Miksi monelle avioero on turn-off, mutta avoero ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksinaamaista suhtautumista. Tiedän jopa ihmisen jolla oli itsellään neljä avoeroa taustalla mutta moralisoi ihmistä, jonka toinen avioliitto päättyi eroon.

Muuttaessaan jonkun kanssa yhteen ei lupaa jumalan silmien alla olla toisen kanssa kuolemaan saakka, ylä- ja alamäessä.

Ts. ”Vaan katellaan”

Tavallaan joo. Ei silloin luvata olla yhdessä yhtään pidempään kuin nyt satutaan olemaan. Siinä ero. Jos erotaan, ei riko mitään lupauksia.

Ei avioliittoon mennessäkään tarvitse luvata mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on off topic, mutta minulle oli tärkeää, että puolisoni _haluaa_ kanssani naimisiin. Vaikka avioliitostakinnvoi erota, niin se on yhden kynnyksen ylitys kuitenkin. Siinä joutuu ajattelemaan vielä yhden kerran, että ihan oikeastiko haluan olla tämän ihmisen kanssa lopun elämäni.

Ensimmäinen kynnys on siinä, että ylipäätään haluaa seurustella, toinen yhteenmuuttuaessa ja kolmas siinä, tekeekö vielä yhden askeleen.

Jos ei halua toisen kanssa naimisiin, kannattaa kysyä itseltään miksi ei? Enkö loppupeleissä usko suhteeseen? Jos uskon, niin mitä sitten pelkään? Jne.

Eli vanha kaava: kysy itseltäsi viisi kertaa miksi, niin löydät juurisyyn.

Ihanko oikeasti sä uskot, että pariskunta joka on vaikka ollut yhdessä 25v. (meidän naapurit) ei usko loppupeleissä suhteeseensa?

Tai me mieheni kanssa 14v. yhdessä. Kyllä minä uskon suhteeseen, en pelkää mitään. En vaan koe naimisiin menoa tärkeäksi eikä miehenikään. Silloin kun me ostettiin kallis talo yhdessä, sitä pidin suurena sitoamuksen merkkinä.

Hemmetin hölmöä väittää että pariskunta joka on tapaillut vuoden ja ollut naimisissa 2v. eli yhteiseloa 3v. uskoisi suhteeseensa jotenkin enemmän kuin pariskunta joka on asunut avoliitossa 20v. 

Ajattelen pikemminkin niin, että he eivät ole suhteen alussa uskoneet suhteeseensa. Sitten vuodet vierivät ja kah, olemme yhä yhdessä ja tämähän toimii! Kaikki tapahtuu enemmän vähän-niinkuin-vahingossa kuin heillä, jotka se päätöksen tekevät selkeästi, kun päättävät mennä naimisiin.

Vaikka ne kaksi ihmistä olisivat useamman vuoden seurusteltuaan käyneet keskenään syvällisen keskustelun siitä, mitä he suhteelta haluavat ja mihin he sitoutuvat, ja he ovat nimenomaan tulleet siihen tulokseen, että haluavat viettää yhdessä loppuelämänsä ja jakaa arkensa ja siksi muuttaa yhteen?

Myönnetään, että tuo on vähän eri asia.

Mutta silti ihmettelen elämän tärkeysjärjestystä: miksi ei mennä naimisiin, jos kerta halutaan viettää loppuelämä yhdessä? Miksi on tärkeämpää tehdä testamentit kuin avioehdot? Jos avioliitto ei muuta mitään, eikä se ole edes tärkeää — niin miksi ei-tärkeää vastustetaan niin paljon?

Avioliitto on ennenkaikkea juridinen sopimus, oikeudesta toisen (ja yhteiseen) omaisuuteen. Kerran naimisissa olleena ja näpit tämän asian kanssa polttaneena en toiste avioliittoon aio mennä. Avioehdon voi toki tehdä, ja sitä suosittelen lämpimästi, mutta en näe että avioliitosta olisi minulle mitään hyötyä, pikemminkin haittaa, sillä haluan että jatkossakin lapseni tulevat perimään minun omaisuuteni. Jos nyt menisin uudestaan naimisiin, puolisolleni syntyisi avio-oikeus omaisuuteeni joka tarkoittaisi että jos kuolen, puolet yhteenlasketusta varallisuudesta kuuluisi tälle leskelle.

Koska ensisijaisesti haluan että lapset edelleen perivät minut, eikä puoliso saa tätä tasinkoa, en kannata uutta avioliittoa.

Mä taas nimenomaan haluan että puolisolleni jää omaisuuttamme, jos minä kuolen ensin. Lapset pärjäävät kyllä saamallaan perinnöllä. Näin me ollaan erilaisia :)

Vierailija kirjoitti:

No jaa, olen naimisissa ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa, ja pitäisin kyllä tätä eroa paljon vakavampana asiana kuin aikaisempaa kolmea(!) avoliiton päättymistä. Ne avoliitot eivät olleet millään mittapuilla yhtä vakavia kuin tämä avioliittoon edennyt. Seurustelua ja nopeasti yhteen muuttamidta taloudellisista syistä.

Sama. Mä en edes laske aiempia suhteitani oikein minkäänlaisiksi suhteiksi. Jotain pikkukokeiluja vain, vaikka olen kahden kanssa asunutkin yhdessä jonkun aikaa. Tämä nykyinen avioliitto on minulle se ainoa oikea parisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas suhtaudun avioliittoon sen verran vakavasti etten koskaan olisi suostunut avioitumaan ilman että ensin on asuttu yhdessä. Koska se vaan on fakta ettet voi täysin tietää millainen toinen on, ennen kuin on asuttu yhdessä ns kummankin maaperällä. Kyläilyt toisen kodissa on kuitenkin aina vain kyläily jossa toinen on vieraana. Toisilla käy hyvä tuuri ja kumppanista ei saman katon alla paljastu mitään odottamatonta. Toisillä käy huonompi tuuri. Ja voihan sitä käydä niinkin että joku onnistuu esittämään kunnon puolisoa avioliittoonkin asti ja vasta sitten paljastaa kuka on todellisuudessa. Mutta todennäköisemmin selviää onko kumppani sinulle oikea asumalla ensin yhdessä kuin menemällä suoraan avioon. Tietysti ero avioliitostskin on nykyään ihan helppo mutta ei sen takia kannata avioitua tuosta vaan.

Kun malttaa seurustella Riittävän kauan, niin kyllä se luonne paljastuu.

Mutta se ei silti estä eromasta, tai ihmisen muuttumista iän myötä.

Tuttumme seurusteli 10v, joista asuivat 7v yhdessä, ja ero tuli vuosi avioliittoon menon jälkeen. Vai kuinka pitkää aikaa tarkoitit "riittävän kauan":lla?

no jos on naisella sata eri sukunimeä ja lapsillaan myös nii onhan se vähän raskasta

Vierailija kirjoitti:

Itselleni avioliitto on suuri lupaus, Ja suhtaudun epävarmuudella mieheen, joka ei tätä lupausta ole kyennyt pitämään. Ero Voi olla toki välttämätöntä ja ei voi koskaan tietää, mitä elämä tullessaan tuo, mutta todennäköisesti pelkäisin, ettei eronnut kykene minunkaan kanssani mihinkään pysyvään. Luovuttas ennemmin kuin korjaa, tai tekee hätäisiä päätöksiä. Mustavalkoista ehkä, mutta näkemyksiä kyseltiin.

Missä hemmetin pullossa tämäkin tyyppä on kasvanut.