Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi

Vierailija kirjoitti:

Introverttiyden taakse on helppo piiloutua, mutta kyllähän introvertti ihminenkin voi ja saa olla edes sen verran kohtelias, ettei istu seurassa tuppisuuna vain siksi, että "se kuluttaa energiaa"!

Toki. Aivan kuten ekstrovertti voi ja saa olla edes sen verran kohtelias, että on välillä hiljaakin. 

"En ole koskaan oppinut mitään silloin, kun olen ollut itse äänessä." - Larry King-

Tuli vaan tästä ketjusta mieleen...

En ole luonteeltani hiljainen, mutta olen ollut samassa työpaikassa jo 18 vuotta ja musta tuntuu, että olen kertonut ja sanonut työkavereilleni jo kaiken. Alan olla orientoitunut enemmän eläkepäiviini kuin työyhteisössä olemiseen. 

N63

Vierailija kirjoitti:

Ei huvita puhua.

Niin ja äläkä utele ja mitäs mun asiat sulle kuuluu. Hö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilyttävää kirjoitti:

Ihminen saa olla hiljainen, mutta onko pakko olla totinen ja ilmeetön? pakko ei ole tuntemattomien kanssa puhua, mutta kohtelias voi olla. Puhumattomat ihmiset on epäilyttäviä ja minusta ei ole oikein, että kuunteleva kyllä toisten asioita, mutta eivät itse anna itsestään mitään. Sukulaiseni mies ei puhu koskaan, ei koskaan. On todella piinaavaa olla kahden hänen kanssaan missään. Vastaa jos jotain kysyy, mutta yhdellä tai max kahdella sanalla. Pidän myös erittäin outona lapsia, ketkä eivät puhu mitään kun kysytään.

Mun mielestä taas puheliaat ihmiset ovat epäilyttäviä. Miksi he haluavat kertoa mulle asioistaan? Mitä teen niillä tiedoilla? Mitä he yrittävät saavuttaa kertomalla omista asioistaan? Jos joku kertoo, ettei hänellä ole autoa, pitäisikö mun siitä ymmärtää tarjoutua hänelle autokuskiksi joka kerta, kun tarvitsisi autoa? Miksi ei voi kysyä suoraan, jos tarvitsee autokuskia? 

Ihmiset kertovat asioitaan, koska he haluavat jakaa niitä. Heistä on kiva kertoa, että kovalla työllä on saatu ostettua auto ja nyt he ovat onnellisia. He kertovat ettei heillä ole autoa ja siten he eivät voi tehdä ehkä jotain juttuja jne. Mutta sinunlaiset hiljaiset näkevät aina jonkun ilkeän taka-ajatuksen. Mitä se kehuu, mitä se haluaa, mitä sillä on taka-ajatuksena ja mitä minä hyödyn hänen puheistaan tai mitä hän hyötyy, jos kuuntelen häntä?.

No, voin kertoa, että suurimmalla osalla ei ole mitään taka-ajatuksia, eikä he ajattele, että puheen kuuluu aina olla itselle tai sille kuuntelevalle osapuolelle hyötyä tuottavaa. Heillä ei ole noin kyynistä maailmankuvaa. Se on vain ilojen, surujen ja tapahtumien jakamista. Jollekulle kertomista asiasta, jotka ehkä itseään on koskettanut tai vaikka huvittanut.

Sinun ei tarvitse ymmärtää mitään vinkkejä. Parempi ettet edes yritä. Suurin osa arvauksista nimittäin menee pieleen.

Mutta ehkä tästä lähtien minä alan ajattelemaan kuinka jokainen hiljainen on kyyninen ja näkee minut potentiaalisena hyväksikäyttäjänä, joka puhuu vain saadakseen jotain heiltä.

Ymmärrän tuon, mutta miksi he eivät jaa niitä asioita sellaisille ihmisille, joita heidän uusi autonsa, onnellisuutensa  tms kiinnostaa? Siis kyllähän minäkin jaan oman elämäni iloisia asioita läheisilleni ja ystävilleni, mutta en naapureilleni tai työkavereilleni, joille on aivan sama, onko mulla uusi vai vanha auto vai onko mulla autoa ollenkaan. Naapuriani kiinnostaa mun autoni vasta sitten, jos alan pysäköimään autoni naapurin paikalle, mutta hänellekin on aivan sama, seisooko siinä ikivanha Datsun 100A vai tuliterä Ferrari. 

Ehkä he jakavat, mutta jakavat myös sinulle, koska he ehkä vääristyneesti kuvittelevat, että he ovat sinulle edes jonkun verran tärkeitä Että sinäkin saattaisi iloita heidän puolestaan, kun naapurin 3 vuotta kestänyt työttömyys on ohi tai työkaveri sai sen kauan toivomansa stereon tilattua ja se tuotiin kotiin. Ehkä sinua ei kiinnosta naapurisi yhtään, mutta ehkä naapurisi ei ajattele niin. Toisia ihmisiä kiinnostaa asiat laajasti, eikä mitenkään pahantahtoisesti edes. Heitä ihan oikeasti kiinnostaa, viihtyykö se työkaverin tytär siellä vaihto-oppilaana ja onko naapuria kiinnostaa jakaa ihan oikeasti kokemuksiaan kaikkien kanssa autoista.

