Lue keskustelun säännöt.
Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi
Olen tavannut miehen, joka on todella hiljainen. Tykkää minusta kuulemma ja seurastani, mutta puhuu todella vähän. En usko, että tästä tulee hiljaisuuden takia mitään.
Olisin kuitenkin utelias kuulemaan muilta hiljaisilta miksi olette hiljaa ja millaista se on? Odotatteko, että toinen puhuu vai että molemmat vaan on hiljaa? Tykkäättekö kun joku muu puhuu?
Miksi hiljaiset viihtyy seurassa, eikö olisi helpompi olla yksin?
En tarkoita kysymyksiä pahalla, en vain ymmärrä.
Kommentit (1246)
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on hiljaa, jos ei saa suunvuoroa tai keskustelu on muuten yksipuolista.
Useilla ihmisillä on omituinen tapa puhua aina toisten päälle, varastaa heidän juttunsa (jatkaa toisen aloittamasta asiasta vaikka ei tiedä siitä mitään) tai dissata toisia keskustelijoita.
Tämä. Tosi harva osaa oikeasti keskustella. Äänessä ovat eniten ne ihmiset, jotka eivät osaa kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on pari tuttua, jotka kertovat mulle samat asiat monta kertaa. Eivät siis itsekään kiinnitä huomiota siihen, kenelle ovat jo asian kertoneet. Heille on tärkeämpää saada puhua kuin se, kenelle puhuvat. Joskus olen keskeyttänyt heidät ja sanonut, että nyt on jo neljäs kerta, kun kerrot mulle tämän asian.
Olen elämäni aikana kyllästynyt pariin ihan hyvään kaveriin ja antanut suhteiden kuihtua tämän takia. Jos samat asiat kuulee useita kertoja toistamiseen lyhyen ajan sisällä, voi päätellä, ettei yhteisille juttutuokioille ole toinen osannut antaa arvoa. Tärkeintä on ollut toiselle vaan saada olla äänessä. Kiitos, mutta ei kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ihmisillä erilaisia tajunnan tiloja? Toisessa keskustelussa joku heitti ehdotuksen, että ekstrovertit puhuvat mieluummin toisille ja introvertit päänsä sisällä. Mutta puhelevatko introvertit päänsä sisällä vai keskittyvätkö vaan muunlaisiin asioihin? Työstävätkö monet mielessään yleensä asioita ollessaan hiljaa?
Sen olen itse huomannut, että itsenäisenä työntekijänä voin ratkoa asioita itse, etsiä materiaaleja ym, kun taas jotkut helpommin kyselevät apua muilta. Sitten voidaan luulla, etten työskentelisi yhtä paljon, vaikka nimenomaan teen töitä itse kuormittamatta joka välissä muita. Kyselevä kai helpommin konkretisoituu muille.
Välttämättä hiljaiset eivät ole sen omatoimisempia. Jotkut vaikuttavat ensin pärjäävän hiljaisesti, mutta sitten paljastuu, että rupeavat kyselemään käytännössä hommia tehdessään. Ovatkin siis aluksi jääneet viivyttelemään tai aikomaan aloittaa. Mutta jos työn tuloksia syntyy, totta kai silloin hiljainen on tehnyt töitä, etenkin itsenäisesti ellei ole kysellyt muilta.
Aina ei tarkisteta tehdyn työn määrää, vaan vaikkapa hienostuneelta näyttävää ja hiljaisempaa voidaan pitää hyvänä, vaikka olisi hidas työntekijä. Tai sosiaalisesti lahjakkaan oloista, muilta kyselevää ja ei kaikista tehokkainta.
Olen tavannut myös hiljaisia, jotka vaikuttavat perheensä lisäksi puhuvan arvostamilleen ihmisille tai sellaisille, joilta haluavat jotain. Mysteeriksi jää, miksei asioiden kommentointi tai jostain kertominen muissa olosuhteissa motivoi.
Mielenkiintoisia ajatuksia :) Mä voin omalta kohdaltani (introverttinä) sanoa, että mä käsittelen asiat omassa päässäni valmiiksi ennenkuin sanon ne ääneen. Aika usein ei ole tarpeen sanoa niitä ääneen lainkaan, jos asia on sellainen, jonka teen tai päätän joka tapauksessa itse. Hyvä ystäväni taas on ekstrovertti, joka puhuu ääneen heti, kun edes alkaa pohtia jotain asiaa. Esimerkkinä vaikkapa keittiöremontti. Ystäväni kertoo mulle keittiöremontistaan jo silloin, kun ei edes vielä tiedä, tekeekö sellaisen vai ei. Hän kertoo, millaista on ajatellut, millaisia hintoja erilaisilla keittiöillä on, kyselee mielipidettäni keittiön väreihin ja materiaaleihin yms. Hän kertoo, miten paljon pitäisi ottaa lainaa remonttia varten. Tai kertoo, kauanko hänen pitäisi säästää saadakseen rempparahat kasaan. Kysyy mun mielipidettäni, säästäisikö vai ottaisiko lainan. Pohtii ääneen, pitäisikö tilata koko remppa ammattilaiselta vai tekisikö itse osan. Kysyy mun mielipidettäni asiaan. Mä taas mietin ja suunnittelen tulevan keittiöni valmiiksi. Säästän siihen rahat valmiiksi. Mulla on selkeä visio ja tarkka suunnitelma, millaisen keittiön haluan. Tiedän tarkalleen, mitkä osat rempasta tekee ammattilainen ja mitkä (esim seinien maalaus) teen itse. Kun olen sopinut remppafirman kanssa päivämäärän, milloin tulevat, ja olen hankkinut seinämaalit valmiiksi, kerron ystävälleni, että ai niin, meillä alkaa keittiöremppa.
En kuitenkaan tiedä, onko asialla mitään tekemistä introverttiyden ja ekstroverttiyden kanssa. Voihan olla, että toinen vaan pohdiskelee mieluummin toisen kanssa yhdessä ja toinen taas suunnittelee kaiken valmiiksi itse eikä tarvitse siihen muiden apua tai mielipiteitä.
Vierailija kirjoitti:
Tästä ketjusta tulee selväksi, että puhumattomat ihmiset kokevat olevansa ylempänä muita.
Huomioiden, että päätit viestisi näin...
Vierailija kirjoitti:
Totuus on, että olette niin hitaita ja tyhmiä, että lauseenkin muodostaminen vie puoli päivää.
...vaikuttaisi siltä, että koet itse olevasi oikeutettu muiden alistamiseen. Ikävät kommentit satuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilyttävää kirjoitti:
Ihminen saa olla hiljainen, mutta onko pakko olla totinen ja ilmeetön? pakko ei ole tuntemattomien kanssa puhua, mutta kohtelias voi olla. Puhumattomat ihmiset on epäilyttäviä ja minusta ei ole oikein, että kuunteleva kyllä toisten asioita, mutta eivät itse anna itsestään mitään. Sukulaiseni mies ei puhu koskaan, ei koskaan. On todella piinaavaa olla kahden hänen kanssaan missään. Vastaa jos jotain kysyy, mutta yhdellä tai max kahdella sanalla. Pidän myös erittäin outona lapsia, ketkä eivät puhu mitään kun kysytään.
Mun mielestä taas puheliaat ihmiset ovat epäilyttäviä. Miksi he haluavat kertoa mulle asioistaan? Mitä teen niillä tiedoilla? Mitä he yrittävät saavuttaa kertomalla omista asioistaan? Jos joku kertoo, ettei hänellä ole autoa, pitäisikö mun siitä ymmärtää tarjoutua hänelle autokuskiksi joka kerta, kun tarvitsisi autoa? Miksi ei voi kysyä suoraan, jos tarvitsee autokuskia?
Ihmiset kertovat asioitaan, koska he haluavat jakaa niitä. Heistä on kiva kertoa, että kovalla työllä on saatu ostettua auto ja nyt he ovat onnellisia. He kertovat ettei heillä ole autoa ja siten he eivät voi tehdä ehkä jotain juttuja jne. Mutta sinunlaiset hiljaiset näkevät aina jonkun ilkeän taka-ajatuksen. Mitä se kehuu, mitä se haluaa, mitä sillä on taka-ajatuksena ja mitä minä hyödyn hänen puheistaan tai mitä hän hyötyy, jos kuuntelen häntä?.
