Lue keskustelun säännöt.
Vahinkolapsen saaneet: oletteko joskus unohtaneet mitä kaikkea menetitte?
07.09.2019 |
Eli unohditteko sitten joskus kaikki ne haaveet ja suunnitelmat mitä teillä oli elämälle, kunnes raskaus ja lapsi sotki kaiken?
Minä siis ehdottomasti tietysti rakastan lastani enkä syytä häntä mistään tai ajattele kaiken olevan ikuisesti pilalla, mutta en tiedä olenko ikuisesti kuitenkin vähän katkera siitä, että kaikki unelmani vedettiin sillä sekunnilla vessanpöntöstä alas eikä niitä unelmia ja suunnitelmia voi sellaisenaan enää koskaan elää todeksi?
Kommentit (194)
Ihmeellisiä kommentteja täällä. Luulen, että kaikilla meillä on elämässä päätöksiä, joita kadumme tai joihin suhtaudumme ristiriitaisesti. Joku valinta sulkee aina oven toiselta valinnalta ja on aivan luonnollista välillä kyseenalaistaa, tekikö oikean valinnan. Eivät nämäkään tunteet ole vaarallisia ja mun mielestä juuri niiden kieltäminen johtaa siihen, että niistä tulee isompi mörkö kuin oikeasti onkaan ja silloin helposti katkeroituu. Itselleen kannattaa aina olla rehellinen ja hyväksyä ne ajatukset ja antaa niille mahdollisuus mennä ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Johtuisiko siitä, etten ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä. Mulle se olisi painajainen.
Toisaalta katson, että kiipeilyn esteenä voi olla monta muutakin seikkaa kuin se, että on pieni lapsi. Voi miettiä, että vaikka lasta ei olisi, niin onko unelma siltikään mahdollinen. Suuret unelmat vaativat vastapainoksi suuria uhrauksia. Unelmat eivät ole samanarvoisia kuten sanot.
Ap:n unelma on ilmeisesti joku suht tavallinen. Varmaan ihan saavutettavissa oleva. Siksi sen saavuttamuus varmaan häiritseekin.
Jos et ymmärrä ajatusta tuon taustalla siksi, ettet ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä, niin olet vain vähän yksinkertainen eli tyhmä.
Ei kaikki elämäntavat yksinkertaisesti ole mahdollisia lapsen kanssa, ja kyllä voi myöhemminkin tehdä asioita mutta fysiikka voi olla parhaimmillaan juuri niinä vuosina kun kasvatat lasta, ja esim. kaverit voivat elää sitä elämää silloin ja sinä seuraat aina vierestä.
Mun mielestä tyhmyyttä on se, ettei ymmärrä elämän realiteettejä. Jos on lapsen hankkinut ja pitänyt itsellä, niin se tarkoittaa, että voi unohtaa Mont Everestillä kiipeilyn seuraavaksi 18 vuodeksi. Kaikkea ei voi saada, vaan valinnoistaan on kannettava vastuu.
Ei tarvitse edes 18 vuodeksi. Riittää kun lapsi pärjää ilman äitiä, noin kouluikään asti, ja on tukiverkko. Kiipeäminen kestää kaikkineen noin 2 kuukautta ja maksaa useamman kymmenen tuhatta.
Jos lapsi on teini, niin vielä helpompaa. Saati sitten jos lapsi on jo aikuinen.
Miksi kaikesta on tehtävä hankalaa ja syyttää lapsia, jos itse omalla mielellään pistää esteitä tielleen?
Se on kuulkaas semmonen muotivillitys ettei lapsia hommata. Ne kun kuulema pilaavat elämän.
Ennen perheen perustaminen oli maailman luonnollisin asia.
Yksinäiset taloudet lisääntyvät kovaa vauhtia, samoin yksinäinen vanhuus.
Onneksi ryhmäkoteja rakennetaan, mutta riittävätö ne tulevaisuudessa kaikille?
