toisen tulot muuttuvat radikaalisti lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa; miten suhtaudutaan vieraisiin, sukulaisiin, perinteisiin, ystävien vierailuihin; mitä tapahtuu kun toinen kuolee, entä jos joutuu hoivakotiin; otetaanko lemmikkejä. Ja ihan jo paikkakunnan vaihto; mitä jos uudella paikkakunnalla ei ole oman alan töitä, pendelöikö toinen monta tuntia päivässä vai asuuko viikot muualla; kuinka pitkään sellaista elämää ollaan valmiita jatkamaan? Jne.
Tietysti jos puhutaan kahdesta samassa kaupungissa vuokralla asuvasta ihmisestä, jotka haluavat vain säästää asumiskuluissa ja ovat valmiita muuttamaan erikseen, jos kaikki ei olekaan kivaa, niin eihän siinä silloin mitään sen isompaa ole. Meidän kohdalla kyse oli kuitenkin kahdesta aikuisesta ihmisestä, joilla oli jo hyvin pitkälle muotoutunut oma elämä, elämäntavat, tavat viettää juhlapäiviä/suhtautuminen ystäviin ja sukulaisiin, elintaso josta halusi pitää kiinni jne.
Avioliitto on ennenkaikkea juridinen sopimus, oikeudesta toisen (ja yhteiseen) omaisuuteen. Kerran naimisissa olleena ja näpit tämän asian kanssa polttaneena en toiste avioliittoon aio mennä. Avioehdon voi toki tehdä, ja sitä suosittelen lämpimästi, mutta en näe että avioliitosta olisi minulle mitään hyötyä, pikemminkin haittaa, sillä haluan että jatkossakin lapseni tulevat perimään minun omaisuuteni. Jos nyt menisin uudestaan naimisiin, puolisolleni syntyisi avio-oikeus omaisuuteeni joka tarkoittaisi että jos kuolen, puolet yhteenlasketusta varallisuudesta kuuluisi tälle leskelle.
Koska ensisijaisesti haluan että lapset edelleen perivät minut, eikä puoliso saa tätä tasinkoa, en kannata uutta avioliittoa.