No, voin kertoa, että suurimmalla osalla ei ole mitään taka-ajatuksia, eikä he ajattele, että puheen kuuluu aina olla itselle tai sille kuuntelevalle osapuolelle hyötyä tuottavaa. Heillä ei ole noin kyynistä maailmankuvaa. Se on vain ilojen, surujen ja tapahtumien jakamista. Jollekulle kertomista asiasta, jotka ehkä itseään on koskettanut tai vaikka huvittanut.
Sinun ei tarvitse ymmärtää mitään vinkkejä. Parempi ettet edes yritä. Suurin osa arvauksista nimittäin menee pieleen.
Mutta ehkä tästä lähtien minä alan ajattelemaan kuinka jokainen hiljainen on kyyninen ja näkee minut potentiaalisena hyväksikäyttäjänä, joka puhuu vain saadakseen jotain heiltä.Ymmärrän tuon, mutta miksi he eivät jaa niitä asioita sellaisille ihmisille, joita heidän uusi autonsa, onnellisuutensa tms kiinnostaa? Siis kyllähän minäkin jaan oman elämäni iloisia asioita läheisilleni ja ystävilleni, mutta en naapureilleni tai työkavereilleni, joille on aivan sama, onko mulla uusi vai vanha auto vai onko mulla autoa ollenkaan. Naapuriani kiinnostaa mun autoni vasta sitten, jos alan pysäköimään autoni naapurin paikalle, mutta hänellekin on aivan sama, seisooko siinä ikivanha Datsun 100A vai tuliterä Ferrari.
Ehkä he jakavat, mutta jakavat myös sinulle, koska he ehkä vääristyneesti kuvittelevat, että he ovat sinulle edes jonkun verran tärkeitä Että sinäkin saattaisi iloita heidän puolestaan, kun naapurin 3 vuotta kestänyt työttömyys on ohi tai työkaveri sai sen kauan toivomansa stereon tilattua ja se tuotiin kotiin. Ehkä sinua ei kiinnosta naapurisi yhtään, mutta ehkä naapurisi ei ajattele niin. Toisia ihmisiä kiinnostaa asiat laajasti, eikä mitenkään pahantahtoisesti edes. Heitä ihan oikeasti kiinnostaa, viihtyykö se työkaverin tytär siellä vaihto-oppilaana ja onko naapuria kiinnostaa jakaa ihan oikeasti kokemuksiaan kaikkien kanssa autoista.
Koko ketju alkaa kyllä luoda kuvan näistä hiljaisista todella ”minä” ihmisinä, joita kiinnostaa vain ne omat jutut tai ihan sen todella pienen oman lähipiirin. Joille kaikki muut ovat harmillinen häiriö, heitä jotka kehtaavat avata suunsa hiljaisille, vaikkei kukaan halua eikä ketään kiinnosta. He ja heidän ajatuksena kun on riittävää.Jep, mua ainakin kiinnostaa vähemmän tuttujenkin kuulumiset ja jutut ihan vilpittömästi koska tykkään ihmisistä ja suhtaudun lähtökohtaisesti ihmisiin hyväntahtoisesti/empaattisesti. Haluan heille hyvää, ja niinhän sitä koskaan paremmin tutustuu kehenkään. Oon yrittänyt ajatella ettei varautuneisuus tarkoita sitä, että tyyppi suhtautuu negatiivisesti muihin ja tuomitsee ja arvostelee muita siinä omassa hiljaisuudessaan. Koska sellainen fiilis siitä helposti tulee kun muut jakaa ja antaa jotain itsestään ja yksi on vaan hiljaa. Oon halunnut ajatella että ihmiset on vaan erilaisia ja on ok olla hiljaakin. Mutta kieltämättä tämän ketjun perusteella tuli sellainen kuva että tätä negatiivista suhtautumista ja arvostelua on usein siellä taustalla. Jos muilla on hyvä keskustelu ja se jotenkin hiljaista ärsyttää ja turhauttaa, niin en ymmärrä miksi olla edes kuulijana osallinen?
Jos henkilö on hiljaa, niin et voi tietää, mitä hän ajattelee. Joku ehkä tuomitsee ja arvostelee, mutta toinen voi olla ujo tai muuten vaan tykkää enemmän kuunnella. Enkä myöskään sulkisi pois, etteikö ihmisten kuulumisista kiinnostumaton ihminen voisi suhtautua ihmisiin hyväntahtoisesti ja empaattisesti ja tahtoa muille hyvää. Itse toivon hyvää muille, lähtökohta ihmisiä kohtaan on hyväntahtoinen, mutta ei minua silti välttämättä heidän kuulumisensa sen kummemmin kiinnosta. Toivon, että heillä menee hyvin, mutta ei sitä välttämättä tarvitse mulle jakaa.
Siksi juuri olen yrittänyt ajatella että se hiljaisuus ei sitä tarkoita, ja tiedän että sille voi olla erilaisia syitä. Mutta tän ketjun perusteella saa sen kuvan että negatiivisuus ja arvostelu on tosi yleistä. Se ettei kiinnosta, on tietynlaista välinpitämättömyyttä. Ei siinä mitään, saahan sitä välinpitämätönkin olla vähemmän tuttuja kohtaan. Musta empatia kuitenkin vaatii sen että aidosti välittää ja on kiinnostunut toisesta. Mutta ymmärrän jos tarkoitat ettet toivo ihmisille pahaa vaan hyvää, ei vaan kiinnosta heidän elämänsä. Ja jos mä kysyn jonkun työkaverin kuulumisia niin kyllä mua aidosti kiinnostaa niin hyvät kuin huonot kuulumiset, ei oo vaan small talk-juttu.
Ohis..pakko kysyä, kuinka moneen entiseen työkaveriisi tai entiseen naapuriisi pidät edelleenkin yhteyttä? Mä en pidä kuin niihin, jotka ovat ystäviäni tai kavereitani. Ei se silti tarkoita, että toivoisin heille jotain pahaa tai ajattelisin heistä negatiivisesti. Suurin osa ihmisistä, joita tulee ja menee elämän aikana saman työpaikan tai saman asuinalueen vuoksi, on lopulta aika merkityksettömiä. Jopa niin merkityksettömiä, ettei kovin kauaa muista edes heidän nimiään muuton tai työpaikan vaihdon jälkeen.
Empatian osalta ajattelen vähän toisin kuin sinä. Elämässäni on ollut aika montakin kertaa tilanteita, joissa mulle täysin tuntematon ihminen on tarvinnut mua hetkeksi aikaa. Mielestäni empatiaa on ollut se, että olen kuunnellut hänen murheitaan tai muutoin koittanut auttaa. Sen pienen hetken, vaikka kyseessä olisi ollut samaan raitiovaunuun tullut spurgu tai kännykkääni hetkeksi aikaa lainaksi tarvinnut narkkari. En miellä empatiaksi sitä, että kiinnostuneena kuuntelisin, minkä värisen auton työkaverini on ostanut, mitä ruokaa hän laittoi viikonloppuna tai kenen kanssa vietti lauantai-iltansa.
Asun eri paikkakunnalla nykyään (muutin) joten korona-aikaan ei olla nähty irl, mutta kyllä muutaman entisen työkaverin kanssa puolin ja toisin soitellaan ja viestitellään. Ennen koronaa käytiin kahvilla ja mun luona eräs yöpyi kun oli muilla asioilla täälläpäin. Nykyisen työkaverin kanssa ollaan puhuttu (hänen aloitteensa) että toivottavasti jatketaan yhteydenpitoa kun määräaikaisensa päättyy. Ne entiset naapurit jotka pintapuolisesti tunsin, oli ihan eri elämäntilanteessa (eläkeläisiä) eli sellaista kestävää yhteyttä ei syntynyt, mutta silloin sään lisäksi juteltiin mm. leskeyden haasteista mikä kosketti heidän elämäänsä. Jos tapaisin heidät jossain, ihan varmasti kysyisin kiinnostuneena kuulumisiaan. Aika harvat ihmissuhteet kestää läpi elämän, on ihan luonnollista että osa on tiiviimpiä eri elämäntilanteissa ja sit hiipuu itsekseen jossain vaiheessa. Ei se tee niistä merkityksettömiä. Kohtaamiset ja tuntemattomankin kanssa käydyt keskustelut voi olla silti tärkeitä ja antoisia. Erilaisilta ihmisiltä voi oppia niin paljon. Ne jotkut syvät ystävyyssuhteet, parisuhde ja sukulaisuussuhteet on sitten elämän mittaisia. Mä en oo koskaan ajatellut tai tuntenut sellaista ettei kiinnostaisi esim. työkaverin kuulumiset. Jos hän kertoisi viikonlopustaan, musta se ei olis kovin empaattista ajatella ettei kyllä yhtään kiinnosta sun jutut, miksi välittäisin sun kuulumisista. Tuntisin oloni lähinnä ylimieliseksi jos ajattelisin niin.