Vierailija kirjoitti:
Menneet kannattaa opetella hyväksymään ja mennä eteenpäin oli kyse mistä vaan. Katkeruus ja negatiivisuus on hirvittävä asia, joka vie turhaan energiaa. Pahimmillaan se sulkee silmät kaikilta uusilta mahdollisuuksilta, joita tulee vastaan.
Ap :n kannattaa ajatella niin, että hän ei lapsettomanakaan olisi välttämättä saavuttanut sitä mitä haluaa.
Ap, minä luulen, että hyvin moni sinun ikäluokkasi nuorista aikuisista tulee aikanaan olemaan hyvin katkera siitä, etteivät he aikanaan osanneet asettua tuohon tylsään arkielämään ja perustaa perheen ja hankkia niitä elämää-ja-unelmia-rajoittavia-lapsia - niitä kun ei välttämättä tuosta vaan sitten tulekaan. Ehkä sinä tuolloin saat tuntea olevasi onnekas ja etuoikeutettu?
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellisiä kommentteja täällä. Luulen, että kaikilla meillä on elämässä päätöksiä, joita kadumme tai joihin suhtaudumme ristiriitaisesti. Joku valinta sulkee aina oven toiselta valinnalta ja on aivan luonnollista välillä kyseenalaistaa, tekikö oikean valinnan. Eivät nämäkään tunteet ole vaarallisia ja mun mielestä juuri niiden kieltäminen johtaa siihen, että niistä tulee isompi mörkö kuin oikeasti onkaan ja silloin helposti katkeroituu. Itselleen kannattaa aina olla rehellinen ja hyväksyä ne ajatukset ja antaa niille mahdollisuus mennä ohi.
Katumukset ja jossittelut ovat varmasti kaikille tuttuja monestakin syystä. Jos niihin jää kuitenkin jumiin ja kielteiset tunteet vievät elämästä ilon, on syytä hakea apua. Pääsisikö ap psykologin juttusille? Onko hän masentunut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just pari päivää sitten oli ketju missä kysyttiin että jos et ole tyytyväinen suomeen, miksi et muuta pois. Lähes jokaisen syy oli "lapset". Teoriassa varmaan lastenkin kanssa voi muuttaa vaikka keskelle viidakkoa, mutta koulut, kaverit, sukulaiset, tukiverkot, lasten toinen vanhempi, jne jne jne hankaloittaa sitä huomattavasti ja usein estää, ainakin jos vanhempi miettii myös lapsen parasta.
Aivan käsittämätöntä on tämä denial miten mitä tahansa voisi tehdä samalla lailla kuin lapsettomana. Ja entä tämä ketju: lapsettomat eivät tiedä mitä todellinen väsymys on tms? Siellä mammoille oli suuri loukkaus väittää että lapsetonkin voi olla väsynyt - Ehei, lapset ovat maailman väsyttävin ja eniten energiaa vievä asia! Mutta tähän ketjuun mieli on taas kääntynyt täysin...
Ne jotka sanovat että lapset ovat syy olla muutttamatta pois Suomesta eivät muuttaisi ulkomaille ilman lapsiakaan. Aina löytyy joku syy, oma työ, asuntolaina, poikaystävä, omat sukulaiset, harrastus jne jne.
Näin on. Ihminen on hyvä keksimään tekosyitä, ettei elämää tarvitse muuttaa. Helpompi valittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoin Armanin uusimman ohjelman, vanhusten yksinäisyydestä kertovan, mieleni täyttyi ilolla omista lapsista ja lastenlapsista joille olen rakas.
Suru ja huoli tuli nykytilanteesta kun lapsia ei enää hankita.
Lisään vielä tähän omaan kirjoitukseeni, että itkin em. ohjelmaa katsoessani, miehenikin itki. Surusta näiden yksinäisten ikävään.