Koko ketju alkaa kyllä luoda kuvan näistä hiljaisista todella ”minä” ihmisinä, joita kiinnostaa vain ne omat jutut tai ihan sen todella pienen oman lähipiirin. Joille kaikki muut ovat harmillinen häiriö, heitä jotka kehtaavat avata suunsa hiljaisille, vaikkei kukaan halua eikä ketään kiinnosta. He ja heidän ajatuksena kun on riittävää.

Jep, mua ainakin kiinnostaa vähemmän tuttujenkin kuulumiset ja jutut ihan vilpittömästi koska tykkään ihmisistä ja suhtaudun lähtökohtaisesti ihmisiin hyväntahtoisesti/empaattisesti. Haluan heille hyvää, ja niinhän sitä koskaan paremmin tutustuu kehenkään. Oon yrittänyt ajatella ettei varautuneisuus tarkoita sitä, että tyyppi suhtautuu negatiivisesti muihin ja tuomitsee ja arvostelee muita siinä omassa hiljaisuudessaan. Koska sellainen fiilis siitä helposti tulee kun muut jakaa ja antaa jotain itsestään ja yksi on vaan hiljaa. Oon halunnut ajatella että ihmiset on vaan erilaisia ja on ok olla hiljaakin. Mutta kieltämättä tämän ketjun perusteella tuli sellainen kuva että tätä negatiivista suhtautumista ja arvostelua on usein siellä taustalla. Jos muilla on hyvä keskustelu ja se jotenkin hiljaista ärsyttää ja turhauttaa, niin en ymmärrä miksi olla edes kuulijana osallinen?

Jos henkilö on hiljaa, niin et voi tietää, mitä hän ajattelee. Joku ehkä tuomitsee ja arvostelee, mutta toinen voi olla ujo tai muuten vaan tykkää enemmän kuunnella. Enkä myöskään sulkisi pois, etteikö ihmisten kuulumisista kiinnostumaton ihminen voisi suhtautua ihmisiin hyväntahtoisesti ja empaattisesti ja tahtoa muille hyvää. Itse toivon hyvää muille, lähtökohta ihmisiä kohtaan on hyväntahtoinen, mutta ei minua silti välttämättä heidän kuulumisensa sen kummemmin kiinnosta. Toivon, että heillä menee hyvin, mutta ei sitä välttämättä tarvitse mulle jakaa.

Siksi juuri olen yrittänyt ajatella että se hiljaisuus ei sitä tarkoita, ja tiedän että sille voi olla erilaisia syitä. Mutta tän ketjun perusteella saa sen kuvan että negatiivisuus ja arvostelu on tosi yleistä. Se ettei kiinnosta, on tietynlaista välinpitämättömyyttä. Ei siinä mitään, saahan sitä välinpitämätönkin olla vähemmän tuttuja kohtaan. Musta empatia kuitenkin vaatii sen että aidosti välittää ja on kiinnostunut toisesta. Mutta ymmärrän jos tarkoitat ettet toivo ihmisille pahaa vaan hyvää, ei vaan kiinnosta heidän elämänsä. Ja jos mä kysyn jonkun työkaverin kuulumisia niin kyllä mua aidosti kiinnostaa niin hyvät kuin huonot kuulumiset, ei oo vaan small talk-juttu.

Ohis..pakko kysyä, kuinka moneen entiseen työkaveriisi tai entiseen naapuriisi pidät edelleenkin yhteyttä? Mä en pidä kuin niihin, jotka ovat ystäviäni tai kavereitani. Ei se silti tarkoita, että toivoisin heille jotain pahaa tai ajattelisin heistä negatiivisesti. Suurin osa ihmisistä, joita tulee ja menee elämän aikana saman työpaikan tai saman asuinalueen vuoksi, on lopulta aika merkityksettömiä. Jopa niin merkityksettömiä, ettei kovin kauaa muista edes heidän nimiään muuton tai työpaikan vaihdon jälkeen. 

Empatian osalta ajattelen vähän toisin kuin sinä. Elämässäni on ollut aika montakin kertaa tilanteita, joissa mulle täysin tuntematon ihminen on tarvinnut mua hetkeksi aikaa. Mielestäni empatiaa on ollut se, että olen kuunnellut hänen murheitaan tai muutoin koittanut auttaa. Sen pienen hetken, vaikka kyseessä olisi ollut samaan raitiovaunuun tullut spurgu tai kännykkääni  hetkeksi aikaa lainaksi tarvinnut narkkari. En miellä empatiaksi sitä, että kiinnostuneena kuuntelisin, minkä värisen auton työkaverini on ostanut, mitä ruokaa hän laittoi viikonloppuna tai kenen kanssa vietti lauantai-iltansa. 

Asun eri paikkakunnalla nykyään (muutin) joten korona-aikaan ei olla nähty irl, mutta kyllä muutaman entisen työkaverin kanssa puolin ja toisin soitellaan ja viestitellään. Ennen koronaa käytiin kahvilla ja mun luona eräs yöpyi kun oli muilla asioilla täälläpäin. Nykyisen työkaverin kanssa ollaan puhuttu (hänen aloitteensa) että toivottavasti jatketaan yhteydenpitoa kun määräaikaisensa päättyy. Ne entiset naapurit jotka pintapuolisesti tunsin, oli ihan eri elämäntilanteessa (eläkeläisiä) eli sellaista kestävää yhteyttä ei syntynyt, mutta silloin sään lisäksi juteltiin mm. leskeyden haasteista mikä kosketti heidän elämäänsä. Jos tapaisin heidät jossain, ihan varmasti kysyisin kiinnostuneena kuulumisiaan. Aika harvat ihmissuhteet kestää läpi elämän, on ihan luonnollista että osa on tiiviimpiä eri elämäntilanteissa ja sit hiipuu itsekseen jossain vaiheessa. Ei se tee niistä merkityksettömiä. Kohtaamiset ja tuntemattomankin kanssa käydyt keskustelut voi olla silti tärkeitä ja antoisia. Erilaisilta ihmisiltä voi oppia niin paljon. Ne jotkut syvät ystävyyssuhteet, parisuhde ja sukulaisuussuhteet on sitten elämän mittaisia. Mä en oo koskaan ajatellut tai tuntenut sellaista ettei kiinnostaisi esim. työkaverin kuulumiset. Jos hän kertoisi viikonlopustaan, musta se ei olis kovin empaattista ajatella ettei kyllä yhtään kiinnosta sun jutut, miksi välittäisin sun kuulumisista. Tuntisin oloni lähinnä ylimieliseksi jos ajattelisin niin.