Tiedän että ääripään introvertit kuormittuvat ihmisistä helposti. Ehkä silloin on tosiaan parempi pysytellä omissa oloissaan, en ihan ymmärrä miksi sitten hakeutua tilanteisiin joissa muut keskustelevat. En tietenkään halua puhua ihmiselle joka siitä rasittuu, mutta toivon että muilla olisi vapaus keskustella keskenään. Itse en näe ihmisiä kulueränä, joita pitää mittailla ja arvioida kannattaako investoida, onko toinen kyllin läheinen tai sen arvoinen. Vaikka kaipaan introverttina omaakin aikaa, ihmiset ei rasita mua sillä tavalla. Ääripää-hankalat persoonat on tietty poikkeuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olen todella hiljainen niin joko ympärillä on liikaa väkeä ja siksi jään kuuntelijan rooliin, tai sitten jännittää eikä tule mitään järkevää mieleen - pää tyhjenee. Muutoin jos ei ole toiselle mitään asiaa tai muuta mistä juttua huvittaisi vääntää niin en ala jutella ellei toinen juttele minulle. Mietin omia juttujani vaan itsekseni.
Vierailija kirjoitti:
Voin vain omasta puolestani vastata. Minulla on äänihuulihalvaus, joten puhuminen on työlästä. Siksi joudun olemaan hiljaa. Tykkään kuitenkin olla seurassa ja kuunnella muiden juttuja.
Moi! Mulla oli melkein sama vaiva. Opin olemaan hiljaa ja kuuntelemaan. Sitten kun halusin sanoa jotain, kukaan ei porukassa kuullut että aloitin... ja tilanne oli ohi. Tai jos minua alettiin joskus kuunnella, kuulijan piti olla hyvin kärsivällinen, koska en pystynyt säätelemään hengitystä eli hengitin lauseiden keskelläkin. Multa meni kauan aikaa sanoa jokin asia. Oli pakko aina miettiä, kannattaako just tämä juttu sanoa, ehdinkö väliin kuuleeko kukaan... ja haluanko pysäyttää yhteisen keskustelun rytmin. Siinä tajusi monia sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä, joita ei ollit ennen tullut ajatelleeksikaan. Nyt pystyn jo paremmin puhumaan, mutta kuuluville en ääntä saa varsinkaan jos on enemmän kuin 2-3 ihmistä porukassa. siksi olen edelleen usein hiljaa.
Mutta miltä se tuntuu? Alkuun hiljaa oleminen vei suuren osan identiteetistäni. En tuntenut kuuluvani joukkoon. sittemmin totesin, että muut eivät ajattele niin. En ole mistään porukasta pudonnut vähentyneen äänenkäytön takia. Kaupan kassalla on helposti hiljaa, koska en voi tietää, millainen ääni kurkustani lähtee tavallisessa "en tarvii kuittia, kiitos" -jutustelussa. Häpeän kiekaisuja ja möräyksiä. Niin, voin olla hiljaa häpeänkin takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilyttävää kirjoitti:
Ihminen saa olla hiljainen, mutta onko pakko olla totinen ja ilmeetön? pakko ei ole tuntemattomien kanssa puhua, mutta kohtelias voi olla. Puhumattomat ihmiset on epäilyttäviä ja minusta ei ole oikein, että kuunteleva kyllä toisten asioita, mutta eivät itse anna itsestään mitään. Sukulaiseni mies ei puhu koskaan, ei koskaan. On todella piinaavaa olla kahden hänen kanssaan missään. Vastaa jos jotain kysyy, mutta yhdellä tai max kahdella sanalla. Pidän myös erittäin outona lapsia, ketkä eivät puhu mitään kun kysytään.
Mun mielestä taas puheliaat ihmiset ovat epäilyttäviä. Miksi he haluavat kertoa mulle asioistaan? Mitä teen niillä tiedoilla? Mitä he yrittävät saavuttaa kertomalla omista asioistaan? Jos joku kertoo, ettei hänellä ole autoa, pitäisikö mun siitä ymmärtää tarjoutua hänelle autokuskiksi joka kerta, kun tarvitsisi autoa? Miksi ei voi kysyä suoraan, jos tarvitsee autokuskia?
Ihmiset kertovat asioitaan, koska he haluavat jakaa niitä. Heistä on kiva kertoa, että kovalla työllä on saatu ostettua auto ja nyt he ovat onnellisia. He kertovat ettei heillä ole autoa ja siten he eivät voi tehdä ehkä jotain juttuja jne. Mutta sinunlaiset hiljaiset näkevät aina jonkun ilkeän taka-ajatuksen. Mitä se kehuu, mitä se haluaa, mitä sillä on taka-ajatuksena ja mitä minä hyödyn hänen puheistaan tai mitä hän hyötyy, jos kuuntelen häntä?.
No, voin kertoa, että suurimmalla osalla ei ole mitään taka-ajatuksia, eikä he ajattele, että puheen kuuluu aina olla itselle tai sille kuuntelevalle osapuolelle hyötyä tuottavaa. Heillä ei ole noin kyynistä maailmankuvaa. Se on vain ilojen, surujen ja tapahtumien jakamista. Jollekulle kertomista asiasta, jotka ehkä itseään on koskettanut tai vaikka huvittanut.
Sinun ei tarvitse ymmärtää mitään vinkkejä. Parempi ettet edes yritä. Suurin osa arvauksista nimittäin menee pieleen.
Mutta ehkä tästä lähtien minä alan ajattelemaan kuinka jokainen hiljainen on kyyninen ja näkee minut potentiaalisena hyväksikäyttäjänä, joka puhuu vain saadakseen jotain heiltä.Ymmärrän tuon, mutta miksi he eivät jaa niitä asioita sellaisille ihmisille, joita heidän uusi autonsa, onnellisuutensa tms kiinnostaa? Siis kyllähän minäkin jaan oman elämäni iloisia asioita läheisilleni ja ystävilleni, mutta en naapureilleni tai työkavereilleni, joille on aivan sama, onko mulla uusi vai vanha auto vai onko mulla autoa ollenkaan. Naapuriani kiinnostaa mun autoni vasta sitten, jos alan pysäköimään autoni naapurin paikalle, mutta hänellekin on aivan sama, seisooko siinä ikivanha Datsun 100A vai tuliterä Ferrari.
Ehkä he jakavat, mutta jakavat myös sinulle, koska he ehkä vääristyneesti kuvittelevat, että he ovat sinulle edes jonkun verran tärkeitä Että sinäkin saattaisi iloita heidän puolestaan, kun naapurin 3 vuotta kestänyt työttömyys on ohi tai työkaveri sai sen kauan toivomansa stereon tilattua ja se tuotiin kotiin. Ehkä sinua ei kiinnosta naapurisi yhtään, mutta ehkä naapurisi ei ajattele niin. Toisia ihmisiä kiinnostaa asiat laajasti, eikä mitenkään pahantahtoisesti edes. Heitä ihan oikeasti kiinnostaa, viihtyykö se työkaverin tytär siellä vaihto-oppilaana ja onko naapuria kiinnostaa jakaa ihan oikeasti kokemuksiaan kaikkien kanssa autoista.
Koko ketju alkaa kyllä luoda kuvan näistä hiljaisista todella ”minä” ihmisinä, joita kiinnostaa vain ne omat jutut tai ihan sen todella pienen oman lähipiirin. Joille kaikki muut ovat harmillinen häiriö, heitä jotka kehtaavat avata suunsa hiljaisille, vaikkei kukaan halua eikä ketään kiinnosta. He ja heidän ajatuksena kun on riittävää.Jep, mua ainakin kiinnostaa vähemmän tuttujenkin kuulumiset ja jutut ihan vilpittömästi koska tykkään ihmisistä ja suhtaudun lähtökohtaisesti ihmisiin hyväntahtoisesti/empaattisesti. Haluan heille hyvää, ja niinhän sitä koskaan paremmin tutustuu kehenkään. Oon yrittänyt ajatella ettei varautuneisuus tarkoita sitä, että tyyppi suhtautuu negatiivisesti muihin ja tuomitsee ja arvostelee muita siinä omassa hiljaisuudessaan. Koska sellainen fiilis siitä helposti tulee kun muut jakaa ja antaa jotain itsestään ja yksi on vaan hiljaa. Oon halunnut ajatella että ihmiset on vaan erilaisia ja on ok olla hiljaakin. Mutta kieltämättä tämän ketjun perusteella tuli sellainen kuva että tätä negatiivista suhtautumista ja arvostelua on usein siellä taustalla. Jos muilla on hyvä keskustelu ja se jotenkin hiljaista ärsyttää ja turhauttaa, niin en ymmärrä miksi olla edes kuulijana osallinen?
