Lue keskustelun säännöt.
Vahinkolapsen saaneet: oletteko joskus unohtaneet mitä kaikkea menetitte?
07.09.2019 |
Eli unohditteko sitten joskus kaikki ne haaveet ja suunnitelmat mitä teillä oli elämälle, kunnes raskaus ja lapsi sotki kaiken?
Minä siis ehdottomasti tietysti rakastan lastani enkä syytä häntä mistään tai ajattele kaiken olevan ikuisesti pilalla, mutta en tiedä olenko ikuisesti kuitenkin vähän katkera siitä, että kaikki unelmani vedettiin sillä sekunnilla vessanpöntöstä alas eikä niitä unelmia ja suunnitelmia voi sellaisenaan enää koskaan elää todeksi?
Kommentit (194)
Ketjun vastaukset on hyvä esimerkki siitä, ettei äitiys tee naisista empaattisia eikä varsinkaan ajattelusta mitenkään laajempaa, vaan päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä, mitä unelmia vahinkolapsen saaminen voi torpata hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi, jossa on ilmainen päivähoito, toimeentulotuki ja ilmainen koulutus ja lapsi ei sosiaalisesti eristä tai estä avioitumista myöhemmin jonkun toisen kanssa.
Kyllä on monia asioita, jotka eivät välttämättä toteudu, mikäli hankkii lapsia. Itse olin kuvitellut aina urani olevan yliopistossa. Sitten tulin raskaaksi kesken opiskelujen. Motivaatio katosi täysin opiskeluun, kun olin ollut yliopistolta jonkin aikaa poissa. Kaverini olisi halunnut tehdä uran armeijassa. Ei onnistunut yksinhuoltajana. On paljon ammatteja, jotka ovat perheelliselle haastavia.
En silti kadu. Elämässäni on nykyään paljon muutakin. Koen olevani aikuisempi, koska lasten myötä on ollut pakko kasvaa. En enää varsinaisesti arvosta jotain yliopistouraa niin korkealle kuin ennen. Ja jos se olisi oikeasti ollut ”minun juttuni”, niin olisin onnistunut siinä.
Yksi unelma-ammatti on mennyt ohi minulta. Hain nuorena erääseen kouluun, johon otetaan hyvin pieni osa hakijoista. Hain kaksi kertaa, enkä päässyt. Myöhemmin olen saanut lapsia, eikä muutto ole enää mahdollinen toiseen kaupunkiin. Ehkä vähän on jäänyt häiritsemään se, olisiko pitänyt kuitenkin hakea kolmannen kerran vielä. En kuitenkaan saanut aikaiseksi hakea ennen lapsen syntymää.
Lapset eivät minua kaduta. Ainoa asia mikä kaduttaa, on se, miten paljon uhrasin omia juttujani miehen takia. Parisuhteemme oli huono, ja olin siinä aivan liian pitkään.
Ensimmäinen lapseni oli vahinkolapsi, ja juuri kun olin ehtinyt tottua ajatukseen lapsesta niin hän syntyi kuolleena. Elämä jatkuu samalla tavalla kuin ennenkin, mutta toivon etten olisi koskaan tullutkaan raskaaksi, vain jotta minun ei olisi koskaan tarvinnut kokea mitään tälläistä. Menetin lapseni lisäksi mielenterveyteni. En suunnittele tai unelmoi enää mitään, en halua elämältäni mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kierukan petettyä kaksi lääkäriä ehdotti minulle aborttia. Kieltäydyin.
Aikanaan syntyi terve poika. Hän on nykyään jo aikuinen, perheen perustanut nuorimies.
Sain siis myös mukavan miniän ja ihania lapsenlapsia. Ammattiinikin valmistuin vain 1v myöhemmin kuin kaverini. Mistään en ole jäänyt paitsi tämän "vahingon" takia. Päinvastoin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ne unelmat voivat kaikki mennä sieltä pöntöstä alas? Olivatko ne kuitenkin sellaisia, etteivät ne olisi toteutuneet edes lapsettomana (tai lapsen myöhemmin hankkimalla)?
Olisivat toteutuneet, ei ole mitään syytä miksei olisi.
Ystävillänikin ne samat unelmat on toteutuneet, ja vaikka olenkin sivusta seuraajana onnellinen heidän puolestaan niin kyllä on välillä aivan todella katkera olo.En mitenkään elä siinä olossa kuitenkaan jatkuvasti tai yleensä edes viikottain, vaan aina välillä on hetkiä tai kausia kun ne katkeruuden tunteet ja pettymys elämää kohtaan tulee pintaan, ja sitä oloa tämä ketju koskee.
Ilmeisesti olen kuitenkin ainoa, joka kokee ikinä näin.AP
On tosi vaikea kommentoida, kun et kerro minkä tyyppisistä unelmista oli kysymys. Opiskella kun voi lapsen kanssakin ihan mitä vaan. Matkustella tai asua ulkomailla voi lapsen kanssa. Hyvän parisuhteen voi saada lapsen kanssa tai ilman - ihan kuten huononkin.
