Lue keskustelun säännöt.
Vahinkolapsen saaneet: oletteko joskus unohtaneet mitä kaikkea menetitte?
07.09.2019 |
Eli unohditteko sitten joskus kaikki ne haaveet ja suunnitelmat mitä teillä oli elämälle, kunnes raskaus ja lapsi sotki kaiken?
Minä siis ehdottomasti tietysti rakastan lastani enkä syytä häntä mistään tai ajattele kaiken olevan ikuisesti pilalla, mutta en tiedä olenko ikuisesti kuitenkin vähän katkera siitä, että kaikki unelmani vedettiin sillä sekunnilla vessanpöntöstä alas eikä niitä unelmia ja suunnitelmia voi sellaisenaan enää koskaan elää todeksi?
Kommentit (194)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjun vastaukset on hyvä esimerkki siitä, ettei äitiys tee naisista empaattisia eikä varsinkaan ajattelusta mitenkään laajempaa, vaan päinvastoin.
Vastausten tarkoitus on vapauttaa ap siitä painolastista, joka hänelle on jäänyt pikkulapsena olleista haaveista. Haavekuvat ovat haavekuvia. Vaikka ne toteutuisivat, niin ne eivät todellisuudessa vastaa mielikuviamme.
Ei nuo ”miten muka kukaan haaveilee lapsesta saakka jostain, kertoo tyhmyydestä jos ei selviä, ei mulla ainakaan lapset ole estäneet mitään, mikset keksi vaan uusia unelmia, oma vika jos jumitat menneessä, meillä on ainakin kaikki mennyt vaan hyvin”-tyyppiset vastaukset joita suurinosa ketjun vastauksista on, anna mitään ajateltavaa saati vertaistukea tms.
Lähinnä tämä ketju vahvisti tunnetta siitä, etteivät toiset äidit yleensä ymmärrä ja vaikeat tunteet vanhemmuudessa on edelleen tabu.
Tajusin, että olen IRL tiedostamattani avautunut äitiyden vaikeimmista tunteista aina lähinnä lapsettomille ja teen niin jatkossakin, sillä he ymmärtävät paremmin.
Toisten äitien kesken voidaan päivitellä jotain harrastusrumbaa (johon sisältyy samalla kehu omasta reippaudesta) tai vauvan itkuisuutta, mutta henkisestä puolesta ei äitien kanssa voi puhua.
Sitten kun olen vanhempi ihminen, aion alkaa itse puhumaan enempi ääneen myös henkisistä asioista, mutta vielä en kehtaa, sillä olen muita äitejä nuorempi.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmantemme oli vahinko, ajoitus meni pieleen. Ihan hyvin meni näinkin vaikka tosiaan se ajoitus olisi voinut olla parempinkin. En osaa antaa vertaistukea ihmiselle, joka on katkera lapselleen. Aika pirun upeat suunnitelmat sinulla on ollut jos lapsi on tehnyt elämästäsi lopullisesti huonompaa. Tsemppiä Ap! <3
En minä ole katkera lapselleni, hän on huipputyyppi eikä hän itse syntymäänsä valinnut.
Olen välillä katkera elämälle ja itselleni, kun tein näin typerän valinnan.
En viitsi sen tarkemmin valaista ettei tunnisteta, mutta kyllä lapsen syntymä sulki tietyt ovet ikuisiksi ajoiksi.AP
Et sinä olisi sitä misseyttä tai miljoonääriä tavoittanut siltikään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvin vähän maassamme taitaa olla todellisia vahinkolapsia. Koska abortti on mahdollinen, nainen voi päättää synnyttääkö hän lapsen vai ei. Jos hän päättää synnyttää sen, lapsi ei ole vahinkolapsi, vaan suunniteltu lapsi.
Ei abortti ole kaikille eettisesti vaihtoehto.
Tiedän itsekin vahinkolapsia, joiden äidit eivät ole halunneet lasta mutta eivät ole tehneet aborttia koska ovat pitäneet sitä vääränä tekona tms.