Jos henkilö on hiljaa, niin et voi tietää, mitä hän ajattelee. Joku ehkä tuomitsee ja arvostelee, mutta toinen voi olla ujo tai muuten vaan tykkää enemmän kuunnella. Enkä myöskään sulkisi pois, etteikö ihmisten kuulumisista kiinnostumaton ihminen voisi suhtautua ihmisiin hyväntahtoisesti ja empaattisesti ja tahtoa muille hyvää. Itse toivon hyvää muille, lähtökohta ihmisiä kohtaan on hyväntahtoinen, mutta ei minua silti välttämättä heidän kuulumisensa sen kummemmin kiinnosta. Toivon, että heillä menee hyvin, mutta ei sitä välttämättä tarvitse mulle jakaa.
Siksi juuri olen yrittänyt ajatella että se hiljaisuus ei sitä tarkoita, ja tiedän että sille voi olla erilaisia syitä. Mutta tän ketjun perusteella saa sen kuvan että negatiivisuus ja arvostelu on tosi yleistä. Se ettei kiinnosta, on tietynlaista välinpitämättömyyttä. Ei siinä mitään, saahan sitä välinpitämätönkin olla vähemmän tuttuja kohtaan. Musta empatia kuitenkin vaatii sen että aidosti välittää ja on kiinnostunut toisesta. Mutta ymmärrän jos tarkoitat ettet toivo ihmisille pahaa vaan hyvää, ei vaan kiinnosta heidän elämänsä. Ja jos mä kysyn jonkun työkaverin kuulumisia niin kyllä mua aidosti kiinnostaa niin hyvät kuin huonot kuulumiset, ei oo vaan small talk-juttu.
Ohis..pakko kysyä, kuinka moneen entiseen työkaveriisi tai entiseen naapuriisi pidät edelleenkin yhteyttä? Mä en pidä kuin niihin, jotka ovat ystäviäni tai kavereitani. Ei se silti tarkoita, että toivoisin heille jotain pahaa tai ajattelisin heistä negatiivisesti. Suurin osa ihmisistä, joita tulee ja menee elämän aikana saman työpaikan tai saman asuinalueen vuoksi, on lopulta aika merkityksettömiä. Jopa niin merkityksettömiä, ettei kovin kauaa muista edes heidän nimiään muuton tai työpaikan vaihdon jälkeen.
Empatian osalta ajattelen vähän toisin kuin sinä. Elämässäni on ollut aika montakin kertaa tilanteita, joissa mulle täysin tuntematon ihminen on tarvinnut mua hetkeksi aikaa. Mielestäni empatiaa on ollut se, että olen kuunnellut hänen murheitaan tai muutoin koittanut auttaa. Sen pienen hetken, vaikka kyseessä olisi ollut samaan raitiovaunuun tullut spurgu tai kännykkääni hetkeksi aikaa lainaksi tarvinnut narkkari. En miellä empatiaksi sitä, että kiinnostuneena kuuntelisin, minkä värisen auton työkaverini on ostanut, mitä ruokaa hän laittoi viikonloppuna tai kenen kanssa vietti lauantai-iltansa.
Asun eri paikkakunnalla nykyään (muutin) joten korona-aikaan ei olla nähty irl, mutta kyllä muutaman entisen työkaverin kanssa puolin ja toisin soitellaan ja viestitellään. Ennen koronaa käytiin kahvilla ja mun luona eräs yöpyi kun oli muilla asioilla täälläpäin. Nykyisen työkaverin kanssa ollaan puhuttu (hänen aloitteensa) että toivottavasti jatketaan yhteydenpitoa kun määräaikaisensa päättyy. Ne entiset naapurit jotka pintapuolisesti tunsin, oli ihan eri elämäntilanteessa (eläkeläisiä) eli sellaista kestävää yhteyttä ei syntynyt, mutta silloin sään lisäksi juteltiin mm. leskeyden haasteista mikä kosketti heidän elämäänsä. Jos tapaisin heidät jossain, ihan varmasti kysyisin kiinnostuneena kuulumisiaan. Aika harvat ihmissuhteet kestää läpi elämän, on ihan luonnollista että osa on tiiviimpiä eri elämäntilanteissa ja sit hiipuu itsekseen jossain vaiheessa. Ei se tee niistä merkityksettömiä. Kohtaamiset ja tuntemattomankin kanssa käydyt keskustelut voi olla silti tärkeitä ja antoisia. Erilaisilta ihmisiltä voi oppia niin paljon. Ne jotkut syvät ystävyyssuhteet, parisuhde ja sukulaisuussuhteet on sitten elämän mittaisia. Mä en oo koskaan ajatellut tai tuntenut sellaista ettei kiinnostaisi esim. työkaverin kuulumiset. Jos hän kertoisi viikonlopustaan, musta se ei olis kovin empaattista ajatella ettei kyllä yhtään kiinnosta sun jutut, miksi välittäisin sun kuulumisista. Tuntisin oloni lähinnä ylimieliseksi jos ajattelisin niin.
Tiedän että ääripään introvertit kuormittuvat ihmisistä helposti. Ehkä silloin on tosiaan parempi pysytellä omissa oloissaan, en ihan ymmärrä miksi sitten hakeutua tilanteisiin joissa muut keskustelevat. En tietenkään halua puhua ihmiselle joka siitä rasittuu, mutta toivon että muilla olisi vapaus keskustella keskenään. Itse en näe ihmisiä kulueränä, joita pitää mittailla ja arvioida kannattaako investoida, onko toinen kyllin läheinen tai sen arvoinen. Vaikka kaipaan introverttina omaakin aikaa, ihmiset ei rasita mua sillä tavalla. Ääripää-hankalat persoonat on tietty poikkeuksia.
Onko muutostasi 10, 20 vai 30 vuotta? Ymmärrän kuitenkin, mitä tarkoitat. Mulla on näitä yli 20 vuoden takaisia entisiä työkavereita elämässäni vain kaksi ja voin sanoa, että eivät olisi olleet enää pariinkymmeneen vuoteen, jos he eivät olisi myös mun ystäviäni. Eli kuten sanoit itsekin, ihmisiä tulee ja menee ja vain harva ihmissuhde kestää läpi elämän. Mä ajattelen merkitykselliseksi sellaiset ihmissuhteet, jotka kestävät, vaikka se yhdistävä tekijä (kuten sama asuinpaikka tai työpaikka) päättyisikin. Ei ehkä hautaan asti, mutta vähintään 15 vuotta kuitenkin, jos toinen osapuoli ei satu kuolemaan sitä ennen.
Ja kuten edellisessä kommentissani kirjoitinkin, käsityksemme empatiasta ovat erilaiset. Voin olla empaattinen ihmiselle, joka ei merkitse mulle yhtään mitään, mutta joka siinä elämäntilanteessaan tarvitsee juuri mun empatiaani jaksaakseen tai pärjätäkseen edes huomiseen asti.
Minä tykkään puheliaista ihmisistä, kunhan teema on suhtkoht kiinnostava. Itse puhun yleensä isommassa seurassa tosi vähän, ja minusta on kiva kuunnella. (Paitsi valitusta) Ujostuttaa, kun on vieraampia ihmisiä, enkä saa usein suunvuoroa muilta.