Tiedän että ääripään introvertit kuormittuvat ihmisistä helposti. Ehkä silloin on tosiaan parempi pysytellä omissa oloissaan, en ihan ymmärrä miksi sitten hakeutua tilanteisiin joissa muut keskustelevat. En tietenkään halua puhua ihmiselle joka siitä rasittuu, mutta toivon että muilla olisi vapaus keskustella keskenään. Itse en näe ihmisiä kulueränä, joita pitää mittailla ja arvioida kannattaako investoida, onko toinen kyllin läheinen tai sen arvoinen. Vaikka kaipaan introverttina omaakin aikaa, ihmiset ei rasita mua sillä tavalla. Ääripää-hankalat persoonat on tietty poikkeuksia.

Onko muutostasi 10, 20 vai 30 vuotta? Ymmärrän kuitenkin, mitä tarkoitat. Mulla on näitä yli 20 vuoden takaisia entisiä työkavereita elämässäni vain kaksi ja voin sanoa, että eivät olisi olleet enää pariinkymmeneen vuoteen, jos he eivät olisi myös mun ystäviäni. Eli kuten sanoit itsekin, ihmisiä tulee ja menee ja vain harva ihmissuhde kestää läpi elämän. Mä ajattelen merkitykselliseksi sellaiset ihmissuhteet, jotka kestävät, vaikka se yhdistävä tekijä (kuten sama asuinpaikka tai työpaikka) päättyisikin. Ei ehkä hautaan asti, mutta vähintään 15 vuotta kuitenkin, jos toinen osapuoli ei satu kuolemaan sitä ennen. 

Ja kuten edellisessä kommentissani kirjoitinkin, käsityksemme empatiasta ovat erilaiset. Voin olla empaattinen ihmiselle, joka ei merkitse mulle yhtään mitään, mutta joka siinä elämäntilanteessaan tarvitsee juuri mun empatiaani jaksaakseen tai pärjätäkseen  edes huomiseen asti. 

Ilmaisitko näille työkavereillesi aluksi, ettei heidän juttunsa ja puheensa lainkaan kiinnosta sinua? Missä vaiheessa ne alkoivat kiinnostaa? Miten tutustuminen ja tuttavuuden syveneminen ystävyydeksi käytännössä tapahtuu jos molemmat osapuolet ovat aina hiljaa eivätkä jaa toisilleen mitään?

Ilmaisin sillä tavalla, että en kysellyt heidän viikonlopuistaan tai lomanvietoistaan mitään. Tai yleensäkään heidän yksityiselämästään. Aivan kuten hekään eivät kyselleet mun yksityiselämästäni. Tehtiin töitä yhdessä (nämä kaksi olivat siis eri firmoissa) ja sama työskentelytapa eli ei pulistu turhia vaan ainoastaan työhön liittyviä asioita. Hommat hoituivat nopeasti ja tehokkaasti. Kun työkaverini vaihtoi työpaikkaa, meni noin puoli vuotta, kun hänen uusi työnantajansa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Entinen työkaverini oli suositellut mua, koska tiesi mut työssäni tehokkaaksi. Mietin hetken aikaa ja päätin, että mikäs siinä. Toisessa työpaikassa meistä tulikin sitten automaattisesti työpari, koska yhteistyömme edellisessä työpaikassa oli sujunut niin hyvin. Joskus nauroimme, että olemme kuin vanha aviopari, kun toinen aloittaa "Mä vähän luulen...." ja toinen kommentoi heti "Joo, mä tiedän". Ja puhuttiin siis työsioista. Kumpikin suhtautui työhönsä intohimolla ja kummallakin on hieman sarkastinen huumorintaju. Koska olimme huomanneet viihtyvämme hyvin toistemme seurassa jo useamman vuoden ja tuli tilaisuus lähteä työmatkalle yhdessä, lähdimme mielellämme. Vasta  siellä tuli ensimmäistä kertaa juteltua muustakin kuin vain työasioista. Tätä ennen olimme tehneet töitä yhdessä 5 vuoden ajan. Mulle tuli myöhemmin tilaisuus taas vaihtaa työpaikkaa ja lähdin, mutta olemme pitäneet siitä lähtien yhteyttä ja tavanneet vapaa-ajallakin. On vietetty nelkytvuotispäivät, viiskytvuotispäivät ja pian kuuskytvuotispäivätkin. Toisen entisen työkaverini kanssa oli hieman samanlainen tilanne eli työt sujuivat hyvin yhdessä, vaikka  kumpikaan ei ole erityisen puhelias.  Olin hankkimassa koiraa, hän taas oli kasvattaja ja törmäsimme koiranäyttelyssä. Hiljainenkin puhuu joskus ihan mielellään asioista, jotka ovat lähellä sydäntä ja meidän kohdallamme se oli koirat. Otin pennun häneltä ja olemme pitäneet yhteyttä edelleenkin, vaikka koira on aikoja sitten siirtynyt Sateenkaarisillalle ja mullakin jo uusi koira. 

