Lue keskustelun säännöt.
Vahinkolapsen saaneet: oletteko joskus unohtaneet mitä kaikkea menetitte?
07.09.2019 |
Eli unohditteko sitten joskus kaikki ne haaveet ja suunnitelmat mitä teillä oli elämälle, kunnes raskaus ja lapsi sotki kaiken?
Minä siis ehdottomasti tietysti rakastan lastani enkä syytä häntä mistään tai ajattele kaiken olevan ikuisesti pilalla, mutta en tiedä olenko ikuisesti kuitenkin vähän katkera siitä, että kaikki unelmani vedettiin sillä sekunnilla vessanpöntöstä alas eikä niitä unelmia ja suunnitelmia voi sellaisenaan enää koskaan elää todeksi?
Kommentit (194)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmantemme oli vahinko, ajoitus meni pieleen. Ihan hyvin meni näinkin vaikka tosiaan se ajoitus olisi voinut olla parempinkin. En osaa antaa vertaistukea ihmiselle, joka on katkera lapselleen. Aika pirun upeat suunnitelmat sinulla on ollut jos lapsi on tehnyt elämästäsi lopullisesti huonompaa. Tsemppiä Ap! <3
En minä ole katkera lapselleni, hän on huipputyyppi eikä hän itse syntymäänsä valinnut.
Olen välillä katkera elämälle ja itselleni, kun tein näin typerän valinnan.
En viitsi sen tarkemmin valaista ettei tunnisteta, mutta kyllä lapsen syntymä sulki tietyt ovet ikuisiksi ajoiksi.AP
No jos et nyt mallin hommista tai tosi-tv hommista haaveillut niin mikään ei ole poissuljettua. Sinusta tulee mitä vaan haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen voi myös jättää adoptioon.
Eihän nyt kukaan jätä omaa lasta adoptioon, ellei ole tosi pahasti sairas tai ongelmainen.
Ei mulla ainakaan olisi edes perhe antanut jättää lasta adoptioon, olisivat ottaneet siinä tapauksessa itselleen.
Kaikilla ei ole noin ihanaa perhettä, joka auttaisi lapsen kanssa. T. Lapsensa adoptioon antanut.
Ap, olen lapseton, ja kyllä minä ymmärrän sinua.
Minäkin olen tehnyt valintoja, jotka ovat sulkeneet joitain ovia, ja ajoittain se harmittaa.
Sellaista elämä on, on vain mentävä eteenpäin.
Lastani en kadu, mutta sen ukon olisi voinut jättää tapaamatta ; )
Vierailija kirjoitti:
Olin 18v kun tulin vahingossa raskaaksi. Todellakin kaikki suunnitelmat meni uusiksi ja osasta unelmista täytyi luopua. Nyt lapseni on 15v ja en osaa kuvitella elämää, että häntä ei olisi. Eli kyllä pääsin eroon katkeruudesta, tein uusia unelmia jotka toteutin ja lapseni on rakkainta maailmassa.
Kauan meni, että pääsit katkeruudesta yli ja olit oikeasti, täysin ja syvällä sisimmässäsi tyytyväinen siihen mitä elämäsi on ja kuinka se on tähän mennessä mennyt?
Olitko muuten kerennyt koskaan haaveilla äitiydestä/lapsesta, entä kasvatitko lapsen yksin vai oliko hänellä isä tai sinulla kumppani?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät pysty päivittämään unelmiaan itselle paremmin sopiviksi.
Joillekin unelma voi olla esimerkiksi kolme lasta. Siitä pidetään kiinni oman ja lasten terveyden kustannuksella. Miksi joku teini-iän haave on niin tärkeä, että sitä kohti pitää tavoitella, vaikka olosuhteet ovat sitä vastaan. Johtuuko joustamattomuus lapsuuden traumoista? Unelmien pysyvyydellä paikataan lapsuudessa koettua epävarmuutta?
Ap:lle sanoisin, että voitko katsoa tilannettasi uusin silmin ilman, että teet vanhoista unelmistasi pakkomielteen. Vaikka asiat olisivat menneet toisin, unelmiesi toteutumisesta ei olisi siltikään ollut varmuutta.