Puolison ja parhaiden kavereiden kanssa olen taas pikemminkin puhelias. Mutta ei meillä välillä kotonakaan kukaan jaksa jutella. Siis ihan hyvä tunnelma on, mutta kun introvertit ei vaan aina jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en oo paskanjauhaja ja vihaan paskanjauhajia, jotka vaan aukoo suutaan koko ajan vaikka sieltä ei tule mitään oikeaa asiaa, vain kuumaa ilmaa ja pullanmuruja. Vihaan turhia höpöttäjiä ja tyhjännaurajia, sellaiset ei anna itsestään älykästä kuvaa. Pidän heitä hieman...heikkolahjaisina. Jotkut ihmiset on sitä mieltä, että silloin on mahtavan sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut menestyvä ekstrovertti, kun vain puhuu mahdollisimman paljon ja mahdollisimman kovalla äänellä huolimatta siitä, mitä sanoja pääsee ulos. Mutta asia on juuri päinvastoin. Hiljaiset on niitä älykkäimpiä. Mun mielestä ihmisten pitäsi pitää enemmän turpansa kiinni ja miettiä ennen kuin puhuu mitään. Se Trump olisi varmaan vieläkin presidentti, jos olisi pitänyt useammin turpansa kiinni. Vaikeneminen on kultaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut ihmiset ovat niin läpeensä jyrääviä, että omaa ääntä ei saa edes kuuluviin. Silloin on helpompaa olla hiljaa ja sanoa vain välillä: "Joo."
Etenkin porukassa joskus ihmisistä tulee kunnon huutodespootteja.
Vierailija kirjoitti:
Puhuminen on useimmiten rasittavaa ja vie kaiken energian. Miksi pitäisi väkisin yrittää puhua silloin kun ei huvita ja haluaisi olla omissa ajatuksissaan? Esim. työpaikan ruokatauoilla, eikö saisi vaan olla hiljaa ja syödä ruokansa rauhassa?
Toi hiljaa syöminen on vain niin ihanaa. Aiemmin söin aina työkavereiden kanssa, mutta kyllästyin ja väsyin kun aina piti keskustella. Haluan nauttia ruuasta hiljaa. Lopetin muiden kanssa syömisen ja aloin syödä lounasta yksin. Halusin vain olla rauhassa ja hiljaisuudessa ja nyt nautinkin ruokatauosta paljon enemmän. Työkavereiden ajatukset ei kiinnosta ja jos joku kysyy että miksi näin, sanon vain suoraan miten asia on: haluan nauttia ruuasta hiljaisuudessa ja omissa ajatuksissani, en jaksa tyhjänpäiväistä keskustelua. Kyllä se ymmärretään. Minä olen tällainen, deal with it.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei naapureita kiinnosta kenenkään koira. Meillä yksi naapuri odottaa aina, että hänen pikku koirastaan oltaisiin kiinnostuneita. Ei ihmiset jaksa kuunnella mitään sössötystä toisten koirista vaan haluavat mennä omaan kotiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilyttävää kirjoitti:
Ihminen saa olla hiljainen, mutta onko pakko olla totinen ja ilmeetön? pakko ei ole tuntemattomien kanssa puhua, mutta kohtelias voi olla. Puhumattomat ihmiset on epäilyttäviä ja minusta ei ole oikein, että kuunteleva kyllä toisten asioita, mutta eivät itse anna itsestään mitään. Sukulaiseni mies ei puhu koskaan, ei koskaan. On todella piinaavaa olla kahden hänen kanssaan missään. Vastaa jos jotain kysyy, mutta yhdellä tai max kahdella sanalla. Pidän myös erittäin outona lapsia, ketkä eivät puhu mitään kun kysytään.
Mun mielestä taas puheliaat ihmiset ovat epäilyttäviä. Miksi he haluavat kertoa mulle asioistaan? Mitä teen niillä tiedoilla? Mitä he yrittävät saavuttaa kertomalla omista asioistaan? Jos joku kertoo, ettei hänellä ole autoa, pitäisikö mun siitä ymmärtää tarjoutua hänelle autokuskiksi joka kerta, kun tarvitsisi autoa? Miksi ei voi kysyä suoraan, jos tarvitsee autokuskia?
Ihmiset kertovat asioitaan, koska he haluavat jakaa niitä. Heistä on kiva kertoa, että kovalla työllä on saatu ostettua auto ja nyt he ovat onnellisia. He kertovat ettei heillä ole autoa ja siten he eivät voi tehdä ehkä jotain juttuja jne. Mutta sinunlaiset hiljaiset näkevät aina jonkun ilkeän taka-ajatuksen. Mitä se kehuu, mitä se haluaa, mitä sillä on taka-ajatuksena ja mitä minä hyödyn hänen puheistaan tai mitä hän hyötyy, jos kuuntelen häntä?.
No, voin kertoa, että suurimmalla osalla ei ole mitään taka-ajatuksia, eikä he ajattele, että puheen kuuluu aina olla itselle tai sille kuuntelevalle osapuolelle hyötyä tuottavaa. Heillä ei ole noin kyynistä maailmankuvaa. Se on vain ilojen, surujen ja tapahtumien jakamista. Jollekulle kertomista asiasta, jotka ehkä itseään on koskettanut tai vaikka huvittanut.
Sinun ei tarvitse ymmärtää mitään vinkkejä. Parempi ettet edes yritä. Suurin osa arvauksista nimittäin menee pieleen.
Mutta ehkä tästä lähtien minä alan ajattelemaan kuinka jokainen hiljainen on kyyninen ja näkee minut potentiaalisena hyväksikäyttäjänä, joka puhuu vain saadakseen jotain heiltä.Ymmärrän tuon, mutta miksi he eivät jaa niitä asioita sellaisille ihmisille, joita heidän uusi autonsa, onnellisuutensa tms kiinnostaa? Siis kyllähän minäkin jaan oman elämäni iloisia asioita läheisilleni ja ystävilleni, mutta en naapureilleni tai työkavereilleni, joille on aivan sama, onko mulla uusi vai vanha auto vai onko mulla autoa ollenkaan. Naapuriani kiinnostaa mun autoni vasta sitten, jos alan pysäköimään autoni naapurin paikalle, mutta hänellekin on aivan sama, seisooko siinä ikivanha Datsun 100A vai tuliterä Ferrari.
Ehkä he jakavat, mutta jakavat myös sinulle, koska he ehkä vääristyneesti kuvittelevat, että he ovat sinulle edes jonkun verran tärkeitä Että sinäkin saattaisi iloita heidän puolestaan, kun naapurin 3 vuotta kestänyt työttömyys on ohi tai työkaveri sai sen kauan toivomansa stereon tilattua ja se tuotiin kotiin. Ehkä sinua ei kiinnosta naapurisi yhtään, mutta ehkä naapurisi ei ajattele niin. Toisia ihmisiä kiinnostaa asiat laajasti, eikä mitenkään pahantahtoisesti edes. Heitä ihan oikeasti kiinnostaa, viihtyykö se työkaverin tytär siellä vaihto-oppilaana ja onko naapuria kiinnostaa jakaa ihan oikeasti kokemuksiaan kaikkien kanssa autoista.
Koko ketju alkaa kyllä luoda kuvan näistä hiljaisista todella ”minä” ihmisinä, joita kiinnostaa vain ne omat jutut tai ihan sen todella pienen oman lähipiirin. Joille kaikki muut ovat harmillinen häiriö, heitä jotka kehtaavat avata suunsa hiljaisille, vaikkei kukaan halua eikä ketään kiinnosta. He ja heidän ajatuksena kun on riittävää.Jep, mua ainakin kiinnostaa vähemmän tuttujenkin kuulumiset ja jutut ihan vilpittömästi koska tykkään ihmisistä ja suhtaudun lähtökohtaisesti ihmisiin hyväntahtoisesti/empaattisesti. Haluan heille hyvää, ja niinhän sitä koskaan paremmin tutustuu kehenkään. Oon yrittänyt ajatella ettei varautuneisuus tarkoita sitä, että tyyppi suhtautuu negatiivisesti muihin ja tuomitsee ja arvostelee muita siinä omassa hiljaisuudessaan. Koska sellainen fiilis siitä helposti tulee kun muut jakaa ja antaa jotain itsestään ja yksi on vaan hiljaa. Oon halunnut ajatella että ihmiset on vaan erilaisia ja on ok olla hiljaakin. Mutta kieltämättä tämän ketjun perusteella tuli sellainen kuva että tätä negatiivista suhtautumista ja arvostelua on usein siellä taustalla. Jos muilla on hyvä keskustelu ja se jotenkin hiljaista ärsyttää ja turhauttaa, niin en ymmärrä miksi olla edes kuulijana osallinen?