Olet ilmeisesti boomeri? Teidän ikäluokallahan ystävyyssuhteissa ja sosiaalisessa verkostoitumisessa on muutenkin ihan eri merkitykset ja kuviot kuin nuoremmilla. Olen boomeri-ikäisten kanssa tästä keskustellut miten 30-40 vuotta sitten oli ihan normaalia että perheenäidillä ei ollut aikaa ystävyyssuhteille ja ainoat ihmissuhteet oli sukulaisia. Tänä päivänä sellainen on poikkeuksellista. Ei myöskään ollut esim. perhekahviloita missä tavata samassa elämäntilanteessa olevia. Puhumattakaan että äidit olisivat harrastaneet tai saaneet jotain omaa aikaa. Sosiaaliset verkostot olivat usein suppeammat monestakin syystä. Oli siis vaikeampi löytää omanlaista seuraa, etenkin pienellä paikkakunnalla ja ymmärrän jos mieluummin valitsi yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuin vaikeat persoonat, kuten vaikkapa kylän juoruakat. Kulttuuri on paljon muuttunut noista ajoista.

Onneksi teille tuli sattuman kautta tilaisuus puhua muustakin eli tutustua, muutoin nuo ystävyyssuhteet olisivat varmaan jääneet muodostumatta. Puhumista ja jakamista se kuitenkin lopulta vaati.

olen aika hiljainen kaveri. onhase jännittävää olla naisen seurassa, kun ei ole paljon kokemusta niiden kanssa puhumisesta. en ymmärrä miksi miehen pitää aina tehdä aloite. kyllä nainenkin voi aloittaa puhumisen, tai kiinnostuksen. ja sitten itketään eikö se mua rakasta. rakastaa, mutta ei se ole helppo, kun ei tosiaa tiedä mitä ajattelette. ja on hiljanen kaveri nii ei kauheesti oo kokemusta sellasesta. 

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilyttävää kirjoitti:

Ihminen saa olla hiljainen, mutta onko pakko olla totinen ja ilmeetön? pakko ei ole tuntemattomien kanssa puhua, mutta kohtelias voi olla. Puhumattomat ihmiset on epäilyttäviä ja minusta ei ole oikein, että kuunteleva kyllä toisten asioita, mutta eivät itse anna itsestään mitään. Sukulaiseni mies ei puhu koskaan, ei koskaan. On todella piinaavaa olla kahden hänen kanssaan missään. Vastaa jos jotain kysyy, mutta yhdellä tai max kahdella sanalla. Pidän myös erittäin outona lapsia, ketkä eivät puhu mitään kun kysytään.

Mun mielestä taas puheliaat ihmiset ovat epäilyttäviä. Miksi he haluavat kertoa mulle asioistaan? Mitä teen niillä tiedoilla? Mitä he yrittävät saavuttaa kertomalla omista asioistaan? Jos joku kertoo, ettei hänellä ole autoa, pitäisikö mun siitä ymmärtää tarjoutua hänelle autokuskiksi joka kerta, kun tarvitsisi autoa? Miksi ei voi kysyä suoraan, jos tarvitsee autokuskia? 

Ihmiset kertovat asioitaan, koska he haluavat jakaa niitä. Heistä on kiva kertoa, että kovalla työllä on saatu ostettua auto ja nyt he ovat onnellisia. He kertovat ettei heillä ole autoa ja siten he eivät voi tehdä ehkä jotain juttuja jne. Mutta sinunlaiset hiljaiset näkevät aina jonkun ilkeän taka-ajatuksen. Mitä se kehuu, mitä se haluaa, mitä sillä on taka-ajatuksena ja mitä minä hyödyn hänen puheistaan tai mitä hän hyötyy, jos kuuntelen häntä?.

No, voin kertoa, että suurimmalla osalla ei ole mitään taka-ajatuksia, eikä he ajattele, että puheen kuuluu aina olla itselle tai sille kuuntelevalle osapuolelle hyötyä tuottavaa. Heillä ei ole noin kyynistä maailmankuvaa. Se on vain ilojen, surujen ja tapahtumien jakamista. Jollekulle kertomista asiasta, jotka ehkä itseään on koskettanut tai vaikka huvittanut.

Sinun ei tarvitse ymmärtää mitään vinkkejä. Parempi ettet edes yritä. Suurin osa arvauksista nimittäin menee pieleen.

Mutta ehkä tästä lähtien minä alan ajattelemaan kuinka jokainen hiljainen on kyyninen ja näkee minut potentiaalisena hyväksikäyttäjänä, joka puhuu vain saadakseen jotain heiltä.

Ymmärrän tuon, mutta miksi he eivät jaa niitä asioita sellaisille ihmisille, joita heidän uusi autonsa, onnellisuutensa  tms kiinnostaa? Siis kyllähän minäkin jaan oman elämäni iloisia asioita läheisilleni ja ystävilleni, mutta en naapureilleni tai työkavereilleni, joille on aivan sama, onko mulla uusi vai vanha auto vai onko mulla autoa ollenkaan. Naapuriani kiinnostaa mun autoni vasta sitten, jos alan pysäköimään autoni naapurin paikalle, mutta hänellekin on aivan sama, seisooko siinä ikivanha Datsun 100A vai tuliterä Ferrari. 