Vierailija kirjoitti:
Mun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät pysty päivittämään unelmiaan itselle paremmin sopiviksi.
Joillekin unelma voi olla esimerkiksi kolme lasta. Siitä pidetään kiinni oman ja lasten terveyden kustannuksella. Miksi joku teini-iän haave on niin tärkeä, että sitä kohti pitää tavoitella, vaikka olosuhteet ovat sitä vastaan. Johtuuko joustamattomuus lapsuuden traumoista? Unelmien pysyvyydellä paikataan lapsuudessa koettua epävarmuutta?
Ap:lle sanoisin, että voitko katsoa tilannettasi uusin silmin ilman, että teet vanhoista unelmistasi pakkomielteen. Vaikka asiat olisivat menneet toisin, unelmiesi toteutumisesta ei olisi siltikään ollut varmuutta.
Olen luonutkin uusia unelmia ja on sellaisia unelmia ja päämääriä joihin lapsi sopii hyvin.
Silti, kun katson vierestä jonkun muun elävän sellaista elämää mistä minä unelmoin alle kouluikäisestä tytöstä saakka ja odotin olevani aikuinen ja pääseväni elämään sellaista elämää, niin kyllä se kirpaisee.
En minä osaa sitä tunnepuolta sammuttaa, ei niistä asioista tule yhdentekeviä vaikka tiedostankin että pilasin sen ja nyt on toisenlainen elämäntapa, päämäärät ja unelmat.
Voi olla, että se harmittaa minua jossain määrin ikuisesti, vaikka tilalle tulikin ihan jees-elämä, perusonnellinen tyytymiselämä.
Niin kai ihmisen elämä on kautta aikojen mennyt, ainoastaan nykyaikana olisi enemmän mahdollisuuksia mutta suljin ne omalla tyhmyydellä.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lastani en kadu, mutta sen ukon olisi voinut jättää tapaamatta ; )
Minäkin olisin jättänyt tapaamatta.
Lasta en kadu, mutta jos nyt pitäisi valita poistanko kaiken ja kelaan takaisin siihen hetkeen kun voisin vielä välttää raskauden, niin väittäisin.
Ehdottomasti.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen lapseton, ja kyllä minä ymmärrän sinua.
Minäkin olen tehnyt valintoja, jotka ovat sulkeneet joitain ovia, ja ajoittain se harmittaa.
Sellaista elämä on, on vain mentävä eteenpäin.
Kiitos ymmärryksestä
Minusta joskus tuntuu, että lapsettomat ymmärtää tämän tunteen paremmin kuin toiset äidit.
AP
Jokaisella on oma määränsä voimavaroja, ja jossain pisteessä ne vain loppuvat. On hurskastelua väittää että lapset eivät estä mitään - rajallisten voimavarojen inhimillisessä maailmassa ne rajat kuitenkin tulevat paljon aiemmin vastaan jos ihminen joutuu huolehtimaan lapsesta. Useimmiten henkilö ei kykene tekemään kaikkea sitä lapsen kanssa, mitä voisi tehdä lapsettomana. Ei yksinkertaisesti aika, raha ja jaksaminen riitä. Jos esim ihminen lapsettomana olisi voinut suht helposti kouluttautua alalle x ja muuttaa ulkomaille töihin, se voi olla lapsellisena käytännössä mahdotonta. Ei teoriassa, mutta käytännössä, kun jaksaminen ei vaan siitä siihen extraeffortiin jonka lapsi mukanaan tuo. Tai esim lapsen toinen vanhempi kieltää lapsen muuton suomen ulkopuolelle.
Ymmärrän siis hyvin apn pointin. Lapsivapaa itse, enkä todellakaan jaksaisi tehdä kaikkea mitä nyt jos pitäisi hoitaa lapsia ja huolehtia niistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät pysty päivittämään unelmiaan itselle paremmin sopiviksi.