Jos henkilö on hiljaa, niin et voi tietää, mitä hän ajattelee. Joku ehkä tuomitsee ja arvostelee, mutta toinen voi olla ujo tai muuten vaan tykkää enemmän kuunnella. Enkä myöskään sulkisi pois, etteikö ihmisten kuulumisista kiinnostumaton ihminen voisi suhtautua ihmisiin hyväntahtoisesti ja empaattisesti ja tahtoa muille hyvää. Itse toivon hyvää muille, lähtökohta ihmisiä kohtaan on hyväntahtoinen, mutta ei minua silti välttämättä heidän kuulumisensa sen kummemmin kiinnosta. Toivon, että heillä menee hyvin, mutta ei sitä välttämättä tarvitse mulle jakaa.
Siksi juuri olen yrittänyt ajatella että se hiljaisuus ei sitä tarkoita, ja tiedän että sille voi olla erilaisia syitä. Mutta tän ketjun perusteella saa sen kuvan että negatiivisuus ja arvostelu on tosi yleistä. Se ettei kiinnosta, on tietynlaista välinpitämättömyyttä. Ei siinä mitään, saahan sitä välinpitämätönkin olla vähemmän tuttuja kohtaan. Musta empatia kuitenkin vaatii sen että aidosti välittää ja on kiinnostunut toisesta. Mutta ymmärrän jos tarkoitat ettet toivo ihmisille pahaa vaan hyvää, ei vaan kiinnosta heidän elämänsä. Ja jos mä kysyn jonkun työkaverin kuulumisia niin kyllä mua aidosti kiinnostaa niin hyvät kuin huonot kuulumiset, ei oo vaan small talk-juttu.
Ohis..pakko kysyä, kuinka moneen entiseen työkaveriisi tai entiseen naapuriisi pidät edelleenkin yhteyttä? Mä en pidä kuin niihin, jotka ovat ystäviäni tai kavereitani. Ei se silti tarkoita, että toivoisin heille jotain pahaa tai ajattelisin heistä negatiivisesti. Suurin osa ihmisistä, joita tulee ja menee elämän aikana saman työpaikan tai saman asuinalueen vuoksi, on lopulta aika merkityksettömiä. Jopa niin merkityksettömiä, ettei kovin kauaa muista edes heidän nimiään muuton tai työpaikan vaihdon jälkeen.
Empatian osalta ajattelen vähän toisin kuin sinä. Elämässäni on ollut aika montakin kertaa tilanteita, joissa mulle täysin tuntematon ihminen on tarvinnut mua hetkeksi aikaa. Mielestäni empatiaa on ollut se, että olen kuunnellut hänen murheitaan tai muutoin koittanut auttaa. Sen pienen hetken, vaikka kyseessä olisi ollut samaan raitiovaunuun tullut spurgu tai kännykkääni hetkeksi aikaa lainaksi tarvinnut narkkari. En miellä empatiaksi sitä, että kiinnostuneena kuuntelisin, minkä värisen auton työkaverini on ostanut, mitä ruokaa hän laittoi viikonloppuna tai kenen kanssa vietti lauantai-iltansa.
Asun eri paikkakunnalla nykyään (muutin) joten korona-aikaan ei olla nähty irl, mutta kyllä muutaman entisen työkaverin kanssa puolin ja toisin soitellaan ja viestitellään. Ennen koronaa käytiin kahvilla ja mun luona eräs yöpyi kun oli muilla asioilla täälläpäin. Nykyisen työkaverin kanssa ollaan puhuttu (hänen aloitteensa) että toivottavasti jatketaan yhteydenpitoa kun määräaikaisensa päättyy. Ne entiset naapurit jotka pintapuolisesti tunsin, oli ihan eri elämäntilanteessa (eläkeläisiä) eli sellaista kestävää yhteyttä ei syntynyt, mutta silloin sään lisäksi juteltiin mm. leskeyden haasteista mikä kosketti heidän elämäänsä. Jos tapaisin heidät jossain, ihan varmasti kysyisin kiinnostuneena kuulumisiaan. Aika harvat ihmissuhteet kestää läpi elämän, on ihan luonnollista että osa on tiiviimpiä eri elämäntilanteissa ja sit hiipuu itsekseen jossain vaiheessa. Ei se tee niistä merkityksettömiä. Kohtaamiset ja tuntemattomankin kanssa käydyt keskustelut voi olla silti tärkeitä ja antoisia. Erilaisilta ihmisiltä voi oppia niin paljon. Ne jotkut syvät ystävyyssuhteet, parisuhde ja sukulaisuussuhteet on sitten elämän mittaisia. Mä en oo koskaan ajatellut tai tuntenut sellaista ettei kiinnostaisi esim. työkaverin kuulumiset. Jos hän kertoisi viikonlopustaan, musta se ei olis kovin empaattista ajatella ettei kyllä yhtään kiinnosta sun jutut, miksi välittäisin sun kuulumisista. Tuntisin oloni lähinnä ylimieliseksi jos ajattelisin niin.
Tiedän että ääripään introvertit kuormittuvat ihmisistä helposti. Ehkä silloin on tosiaan parempi pysytellä omissa oloissaan, en ihan ymmärrä miksi sitten hakeutua tilanteisiin joissa muut keskustelevat. En tietenkään halua puhua ihmiselle joka siitä rasittuu, mutta toivon että muilla olisi vapaus keskustella keskenään. Itse en näe ihmisiä kulueränä, joita pitää mittailla ja arvioida kannattaako investoida, onko toinen kyllin läheinen tai sen arvoinen. Vaikka kaipaan introverttina omaakin aikaa, ihmiset ei rasita mua sillä tavalla. Ääripää-hankalat persoonat on tietty poikkeuksia.Onko muutostasi 10, 20 vai 30 vuotta? Ymmärrän kuitenkin, mitä tarkoitat. Mulla on näitä yli 20 vuoden takaisia entisiä työkavereita elämässäni vain kaksi ja voin sanoa, että eivät olisi olleet enää pariinkymmeneen vuoteen, jos he eivät olisi myös mun ystäviäni. Eli kuten sanoit itsekin, ihmisiä tulee ja menee ja vain harva ihmissuhde kestää läpi elämän. Mä ajattelen merkitykselliseksi sellaiset ihmissuhteet, jotka kestävät, vaikka se yhdistävä tekijä (kuten sama asuinpaikka tai työpaikka) päättyisikin. Ei ehkä hautaan asti, mutta vähintään 15 vuotta kuitenkin, jos toinen osapuoli ei satu kuolemaan sitä ennen.
Ja kuten edellisessä kommentissani kirjoitinkin, käsityksemme empatiasta ovat erilaiset. Voin olla empaattinen ihmiselle, joka ei merkitse mulle yhtään mitään, mutta joka siinä elämäntilanteessaan tarvitsee juuri mun empatiaani jaksaakseen tai pärjätäkseen edes huomiseen asti.
Ilmaisitko näille työkavereillesi aluksi, ettei heidän juttunsa ja puheensa lainkaan kiinnosta sinua? Missä vaiheessa ne alkoivat kiinnostaa? Miten tutustuminen ja tuttavuuden syveneminen ystävyydeksi käytännössä tapahtuu jos molemmat osapuolet ovat aina hiljaa eivätkä jaa toisilleen mitään?
Vaikeneminen on kultaa.
Kukaan ei voi väittää että puhun sontaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on hiljaa, jos ei saa suunvuoroa tai keskustelu on muuten yksipuolista.
Useilla ihmisillä on omituinen tapa puhua aina toisten päälle, varastaa heidän juttunsa (jatkaa toisen aloittamasta asiasta vaikka ei tiedä siitä mitään) tai dissata toisia keskustelijoita.
Tämä. Tosi harva osaa oikeasti keskustella. Äänessä ovat eniten ne ihmiset, jotka eivät osaa kuunnella.
Ja hyvä keskustelija on mielestäni semmoinen, joka huomioi kaikki vaikkapa samassa pöytäseurueessa olijat. Voi vaikka kysyä siltä hiljaa istuvalta ja toisten keskustelua kuuntelevalta jotain, että hänkin pääsee mukaan juttuun! Tuo pätemisen tarve ja päällepuhumisen taito löytyy kyllä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilyttävää kirjoitti:
Ihminen saa olla hiljainen, mutta onko pakko olla totinen ja ilmeetön? pakko ei ole tuntemattomien kanssa puhua, mutta kohtelias voi olla. Puhumattomat ihmiset on epäilyttäviä ja minusta ei ole oikein, että kuunteleva kyllä toisten asioita, mutta eivät itse anna itsestään mitään. Sukulaiseni mies ei puhu koskaan, ei koskaan. On todella piinaavaa olla kahden hänen kanssaan missään. Vastaa jos jotain kysyy, mutta yhdellä tai max kahdella sanalla. Pidän myös erittäin outona lapsia, ketkä eivät puhu mitään kun kysytään.