Ehkä he jakavat, mutta jakavat myös sinulle, koska he ehkä vääristyneesti kuvittelevat, että he ovat sinulle edes jonkun verran tärkeitä Että sinäkin saattaisi iloita heidän puolestaan, kun naapurin 3 vuotta kestänyt työttömyys on ohi tai työkaveri sai sen kauan toivomansa stereon tilattua ja se tuotiin kotiin. Ehkä sinua ei kiinnosta naapurisi yhtään, mutta ehkä naapurisi ei ajattele niin. Toisia ihmisiä kiinnostaa asiat laajasti, eikä mitenkään pahantahtoisesti edes. Heitä ihan oikeasti kiinnostaa, viihtyykö se työkaverin tytär siellä vaihto-oppilaana ja onko naapuria kiinnostaa jakaa ihan oikeasti kokemuksiaan kaikkien kanssa autoista.

Koko ketju alkaa kyllä luoda kuvan näistä hiljaisista todella ”minä” ihmisinä, joita kiinnostaa vain ne omat jutut tai ihan sen todella pienen oman lähipiirin. Joille kaikki muut ovat harmillinen häiriö, heitä jotka kehtaavat avata suunsa hiljaisille, vaikkei kukaan halua eikä ketään kiinnosta. He ja heidän ajatuksena kun on riittävää.

Jep, mua ainakin kiinnostaa vähemmän tuttujenkin kuulumiset ja jutut ihan vilpittömästi koska tykkään ihmisistä ja suhtaudun lähtökohtaisesti ihmisiin hyväntahtoisesti/empaattisesti. Haluan heille hyvää, ja niinhän sitä koskaan paremmin tutustuu kehenkään. Oon yrittänyt ajatella ettei varautuneisuus tarkoita sitä, että tyyppi suhtautuu negatiivisesti muihin ja tuomitsee ja arvostelee muita siinä omassa hiljaisuudessaan. Koska sellainen fiilis siitä helposti tulee kun muut jakaa ja antaa jotain itsestään ja yksi on vaan hiljaa. Oon halunnut ajatella että ihmiset on vaan erilaisia ja on ok olla hiljaakin. Mutta kieltämättä tämän ketjun perusteella tuli sellainen kuva että tätä negatiivista suhtautumista ja arvostelua on usein siellä taustalla. Jos muilla on hyvä keskustelu ja se jotenkin hiljaista ärsyttää ja turhauttaa, niin en ymmärrä miksi olla edes kuulijana osallinen?

Jos henkilö on hiljaa, niin et voi tietää, mitä hän ajattelee. Joku ehkä tuomitsee ja arvostelee, mutta toinen voi olla ujo tai muuten vaan tykkää enemmän kuunnella. Enkä myöskään sulkisi pois, etteikö ihmisten kuulumisista kiinnostumaton ihminen voisi suhtautua ihmisiin hyväntahtoisesti ja empaattisesti ja tahtoa muille hyvää. Itse toivon hyvää muille, lähtökohta ihmisiä kohtaan on hyväntahtoinen, mutta ei minua silti välttämättä heidän kuulumisensa sen kummemmin kiinnosta. Toivon, että heillä menee hyvin, mutta ei sitä välttämättä tarvitse mulle jakaa.

Siksi juuri olen yrittänyt ajatella että se hiljaisuus ei sitä tarkoita, ja tiedän että sille voi olla erilaisia syitä. Mutta tän ketjun perusteella saa sen kuvan että negatiivisuus ja arvostelu on tosi yleistä. Se ettei kiinnosta, on tietynlaista välinpitämättömyyttä. Ei siinä mitään, saahan sitä välinpitämätönkin olla vähemmän tuttuja kohtaan. Musta empatia kuitenkin vaatii sen että aidosti välittää ja on kiinnostunut toisesta. Mutta ymmärrän jos tarkoitat ettet toivo ihmisille pahaa vaan hyvää, ei vaan kiinnosta heidän elämänsä. Ja jos mä kysyn jonkun työkaverin kuulumisia niin kyllä mua aidosti kiinnostaa niin hyvät kuin huonot kuulumiset, ei oo vaan small talk-juttu.

Ohis..pakko kysyä, kuinka moneen entiseen työkaveriisi tai entiseen naapuriisi pidät edelleenkin yhteyttä? Mä en pidä kuin niihin, jotka ovat ystäviäni tai kavereitani. Ei se silti tarkoita, että toivoisin heille jotain pahaa tai ajattelisin heistä negatiivisesti. Suurin osa ihmisistä, joita tulee ja menee elämän aikana saman työpaikan tai saman asuinalueen vuoksi, on lopulta aika merkityksettömiä. Jopa niin merkityksettömiä, ettei kovin kauaa muista edes heidän nimiään muuton tai työpaikan vaihdon jälkeen. 

Empatian osalta ajattelen vähän toisin kuin sinä. Elämässäni on ollut aika montakin kertaa tilanteita, joissa mulle täysin tuntematon ihminen on tarvinnut mua hetkeksi aikaa. Mielestäni empatiaa on ollut se, että olen kuunnellut hänen murheitaan tai muutoin koittanut auttaa. Sen pienen hetken, vaikka kyseessä olisi ollut samaan raitiovaunuun tullut spurgu tai kännykkääni  hetkeksi aikaa lainaksi tarvinnut narkkari. En miellä empatiaksi sitä, että kiinnostuneena kuuntelisin, minkä värisen auton työkaverini on ostanut, mitä ruokaa hän laittoi viikonloppuna tai kenen kanssa vietti lauantai-iltansa. 

