Lue keskustelun säännöt.
Vahinkolapsen saaneet: oletteko joskus unohtaneet mitä kaikkea menetitte?
07.09.2019 |
Eli unohditteko sitten joskus kaikki ne haaveet ja suunnitelmat mitä teillä oli elämälle, kunnes raskaus ja lapsi sotki kaiken?
Minä siis ehdottomasti tietysti rakastan lastani enkä syytä häntä mistään tai ajattele kaiken olevan ikuisesti pilalla, mutta en tiedä olenko ikuisesti kuitenkin vähän katkera siitä, että kaikki unelmani vedettiin sillä sekunnilla vessanpöntöstä alas eikä niitä unelmia ja suunnitelmia voi sellaisenaan enää koskaan elää todeksi?
Kommentit (194)
Vierailija kirjoitti:
En menettänyt mitään. Olin 34-vuotias ja menin lapsen isän kanssa naimisiin. Siitä syystä pääsin muuttamaan remonttikuntoisesta kaksiostani isoon omakotitaloon ja vaihdoin bussimatkat töihin uudenkarheaan Audiin.
Kyse oli vahinkolapsista, ei ”vahinko”lapsista jolla nostetaan omaa elintasoa loppuelämäksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On käsittämätöntä, miten vuonna 2019 ei "saa" kertoa myös äitiyden negatiivisista tunteista. Minulla on kaksi lasta, joita rakastan ja joita tänään viimeksi olin mielessäni lähettämässä Siperiaan. En todellakaan nauti jokaisesta hetkestä saati päivästä, ja lähipiirilleni sen myös kerron. Olen myös todennut, että näillä tiedoilla olisi lapsiluku jäänyt yhteen. Mutta silti hoidan ja rakastan, suojelen ja pelkään että sattuisi jotain pahaa. Ja kyllä olen jäänyt asioista paitsi lasten takia, ei vaan kaikkea pysty tekemään. Yliopistotutkinto kylläkin on, ja ihan hyvä elämä. Kaikkea en silti saa. Suuri syy on tukiverkkojen puute.
Tämä ei kuulkaa aina ole helppoa.
Saa kertoa negatiivisistä puolisista. Mutta se, että jää haikailemaan sellaista, mikä ei ole mahdollista, ja sen vuoksi jättää elämän elämättä ja antaa katkeruuden viedä elämänilon, ei ole tervettä. Eniten siinä kärsii henkilö itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
En usko, että kukaan väittää, että unelma olisi yksinhuoltajana helposti toteutettavissa. Kyse on siitä että se on _toteutettavissa_ toisin kuin moni täällä väittää. Toki se voi vaatia tuplasti enemmän työtä kuin ydinperheessä asuvalta, tai mitä erikoisimpia järjestelyitä kuten kuvaamasi tilanne, mutta pointti on, että se on toteutettavissa lapsenkin kanssa jos sitä oikeasti haluaa.
Tämäkin riippuu ihan ihmisestä, mitkä hänen henkiset resurssit ovat.
Toiset väsyvät rutiineista ja arkisista asioista lapsen kanssa jo niin paljon, ettei mihinkään ylimääräiseen ole voimavaroja.Tietysti. Mutta lapsellinen ei automaattisesti ole sen väsyneempi arkeensa kuin lapseton. Juurihan täällä oli iso ketju tästä aiheesta. Eli kysymys kuuluu onko se lapsi varsinainen este sille unelman toteuttamiselle vai johtuuko unelman toteutumattomuus jostain muusta?
Unelman toteutumattomuus riippuu ihan omasta laiskuudesta ja saamattomuudesta. Kaikkeen on ratkaisu kun vaan viitsi sen etsiä. On helppo selittää ettei lapsen takia voi sitä tai tätä.
Ei hemmetti. Ei ne unelmat pelkällä tahdonvoimalla ja työllä toteudu, usein vaaditaan tuuria, muiden apua ja ehkä ne ei toteudu sittenkään. Jotenkin herttaisen yksinkertaista ajatella että kaikki nyt vaan voi mennä toteuttamaan unelmiaan jos tarpeeksi yrittää.