Kunnioitus ohjelman tekijää ja hoitajia kohtaan kasvoi todella paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Johtuisiko siitä, etten ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä. Mulle se olisi painajainen.
Toisaalta katson, että kiipeilyn esteenä voi olla monta muutakin seikkaa kuin se, että on pieni lapsi. Voi miettiä, että vaikka lasta ei olisi, niin onko unelma siltikään mahdollinen. Suuret unelmat vaativat vastapainoksi suuria uhrauksia. Unelmat eivät ole samanarvoisia kuten sanot.
Ap:n unelma on ilmeisesti joku suht tavallinen. Varmaan ihan saavutettavissa oleva. Siksi sen saavuttamuus varmaan häiritseekin.
Jos et ymmärrä ajatusta tuon taustalla siksi, ettet ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä, niin olet vain vähän yksinkertainen eli tyhmä.
Ei kaikki elämäntavat yksinkertaisesti ole mahdollisia lapsen kanssa, ja kyllä voi myöhemminkin tehdä asioita mutta fysiikka voi olla parhaimmillaan juuri niinä vuosina kun kasvatat lasta, ja esim. kaverit voivat elää sitä elämää silloin ja sinä seuraat aina vierestä.
Mun mielestä tyhmyyttä on se, ettei ymmärrä elämän realiteettejä. Jos on lapsen hankkinut ja pitänyt itsellä, niin se tarkoittaa, että voi unohtaa Mont Everestillä kiipeilyn seuraavaksi 18 vuodeksi. Kaikkea ei voi saada, vaan valinnoistaan on kannettava vastuu.
Ei tarvitse edes 18 vuodeksi. Riittää kun lapsi pärjää ilman äitiä, noin kouluikään asti, ja on tukiverkko. Kiipeäminen kestää kaikkineen noin 2 kuukautta ja maksaa useamman kymmenen tuhatta.
Jos lapsi on teini, niin vielä helpompaa. Saati sitten jos lapsi on jo aikuinen.
Miksi kaikesta on tehtävä hankalaa ja syyttää lapsia, jos itse omalla mielellään pistää esteitä tielleen?
- mä luin sen Mount Everestille kiipeämisen vain esimerkiksi, en konkretiaksi, mutta...
- kaikki on aina helpompaa kun on tukiverkkoja. Mutta miten täällä aina onnistutaan olettamaan, että niitä on 24/7/365 käytössä? Omalla tyttärellä on nro me vanhemmat tukiverkkona, ja pari erittäin hyvää ystävää - mutta ei ne ystävät sijaisvanhemmiksi siksi aikaa ryhdy kun niillä sattuu olemaan omakin ura ja unelmat ja me töissä käyvät isovanhemmat ’kremppoinemme’ ja omine velvollisuuksinemme esim omia vanhempiamme kohtaan ehkä hieman joutuisimme toppuuttelemaan tuota Mount Everestiä jos saisimme jostain tokaluokkalaisesta jääkiekkoilijanalusta ympärivuorokautisen kasvatusvastuun...
Kaikesta ei tarvitse tehdä hankalaa , kyllä niitä hankaluuskertoimia elämän suunnitteluun tulee ihan etsimättäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voihan sen lapsen antaa pois jos kerran niin ottaa päähän. Varmasti lapsikin ansaitsisi rakastavan perheen jossa ollaan hänestä kiitollisia.
Kun kerran APn mieli on täynnä katkeruutta niin ei se varmaan ole lapsellekaan mukava tilanne.
Mä luulen, että Suomessa vahinkoraskaus ei tuhoa äidiksi tulevan tytön tai naisen elämää (vaikka jäisi totaaliyhäriksi eli lapsen isää ei kiinnostaisi hittojakaan, ehkä jopa häipyisi kokonaan teille tietymättömille tai sitten isää ei edes tuntisi). Meillä on aika hyvät turvaverkot kumminkin.
