Miksi monelle avioero on turn-off, mutta avoero ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksinaamaista suhtautumista. Tiedän jopa ihmisen jolla oli itsellään neljä avoeroa taustalla mutta moralisoi ihmistä, jonka toinen avioliitto päättyi eroon.

Muuttaessaan jonkun kanssa yhteen ei lupaa jumalan silmien alla olla toisen kanssa kuolemaan saakka, ylä- ja alamäessä.

Ei maistraattivihkimisessäkään tuollaista luvata. Lieneekö enää kirkkovihkimisen kaavassakaan?

Ainakin kaikissa häissä joissa olen ollut niin kirkossa eli jumalan silmien alla, luvataan rakastaa toista kunnes kuolema meidät erottaa ylä- ja alamäessä. Korjaa toki miten se oikeasti sitten menee...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksinaamaista suhtautumista. Tiedän jopa ihmisen jolla oli itsellään neljä avoeroa taustalla mutta moralisoi ihmistä, jonka toinen avioliitto päättyi eroon.

Muuttaessaan jonkun kanssa yhteen ei lupaa jumalan silmien alla olla toisen kanssa kuolemaan saakka, ylä- ja alamäessä.

Ei maistraattivihkimisessäkään tuollaista luvata. Lieneekö enää kirkkovihkimisen kaavassakaan?

Ainakin kaikissa häissä joissa olen ollut niin kirkossa eli jumalan silmien alla, luvataan rakastaa toista kunnes kuolema meidät erottaa ylä- ja alamäessä. Korjaa toki miten se oikeasti sitten menee...?

Viimeisten 30 vuoden aikana olen ollut kaksissa häissä. Toiset olivat kirkossa 15 vuotta sitten enkä muista, millainen kaava siellä oli, toiset olivat maistraatissa viime vuonna ja ilmeisesti maistraattikaavassa puhutaan myötä- ja vastamäestä mutta ei mistään kuolemaan saakka olemisesta: https://www.maistraatti.fi/fi/Palvelut/vihkiminen_ja_parisuhteen_rekist…

.

Oma mieheni on ollut kaksi kertaa aviossa. En tiedä tuleeko kolmatta kertaa. Jos tulee niin jossain Karibialla kahdestaan. Itse olen niin hyvä ihmistuntija että exieni kanssa ei olisi tullut avioliitto kysymykseenkään.

Että kyllä se avioero on aina vähän turn off.

Vierailija kirjoitti:

Minulle henkilökohtaisesti avoliitot olivat vain sellaista "katsellaan"-touhua. Naimisiin menin tosissani juuri sen miehen kanssa, jonka tiesin haluavani loppuelämäkseni.

No meillähän on sitten "katseltu" 30 vuotta jo. Ihmiset muuttuvat ja kukaan ei voi ennustaa loppuelämäänsä. Kumppanista ei voi olla varma koskaan. Toiselle voi vain merkitä että on lainsuojaton avoliitossa jos toinen sairastuu tai kuolee. Avokin asema on mitätön mutta kela laskee kuitenkin avokin eltusvelvolliseksi tukia hakiessa ja jos toinen joutuisi työttömäksi niin kummassakin liitossa puoliso on elatusvelvollinen. Jos puoliso sairastuu niin kuka on valmis maksamaan puolison isot sairauskulut. Minä sanon suoraan etten pystyisi.

Ei mulle olis turn-off yksi avioero, tai avioero useamman vuoden avioliiton jälkeen.

Sen sijaan avioeron hakeminen vaikka kolmen kuukauden avioliiton jälkeen, tai kolme avioeroa, kertoisi mulle, että ihminen ei ehkä ole kauhean fiksu tai ainakaan harkitsevainen, tekee hätiköityjä päätöksiä. Sellainen ihminen ei olisi mun tyyppiäni, en nyt sano että olisi huono ihminen, mutta täysin väärä ihmistyyppi minulle.

Vierailija kirjoitti:

Ei mulle olis turn-off yksi avioero, tai avioero useamman vuoden avioliiton jälkeen.

Sen sijaan avioeron hakeminen vaikka kolmen kuukauden avioliiton jälkeen, tai kolme avioeroa, kertoisi mulle, että ihminen ei ehkä ole kauhean fiksu tai ainakaan harkitsevainen, tekee hätiköityjä päätöksiä. Sellainen ihminen ei olisi mun tyyppiäni, en nyt sano että olisi huono ihminen, mutta täysin väärä ihmistyyppi minulle.

Joo, lähinnä se määrä ja niiden kestot merkitsevät sen suhteen, mitä ajatella. Itse kuitenkin olen sen verran vanhanaikainen, että avioliitto merkitsee minulle kuitenkin yhä sitä ideaalitilanteessa loppuelämän sitoutumista.