Joillekin unelma voi olla esimerkiksi kolme lasta. Siitä pidetään kiinni oman ja lasten terveyden kustannuksella. Miksi joku teini-iän haave on niin tärkeä, että sitä kohti pitää tavoitella, vaikka olosuhteet ovat sitä vastaan. Johtuuko joustamattomuus lapsuuden traumoista? Unelmien pysyvyydellä paikataan lapsuudessa koettua epävarmuutta?
Ap:lle sanoisin, että voitko katsoa tilannettasi uusin silmin ilman, että teet vanhoista unelmistasi pakkomielteen. Vaikka asiat olisivat menneet toisin, unelmiesi toteutumisesta ei olisi siltikään ollut varmuutta.
Tämä on se resilienssi, joka erottaa ne jotka selviävät mistä tahansa niistä, jotka jäävät jumiin.
Tulin 17v raskaaksi ja pitkään meinasin tehdä abortin, mutta en sitten pystynyt siihen. Kaikki suunnitelmat meni uusiksi, opiskeluja myöten. Kaksoset syntyivät juuri kun olin täyttänyt 18. Ovat nyt 10v ja päivääkään en vaihtaisi pois. Ja olen opiskellutkin jo kaksi ammattia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen isä jätti raskauden alussa. Ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani. Yksin ilman kunnon kotia odotin, asiat kuitenkin järjestyivät. Lapsen synnyttyä isä olisi halunnut lapsen itselleen. Ei saanut.
Asuttiin köyhästi vuokralla, pääsin työelämään mukaan, opiskelin tutkinnon työnohessa. Ponnistettiin yhdessä perheenä eteenpäin, minä ja lapsi. Uutta parisuhdetta en saanut, miehet karsasti lastani. Olin välillä todella yksinäinen mutta pikku hiljaa elämä järjestyi. Etenin työelämässä, lapsi kasvoi, muutti pois kotoa ja minä menin naimisiin. Lapsi on tietenkin jo aikuinen ja opiskelee korkeakoulussa. En kadu mitään enkä menettänyt mitään, sain upean elämän vaikka vaikeaa ja köyhää oli välillä. Ihmisenä olen saanut mahdollisuuden kasvaa, tätä ei kaikille suoda. Rakastan lastani eniten maailmassa ja olen todella kiitollinen elämälle että olen hänet saanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät pysty päivittämään unelmiaan itselle paremmin sopiviksi.
Joillekin unelma voi olla esimerkiksi kolme lasta. Siitä pidetään kiinni oman ja lasten terveyden kustannuksella. Miksi joku teini-iän haave on niin tärkeä, että sitä kohti pitää tavoitella, vaikka olosuhteet ovat sitä vastaan. Johtuuko joustamattomuus lapsuuden traumoista? Unelmien pysyvyydellä paikataan lapsuudessa koettua epävarmuutta?
Ap:lle sanoisin, että voitko katsoa tilannettasi uusin silmin ilman, että teet vanhoista unelmistasi pakkomielteen. Vaikka asiat olisivat menneet toisin, unelmiesi toteutumisesta ei olisi siltikään ollut varmuutta.
Olen luonutkin uusia unelmia ja on sellaisia unelmia ja päämääriä joihin lapsi sopii hyvin.
Silti, kun katson vierestä jonkun muun elävän sellaista elämää mistä minä unelmoin alle kouluikäisestä tytöstä saakka ja odotin olevani aikuinen ja pääseväni elämään sellaista elämää, niin kyllä se kirpaisee.
En minä osaa sitä tunnepuolta sammuttaa, ei niistä asioista tule yhdentekeviä vaikka tiedostankin että pilasin sen ja nyt on toisenlainen elämäntapa, päämäärät ja unelmat.
Voi olla, että se harmittaa minua jossain määrin ikuisesti, vaikka tilalle tulikin ihan jees-elämä, perusonnellinen tyytymiselämä.