Hassua, kun jotkut luulee, että abortti on sosiaalisesti yhtälailla kaikkien valittavissa.
Abortti on tosiasiassa aivan jokaisen naisen valittavissa Suomessa. Jos omaa jotain uskomuksia tai luuloja jotka estävät abortin tekemisen, se ei tarkoita sitä etteikö abortti olisi kaikkien saatavilla. Se joka haluaisi abortin mutta ei tee sitä mistä tahansa syystä, on typerä pilatessaan sekä lapsen että oman elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on monia asioita, jotka eivät välttämättä toteudu, mikäli hankkii lapsia. Itse olin kuvitellut aina urani olevan yliopistossa. Sitten tulin raskaaksi kesken opiskelujen. Motivaatio katosi täysin opiskeluun, kun olin ollut yliopistolta jonkin aikaa poissa. Kaverini olisi halunnut tehdä uran armeijassa. Ei onnistunut yksinhuoltajana. On paljon ammatteja, jotka ovat perheelliselle haastavia.
En silti kadu. Elämässäni on nykyään paljon muutakin. Koen olevani aikuisempi, koska lasten myötä on ollut pakko kasvaa. En enää varsinaisesti arvosta jotain yliopistouraa niin korkealle kuin ennen. Ja jos se olisi oikeasti ollut ”minun juttuni”, niin olisin onnistunut siinä.
Oma tytär tuli raskaaksi vahingossa (=omaa ääliömäisyyttään ja huolimattomuuttaan) ja päätti pitää lapsen - hän oli siis 20 ja opiskeli yliopistossa. Miestä hän ei (onneksi) pitänyt. Vaikka me isovanhemmat autamme parhaan aikamme mukaan (olemme molemmat vielä töissä, tietenkin ) jää hänellä kyllä paljon asioita tekemättä tuon yh-yden takia. Eipä siinä lähdetä yliopistolta vaihtoon eikä Aasiaan reissuamaan, ei toiselle paikkakunnalle festareille, eikä edes treffeille tuosta vaan, jossei saa lapsen hoitoa järjestettyä. Hoitajan voi palkata, mutta eipä tuo opiskelijabudjetilla oikein onnistu, ja tosiaan, me kyllä autamme jos pystymme, mutta onhan meillä omatkin elämämme eikä meillä ole tapana istua kotona odotamassa tekemistä.
Hänen paras ystävänsä lähti juuri EUhun töihin, ja tiedän että asioiden ollessa toisin, olisi omakin tyttö hakeutunut jonnekin ulkomaille ’uraa luomaan’ mutta kyllä se pieni yh-lapsi nostaa aika paljon sitä vaikeuskerrointa.
Kaikkein vaikeinta ehkä kuitenkin hänelle on se, ettei hän miellä itseään MLL-mutsiksi, eli vaikka hän tekee lapsen kanssa kaikenlaista ikään sopivaa, ei hän niistä toisista äideistä mitään tosiystäviä saa. Elämä taitaa siis olla hänelle aika yksinäistä.
Toivottavasti vuosien edetessä hän löytää uusia toteutettavia unelmia, eikä vaan ikuisesti joudu tekemään oman elämänsä valintoja toisen ihmisen etu edellä. Toisaalta olen häntä lohduttanutkin, että kun lapsi on aikuinen hän on vielä itse varsin nuori tekemään omannäköistänsä elämää ennen kuin vaivat ja vanhuus saavat otteen.
Tsemppiä sinullekin ap!
Meillä neljäs lapsi oli suunnittelematon yllätys jos nyt nyt aikuiset ihmiset voi yllättyä oikeasti raskaudesta kun on seksi elämää mutta tosiaan lapsi on suunnatyoman rakas, jotain aivan ihmeellistä. Vieläkin taidan olla vähän vauva kuplassa vaikka hän on kohta 4v 😊😊😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en tekisi vahinkolasta. Jos tulee vahinko niin tekisin abortin. Nyt toivottu ja rakastettu lapsi kasvaa sisälläni ja olen hyvin tyytyväinen ja onnellinen.