Tuolla isossa maailmassa (Yhdysvallat ja jopa Britannia) sitten on eri asia, siellä vahinkolapsi saattaa tosiaan pilata varsinkin nuoremman tytön elämän lopullisesti ja peruuttamattomasti, varsinkin jos hän on köyhempää sosiaaliluokkaa: opintojen jatkaminen tai aloittaminen ei ole yksinkertaista eikä ilmaista/halpaa, sosiaaliturvan puuttuessa äidin täytyy lähteä töihin mahdollisimman pian jos rahaa ei tule muualta (esim. varakkailta vanhemmilta), vauva/lapsi pitää saada hoitoon jonnekin siksi aikaa eli rahaa palaa siihen ja tietysti mahdollinen yh-äidin (aviottoman äidin) leima.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, et siis pysty ajattelemaan, että olisit saanut jotain vähintään yhtä hyvää entisten unelmiesi tilalle? Ja ne unelmat olivat täydellisen villi ja vapaa nuoruus ilmeisesti? Saanko kysyä miksi ihmeessä sitten pidit lapsen? Oletko tyhmä, etkö oikeasti tiennyt, että lapsi muuttaa suunnitelmiasi kun päätit hänet pitää?
Arvaa miksi täällä harva samaistuu sinuun? Koska harva tosiaan on niin typerä kuin sinä. Muut ovat valinneet sen mikä on tuntunut itselle tärkeimmältä. Sinä ruikutat ihan yksin lapsen pilanneet ja tylsistyttäneen elämäsi. Kertoo kyllä sun "henkisestä" tasostasi. Mene terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoin Armanin uusimman ohjelman, vanhusten yksinäisyydestä kertovan, mieleni täyttyi ilolla omista lapsista ja lastenlapsista joille olen rakas.
Suru ja huoli tuli nykytilanteesta kun lapsia ei enää hankita.Lisään vielä tähän omaan kirjoitukseeni, että itkin em. ohjelmaa katsoessani, miehenikin itki. Surusta näiden yksinäisten ikävään.
Kunnioitus ohjelman tekijää ja hoitajia kohtaan kasvoi todella paljon.
Niin no, eivät ne lapset ja lapsenlapset nykyäänkään käy katsomassa vanhempiaan tai isovanhempiaan. Mä näen omaa palvelutalossa asuvaa äitiäni max. kerran puolessatoista kuukaudessa, ja sekin on enemmän kuin mitä moni muu siellä asuva näkee omia sukulaisiaan. (Ei, mulla ei ole sisaruksia ja isä on kuollut eli äiti täyttää sitten päivänsä muuten.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmantemme oli vahinko, ajoitus meni pieleen. Ihan hyvin meni näinkin vaikka tosiaan se ajoitus olisi voinut olla parempinkin. En osaa antaa vertaistukea ihmiselle, joka on katkera lapselleen. Aika pirun upeat suunnitelmat sinulla on ollut jos lapsi on tehnyt elämästäsi lopullisesti huonompaa. Tsemppiä Ap! <3
En minä ole katkera lapselleni, hän on huipputyyppi eikä hän itse syntymäänsä valinnut.
Olen välillä katkera elämälle ja itselleni, kun tein näin typerän valinnan.
En viitsi sen tarkemmin valaista ettei tunnisteta, mutta kyllä lapsen syntymä sulki tietyt ovet ikuisiksi ajoiksi.AP
Et sinä olisi sitä misseyttä tai miljoonääriä tavoittanut siltikään.
Ei jumankekka...misseys tai miljonäärimies ovatkin varmasti ainoita asioita joista vahinkolapsen pitävä jääkin paitsi. Et voi oikeasti olla noin typerä.
Jep, ei ole misseys houkuttanut ja miljonäärin olisin saanut, mutta meillä ei ollut kemiaa niin ei siitä mitään tullut.
Mikään goal se ei mulle kyllä elämässä edes ole, että pitäisi saada rikas mies tai välttämättä miestä ollenkaan.