Yksikin tuttavani meni taannoin jo kolmannen kerran naimisiin, kymmenen vuoden sisään. Välissä ollut myös pari avoliittoa. Niin jotenkin en osaa ajatella, että nykyinenkään liitto enää kauan kestää.

Suhdemielessä olen tälle myös huomannut olevan sen verran merkitystä, että kun tuli nettideiteillä vastaan mies, jolla oli myöskin kolme avioliittoa jo takana, mutta myös lapsi jokaisen näistä naisista kanssa, viimeisimmän ollessa vasta vaippaikäinen, niin siinä tilanteessa ainoa tulevaisuudenkuva, mitä pystyin itselleni kuvittelemaan, oli tuleva neljäs ex-vaimo ja yh. Ja siten siis välitön turn off.

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.

Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.

Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.

Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.

Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?

Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.

Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v. 

Kaikilla se avioliitto on ihan onnen kauppaa jos se sitten sattuu loppuiän kestämään. Kaikki voivat olla vain varmoja itsestään että tuli mitä tuli niin pysyy liitossa, toisesta ei tiedä ikinä ja sen mieli voi muuttua. 

Avoliitto on nykyään paras jos toinen joutuu työttömäksi ja sairastuu niin saa kirjansa erilleen nopeasti. Me emme saisi toimeentulotukea avioliitossa eikä avoliitossa ja olisimme pulassa jos joutuisimme toistemme elätettäviksi. 

Tuntuu kyllä vähän hassulta jos yksi lähes 20 vuotta kestänyt parisuhde on pahempi asia kuin se että joku pokailee baarista miehiä kuin sieniä sateella. Toisaalta nämä ihmiset jotka paheksuvat pitkästä liitosta lähtenyttä eivät muutenkaan ehkä sitten ole omaa tyyppiäni. Niinkuin eivät ole myöskään ne baarikärpäset.

Itselleni avioliitto on suuri lupaus, Ja suhtaudun epävarmuudella mieheen, joka ei tätä lupausta ole kyennyt pitämään. Ero Voi olla toki välttämätöntä ja ei voi koskaan tietää, mitä elämä tullessaan tuo, mutta todennäköisesti pelkäisin, ettei eronnut kykene minunkaan kanssani mihinkään pysyvään. Luovuttas ennemmin kuin korjaa, tai tekee hätäisiä päätöksiä. Mustavalkoista ehkä, mutta näkemyksiä kyseltiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.

Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.

Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.

Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.

Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?

Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.

Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v. 

Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.

Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.

Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.

Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.

Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?

Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.

Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v. 

Niimpä tai me yli 35v eletty avoliitossa. Nähty miltä toinen näytti nuorena ja kaikki ikäkriisit koettu yhdessä 30, 40, 50 ja kohti 60.

Vierailija kirjoitti:

Itselleni avioliitto on suuri lupaus, Ja suhtaudun epävarmuudella mieheen, joka ei tätä lupausta ole kyennyt pitämään. Ero Voi olla toki välttämätöntä ja ei voi koskaan tietää, mitä elämä tullessaan tuo, mutta todennäköisesti pelkäisin, ettei eronnut kykene minunkaan kanssani mihinkään pysyvään. Luovuttas ennemmin kuin korjaa, tai tekee hätäisiä päätöksiä. Mustavalkoista ehkä, mutta näkemyksiä kyseltiin.

Suuri lupaus jonka n.40% pettää. Se on aika iso prosentti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.

Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.

Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.

Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.

Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?

Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.

Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v. 

Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.

Vaikka ne kaksi ihmistä olisivat useamman vuoden seurusteltuaan käyneet keskenään syvällisen keskustelun siitä, mitä he suhteelta haluavat ja mihin he sitoutuvat, ja he ovat nimenomaan tulleet siihen tulokseen, että haluavat viettää yhdessä loppuelämänsä ja jakaa arkensa ja siksi muuttaa yhteen?

Vierailija kirjoitti:

Itselleni avioliitto on suuri lupaus, Ja suhtaudun epävarmuudella mieheen, joka ei tätä lupausta ole kyennyt pitämään. Ero Voi olla toki välttämätöntä ja ei voi koskaan tietää, mitä elämä tullessaan tuo, mutta todennäköisesti pelkäisin, ettei eronnut kykene minunkaan kanssani mihinkään pysyvään. Luovuttas ennemmin kuin korjaa, tai tekee hätäisiä päätöksiä. Mustavalkoista ehkä, mutta näkemyksiä kyseltiin.

