Onko esiintymiskammon ainoa parannuskeino se että lopettaa esiintymisen?

Ainakaan silloin ei koe esiintymiskammoa.

Vierailija kirjoitti:

Ainakaan silloin ei koe esiintymiskammoa.

Näin on eli otsikon kysymykseen: kyllä.

Vain altistus auttaa.

Itsekin olen todella pahasti esiintymiskammoinen, enkä halua esiintyä edes minkään lääkityksen avulla. Kouluaikoina sain alkaa palauttaa esitelmät kirjallisena, koska en vain pystynyt menemään luokan eteen. Kyllä minun elämäni on helpottunut, kun aikuisena ei tarvitse esiintyä missään. Olen luonnollisestikin ajautunut alalle, jossa ei tarvitse olla esillä. Olen ihan tyytyväinen näin. Minulla ei ole mitään tarvetta päästä esiintymään missään. Mielestäni kaikista ei tarvitsekaan tulla mitään esiintyjiä.

Esiintyminen auttaa esiintymiskammoon.

Ei missään tapauksessa. Pitää karaista mielensä ja harjoitella siedättämistä. Itsevarmuus kohdilleen, siitä on apua.

Siedättäminen ja esiintyminen ei auta, positiiviset kokemukset ja hyvä itsetunto auttavat. Myös tavoitteet alas, tyyliin "Olen onnistunut täydellisesti, jos en ala itkeä / oksenna / pyörry."

Itse ainakin luovutin kaikenlaisen altistamisen suhteen. Olen koko ikäni altistanut itseäni. Koulussa menin sitkeästi luokan eteen, vaikka tärisin, menin kirkkaanpunaiseksi, en saanut henkeä ja ääni lähti aina muutaman änkytetyn lauseen jälkeen. Tätä jatkoin ainakin 20 vuotta. Olin mukana toiminnassa jossa (yritin) useamman kerran viikossa esiintyä ihmisjoukolle. Aina sama juttu, istualtaan sentään pysyn tajuissani, mutta on pyörtymistäkin joskus tapahtunut. Loppupäivän koko kroppa on jonkinlaisessa shokkitilassa ja tärisee hallitsemattomasti ja psyykkinen ahdistus on sietämätöntä. Olen todennut että ei vaan ole tuon arvoista ja voin paljon paremmin, kun en aiheuta itselleni enää tuota.

Mulla on jäänyt kahdet amk-opinnot kesken juuri esiintymiskammon takia. Työelämässä olen pärjännyt varsin hyvin. Ottaa päähän että jopa kirjastoalan opinnoissa pitää pari kertaa viikossa esittää jotain opiskelukavereiden edessä. Toisaalta työharjoittelussa / työsuhteessa pärjäsin erittäin hyvin. Mutta koska en pysty suorittamaan tutkinoa, ei ole toivoakaan pitkästä työsuhteesta.

Sain monta kertaa kuulla että "kun kerran onnistut, seuraavat esiintymiset helpottavat". Ööö. Ei tämä ainakaan minulla toiminut. Joka -tun esiintymisen jälkeen olin aivan rikki eikä olo varsinaisesti parantunut missään vaiheessa. Ei tunnetta "palkitsevuudesta", ei iloa, ei onnistumisen tunnetta. Toivoin vain jokaisen kokemuksen jälkeen etten enää ikinä joutuisi vastaavaan tilanteeseen.

Kyllä se mulle oli ainut oikea ratkaisu. Eihän se esiintymiskammoa paranna, ettei esiinny, mutta kun ei tarvitse esiintyä, niin ei tarvi kokea kammoakaan. Viimeisen kerran olenn esiintynyt isommalle porukalle reilusti yli 30-vuotiaana ja silloin päätin, ettei enää koskaan. Nyt olen 59 ja töissä, jossa ei ole esiintymispakkoa. Koulutuksissa vaikenen täysin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se mulle oli ainut oikea ratkaisu. Eihän se esiintymiskammoa paranna, ettei esiinny, mutta kun ei tarvitse esiintyä, niin ei tarvi kokea kammoakaan. Viimeisen kerran olenn esiintynyt isommalle porukalle reilusti yli 30-vuotiaana ja silloin päätin, ettei enää koskaan. Nyt olen 59 ja töissä, jossa ei ole esiintymispakkoa. Koulutuksissa vaikenen täysin.

Mikä työ?

Miksi turhaan rääkätä itseään, jos ei ole pakko? Meillä on kaikilla omat vahvuutemme ja omat heikkoutemme. Tiedän tyyppejä, jotka ovat loistavia, sanavalmiita esiintyjiä, mutta aivan surkeita keskittymään yhtään mihinkään, jos eivät itse saa olla äänessä. Lähettäisin heidät lavalle koska tahansa, mutta en esimerkiksi koulutustilaisuuteen, johon pääsee vain osa henkilökunnasta, minkä takia osallistujien olisi hyvä kyetä laatimaan kunnolliset, olennaisen sisältävät muistiinpanot muille jaettavaksi.