Niin kai ihmisen elämä on kautta aikojen mennyt, ainoastaan nykyaikana olisi enemmän mahdollisuuksia mutta suljin ne omalla tyhmyydellä.AP
Jos nuo ajatukset ovat vain tilapäisiä, niin siinä tapauksessa se on ihan normaalia: vain satunnainen heikkouskohtaus esimerkiksi huonosti nukutun yön jälkeen. Mutta tuo, että puhut unelmista, joista olet unelmoinut alle kouluikäisestä alkaen. Se kuulostaa uskomattomalta. Kuulostaa kuin olisit jäänyt jumiin johonkin lapsuuden ajatukseen, joka luo sinulle turvaa oman pääsi sisällä.
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.
Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Mä luulen et jollakin tavalla saan kiinni siitä mitä tarkoitat AP.
Itse tulin nuorena suunnittelemattomasti raskaaksi ja päädyin pitämään lapsen. Isän kanssa oli kaikenlaisia hankaluuksia ja pikkulapsiaika oli muutenkin raskas. Ekat vuodet olin niin romuna että uusi parisuhde ei olisi tullut kysymykseenkään ja sitten kun olisin ehkä ollut itse valmis alkoi olla liian myöhäistä ainakin saada lisää lapsia. Välillä tunnen surua ja ehkä katkeruuttakin siitä että en saanutkaan puolisoa ja suurta perhettä. Arki on aika yksinäistä ja taloudellisesti on tiukkaa kun toista huoltajaa ei ole. Lapsi on kuitenkin ihan huipputyyppi ja todella rakas. Hän tuntuu pärjäävän ihan hyvin ja olevan onnellinen, mikä on tietysti tärkeintä. Mutta olisi paskapuhetta sanoa että päivääkään en vaihtaisi pois!
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Johtuisiko siitä, etten ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä. Mulle se olisi painajainen.
Toisaalta katson, että kiipeilyn esteenä voi olla monta muutakin seikkaa kuin se, että on pieni lapsi. Voi miettiä, että vaikka lasta ei olisi, niin onko unelma siltikään mahdollinen. Suuret unelmat vaativat vastapainoksi suuria uhrauksia. Unelmat eivät ole samanarvoisia kuten sanot.
Ap:n unelma on ilmeisesti joku suht tavallinen. Varmaan ihan saavutettavissa oleva. Siksi sen saavuttamuus varmaan häiritseekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Johtuisiko siitä, etten ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä. Mulle se olisi painajainen.
Toisaalta katson, että kiipeilyn esteenä voi olla monta muutakin seikkaa kuin se, että on pieni lapsi. Voi miettiä, että vaikka lasta ei olisi, niin onko unelma siltikään mahdollinen. Suuret unelmat vaativat vastapainoksi suuria uhrauksia. Unelmat eivät ole samanarvoisia kuten sanot.
Ap:n unelma on ilmeisesti joku suht tavallinen. Varmaan ihan saavutettavissa oleva. Siksi sen saavuttamuus varmaan häiritseekin.
Jos et ymmärrä ajatusta tuon taustalla siksi, ettet ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä, niin olet vain vähän yksinkertainen eli tyhmä.
Ei kaikki elämäntavat yksinkertaisesti ole mahdollisia lapsen kanssa, ja kyllä voi myöhemminkin tehdä asioita mutta fysiikka voi olla parhaimmillaan juuri niinä vuosina kun kasvatat lasta, ja esim. kaverit voivat elää sitä elämää silloin ja sinä seuraat aina vierestä.
Olisivat toteutuneet, ei ole mitään syytä miksei olisi.
Ystävillänikin ne samat unelmat on toteutuneet, ja vaikka olenkin sivusta seuraajana onnellinen heidän puolestaan niin kyllä on välillä aivan todella katkera olo.
En mitenkään elä siinä olossa kuitenkaan jatkuvasti tai yleensä edes viikottain, vaan aina välillä on hetkiä tai kausia kun ne katkeruuden tunteet ja pettymys elämää kohtaan tulee pintaan, ja sitä oloa tämä ketju koskee.
Ilmeisesti olen kuitenkin ainoa, joka kokee ikinä näin.
AP