Jos joutuisi loppu elämän katumaan vahinkolasta niin mielummin tosiaan se abortti tai vaikka adoptio.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmantemme oli vahinko, ajoitus meni pieleen. Ihan hyvin meni näinkin vaikka tosiaan se ajoitus olisi voinut olla parempinkin. En osaa antaa vertaistukea ihmiselle, joka on katkera lapselleen. Aika pirun upeat suunnitelmat sinulla on ollut jos lapsi on tehnyt elämästäsi lopullisesti huonompaa. Tsemppiä Ap! <3
En minä ole katkera lapselleni, hän on huipputyyppi eikä hän itse syntymäänsä valinnut.
Olen välillä katkera elämälle ja itselleni, kun tein näin typerän valinnan.
En viitsi sen tarkemmin valaista ettei tunnisteta, mutta kyllä lapsen syntymä sulki tietyt ovet ikuisiksi ajoiksi.AP
Et sinä olisi sitä misseyttä tai miljoonääriä tavoittanut siltikään.
Ei jumankekka...misseys tai miljonäärimies ovatkin varmasti ainoita asioita joista vahinkolapsen pitävä jääkin paitsi. Et voi oikeasti olla noin typerä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulin nuorena äidiksi. Kolmas lapsi oli yllätys.
Silloin luulin etten koskaan, neverever, pääse ulkomaille kuten olin pienestä asti haaveillut.
Mutta LAPSET tosiaankin KASVAA.
Vuorikiipeily ei ole napannut, mutta muuten olen saanut reissata yllinkyllin.
Kaiken kukkuraksi aikuiset lapseni ottavat pienen koirani mielellään hoitoon matkojen ajaksi. Etenkin se "vahinkolapsi".
Äiti 42v.
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoin Armanin uusimman ohjelman, vanhusten yksinäisyydestä kertovan, mieleni täyttyi ilolla omista lapsista ja lastenlapsista joille olen rakas.
Suru ja huoli tuli nykytilanteesta kun lapsia ei enää hankita.
Todella moni lapsia hankkinutkin mummo on aivan yksin hoitokodissa eikä kukaan koskaan käy katsomassa. Ei lastenteko korreloi tämän asian kanssa mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Johtuisiko siitä, etten ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä. Mulle se olisi painajainen.
Toisaalta katson, että kiipeilyn esteenä voi olla monta muutakin seikkaa kuin se, että on pieni lapsi. Voi miettiä, että vaikka lasta ei olisi, niin onko unelma siltikään mahdollinen. Suuret unelmat vaativat vastapainoksi suuria uhrauksia. Unelmat eivät ole samanarvoisia kuten sanot.
Ap:n unelma on ilmeisesti joku suht tavallinen. Varmaan ihan saavutettavissa oleva. Siksi sen saavuttamuus varmaan häiritseekin.
Jos et ymmärrä ajatusta tuon taustalla siksi, ettet ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä, niin olet vain vähän yksinkertainen eli tyhmä.
Ei kaikki elämäntavat yksinkertaisesti ole mahdollisia lapsen kanssa, ja kyllä voi myöhemminkin tehdä asioita mutta fysiikka voi olla parhaimmillaan juuri niinä vuosina kun kasvatat lasta, ja esim. kaverit voivat elää sitä elämää silloin ja sinä seuraat aina vierestä.
Mun mielestä tyhmyyttä on se, ettei ymmärrä elämän realiteettejä. Jos on lapsen hankkinut ja pitänyt itsellä, niin se tarkoittaa, että voi unohtaa Mont Everestillä kiipeilyn seuraavaksi 18 vuodeksi. Kaikkea ei voi saada, vaan valinnoistaan on kannettava vastuu.
Onneksi läheskään kaikki eivät hinkua Mont Everestille!!🤣
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjun vastaukset on hyvä esimerkki siitä, ettei äitiys tee naisista empaattisia eikä varsinkaan ajattelusta mitenkään laajempaa, vaan päinvastoin.