Tulee jos tulee, äärimmäisen harvassa on sellaiset joiden kanssa voisi edes kuvitella elävänsä.Mutta tosiaan paljon tämä sulkee pois eikä ilo lapsesta aina tasoita katkeruuden tunteita siitä, ettei esim. pääse talvella neljäksi kuukaudeksi kavereiden kanssa Australiaan purjehtimaan, koska lapsella on koulua tai edes illalla kymmeneltä ulkoilmaleffaan koska lasta ei voi jättää yksin kotiin nukkumaan, etten jaksa tehdä niin paljon asioita kuin haluaisin koska osa energiastani menee lapseen, en voi koskaan olla villi ja vapaa seikkailija tai mitään tollasta, vaan olen enemmän tai vähemmän arjen vanki ja sidottuna tällaiseen tylsähköön perhe-elämään.
En mä tätä inhoa ja tämä on aivan jees, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei tasaisin väliajoin kirpaise miettiä ja nähdä sivusta mitä kaikkea menetin.
Ja valehtelisin myös jos sanoisin, että olen näin täysin onnellinen ja oma itseni, sillä en ole. Musta tuntuu, että kuolen pikkuhiljaa sisältä tai jotain.AP
Kauheasti ihmeellisiä ja päsmäröiviä kommentteja ketju täynnä. Ei ap kaipaa toitotusta siitä, että "ajattelet tyhmästi. Elämä on. Tule järkiisi.", vaan tunnetta ja tietoa, että tunteet on normaaleja ja saa myös tuntua pahalta silloin tällöin. Usein ihmisten unelmat elää elämän aikana, mutta voisiko vaikka olla niin, että kaikkien unelmat eivät? On niitä ihmisiä, jotka eivät vielä 30-vuotiainakaan tiedä mitä tahtovat elämältään, kun taas osa tietää ihan pienestä pitäen haluavansa kokiksi tai viulun soittajaksi ja tuntevat siitä lähtien elämän olevan niin kuin sen kuuluu olla.
Itse hahmotan ap:n tunteet sellaisena elämän eri polulle astumisena. Ensin on ollut selkeä kuva siitä hyväkuntoisesta valtatiestä, mutta nyt ap on maisemareitillä. Hieno reitti sekin ja antaa tavattoman paljon, mutta silti vertailee alitajunnassa, että sitä toista tietä pitkin olisi päässyt nopeammin perille, sen varrella olisi ollut se kiva, tuttu ravintola. Anna ap asialle aikaa, pikkuhiljaa elämä muotoutuu enemmän oman näköiseksi ja ajatukseen jollain lailla tottuu.
Arvelisin, että olet melko päämäärätietoinen ja ehkä kilpailuhenkinenkin - yritä ottaa tämä hyötykäyttöön: ihmisellä on vain yksi elämä, älä anna lopun valua hukkaan vain koska et päässyt suunnitellusti siihen tuttuun levähdyspaikkaan tai koska elämä ei tunnu täysin omalta. Käsittele unelmia surutyönä: olet menettänyt jotain itsellesi arvokasta. Sen kuuluu tuntua pahalta ja ilman suremista unelma jää käsittelemättömäksi tunnemöykyksi. Jos koet, ettet osaa haluta tältä uudelta tieltä oikein mitään tai elämä tuntuu tietyssä mielessä merkityksettömältä, voit miettiä kokisitko psykologin tai psykiatrin tai edes diakonin kanssa juttelun hyödylliseksi. Usein ammattilaiset osaavat aukaista omia lukkiutuneita ajatuksia ja näkemään omaa elämää ja ajatuksia laajemmasta perspektiivistä.
t.lapseton
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen lapseton, ja kyllä minä ymmärrän sinua.
Minäkin olen tehnyt valintoja, jotka ovat sulkeneet joitain ovia, ja ajoittain se harmittaa.