Mun mielestä taas puheliaat ihmiset ovat epäilyttäviä. Miksi he haluavat kertoa mulle asioistaan? Mitä teen niillä tiedoilla? Mitä he yrittävät saavuttaa kertomalla omista asioistaan? Jos joku kertoo, ettei hänellä ole autoa, pitäisikö mun siitä ymmärtää tarjoutua hänelle autokuskiksi joka kerta, kun tarvitsisi autoa? Miksi ei voi kysyä suoraan, jos tarvitsee autokuskia?
Ihmiset kertovat asioitaan, koska he haluavat jakaa niitä. Heistä on kiva kertoa, että kovalla työllä on saatu ostettua auto ja nyt he ovat onnellisia. He kertovat ettei heillä ole autoa ja siten he eivät voi tehdä ehkä jotain juttuja jne. Mutta sinunlaiset hiljaiset näkevät aina jonkun ilkeän taka-ajatuksen. Mitä se kehuu, mitä se haluaa, mitä sillä on taka-ajatuksena ja mitä minä hyödyn hänen puheistaan tai mitä hän hyötyy, jos kuuntelen häntä?.
No, voin kertoa, että suurimmalla osalla ei ole mitään taka-ajatuksia, eikä he ajattele, että puheen kuuluu aina olla itselle tai sille kuuntelevalle osapuolelle hyötyä tuottavaa. Heillä ei ole noin kyynistä maailmankuvaa. Se on vain ilojen, surujen ja tapahtumien jakamista. Jollekulle kertomista asiasta, jotka ehkä itseään on koskettanut tai vaikka huvittanut.
Sinun ei tarvitse ymmärtää mitään vinkkejä. Parempi ettet edes yritä. Suurin osa arvauksista nimittäin menee pieleen.
Mutta ehkä tästä lähtien minä alan ajattelemaan kuinka jokainen hiljainen on kyyninen ja näkee minut potentiaalisena hyväksikäyttäjänä, joka puhuu vain saadakseen jotain heiltä.Ymmärrän tuon, mutta miksi he eivät jaa niitä asioita sellaisille ihmisille, joita heidän uusi autonsa, onnellisuutensa tms kiinnostaa? Siis kyllähän minäkin jaan oman elämäni iloisia asioita läheisilleni ja ystävilleni, mutta en naapureilleni tai työkavereilleni, joille on aivan sama, onko mulla uusi vai vanha auto vai onko mulla autoa ollenkaan. Naapuriani kiinnostaa mun autoni vasta sitten, jos alan pysäköimään autoni naapurin paikalle, mutta hänellekin on aivan sama, seisooko siinä ikivanha Datsun 100A vai tuliterä Ferrari.
Ehkä he jakavat, mutta jakavat myös sinulle, koska he ehkä vääristyneesti kuvittelevat, että he ovat sinulle edes jonkun verran tärkeitä Että sinäkin saattaisi iloita heidän puolestaan, kun naapurin 3 vuotta kestänyt työttömyys on ohi tai työkaveri sai sen kauan toivomansa stereon tilattua ja se tuotiin kotiin. Ehkä sinua ei kiinnosta naapurisi yhtään, mutta ehkä naapurisi ei ajattele niin. Toisia ihmisiä kiinnostaa asiat laajasti, eikä mitenkään pahantahtoisesti edes. Heitä ihan oikeasti kiinnostaa, viihtyykö se työkaverin tytär siellä vaihto-oppilaana ja onko naapuria kiinnostaa jakaa ihan oikeasti kokemuksiaan kaikkien kanssa autoista.
Koko ketju alkaa kyllä luoda kuvan näistä hiljaisista todella ”minä” ihmisinä, joita kiinnostaa vain ne omat jutut tai ihan sen todella pienen oman lähipiirin. Joille kaikki muut ovat harmillinen häiriö, heitä jotka kehtaavat avata suunsa hiljaisille, vaikkei kukaan halua eikä ketään kiinnosta. He ja heidän ajatuksena kun on riittävää.Jep, mua ainakin kiinnostaa vähemmän tuttujenkin kuulumiset ja jutut ihan vilpittömästi koska tykkään ihmisistä ja suhtaudun lähtökohtaisesti ihmisiin hyväntahtoisesti/empaattisesti. Haluan heille hyvää, ja niinhän sitä koskaan paremmin tutustuu kehenkään. Oon yrittänyt ajatella ettei varautuneisuus tarkoita sitä, että tyyppi suhtautuu negatiivisesti muihin ja tuomitsee ja arvostelee muita siinä omassa hiljaisuudessaan. Koska sellainen fiilis siitä helposti tulee kun muut jakaa ja antaa jotain itsestään ja yksi on vaan hiljaa. Oon halunnut ajatella että ihmiset on vaan erilaisia ja on ok olla hiljaakin. Mutta kieltämättä tämän ketjun perusteella tuli sellainen kuva että tätä negatiivista suhtautumista ja arvostelua on usein siellä taustalla. Jos muilla on hyvä keskustelu ja se jotenkin hiljaista ärsyttää ja turhauttaa, niin en ymmärrä miksi olla edes kuulijana osallinen?
Jos henkilö on hiljaa, niin et voi tietää, mitä hän ajattelee. Joku ehkä tuomitsee ja arvostelee, mutta toinen voi olla ujo tai muuten vaan tykkää enemmän kuunnella. Enkä myöskään sulkisi pois, etteikö ihmisten kuulumisista kiinnostumaton ihminen voisi suhtautua ihmisiin hyväntahtoisesti ja empaattisesti ja tahtoa muille hyvää. Itse toivon hyvää muille, lähtökohta ihmisiä kohtaan on hyväntahtoinen, mutta ei minua silti välttämättä heidän kuulumisensa sen kummemmin kiinnosta. Toivon, että heillä menee hyvin, mutta ei sitä välttämättä tarvitse mulle jakaa.
Siksi juuri olen yrittänyt ajatella että se hiljaisuus ei sitä tarkoita, ja tiedän että sille voi olla erilaisia syitä. Mutta tän ketjun perusteella saa sen kuvan että negatiivisuus ja arvostelu on tosi yleistä. Se ettei kiinnosta, on tietynlaista välinpitämättömyyttä. Ei siinä mitään, saahan sitä välinpitämätönkin olla vähemmän tuttuja kohtaan. Musta empatia kuitenkin vaatii sen että aidosti välittää ja on kiinnostunut toisesta. Mutta ymmärrän jos tarkoitat ettet toivo ihmisille pahaa vaan hyvää, ei vaan kiinnosta heidän elämänsä. Ja jos mä kysyn jonkun työkaverin kuulumisia niin kyllä mua aidosti kiinnostaa niin hyvät kuin huonot kuulumiset, ei oo vaan small talk-juttu.
Ohis..pakko kysyä, kuinka moneen entiseen työkaveriisi tai entiseen naapuriisi pidät edelleenkin yhteyttä? Mä en pidä kuin niihin, jotka ovat ystäviäni tai kavereitani. Ei se silti tarkoita, että toivoisin heille jotain pahaa tai ajattelisin heistä negatiivisesti. Suurin osa ihmisistä, joita tulee ja menee elämän aikana saman työpaikan tai saman asuinalueen vuoksi, on lopulta aika merkityksettömiä. Jopa niin merkityksettömiä, ettei kovin kauaa muista edes heidän nimiään muuton tai työpaikan vaihdon jälkeen.
Empatian osalta ajattelen vähän toisin kuin sinä. Elämässäni on ollut aika montakin kertaa tilanteita, joissa mulle täysin tuntematon ihminen on tarvinnut mua hetkeksi aikaa. Mielestäni empatiaa on ollut se, että olen kuunnellut hänen murheitaan tai muutoin koittanut auttaa. Sen pienen hetken, vaikka kyseessä olisi ollut samaan raitiovaunuun tullut spurgu tai kännykkääni hetkeksi aikaa lainaksi tarvinnut narkkari. En miellä empatiaksi sitä, että kiinnostuneena kuuntelisin, minkä värisen auton työkaverini on ostanut, mitä ruokaa hän laittoi viikonloppuna tai kenen kanssa vietti lauantai-iltansa.