Minun unelmani meni siinä vaiheessa kun sairastuin reumaan.
Joskus tääällä palstalla on hyviä keskusteluja ja fiksun oloisia tyyppejä, sitten tulee näitä aivopieruja levittämään idiotismiaan ympärilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
Tuossa tapauksessa lapsen muutto Helsinkiin olisi ratkaissut paljon.
Jos olisi muuttanut Helsinkiin, niin kansanedustajan paikka olisi lähtenyt seuraavissa vaaleissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
En usko, että kukaan väittää, että unelma olisi yksinhuoltajana helposti toteutettavissa. Kyse on siitä että se on _toteutettavissa_ toisin kuin moni täällä väittää. Toki se voi vaatia tuplasti enemmän työtä kuin ydinperheessä asuvalta, tai mitä erikoisimpia järjestelyitä kuten kuvaamasi tilanne, mutta pointti on, että se on toteutettavissa lapsenkin kanssa jos sitä oikeasti haluaa.
Tämäkin riippuu ihan ihmisestä, mitkä hänen henkiset resurssit ovat.
Toiset väsyvät rutiineista ja arkisista asioista lapsen kanssa jo niin paljon, ettei mihinkään ylimääräiseen ole voimavaroja.Tietysti. Mutta lapsellinen ei automaattisesti ole sen väsyneempi arkeensa kuin lapseton. Juurihan täällä oli iso ketju tästä aiheesta. Eli kysymys kuuluu onko se lapsi varsinainen este sille unelman toteuttamiselle vai johtuuko unelman toteutumattomuus jostain muusta?
Unelman toteutumattomuus riippuu ihan omasta laiskuudesta ja saamattomuudesta. Kaikkeen on ratkaisu kun vaan viitsi sen etsiä. On helppo selittää ettei lapsen takia voi sitä tai tätä.
Ei hemmetti. Ei ne unelmat pelkällä tahdonvoimalla ja työllä toteudu, usein vaaditaan tuuria, muiden apua ja ehkä ne ei toteudu sittenkään. Jotenkin herttaisen yksinkertaista ajatella että kaikki nyt vaan voi mennä toteuttamaan unelmiaan jos tarpeeksi yrittää.
Minun unelmani meni siinä vaiheessa kun sairastuin reumaan.
Joskus tääällä palstalla on hyviä keskusteluja ja fiksun oloisia tyyppejä, sitten tulee näitä aivopieruja levittämään idiotismiaan ympärilleen.
Kerroppa nyt minkä unelmasi sairastuminen reunaan estää. Ihan oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Q kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisessa ketjussa pohditaan, mistä nelikymppinen lapseton saisi sisältöä elämäänsä. Tasan ei mene nallekarkit eikä ihminen osaa olla tyytyväinen siihen hyvään, mitä elämässä on.
Sama oli minullakin mielessä. Aina löytyy syy katkeroitua, jos niin haluaa.
Elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan. Vaikka itse pystyy vaikuttamaan paljon elämänkulkuun, niin silti meillä jokaisella on paljon sellaista, mitä ei olla suunniteltu eikä haluttu. Tilanteisiin, joita ei voi muuttaa, täytyy osata sopeutua. Katkeroituminen on itselle pahin vaihtoehto siinä tilanteessa, kun omat unelmat eivät toteudu.
Tämä. Jos tulee esim jokin sairaus, joka pysyvästi estää tietyn unelman toteuttamisen niin asiaan pitää sopeutua ja löytää sellaisia unelmia ja tavoitteita , jotka voi toteuttaa.
En ole vielä ehtinyt lukemaan koko ketjua, mutta aloitus kyllä osui minuun...