Sellaista elämä on, on vain mentävä eteenpäin.Kiitos ymmärryksestä<3
Minusta joskus tuntuu, että lapsettomat ymmärtää tämän tunteen paremmin kuin toiset äidit.AP
Tästä on ollut kirjoituksia ennenkin, mutta naisten, jotka ovat äitejä on todella vaikea myöntää että elämä meni pilalle (jos se siis meni pilalle) ja että katuvat lasten tekemistä (eli jos vain mahdollista, kääntäisivät aikaa taakse ja peruisivat koko homman).
Jopa nimettömästi myöntäminen on vaikeaa, sillä täälläkin syntyy se kuuluisa someraivo. Hesarista vuodelta 2015:
"Se on vanhemmuuden suurin tabu. Häpeällinen tunne, jota on vaikea myöntää edes itselleen. Pahinta, mitä lapsi voi kuulla.
Mutta netin keskustelupalstoilla asiasta puhutaan suoraan:
"Kadun lastani. En kaipaa mitään tuomitsemista. Lähinnä olisin kiinnostunut kuulemaan, onko kenelläkään muulla ollut vastaavanlaisia tunteita ja menivätkö ne ohi."
"Annan lapsilleni kaikkeni, mutta kadun kovin heidän tekemistään. -- Väsymyksestä/masennuksesta ei ole kyse. Mies hoitaa lapsia tosi paljon, ja mulla on paljon vapaa-aikaa ja saan nukkua ihan niin paljon kun haluan. En tiedä, missä vika."
Suomessa asia on totuttu näkemään toisin päin: lapsia toivotaan enemmän kuin saadaan. Väestöliiton Perhebarometrin mukaan muutama prosentti naisista ja hieman useampi miehistä kuitenkin toivoo, että heillä olisi vähemmän lapsia kuin on. Siis katuu lastentekoa.
Keskustelupalstoilla äidit ja isät avautuvat nimimerkin suojissa, kuinka lapsen syntymän jälkeen elämä on muuttunut kurjaksi tai perhe-elämä ei tunnu omalta. Jotkut miettivät huolissaan, miksi eivät saa vanhemmuudesta nautintoa, vaikka lapset ovat kilttejä ja elämä kunnossa.
Aihe on räjähdysherkkä. Katujille tarjotaan netissä hanakasti diagnooseja:
"Kuulostaa masennukselta, pitäisiköhän sun käydä juttelemassa jossain."
"Jos on niin tyhmä ja harkitsematon, että lapsen tekee ja sitä katuu, on henkisesti vajaa."
Onko todella näin? Vai voiko terve ja tasapainoinen vanhempi katua lastenhankintaa?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, et siis pysty ajattelemaan, että olisit saanut jotain vähintään yhtä hyvää entisten unelmiesi tilalle? Ja ne unelmat olivat täydellisen villi ja vapaa nuoruus ilmeisesti? Saanko kysyä miksi ihmeessä sitten pidit lapsen? Oletko tyhmä, etkö oikeasti tiennyt, että lapsi muuttaa suunnitelmiasi kun päätit hänet pitää?
Arvaa miksi täällä harva samaistuu sinuun? Koska harva tosiaan on niin typerä kuin sinä. Muut ovat valinneet sen mikä on tuntunut itselle tärkeimmältä. Sinä ruikutat ihan yksin lapsen pilanneet ja tylsistyttäneen elämäsi. Kertoo kyllä sun "henkisestä" tasostasi. Mene terapiaan.
Ap, älä välitä näistä ääliökommenteista. Olet epäilemättä ihan hyvä äiti lapsellesi - välillä ihmetyttää minkälaisia nämä ihmiset oikeassa elämässä ovat, joiden ainoa ja paras lauantai-illan tekeminen on oman ultimate-typeryytensä julistaminen av-palstalla.
Ei voi heillä eikä heidän läheisillä kovin miellyttävä elämä olla.