Ota huomioon, että aina ero ei tapahdu sen takia, että molemmilla on huonot parisuhdetaidot tai huonot vuotovaikutustaidot. Riittää, että toinen on esim. Henkisesti väkivaltainen. Ei siinä auta, vaikka kuinka itse olisi kykenevä johonkin pysyvään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselleni avioliitto on suuri lupaus, Ja suhtaudun epävarmuudella mieheen, joka ei tätä lupausta ole kyennyt pitämään. Ero Voi olla toki välttämätöntä ja ei voi koskaan tietää, mitä elämä tullessaan tuo, mutta todennäköisesti pelkäisin, ettei eronnut kykene minunkaan kanssani mihinkään pysyvään. Luovuttas ennemmin kuin korjaa, tai tekee hätäisiä päätöksiä. Mustavalkoista ehkä, mutta näkemyksiä kyseltiin.

Suuri lupaus jonka n.40% pettää. Se on aika iso prosentti.

Toki näin, mutta ei se silti omaa arvomaailmaani muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.

Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.

Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.

Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.

Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?

Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.

Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v. 

Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.

:D Mä en ikipäivänä olisi alkanut suhteeseen jos en olisi uskonut sen toimivan. Toi on jopa hieman törkeää sanoa noin "vahingossa".. Meillä edelleenkin on yhtä polttavia tunteita kuin oli silloin 14v. sitten. Sen sijaan olemme todistaneet monien ystävien eroa avioliitosta tänä aikana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.

Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.

Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.

Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.

Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?

Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.

Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v. 

Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.

Vaikka ne kaksi ihmistä olisivat useamman vuoden seurusteltuaan käyneet keskenään syvällisen keskustelun siitä, mitä he suhteelta haluavat ja mihin he sitoutuvat, ja he ovat nimenomaan tulleet siihen tulokseen, että haluavat viettää yhdessä loppuelämänsä ja jakaa arkensa ja siksi muuttaa yhteen?

Myönnetään, että tuo on vähän eri asia.

Mutta silti ihmettelen elämän tärkeysjärjestystä: miksi ei mennä naimisiin, jos kerta halutaan viettää loppuelämä yhdessä? Miksi on tärkeämpää tehdä testamentit kuin avioehdot? Jos avioliitto ei muuta mitään, eikä se ole edes tärkeää — niin miksi ei-tärkeää vastustetaan niin paljon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.

Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.

Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.

Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.

Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?

Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.

Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v. 

Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.

Vaikka ne kaksi ihmistä olisivat useamman vuoden seurusteltuaan käyneet keskenään syvällisen keskustelun siitä, mitä he suhteelta haluavat ja mihin he sitoutuvat, ja he ovat nimenomaan tulleet siihen tulokseen, että haluavat viettää yhdessä loppuelämänsä ja jakaa arkensa ja siksi muuttaa yhteen?

Myönnetään, että tuo on vähän eri asia.

Mutta silti ihmettelen elämän tärkeysjärjestystä: miksi ei mennä naimisiin, jos kerta halutaan viettää loppuelämä yhdessä? Miksi on tärkeämpää tehdä testamentit kuin avioehdot? Jos avioliitto ei muuta mitään, eikä se ole edes tärkeää — niin miksi ei-tärkeää vastustetaan niin paljon?

Edelleen kaipaan sitä syytä mennä naimisiin. Et ole vielä sellaista pystynyt tarjoamaan.

Vierailija kirjoitti:

Itselleni avioliitto on suuri lupaus, Ja suhtaudun epävarmuudella mieheen, joka ei tätä lupausta ole kyennyt pitämään. Ero Voi olla toki välttämätöntä ja ei voi koskaan tietää, mitä elämä tullessaan tuo, mutta todennäköisesti pelkäisin, ettei eronnut kykene minunkaan kanssani mihinkään pysyvään. Luovuttas ennemmin kuin korjaa, tai tekee hätäisiä päätöksiä. Mustavalkoista ehkä, mutta näkemyksiä kyseltiin.

On todellakin mustavalkoista. Toki erossa on aina kaksi osapuolta, mutta sä siis kannatat ihan tosissaan sitä onneksi aikoja sitten jo vanhentunutta näkemystä, että kun yhteen mennään, siinä pysytään?

Ilmeisesti kun et ikinä parisuhteissa ole ollut, kerron sulle nyt tässä että on suhteita, joissa henkinen tai fyysinen yksipuolinen väkivalta on päivittäistä. (Myös naiset lyövät.)

Toinen voi alkoholisoitua. Tai muuttua vuosien varrella muuten vain kauheaksi ihmiseksi. Tai sitten esimerkiksi menettää kaiken seksuaalisen mielenkiinnon. Ja tässäkinkö kohtaa ero on vain, ettei lupausta kyennyt pitämään?