Vastausten tarkoitus on vapauttaa ap siitä painolastista, joka hänelle on jäänyt pikkulapsena olleista haaveista. Haavekuvat ovat haavekuvia. Vaikka ne toteutuisivat, niin ne eivät todellisuudessa vastaa mielikuviamme.
Ei nuo ”miten muka kukaan haaveilee lapsesta saakka jostain, kertoo tyhmyydestä jos ei selviä, ei mulla ainakaan lapset ole estäneet mitään, mikset keksi vaan uusia unelmia, oma vika jos jumitat menneessä, meillä on ainakin kaikki mennyt vaan hyvin”-tyyppiset vastaukset joita suurinosa ketjun vastauksista on, anna mitään ajateltavaa saati vertaistukea tms.
Lähinnä tämä ketju vahvisti tunnetta siitä, etteivät toiset äidit yleensä ymmärrä ja vaikeat tunteet vanhemmuudessa on edelleen tabu.
Tajusin, että olen IRL tiedostamattani avautunut äitiyden vaikeimmista tunteista aina lähinnä lapsettomille ja teen niin jatkossakin, sillä he ymmärtävät paremmin.
Toisten äitien kesken voidaan päivitellä jotain harrastusrumbaa (johon sisältyy samalla kehu omasta reippaudesta) tai vauvan itkuisuutta, mutta henkisestä puolesta ei äitien kanssa voi puhua.
Sitten kun olen vanhempi ihminen, aion alkaa itse puhumaan enempi ääneen myös henkisistä asioista, mutta vielä en kehtaa, sillä olen muita äitejä nuorempi.AP
Mietin kirjoittamaasi. Mietin mitä unelmia sinulla mahtaa olla. Mietin mistä henkisistä asioista et kehtaa puhua.
En oikein jaksa uskoa, että kenenkään elämä on täydellistä ja suunnitelmien mukaan menevää. Ulospäin se voi näyttää siltä, mutta todelisuus on paljon enemmän. Varmasti jokainen joutuu luopumaan unelmistaan tai ainakin muokkaamaan niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoin Armanin uusimman ohjelman, vanhusten yksinäisyydestä kertovan, mieleni täyttyi ilolla omista lapsista ja lastenlapsista joille olen rakas.
Suru ja huoli tuli nykytilanteesta kun lapsia ei enää hankita.Todella moni lapsia hankkinutkin mummo on aivan yksin hoitokodissa eikä kukaan koskaan käy katsomassa. Ei lastenteko korreloi tämän asian kanssa mitenkään.
Tjaa...no se riski on tietysti otettava! Varmemmin kuitenkin korreloi jos jättää lapset hankkimatta.
Mutta käykää hyvät ihmiset tervehtimässä mummoja ja pappoja!
Vaikka niitä naapurinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoin Armanin uusimman ohjelman, vanhusten yksinäisyydestä kertovan, mieleni täyttyi ilolla omista lapsista ja lastenlapsista joille olen rakas.
Suru ja huoli tuli nykytilanteesta kun lapsia ei enää hankita.Todella moni lapsia hankkinutkin mummo on aivan yksin hoitokodissa eikä kukaan koskaan käy katsomassa. Ei lastenteko korreloi tämän asian kanssa mitenkään.
No kyllä se hieman enemmän korreloi kuin "ei mitenkään".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmantemme oli vahinko, ajoitus meni pieleen. Ihan hyvin meni näinkin vaikka tosiaan se ajoitus olisi voinut olla parempinkin. En osaa antaa vertaistukea ihmiselle, joka on katkera lapselleen. Aika pirun upeat suunnitelmat sinulla on ollut jos lapsi on tehnyt elämästäsi lopullisesti huonompaa. Tsemppiä Ap! <3
En minä ole katkera lapselleni, hän on huipputyyppi eikä hän itse syntymäänsä valinnut.
Olen välillä katkera elämälle ja itselleni, kun tein näin typerän valinnan.