Ainoa mikä mulle tuli mieleen, on joku missiura, joka sitten oikeasti menee jos saa lapsen liian aikaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, mitä unelmia vahinkolapsen saaminen voi torpata hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi, jossa on ilmainen päivähoito, toimeentulotuki ja ilmainen koulutus ja lapsi ei sosiaalisesti eristä tai estä avioitumista myöhemmin jonkun toisen kanssa.
Kertokaa nyt alapeukuttajat!
Itsekään en keksi ollenkaan, esikoiseni oli myös yllätysraskaudesta pidetty lapsi. Syntyi kesken opintojen, mutta opiskelin opinnot loppuun, ja valmistuin juuri ennen toisen lapsen syntymää, vuoden muita myöhemmin.
Toki sitä voi jättää unelmansa tavoittelematta, ja sanoa syyksi lapsen, mutta sehän ei sitten ole ihan totta.
Vierailija kirjoitti:
Ketjun vastaukset on hyvä esimerkki siitä, ettei äitiys tee naisista empaattisia eikä varsinkaan ajattelusta mitenkään laajempaa, vaan päinvastoin.
Ja tämä vastaus sen, miten katkeria ja ilman omaa oikeaa elämää eläviä lapsettomat on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Ja jotenkin tuntuu, että varsinkaan lapsettomat ei millään tajua, että LAPSET KASVAA. Ne ovat pieniä vain hetken, ja sen jälkeen elämä on taas aika normaalia, ja niitä unelmia voi toteuttaa, vaikka lähteä kiipeilemään sinne Mount Everestille. Mikä muutan on taas niiiiin länsimaisen urpon voimannäyte, mennä sinne paskavuorelle keikkumaan, ja esittää tekevänsä jotain suurta... Siellä jonossa mennään tuhannen muun kanssa, ja ollaan niin voimaihmisiä, vaikka oikeasti ne kantajat vieressä on niitä, jotka tekee lopulta kaiken työn, tekemättä itsestään numeroa.
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella on oma määränsä voimavaroja, ja jossain pisteessä ne vain loppuvat. On hurskastelua väittää että lapset eivät estä mitään - rajallisten voimavarojen inhimillisessä maailmassa ne rajat kuitenkin tulevat paljon aiemmin vastaan jos ihminen joutuu huolehtimaan lapsesta. Useimmiten henkilö ei kykene tekemään kaikkea sitä lapsen kanssa, mitä voisi tehdä lapsettomana. Ei yksinkertaisesti aika, raha ja jaksaminen riitä. Jos esim ihminen lapsettomana olisi voinut suht helposti kouluttautua alalle x ja muuttaa ulkomaille töihin, se voi olla lapsellisena käytännössä mahdotonta. Ei teoriassa, mutta käytännössä, kun jaksaminen ei vaan siitä siihen extraeffortiin jonka lapsi mukanaan tuo. Tai esim lapsen toinen vanhempi kieltää lapsen muuton suomen ulkopuolelle.
Ymmärrän siis hyvin apn pointin. Lapsivapaa itse, enkä todellakaan jaksaisi tehdä kaikkea mitä nyt jos pitäisi hoitaa lapsia ja huolehtia niistä.
Tämä on todella viisas teksti.
Ei kaikilla ole samoja resursseja käytettävänä, vaikka teoriassa voisi ollakin.
Esim. asperger-yksinhuoltaja ei todennäköisesti selviä yhtä mallikkaasti ja etene samalla tavalla elämässä, kuin ”normaali” yksinhuoltaja jolle aikataulut, rytmit ja käytännön asiat ovat helppoja, tai äiti joka on yh ei välttämättä pärjää niin hyvin kuin äiti jolla on hyvä ja osallistuva kumppani, tai äiti joka on täysin yksin vs. äiti jolla on laajat tukiverkot, äiti jolla on rahaa vs. ei ole rahaa, äiti joka väsyy helposti vs. äiti jolla on keskimääräistä enemmän energiaa jne.
Ei asiat ole riippuvaisia vain näennäisistä puitteista tai aina edes omasta asenteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Johtuisiko siitä, etten ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä. Mulle se olisi painajainen.
Toisaalta katson, että kiipeilyn esteenä voi olla monta muutakin seikkaa kuin se, että on pieni lapsi. Voi miettiä, että vaikka lasta ei olisi, niin onko unelma siltikään mahdollinen. Suuret unelmat vaativat vastapainoksi suuria uhrauksia. Unelmat eivät ole samanarvoisia kuten sanot.
Ap:n unelma on ilmeisesti joku suht tavallinen. Varmaan ihan saavutettavissa oleva. Siksi sen saavuttamuus varmaan häiritseekin.
Jos et ymmärrä ajatusta tuon taustalla siksi, ettet ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä, niin olet vain vähän yksinkertainen eli tyhmä.