Asun eri paikkakunnalla nykyään (muutin) joten korona-aikaan ei olla nähty irl, mutta kyllä muutaman entisen työkaverin kanssa puolin ja toisin soitellaan ja viestitellään. Ennen koronaa käytiin kahvilla ja mun luona eräs yöpyi kun oli muilla asioilla täälläpäin. Nykyisen työkaverin kanssa ollaan puhuttu (hänen aloitteensa) että toivottavasti jatketaan yhteydenpitoa kun määräaikaisensa päättyy. Ne entiset naapurit jotka pintapuolisesti tunsin, oli ihan eri elämäntilanteessa (eläkeläisiä) eli sellaista kestävää yhteyttä ei syntynyt, mutta silloin sään lisäksi juteltiin mm. leskeyden haasteista mikä kosketti heidän elämäänsä. Jos tapaisin heidät jossain, ihan varmasti kysyisin kiinnostuneena kuulumisiaan. Aika harvat ihmissuhteet kestää läpi elämän, on ihan luonnollista että osa on tiiviimpiä eri elämäntilanteissa ja sit hiipuu itsekseen jossain vaiheessa. Ei se tee niistä merkityksettömiä. Kohtaamiset ja tuntemattomankin kanssa käydyt keskustelut voi olla silti tärkeitä ja antoisia. Erilaisilta ihmisiltä voi oppia niin paljon. Ne jotkut syvät ystävyyssuhteet, parisuhde ja sukulaisuussuhteet on sitten elämän mittaisia. Mä en oo koskaan ajatellut tai tuntenut sellaista ettei kiinnostaisi esim. työkaverin kuulumiset. Jos hän kertoisi viikonlopustaan, musta se ei olis kovin empaattista ajatella ettei kyllä yhtään kiinnosta sun jutut, miksi välittäisin sun kuulumisista. Tuntisin oloni lähinnä ylimieliseksi jos ajattelisin niin.

Tiedän että ääripään introvertit kuormittuvat ihmisistä helposti. Ehkä silloin on tosiaan parempi pysytellä omissa oloissaan, en ihan ymmärrä miksi sitten hakeutua tilanteisiin joissa muut keskustelevat. En tietenkään halua puhua ihmiselle joka siitä rasittuu, mutta toivon että muilla olisi vapaus keskustella keskenään. Itse en näe ihmisiä kulueränä, joita pitää mittailla ja arvioida kannattaako investoida, onko toinen kyllin läheinen tai sen arvoinen. Vaikka kaipaan introverttina omaakin aikaa, ihmiset ei rasita mua sillä tavalla. Ääripää-hankalat persoonat on tietty poikkeuksia.

Onko muutostasi 10, 20 vai 30 vuotta? Ymmärrän kuitenkin, mitä tarkoitat. Mulla on näitä yli 20 vuoden takaisia entisiä työkavereita elämässäni vain kaksi ja voin sanoa, että eivät olisi olleet enää pariinkymmeneen vuoteen, jos he eivät olisi myös mun ystäviäni. Eli kuten sanoit itsekin, ihmisiä tulee ja menee ja vain harva ihmissuhde kestää läpi elämän. Mä ajattelen merkitykselliseksi sellaiset ihmissuhteet, jotka kestävät, vaikka se yhdistävä tekijä (kuten sama asuinpaikka tai työpaikka) päättyisikin. Ei ehkä hautaan asti, mutta vähintään 15 vuotta kuitenkin, jos toinen osapuoli ei satu kuolemaan sitä ennen. 

Ja kuten edellisessä kommentissani kirjoitinkin, käsityksemme empatiasta ovat erilaiset. Voin olla empaattinen ihmiselle, joka ei merkitse mulle yhtään mitään, mutta joka siinä elämäntilanteessaan tarvitsee juuri mun empatiaani jaksaakseen tai pärjätäkseen  edes huomiseen asti. 

Ilmaisitko näille työkavereillesi aluksi, ettei heidän juttunsa ja puheensa lainkaan kiinnosta sinua? Missä vaiheessa ne alkoivat kiinnostaa? Miten tutustuminen ja tuttavuuden syveneminen ystävyydeksi käytännössä tapahtuu jos molemmat osapuolet ovat aina hiljaa eivätkä jaa toisilleen mitään?