Meidän kolmas on yllätyslapsi. Hän joka tuli ihan itsestään. Kaksi ensimmäistä saatu hoidoilla. Sen verran lyhyt väli tuli että pisti mietityttään että tuleeko jaksamaan vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Johtuisiko siitä, etten ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä. Mulle se olisi painajainen.
Toisaalta katson, että kiipeilyn esteenä voi olla monta muutakin seikkaa kuin se, että on pieni lapsi. Voi miettiä, että vaikka lasta ei olisi, niin onko unelma siltikään mahdollinen. Suuret unelmat vaativat vastapainoksi suuria uhrauksia. Unelmat eivät ole samanarvoisia kuten sanot.
Ap:n unelma on ilmeisesti joku suht tavallinen. Varmaan ihan saavutettavissa oleva. Siksi sen saavuttamuus varmaan häiritseekin.
Jos et ymmärrä ajatusta tuon taustalla siksi, ettet ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä, niin olet vain vähän yksinkertainen eli tyhmä.
Ei kaikki elämäntavat yksinkertaisesti ole mahdollisia lapsen kanssa, ja kyllä voi myöhemminkin tehdä asioita mutta fysiikka voi olla parhaimmillaan juuri niinä vuosina kun kasvatat lasta, ja esim. kaverit voivat elää sitä elämää silloin ja sinä seuraat aina vierestä.
Mun mielestä tyhmyyttä on se, ettei ymmärrä elämän realiteettejä. Jos on lapsen hankkinut ja pitänyt itsellä, niin se tarkoittaa, että voi unohtaa Mont Everestillä kiipeilyn seuraavaksi 18 vuodeksi. Kaikkea ei voi saada, vaan valinnoistaan on kannettava vastuu.
Onneksi läheskään kaikki eivät hinkua Mont Everestille!!🤣
Onks pakko kiivetä Everestille jos ei taho?
Mie en taho ku miul on korkeen paikan kammo. Enkä oo ees missi.😳
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Johtuisiko siitä, etten ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä. Mulle se olisi painajainen.
Toisaalta katson, että kiipeilyn esteenä voi olla monta muutakin seikkaa kuin se, että on pieni lapsi. Voi miettiä, että vaikka lasta ei olisi, niin onko unelma siltikään mahdollinen. Suuret unelmat vaativat vastapainoksi suuria uhrauksia. Unelmat eivät ole samanarvoisia kuten sanot.
Ap:n unelma on ilmeisesti joku suht tavallinen. Varmaan ihan saavutettavissa oleva. Siksi sen saavuttamuus varmaan häiritseekin.
Jos et ymmärrä ajatusta tuon taustalla siksi, ettet ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä, niin olet vain vähän yksinkertainen eli tyhmä.
Ei kaikki elämäntavat yksinkertaisesti ole mahdollisia lapsen kanssa, ja kyllä voi myöhemminkin tehdä asioita mutta fysiikka voi olla parhaimmillaan juuri niinä vuosina kun kasvatat lasta, ja esim. kaverit voivat elää sitä elämää silloin ja sinä seuraat aina vierestä.
Mun mielestä tyhmyyttä on se, ettei ymmärrä elämän realiteettejä. Jos on lapsen hankkinut ja pitänyt itsellä, niin se tarkoittaa, että voi unohtaa Mont Everestillä kiipeilyn seuraavaksi 18 vuodeksi. Kaikkea ei voi saada, vaan valinnoistaan on kannettava vastuu.
Onneksi läheskään kaikki eivät hinkua Mont Everestille!!🤣
Onks pakko kiivetä Everestille jos ei taho?
Mie en taho ku miul on korkeen paikan kammo. Enkä oo ees missi.😳
No mut se miljonäärimies, se olis kuitenkin tarjolla (kunhan nyt ensiksi et hanki vahinkolasta ja kiipeät sinne Everestille) 😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, et siis pysty ajattelemaan, että olisit saanut jotain vähintään yhtä hyvää entisten unelmiesi tilalle? Ja ne unelmat olivat täydellisen villi ja vapaa nuoruus ilmeisesti? Saanko kysyä miksi ihmeessä sitten pidit lapsen? Oletko tyhmä, etkö oikeasti tiennyt, että lapsi muuttaa suunnitelmiasi kun päätit hänet pitää?