Jostain syystä tänä päivänä ne ulospäinsuuntautuneet, sosiaaliset ihmiset ovat ihanne mihin kaikkien tulisi yltää, mutta muunlaisia ominaisuuksia ei niin arvosteta.

En itse ole ikinä kärsinyt suoranaisesta esiintymiskammosta, mutta olen jännittänyt pahasti. Minulla altistus on auttanut, joskaan en vieläkään nauti esiintymisestä yhtään, mutta en sentään stressaa kohtuuttomasti tai menetä yöuniani.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on jäänyt kahdet amk-opinnot kesken juuri esiintymiskammon takia. Työelämässä olen pärjännyt varsin hyvin. Ottaa päähän että jopa kirjastoalan opinnoissa pitää pari kertaa viikossa esittää jotain opiskelukavereiden edessä. Toisaalta työharjoittelussa / työsuhteessa pärjäsin erittäin hyvin. Mutta koska en pysty suorittamaan tutkinoa, ei ole toivoakaan pitkästä työsuhteesta.

Sain monta kertaa kuulla että "kun kerran onnistut, seuraavat esiintymiset helpottavat". Ööö. Ei tämä ainakaan minulla toiminut. Joka -tun esiintymisen jälkeen olin aivan rikki eikä olo varsinaisesti parantunut missään vaiheessa. Ei tunnetta "palkitsevuudesta", ei iloa, ei onnistumisen tunnetta. Toivoin vain jokaisen kokemuksen jälkeen etten enää ikinä joutuisi vastaavaan tilanteeseen.

Minä sain hätäisesti yliopistossa kirjastoalan opinnot suoritettua loppuun, mutta kirjastotöitä en enää kestänytkään, kun olisi pitänyt pitää päiväkoti- ja kouluryhmille opetustunteja. Vaihdoin alaa kokonaan.  - 10

Omalla kohdallani oli. Mikään ei auttanut. Nyt voin henkisesti huimasti paremmin.

Ainoa millä lähtee varmasti on esiintyä niin paljon ja joka päivä, että esiintymisestä tulee uusi normaali. Suuri osa aineenopettajista on ollut koulussa niitä ujoja nörttejä. Silti he pystyvät esiintymään vaativan yleisön edessä monta tuntia päivässä!

Ei, käyt Propralia lääkäriltä ja homma hoituu. Muistan, sen tunteen kun ekan kerran kokouksessa sanoin jotain, ja huomasin omaksi suureksi hämmästykseksi, että sydän ei tao julmetusti, en punastu ja ääni ei ole sekaisin.. ja kaikki yhden pillerin takia. Sain siitä motivaatiota ja rohkeutta esiintyä lisää, toki tuon jumalaisen pillerin myötä! :) olen jopa vuosien myötä esiintynyt ilmankin tätä pilleria, jos tilanne on tuttu ja ihmisiä ei ole satapäin.

Pillerin vuoksi en keskity kropan 'oireisiin' vaan itse esitykseen.

Täälläkin liputan propralin puolesta. Ilman sitä en olisi selvinnyt opiskelu-ajoista enkä työelämään kuuluvista ajoittaisista esiintymisistä.

Tiedän ihmisiä, joille yleisön edessä puhuminen on yhtä tuskaa, mutta laulaa ja/tai soittaa yleisölle ihan mielellään.

Ei se kammo vaivaa, jos ei esiinny ollenkaan, mutta kuinka monessa työssä ei tarvitse todellakaan ollenkaan esiintyä? Tai kuinka paljon esiintymisten välttely hankaloittaa työpaikan valintaa? Minäkin kammosin esiintymisiä koulussa, lukiossa ja yliopistossa, mutta vaikka olen ei-asiakaspalvelualalla töissä (ihan tarkoituksella) enkä missään johtavassa asemassa, vaan asiantuntijatehtävissä, niin eikös niitä esiintymisiä vaan siltikin tule. Viime vuosina jo ulkomailla asti, mikä tekee esiintymisestä vielä tuskallisempaa. Mutta nyt kun on esityksiä pakosta joutunut pitämään jo niin paljon, niin olen huomannut että kammo on hitusen helpottanut. Jännitän kyllä esiintymisiä edelleen ihan sairaasti ja välttelen niitä jos vain voin, mutta ei sentään tarvitse sen takia ottaa lopareita muuten mielenkiintoisesta työstä.

Mulla ei Propral auta esiintymiskammoon. Muuten se on kyllä pelastus, mutta esiintymään en pysty edes Propralin avulla.