Ilmaisin sillä tavalla, että en kysellyt heidän viikonlopuistaan tai lomanvietoistaan mitään. Tai yleensäkään heidän yksityiselämästään. Aivan kuten hekään eivät kyselleet mun yksityiselämästäni. Tehtiin töitä yhdessä (nämä kaksi olivat siis eri firmoissa) ja sama työskentelytapa eli ei pulistu turhia vaan ainoastaan työhön liittyviä asioita. Hommat hoituivat nopeasti ja tehokkaasti. Kun työkaverini vaihtoi työpaikkaa, meni noin puoli vuotta, kun hänen uusi työnantajansa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Entinen työkaverini oli suositellut mua, koska tiesi mut työssäni tehokkaaksi. Mietin hetken aikaa ja päätin, että mikäs siinä. Toisessa työpaikassa meistä tulikin sitten automaattisesti työpari, koska yhteistyömme edellisessä työpaikassa oli sujunut niin hyvin. Joskus nauroimme, että olemme kuin vanha aviopari, kun toinen aloittaa "Mä vähän luulen...." ja toinen kommentoi heti "Joo, mä tiedän". Ja puhuttiin siis työsioista. Kumpikin suhtautui työhönsä intohimolla ja kummallakin on hieman sarkastinen huumorintaju. Koska olimme huomanneet viihtyvämme hyvin toistemme seurassa jo useamman vuoden ja tuli tilaisuus lähteä työmatkalle yhdessä, lähdimme mielellämme. Vasta  siellä tuli ensimmäistä kertaa juteltua muustakin kuin vain työasioista. Tätä ennen olimme tehneet töitä yhdessä 5 vuoden ajan. Mulle tuli myöhemmin tilaisuus taas vaihtaa työpaikkaa ja lähdin, mutta olemme pitäneet siitä lähtien yhteyttä ja tavanneet vapaa-ajallakin. On vietetty nelkytvuotispäivät, viiskytvuotispäivät ja pian kuuskytvuotispäivätkin. Toisen entisen työkaverini kanssa oli hieman samanlainen tilanne eli työt sujuivat hyvin yhdessä, vaikka  kumpikaan ei ole erityisen puhelias.  Olin hankkimassa koiraa, hän taas oli kasvattaja ja törmäsimme koiranäyttelyssä. Hiljainenkin puhuu joskus ihan mielellään asioista, jotka ovat lähellä sydäntä ja meidän kohdallamme se oli koirat. Otin pennun häneltä ja olemme pitäneet yhteyttä edelleenkin, vaikka koira on aikoja sitten siirtynyt Sateenkaarisillalle ja mullakin jo uusi koira. 

Olet ilmeisesti boomeri? Teidän ikäluokallahan ystävyyssuhteissa ja sosiaalisessa verkostoitumisessa on muutenkin ihan eri merkitykset ja kuviot kuin nuoremmilla. Olen boomeri-ikäisten kanssa tästä keskustellut miten 30-40 vuotta sitten oli ihan normaalia että perheenäidillä ei ollut aikaa ystävyyssuhteille ja ainoat ihmissuhteet oli sukulaisia. Tänä päivänä sellainen on poikkeuksellista. Ei myöskään ollut esim. perhekahviloita missä tavata samassa elämäntilanteessa olevia. Puhumattakaan että äidit olisivat harrastaneet tai saaneet jotain omaa aikaa. Sosiaaliset verkostot olivat usein suppeammat monestakin syystä. Oli siis vaikeampi löytää omanlaista seuraa, etenkin pienellä paikkakunnalla ja ymmärrän jos mieluummin valitsi yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuin vaikeat persoonat, kuten vaikkapa kylän juoruakat. Kulttuuri on paljon muuttunut noista ajoista.

Onneksi teille tuli sattuman kautta tilaisuus puhua muustakin eli tutustua, muutoin nuo ystävyyssuhteet olisivat varmaan jääneet muodostumatta. Puhumista ja jakamista se kuitenkin lopulta vaati.

Jos 58-vuotiaat lasketaan boomereiksi, niin sitten olen. Mulla on muitakin ystäviä ja kavereita kuin nuo kaksi entistä työkaveriani. Näkisin kuitenkin asian eri tavalla kuin sinä. Kun mun lapseni olivat pieniä, ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta eikä lapsilla sen paremmin kuin aikuisillakaan valtavaa määrää kodin ulkopuolisia harrastuksia. Taloyhtiöiden pihat ja leikkipuistot olivat täynnä äitejä lapsineen. Isommat lapset saivat seuraa toisistaan, koska päiväkotiin ei voinut mennä, jos äiti oli vauvan kanssa kotona. Oli ihan normaalia, että hiekkalaatikon reunalla osa äideistä jutteli paljonkin ja osa oli hiljaisempia. Aivan kuten oli ihan normaalia meidän kouluaikoinakin, että puheliaat oppilaat ystävystyivät toisten puheliaiden kanssa ja hiljaisemmat toisten hiljaisten kanssa. Ainakin näin oli täällä pääkaupunkiseudulla.

Minusta on ihanaa, kun puolisokin on puhelias, koska itsekin olen. En tarkoita tällä jatkuvaa hölötystä tai puheripulia, vaan sellaista puhetapaa, jossa asioista keskustellaan. Päivittäin aivan arkisistakin asioista puhutaan esim. miten päivä meni, mitä ruokaa tehdään, ehtiikö toinen auttamaan, kuka käy kaupassa, raha-asiat, milloin tehdään sitä tai tätä, sovitaan aikataulut, puhutaan toiselle aina nätisti, kehutaan toista, ei haukuta, ei arvostella, ei nimitellä, ei vihoitella, ei pidetä mykkäkouluja. Vaan puhutaan. Joskus puhutaan pitkäänkin maailman menosta ja ilmiöistä. Tehdään omassa rauhassa omia hommia, mutta jos mieleen juolahtaa jokin keskustelunaihe, niin siitä aletaan keskustelemaan, jos se molemmille sopii sillä hetkellä. Jos ei juuri silloin sovi, niin sovitaan milloin keskustellaan aiheesta. Joskus soitetaan toisillemme töihinkin, jos tulee mieleen jokin asia, ja josta haluaa heti toisen kanssa puhua.

En puhu ellei ole mitään sanottavaa.

Vierailija kirjoitti:

"En ole koskaan oppinut mitään silloin, kun olen ollut itse äänessä." - Larry King-

Tuli vaan tästä ketjusta mieleen...