Halusin melko nuorena lapset, ja sainkin kaksi ihanaa poikaa. Elämä toi haasteita enemmän kuin olisin jaksanut, mm. mieheni sairastui muutamaan krooniseen sairauteen. Jotta mieheni jotenkin jaksaisi elämäänsä, tein yli kymmenen vuotta suunnitelmia ja päätöksiä hänen hyvinvointinsa ja toiveensa ja tarpeensa edellä. Tästä syntyi aika vinoutunut liitto, jossa aloin itse uupumaan kun käytännössä kannoin kaikesta vastuun yksin. Kun pojat olivat varhaisteini-ikäisiä halusin muuttaa elämääni ennenkuin katkeroituisin. Kerroin miehelle selvästi, että nyt on hänen vuoronsa olla epäitsekkäämpi, minä haluan nyt täysillä panostaa työelämääni ja siihen liittyviin syvälle haudattuihin ambitioihin. Koska lapset osasivat jo huolehtia itsestään aika hyvinkin, uskoin että tämä onnistuisi, vaikka elimmekin aika haasteellista taloudellista vaihetta muuttoineen.
Kuinka ollakaan totesin sitten olevanikin raskaana! Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka pitkällä olin, koska minulla on aina ollut hyvin epäsäännölliset kuukautiset. Yllätys oli suuri kun olinkin jo kymmenennellä viikolla ja ultrassa näkyi vauva, jolla oli samanlainen nenä kuin toisella veljellään... Ei sellaista voinut abortoida. Mieheni itki useamman päivän ristiriitaisia tunteitaan; toisaalta tiesi, ettei jaksaisi uuden vauvan tuomia haasteita ja toisaalta abortti soti koko hänen elämänkatsomustaan vastaan. Minä olen mahdoton perusoptimisti; olin selvinnyt jo niin monesta, eiköhän tästäkin selvittäisi.
Lapsi tuli. Mies sairastui entistä pahemmin. Hän käpertyi omaan kurjaan oloonsa entistä tiukemmin. Minä jäin yksin selviytymään. Lopulta tuli ero. Nyt olen kolmen lapsen totaaliyksinhuoltaja, josta vanhin jo tosin opiskelee ja toiseksi vanhin kahden vuoden päästä. Mies muutti kauas pois. Olen jo 46v. Sitten kun nuorin on 18 vuotias, olen laittanut yli kolmekymmentä vuotta muiden tarpeet omien tarpeideni edelle.
Kyllä, välillä olen katkera. Ihan kaikki on ainakin minulle paljon vaikeampaa näin, kuin jos tuota ihanaa viimeisintä tuittupäätä ei olisi. Hän suoraan sanoen vihaa olla hoidossa, joten pyrin minimoimaan ulkopuolisella hoidossa olevia aikoja... Olisi ihanaa löytää, joku ihana mies, mutta minulla ei ole oikein koskaan lapsivapaata, ja kauneuskin rapisee silmissä... Töihin en ole todellakaan saanut panostettua kuten olisin halunnut, talouskin jäänyt huteraksi... Nyt sain juuri kuulla, että nykyiset työni loppuvat puolen vuoden päästä. Kiva olla työtön työhakija tässä iässä pienen lapsen kanssa... Jep, joskus kymmenen vuoden päästä elämäni helpottuu (jos toivottavasti nuorin ei ole ihan hirvittävän vaikea teini, mikä ei sinänsä olisi mikään ihme luonteellaan), olen silloin jo lähemmäs kuusikymppinen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulin raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja nykyään olen 13vuotiaan tytön äiti.
En koe, että äitiys on kasvattanut minua mitenkään tai tehnyt paremman ihmisen, moni aina väittää että lapsettomat on itsekkäitä mutta olen vahvasti sitä mieltä että enemmän itsekkyyttä vaatii perhe-elämä, ei ole mitään epäitsekästä huolehtia omasta jälkeläisestään.
Lisäksi se aika mikä lapsen huolenpitoon menee, jestas mitä kaikkea hyvää olisin voinut sillä aikaa tehdä (vapaaehtoistyöni nyt noin esimerkiksi) mutta ei. Toki nykyään ehdin jo tekemään muutakin mutta onhan se aina paljon vähemmän mitä lapsettomana olisin voinut tehdä.