En viitsi sen tarkemmin valaista ettei tunnisteta, mutta kyllä lapsen syntymä sulki tietyt ovet ikuisiksi ajoiksi.AP
Et sinä olisi sitä misseyttä tai miljoonääriä tavoittanut siltikään.
Ei jumankekka...misseys tai miljonäärimies ovatkin varmasti ainoita asioita joista vahinkolapsen pitävä jääkin paitsi. Et voi oikeasti olla noin typerä.
Jep, ei ole misseys houkuttanut ja miljonäärin olisin saanut, mutta meillä ei ollut kemiaa niin ei siitä mitään tullut.
Mikään goal se ei mulle kyllä elämässä edes ole, että pitäisi saada rikas mies tai välttämättä miestä ollenkaan.
Tulee jos tulee, äärimmäisen harvassa on sellaiset joiden kanssa voisi edes kuvitella elävänsä.
Mutta tosiaan paljon tämä sulkee pois eikä ilo lapsesta aina tasoita katkeruuden tunteita siitä, ettei esim. pääse talvella neljäksi kuukaudeksi kavereiden kanssa Australiaan purjehtimaan, koska lapsella on koulua tai edes illalla kymmeneltä ulkoilmaleffaan koska lasta ei voi jättää yksin kotiin nukkumaan, etten jaksa tehdä niin paljon asioita kuin haluaisin koska osa energiastani menee lapseen, en voi koskaan olla villi ja vapaa seikkailija tai mitään tollasta, vaan olen enemmän tai vähemmän arjen vanki ja sidottuna tällaiseen tylsähköön perhe-elämään.
En mä tätä inhoa ja tämä on aivan jees, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei tasaisin väliajoin kirpaise miettiä ja nähdä sivusta mitä kaikkea menetin.
Ja valehtelisin myös jos sanoisin, että olen näin täysin onnellinen ja oma itseni, sillä en ole. Musta tuntuu, että kuolen pikkuhiljaa sisältä tai jotain.
AP
Menneet kannattaa opetella hyväksymään ja mennä eteenpäin oli kyse mistä vaan. Katkeruus ja negatiivisuus on hirvittävä asia, joka vie turhaan energiaa. Pahimmillaan se sulkee silmät kaikilta uusilta mahdollisuuksilta, joita tulee vastaan.
Ap :n kannattaa ajatella niin, että hän ei lapsettomanakaan olisi välttämättä saavuttanut sitä mitä haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Johtuisiko siitä, etten ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä. Mulle se olisi painajainen.
Toisaalta katson, että kiipeilyn esteenä voi olla monta muutakin seikkaa kuin se, että on pieni lapsi. Voi miettiä, että vaikka lasta ei olisi, niin onko unelma siltikään mahdollinen. Suuret unelmat vaativat vastapainoksi suuria uhrauksia. Unelmat eivät ole samanarvoisia kuten sanot.
Ap:n unelma on ilmeisesti joku suht tavallinen. Varmaan ihan saavutettavissa oleva. Siksi sen saavuttamuus varmaan häiritseekin.
Jos et ymmärrä ajatusta tuon taustalla siksi, ettet ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä, niin olet vain vähän yksinkertainen eli tyhmä.
Ei kaikki elämäntavat yksinkertaisesti ole mahdollisia lapsen kanssa, ja kyllä voi myöhemminkin tehdä asioita mutta fysiikka voi olla parhaimmillaan juuri niinä vuosina kun kasvatat lasta, ja esim. kaverit voivat elää sitä elämää silloin ja sinä seuraat aina vierestä.
Mun mielestä tyhmyyttä on se, ettei ymmärrä elämän realiteettejä. Jos on lapsen hankkinut ja pitänyt itsellä, niin se tarkoittaa, että voi unohtaa Mont Everestillä kiipeilyn seuraavaksi 18 vuodeksi. Kaikkea ei voi saada, vaan valinnoistaan on kannettava vastuu.