Arvaa miksi täällä harva samaistuu sinuun? Koska harva tosiaan on niin typerä kuin sinä. Muut ovat valinneet sen mikä on tuntunut itselle tärkeimmältä. Sinä ruikutat ihan yksin lapsen pilanneet ja tylsistyttäneen elämäsi. Kertoo kyllä sun "henkisestä" tasostasi. Mene terapiaan.
Ap, älä välitä näistä ääliökommenteista. Olet epäilemättä ihan hyvä äiti lapsellesi - välillä ihmetyttää minkälaisia nämä ihmiset oikeassa elämässä ovat, joiden ainoa ja paras lauantai-illan tekeminen on oman ultimate-typeryytensä julistaminen av-palstalla.
Ei voi heillä eikä heidän läheisillä kovin miellyttävä elämä olla.
Hei! Voin paljastaa sinulle minkälainen on ihminen, jonka ainoa lauantai-illan tekeminen on oman ultimate-typeryytensä julistaminen ääliökommentoinnilla vauva.fi:ssä.
Olen kahden lapsen nuori äiti, jonka kaksoissisko kuoli 11 päivää sitten syöpään ja jonka miehelle napsahti paranoidi psykoosi ja hän viettää aikansa toistaisensi suljetulla.
Äälikommenttini oli kenties tökerösti muotoiltu, olen tavallista tökerömmällä tuulella. Tökeröstipä aloittaja itsekin vähätteli toisten äitien "henkistä" ymmärrystä ja toisteli vain lapsettomien täysijärkisten ymmärtävän häntä. Hän olettaa automaattisesti, että toiset äidit eivät voi kokea empatiaa tai ymmärtää häntä vain koska hänelle ei ole vastattu hänen toivomaansa yliymmärtävään äänensävyyn. Tämä ymmärtämättä jääminen on kuitenkin vain hänen oma tulkintansa.
Hyvin harva tosiaan katuu lapsiaan, edes vahinkolapsiaan. Hyvin harva samaistuu aloittajaan. Hyvin harva on yhtä joustamaton ja jää jumiin ajatukseen, että lapsi pilasi suunnitelmani elämälleni lopullisesti. Me muut kehitämme uusia suunnitelmia ja olemme kiitollisia elämälle. Ap, kuten sanoin - mene terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun katsoin Armanin uusimman ohjelman, vanhusten yksinäisyydestä kertovan, mieleni täyttyi ilolla omista lapsista ja lastenlapsista joille olen rakas.
Suru ja huoli tuli nykytilanteesta kun lapsia ei enää hankita.Lisään vielä tähän omaan kirjoitukseeni, että itkin em. ohjelmaa katsoessani, miehenikin itki. Surusta näiden yksinäisten ikävään.
Kunnioitus ohjelman tekijää ja hoitajia kohtaan kasvoi todella paljon.Niin no, eivät ne lapset ja lapsenlapset nykyäänkään käy katsomassa vanhempiaan tai isovanhempiaan. Mä näen omaa palvelutalossa asuvaa äitiäni max. kerran puolessatoista kuukaudessa, ja sekin on enemmän kuin mitä moni muu siellä asuva näkee omia sukulaisiaan. (Ei, mulla ei ole sisaruksia ja isä on kuollut eli äiti täyttää sitten päivänsä muuten.)
Missähän päin Suomea on noin kovasydämistä porukkaa? Meillä huolehditaan mummot ja vaarit koska he ovat meille arvokkaita ja rakkaita.❤❤
Ap kuulostaa _henkisesti_ aivan hirveältä äidiltä.