Ihmiset on niin turhia tälle maapallolle. Huvittuneena seuraan aina sitä keskustelua kun lapsista ja niiden kasvatuksesta tehdään suurinpiirtein elämän tehtävä, kotiäitiys koetaan työnä ja siitä pitäisi saada palkkaa koska ollaan niin tärkeän asian äärellä. Ihan kuin tässä tehtäisiin maailmalle jotain palvelusta kun lisäännytään.
Parisuhteemme oli pitkään paljon huonompi kuin ennen lasta. Ja ärsytti se ainainen "pitää vaan yrittää enemmän", lapsen myötä kaikki alkoi maistumaan työltä: parisuhde, kodin hoitaminen, itsensä pitäminen kunnossa, muut ihmissuhteet.
Ja se rahamäärä mitä lapsen kasvattamiseen menee. Kuvottaa ajatella että moni käyttää siihen vielä yhteiskunnan rahoja eikä omiaan.
Pähkinänkuoressa v*tuttaa se miten itsekeskeistä elämää lapsellisilla on.
Miten lapsi estää vapaaehtoistyön tekemisen? Mee katsomaan millaiset ihmiset siellä vapaaehtoistöissä pyörii. Lapsenkin voi ottaa noihin mukaan. Se on vaan asennoitumiskysymus, ja sun paska asenteesi paistaa kirkkaasti tuosta kirjoituksesta.
Lapsiin saa menemään rahaa jos niin haluaa. Ja on mahdollista olla kuluttamatta järjettömiä summia jos ostaa osan käytettynä ja osaa tehdä järkeviä hankintoja.
Miten itsekeskeisyys liittyy lapsiperhe-elämään tai vanhemmuuteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä miten jotkut eivät ymmärrä, että jos ihminen haluaa kiipeillä Mount Everestillä, niin ei hiihtoretkestä 3-vuotiaan kanssa tule yhtä siistiä vaikka se onkin ihan mukavaa.
Ei kaikki vaan oikeasti nauti mistään leikkipuisto-kotiin syömään-koirapuistoon-lapsen harrastuksiin-iltasatuja-aamutoimet toiselle-itse kiireessä perässä-iltapäivällä kotiin-koirapuistoon-lapsen kanssa palloa potkimaan-ruoan tekoon-elämästä.
Itseasiassa se voi tuntua jopa näivettävältä kärsimykseltä.Eivät kaikki unelmat, mieltymykset ja halut ole samanarvoisia.
Johtuisiko siitä, etten ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä. Mulle se olisi painajainen.
Toisaalta katson, että kiipeilyn esteenä voi olla monta muutakin seikkaa kuin se, että on pieni lapsi. Voi miettiä, että vaikka lasta ei olisi, niin onko unelma siltikään mahdollinen. Suuret unelmat vaativat vastapainoksi suuria uhrauksia. Unelmat eivät ole samanarvoisia kuten sanot.
Ap:n unelma on ilmeisesti joku suht tavallinen. Varmaan ihan saavutettavissa oleva. Siksi sen saavuttamuus varmaan häiritseekin.
Jos et ymmärrä ajatusta tuon taustalla siksi, ettet ymmärrä miksi joku haluaisi kiipeillä Mount Everestillä, niin olet vain vähän yksinkertainen eli tyhmä.
Ei kaikki elämäntavat yksinkertaisesti ole mahdollisia lapsen kanssa, ja kyllä voi myöhemminkin tehdä asioita mutta fysiikka voi olla parhaimmillaan juuri niinä vuosina kun kasvatat lasta, ja esim. kaverit voivat elää sitä elämää silloin ja sinä seuraat aina vierestä.
Tuskin sinne mount everestille on tarkoitus muuttaa loppuelämäksi asumaan. Täytyy olla pikkuisen saamaton tai putkinäköinen, jos ei esim 7 plus ikäistä lasta saa vaikka viikoksi hoitioon ja lähde yksin patikoimaan sinne everestille. Se on unelman toteuttamista ainakin jossain muodossa ja varmaan parempi sekin kuin että jättää kokonaan toteuttamatta.