Ei tarvitse edes 18 vuodeksi. Riittää kun lapsi pärjää ilman äitiä, noin kouluikään asti, ja on tukiverkko. Kiipeäminen kestää kaikkineen noin 2 kuukautta ja maksaa useamman kymmenen tuhatta.
Jos lapsi on teini, niin vielä helpompaa. Saati sitten jos lapsi on jo aikuinen.
Miksi kaikesta on tehtävä hankalaa ja syyttää lapsia, jos itse omalla mielellään pistää esteitä tielleen?
Ap voi miettiä asiaa siltä kannalta, että lapsi oli hänen valintansa. Joku syy siihen oli, ettet tehnyt aborttia. Suomessa se on jokaiselle raskaana olevalle vaihtoehto. Muista aina, että kyse oli aktiivinen valinta.
Jos keskittyisit niihin hyviin asioihin, joita elämässäsi on, saat taatusti ihan toisella tavalla mielekkyyttä elämään. Sinulla on kaikesta päätellen terve lapsi, kun murheesi ovat tuota luokkaa, ettet pääse kuukausiksi purjehtimaan. Kun hieman vanhenet, tajuat miten suuri onni sinulla on. Ajattele, miten monen elämän suurin toive on oma lapsi. Kaikki ammatilliset haaveetkin ovat toteutettavissa. Pääset myös matkustamaan tai mitä haluatkin, ehkä eri tavalla kuin nuorena haaveilit, mutta useimmat ihmiset elävät eri tavoin kuin joskus nuorena ja kokemattomana haaveilivat.
Just pari päivää sitten oli ketju missä kysyttiin että jos et ole tyytyväinen suomeen, miksi et muuta pois. Lähes jokaisen syy oli "lapset". Teoriassa varmaan lastenkin kanssa voi muuttaa vaikka keskelle viidakkoa, mutta koulut, kaverit, sukulaiset, tukiverkot, lasten toinen vanhempi, jne jne jne hankaloittaa sitä huomattavasti ja usein estää, ainakin jos vanhempi miettii myös lapsen parasta.
Aivan käsittämätöntä on tämä denial miten mitä tahansa voisi tehdä samalla lailla kuin lapsettomana. Ja entä tämä ketju: lapsettomat eivät tiedä mitä todellinen väsymys on tms? Siellä mammoille oli suuri loukkaus väittää että lapsetonkin voi olla väsynyt - Ehei, lapset ovat maailman väsyttävin ja eniten energiaa vievä asia! Mutta tähän ketjuun mieli on taas kääntynyt täysin...
Vierailija kirjoitti:
Just pari päivää sitten oli ketju missä kysyttiin että jos et ole tyytyväinen suomeen, miksi et muuta pois. Lähes jokaisen syy oli "lapset". Teoriassa varmaan lastenkin kanssa voi muuttaa vaikka keskelle viidakkoa, mutta koulut, kaverit, sukulaiset, tukiverkot, lasten toinen vanhempi, jne jne jne hankaloittaa sitä huomattavasti ja usein estää, ainakin jos vanhempi miettii myös lapsen parasta.
Aivan käsittämätöntä on tämä denial miten mitä tahansa voisi tehdä samalla lailla kuin lapsettomana. Ja entä tämä ketju: lapsettomat eivät tiedä mitä todellinen väsymys on tms? Siellä mammoille oli suuri loukkaus väittää että lapsetonkin voi olla väsynyt - Ehei, lapset ovat maailman väsyttävin ja eniten energiaa vievä asia! Mutta tähän ketjuun mieli on taas kääntynyt täysin...
Ne jotka sanovat että lapset ovat syy olla muutttamatta pois Suomesta eivät muuttaisi ulkomaille ilman lapsiakaan. Aina löytyy joku syy, oma työ, asuntolaina, poikaystävä, omat sukulaiset, harrastus jne jne.
Kun katsoin Armanin uusimman ohjelman, vanhusten yksinäisyydestä kertovan, mieleni täyttyi ilolla omista lapsista ja lastenlapsista joille olen rakas.
Suru ja huoli tuli nykytilanteesta kun lapsia ei enää hankita.