Ei kaikki elämäntavat yksinkertaisesti ole mahdollisia lapsen kanssa, ja kyllä voi myöhemminkin tehdä asioita mutta fysiikka voi olla parhaimmillaan juuri niinä vuosina kun kasvatat lasta, ja esim. kaverit voivat elää sitä elämää silloin ja sinä seuraat aina vierestä.
Mun mielestä tyhmyyttä on se, ettei ymmärrä elämän realiteettejä. Jos on lapsen hankkinut ja pitänyt itsellä, niin se tarkoittaa, että voi unohtaa Mont Everestillä kiipeilyn seuraavaksi 18 vuodeksi. Kaikkea ei voi saada, vaan valinnoistaan on kannettava vastuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjun vastaukset on hyvä esimerkki siitä, ettei äitiys tee naisista empaattisia eikä varsinkaan ajattelusta mitenkään laajempaa, vaan päinvastoin.
Ja tämä vastaus sen, miten katkeria ja ilman omaa oikeaa elämää eläviä lapsettomat on.
Tuon viestin kirjoitti kylläkin nainen, joka on myös äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki haaveet ja suunnitelmat kaatuivat. Myös elämä on mennyt täysin pieleen.
Tämä on "Vauva-palsta". Elatusmaksuvaatimusohjeet ovat asiantuntemusta, eikä nuo mitä ap nyt kyselee. Kysele vaikka venhemmat .comista, jos apua sen täyttämiseen haluat.
Vierailija kirjoitti:
Ketjun vastaukset on hyvä esimerkki siitä, ettei äitiys tee naisista empaattisia eikä varsinkaan ajattelusta mitenkään laajempaa, vaan päinvastoin.
Mistä tiedät kuka vastaajista on äiti?
Paitsi nämä, jotka ymmärtävät, kun ovat itse samassa tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, mitä unelmia vahinkolapsen saaminen voi torpata hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi, jossa on ilmainen päivähoito, toimeentulotuki ja ilmainen koulutus ja lapsi ei sosiaalisesti eristä tai estä avioitumista myöhemmin jonkun toisen kanssa.
Kertokaa nyt alapeukuttajat!
Itsekään en keksi ollenkaan, esikoiseni oli myös yllätysraskaudesta pidetty lapsi. Syntyi kesken opintojen, mutta opiskelin opinnot loppuun, ja valmistuin juuri ennen toisen lapsen syntymää, vuoden muita myöhemmin.
Toki sitä voi jättää unelmansa tavoittelematta, ja sanoa syyksi lapsen, mutta sehän ei sitten ole ihan totta.
No ihmisillä on erilaisia tilanteita. Myös opinnot ovat erilaisia. Aiempi tutkintoni oli itsenäistä opiskelua, joka onnistui helposti kotonakin suurimmaksi osaksi. Toinen tutkinto sitten vaatikin hirveästi töitä myös vapaa-ajalla. Kaikenlaisia ryhmätöitä yms. oli. Itse palasin kyllä kouluun 2kk lapsen syntymän jälkeen. Kävin koulua ensimmäisen lapsen jälkeen normaaliin tahtiin. Vasta toisen lapsen syntymän jälkeen motivaatio opiskeluun katosi. Osittain vaikutti se, kun miehellä oli toisen lapsen aikaan vuorotyö ja itse sitten olin lapsen kanssa kotona. Juuri millekään kurssille en päässyt ilman hirveitä järjestelyitä. Kaikki sukulaiset ja tutut olivat töissä eikä vauvaa oikein voi päiväkotiinkaan laittaa. Tosin silti oma valinta, en lasta syytä. Olisin voinut kuitenkin ajatella enemmän itseäni tuolloin. Silloin kuvittelin, että asiat menevät vielä joskus tasan ja mies on lasten kanssa kotona ja itse taas teen ”uraa”. No eihän se niin mennyt, vaan päädyin yksinhuoltajaksi.
Vierailija kirjoitti:
Ketjun vastaukset on hyvä esimerkki siitä, ettei äitiys tee naisista empaattisia eikä varsinkaan ajattelusta mitenkään laajempaa, vaan päinvastoin.
Vastausten tarkoitus on vapauttaa ap siitä painolastista, joka hänelle on jäänyt pikkulapsena olleista haaveista. Haavekuvat ovat haavekuvia. Vaikka ne toteutuisivat, niin ne eivät todellisuudessa vastaa mielikuviamme.
Elämäni on oikein mukavaa näin. Tämän "vahinkolapsen" jälkeen saimme vielä kaksi (suunniteltua) lasta.
Kuka muka hautoo jotain haavetta ala-asteelta lähtien?
Mä halusin olla lääkäri, eläinlääkäri, kirjailija, mäkihyppääjä, tanssija, laulaja, filosofi, vaikka ja mitä.
Vieläkään mikään noista ei ole mahdoton, jos haluaisin opiskella ja tehdä töitä sen eteen. Vaikka onkin lapsia.
Kertoo ihmisen älystä huonoa, jos ei voi sopeutua vallitseviin olosuhteisiin.