Mutta sinne Everestille ei kiivetä ilman valtavaa treeniä ja harjoittelua. Kumpikaan ei myöskään ole halpaa.
Itseltä olisi jäänyt ulkomailla opiskelu ja asuminen kokematta, jos en olisi tehnyt teininä aborttia. En olisi ikinä tavannut miestäni, emme asuisi omassa kodissa eikä meillä olisi nykyistä lastamme.
Mutta olisin kuitenkin voinut opiskella pitkälle Suomessa. Vaikka vasta muutaman välivuoden jälkeen.
Mikset olisi voinut asua ulkomailla tai opiskella lapsen kanssa? Tiedän yksinhuoltajia jotka ovat nämä tehneet. Toki ehkä ajoitukset joutuu miettimään uudelleen, mutta miksi nämä sulkeutuisivat pois lapsen takia?
Ei olisi ollut varaa muuttaa yksin lapsen kanssa uuteen maahan. Britanniassa pelkkä päiväkotikuukausi maksaa vähintään tonnin kuussa. Lontoossa tuplat. En olisi voinut asua opiskelija-asunnoissa.
Lisäksi oletan, ettei järjestely olisi sopinut lapsen isälle.
Omalla alallani on myös tehtävä töitä tunteja laskematta. Ilman tukiverkkoja lapsen kanssa olisi tarkoittanut sitä, että lapsi olisi viettänyt suurimman osan vuorokaudesta hoidossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä tällä palstalla manataan kaikki alle 30-vuotiaana lisääntyneet ja yksinhuoltajat suunnilleen alimpaan helvettiin, varoitellaan äitiyden rankkuudesta ja elämän loppumisesta, mutta nyt tämä ketju onkin täynnä viestejä joiden mukaan lapsi ei hidasta mitään ja kaikki on vain omasta asenteesta kiinni?
Ne manaajat ovat veloja. Me äidit tiedetään paremmin, hymähdellään huvittuneesti ja ollaan ihan hiljaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En menettänyt mitään. Olin 34-vuotias ja menin lapsen isän kanssa naimisiin. Siitä syystä pääsin muuttamaan remonttikuntoisesta kaksiostani isoon omakotitaloon ja vaihdoin bussimatkat töihin uudenkarheaan Audiin.
Kyse oli vahinkolapsista, ei ”vahinko”lapsista jolla nostetaan omaa elintasoa loppuelämäksi
Oikeinko tosissasi ajattelet että lapsia hankkimalla elintasoa nostettaisi?
Ja oikein loppuelämäksi!😂🤣
Käyppä tuumasta toimeen ja tienaamaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katkeroitumalla teet itse elämästäsi kurjaa. Entä, jos lasta ei olisi tullut, olisit lähtenyt purjehdukselle, saanut puomista niskaasi ja halvaantunut loppuelämäksi? Voisit toki olla katkera, että lähdit mukaan ja miettiä jokaista haavetta, joka jäi toteutumatta. Tai sitten voit muokata haaveitasi ja elämääsi sen mukaan, mikä on vielä mahdollista.
Tai entä, jos lapsesi nyt kuolisi kolarissa. Voisit toteuttaa lapsuuden unelmia, mutta tuskin nauttisit siitä enää.
Elämää ei voi hallita. Kannattaa iloita niistä asioista, jotka juuri nyt ovat mahdollisia. Eivät ne välttämättä ole huonompia kuin ne alkuperäiset haaveet. Se on asennoitumiskysymys. Pitää opetella katsomaan elämää eri suunnasta ja nauttimaan juuri tästä hetkestä.
Sama oli minullakin mielessä. Aina löytyy syy katkeroitua, jos niin haluaa.
Elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan. Vaikka itse pystyy vaikuttamaan paljon elämänkulkuun, niin silti meillä jokaisella on paljon sellaista, mitä ei olla suunniteltu eikä haluttu. Tilanteisiin, joita ei voi muuttaa, täytyy osata sopeutua. Katkeroituminen on itselle pahin vaihtoehto siinä tilanteessa, kun omat unelmat eivät toteudu.