Asun eri paikkakunnalla nykyään (muutin) joten korona-aikaan ei olla nähty irl, mutta kyllä muutaman entisen työkaverin kanssa puolin ja toisin soitellaan ja viestitellään. Ennen koronaa käytiin kahvilla ja mun luona eräs yöpyi kun oli muilla asioilla täälläpäin. Nykyisen työkaverin kanssa ollaan puhuttu (hänen aloitteensa) että toivottavasti jatketaan yhteydenpitoa kun määräaikaisensa päättyy. Ne entiset naapurit jotka pintapuolisesti tunsin, oli ihan eri elämäntilanteessa (eläkeläisiä) eli sellaista kestävää yhteyttä ei syntynyt, mutta silloin sään lisäksi juteltiin mm. leskeyden haasteista mikä kosketti heidän elämäänsä. Jos tapaisin heidät jossain, ihan varmasti kysyisin kiinnostuneena kuulumisiaan. Aika harvat ihmissuhteet kestää läpi elämän, on ihan luonnollista että osa on tiiviimpiä eri elämäntilanteissa ja sit hiipuu itsekseen jossain vaiheessa. Ei se tee niistä merkityksettömiä. Kohtaamiset ja tuntemattomankin kanssa käydyt keskustelut voi olla silti tärkeitä ja antoisia. Erilaisilta ihmisiltä voi oppia niin paljon. Ne jotkut syvät ystävyyssuhteet, parisuhde ja sukulaisuussuhteet on sitten elämän mittaisia. Mä en oo koskaan ajatellut tai tuntenut sellaista ettei kiinnostaisi esim. työkaverin kuulumiset. Jos hän kertoisi viikonlopustaan, musta se ei olis kovin empaattista ajatella ettei kyllä yhtään kiinnosta sun jutut, miksi välittäisin sun kuulumisista. Tuntisin oloni lähinnä ylimieliseksi jos ajattelisin niin.
Tiedän että ääripään introvertit kuormittuvat ihmisistä helposti. Ehkä silloin on tosiaan parempi pysytellä omissa oloissaan, en ihan ymmärrä miksi sitten hakeutua tilanteisiin joissa muut keskustelevat. En tietenkään halua puhua ihmiselle joka siitä rasittuu, mutta toivon että muilla olisi vapaus keskustella keskenään. Itse en näe ihmisiä kulueränä, joita pitää mittailla ja arvioida kannattaako investoida, onko toinen kyllin läheinen tai sen arvoinen. Vaikka kaipaan introverttina omaakin aikaa, ihmiset ei rasita mua sillä tavalla. Ääripää-hankalat persoonat on tietty poikkeuksia.Onko muutostasi 10, 20 vai 30 vuotta? Ymmärrän kuitenkin, mitä tarkoitat. Mulla on näitä yli 20 vuoden takaisia entisiä työkavereita elämässäni vain kaksi ja voin sanoa, että eivät olisi olleet enää pariinkymmeneen vuoteen, jos he eivät olisi myös mun ystäviäni. Eli kuten sanoit itsekin, ihmisiä tulee ja menee ja vain harva ihmissuhde kestää läpi elämän. Mä ajattelen merkitykselliseksi sellaiset ihmissuhteet, jotka kestävät, vaikka se yhdistävä tekijä (kuten sama asuinpaikka tai työpaikka) päättyisikin. Ei ehkä hautaan asti, mutta vähintään 15 vuotta kuitenkin, jos toinen osapuoli ei satu kuolemaan sitä ennen.
Ja kuten edellisessä kommentissani kirjoitinkin, käsityksemme empatiasta ovat erilaiset. Voin olla empaattinen ihmiselle, joka ei merkitse mulle yhtään mitään, mutta joka siinä elämäntilanteessaan tarvitsee juuri mun empatiaani jaksaakseen tai pärjätäkseen edes huomiseen asti.
Ilmaisitko näille työkavereillesi aluksi, ettei heidän juttunsa ja puheensa lainkaan kiinnosta sinua? Missä vaiheessa ne alkoivat kiinnostaa? Miten tutustuminen ja tuttavuuden syveneminen ystävyydeksi käytännössä tapahtuu jos molemmat osapuolet ovat aina hiljaa eivätkä jaa toisilleen mitään?
Ilmaisin sillä tavalla, että en kysellyt heidän viikonlopuistaan tai lomanvietoistaan mitään. Tai yleensäkään heidän yksityiselämästään. Aivan kuten hekään eivät kyselleet mun yksityiselämästäni. Tehtiin töitä yhdessä (nämä kaksi olivat siis eri firmoissa) ja sama työskentelytapa eli ei pulistu turhia vaan ainoastaan työhön liittyviä asioita. Hommat hoituivat nopeasti ja tehokkaasti. Kun työkaverini vaihtoi työpaikkaa, meni noin puoli vuotta, kun hänen uusi työnantajansa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Entinen työkaverini oli suositellut mua, koska tiesi mut työssäni tehokkaaksi. Mietin hetken aikaa ja päätin, että mikäs siinä. Toisessa työpaikassa meistä tulikin sitten automaattisesti työpari, koska yhteistyömme edellisessä työpaikassa oli sujunut niin hyvin. Joskus nauroimme, että olemme kuin vanha aviopari, kun toinen aloittaa "Mä vähän luulen...." ja toinen kommentoi heti "Joo, mä tiedän". Ja puhuttiin siis työsioista. Kumpikin suhtautui työhönsä intohimolla ja kummallakin on hieman sarkastinen huumorintaju. Koska olimme huomanneet viihtyvämme hyvin toistemme seurassa jo useamman vuoden ja tuli tilaisuus lähteä työmatkalle yhdessä, lähdimme mielellämme. Vasta siellä tuli ensimmäistä kertaa juteltua muustakin kuin vain työasioista. Tätä ennen olimme tehneet töitä yhdessä 5 vuoden ajan. Mulle tuli myöhemmin tilaisuus taas vaihtaa työpaikkaa ja lähdin, mutta olemme pitäneet siitä lähtien yhteyttä ja tavanneet vapaa-ajallakin. On vietetty nelkytvuotispäivät, viiskytvuotispäivät ja pian kuuskytvuotispäivätkin. Toisen entisen työkaverini kanssa oli hieman samanlainen tilanne eli työt sujuivat hyvin yhdessä, vaikka kumpikaan ei ole erityisen puhelias. Olin hankkimassa koiraa, hän taas oli kasvattaja ja törmäsimme koiranäyttelyssä. Hiljainenkin puhuu joskus ihan mielellään asioista, jotka ovat lähellä sydäntä ja meidän kohdallamme se oli koirat. Otin pennun häneltä ja olemme pitäneet yhteyttä edelleenkin, vaikka koira on aikoja sitten siirtynyt Sateenkaarisillalle ja mullakin jo uusi koira.
Introverttiyden taakse on helppo piiloutua, mutta kyllähän introvertti ihminenkin voi ja saa olla edes sen verran kohtelias, ettei istu seurassa tuppisuuna vain siksi, että "se kuluttaa energiaa"!
Siis pitäisikö oikeasti olla kiinnostunut kaikista maailman ihmisistä ja heidän kuulumisistaan, jotta voi olla empaattinen? Itse koen olevani todella empaattinen, mutta myös todella introvertti. En kertakaikkiaan pysty kuuntelemaan muiden puhetta ja puhumaan kuin todella pienen hetken, se vaan vie kaiken energiani. Sen takia keskityn pääasiassa vain läheisten kanssa keskusteluun, heidän joiden ihan aidosti tiedän välittävän minusta, nyt ja aina. Koulu- ja työkaverit ja muut hyvänpäiväntutut tulevat ja menevät, en jaksa käyttää vähäistä energiaani heidän kanssa rupatteluun. Toki voi silti olla kohtelias, sanoa huomenet ja kiitokset ja hymyillä. Hyvien ystävien kanssa voi myös olla hiljaa tai tehdä jotain, katsoa leffaa tms, ei tarvitse puhua koko ajan.
Empatiakykyä on myös se, että ymmärtää puhumisen vievän kohtuuttomasti joidenkin ihmisten energiaa. Sitäkin pitäisi osata kunnioittaa.