Tuli vaan tästä ketjusta mieleen, että En ole myöskään oppinut paljoakaan sillä, että muut ovat aina hiljaa. -aaveemamma

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilyttävää kirjoitti:

Ihminen saa olla hiljainen, mutta onko pakko olla totinen ja ilmeetön? pakko ei ole tuntemattomien kanssa puhua, mutta kohtelias voi olla. Puhumattomat ihmiset on epäilyttäviä ja minusta ei ole oikein, että kuunteleva kyllä toisten asioita, mutta eivät itse anna itsestään mitään. Sukulaiseni mies ei puhu koskaan, ei koskaan. On todella piinaavaa olla kahden hänen kanssaan missään. Vastaa jos jotain kysyy, mutta yhdellä tai max kahdella sanalla. Pidän myös erittäin outona lapsia, ketkä eivät puhu mitään kun kysytään.

Mun mielestä taas puheliaat ihmiset ovat epäilyttäviä. Miksi he haluavat kertoa mulle asioistaan? Mitä teen niillä tiedoilla? Mitä he yrittävät saavuttaa kertomalla omista asioistaan? Jos joku kertoo, ettei hänellä ole autoa, pitäisikö mun siitä ymmärtää tarjoutua hänelle autokuskiksi joka kerta, kun tarvitsisi autoa? Miksi ei voi kysyä suoraan, jos tarvitsee autokuskia? 

Ihmiset kertovat asioitaan, koska he haluavat jakaa niitä. Heistä on kiva kertoa, että kovalla työllä on saatu ostettua auto ja nyt he ovat onnellisia. He kertovat ettei heillä ole autoa ja siten he eivät voi tehdä ehkä jotain juttuja jne. Mutta sinunlaiset hiljaiset näkevät aina jonkun ilkeän taka-ajatuksen. Mitä se kehuu, mitä se haluaa, mitä sillä on taka-ajatuksena ja mitä minä hyödyn hänen puheistaan tai mitä hän hyötyy, jos kuuntelen häntä?.

No, voin kertoa, että suurimmalla osalla ei ole mitään taka-ajatuksia, eikä he ajattele, että puheen kuuluu aina olla itselle tai sille kuuntelevalle osapuolelle hyötyä tuottavaa. Heillä ei ole noin kyynistä maailmankuvaa. Se on vain ilojen, surujen ja tapahtumien jakamista. Jollekulle kertomista asiasta, jotka ehkä itseään on koskettanut tai vaikka huvittanut.

Sinun ei tarvitse ymmärtää mitään vinkkejä. Parempi ettet edes yritä. Suurin osa arvauksista nimittäin menee pieleen.

Mutta ehkä tästä lähtien minä alan ajattelemaan kuinka jokainen hiljainen on kyyninen ja näkee minut potentiaalisena hyväksikäyttäjänä, joka puhuu vain saadakseen jotain heiltä.

Ymmärrän tuon, mutta miksi he eivät jaa niitä asioita sellaisille ihmisille, joita heidän uusi autonsa, onnellisuutensa  tms kiinnostaa? Siis kyllähän minäkin jaan oman elämäni iloisia asioita läheisilleni ja ystävilleni, mutta en naapureilleni tai työkavereilleni, joille on aivan sama, onko mulla uusi vai vanha auto vai onko mulla autoa ollenkaan. Naapuriani kiinnostaa mun autoni vasta sitten, jos alan pysäköimään autoni naapurin paikalle, mutta hänellekin on aivan sama, seisooko siinä ikivanha Datsun 100A vai tuliterä Ferrari. 

Ehkä he jakavat, mutta jakavat myös sinulle, koska he ehkä vääristyneesti kuvittelevat, että he ovat sinulle edes jonkun verran tärkeitä Että sinäkin saattaisi iloita heidän puolestaan, kun naapurin 3 vuotta kestänyt työttömyys on ohi tai työkaveri sai sen kauan toivomansa stereon tilattua ja se tuotiin kotiin. Ehkä sinua ei kiinnosta naapurisi yhtään, mutta ehkä naapurisi ei ajattele niin. Toisia ihmisiä kiinnostaa asiat laajasti, eikä mitenkään pahantahtoisesti edes. Heitä ihan oikeasti kiinnostaa, viihtyykö se työkaverin tytär siellä vaihto-oppilaana ja onko naapuria kiinnostaa jakaa ihan oikeasti kokemuksiaan kaikkien kanssa autoista.

Koko ketju alkaa kyllä luoda kuvan näistä hiljaisista todella ”minä” ihmisinä, joita kiinnostaa vain ne omat jutut tai ihan sen todella pienen oman lähipiirin. Joille kaikki muut ovat harmillinen häiriö, heitä jotka kehtaavat avata suunsa hiljaisille, vaikkei kukaan halua eikä ketään kiinnosta. He ja heidän ajatuksena kun on riittävää.

Jep, mua ainakin kiinnostaa vähemmän tuttujenkin kuulumiset ja jutut ihan vilpittömästi koska tykkään ihmisistä ja suhtaudun lähtökohtaisesti ihmisiin hyväntahtoisesti/empaattisesti. Haluan heille hyvää, ja niinhän sitä koskaan paremmin tutustuu kehenkään. Oon yrittänyt ajatella ettei varautuneisuus tarkoita sitä, että tyyppi suhtautuu negatiivisesti muihin ja tuomitsee ja arvostelee muita siinä omassa hiljaisuudessaan. Koska sellainen fiilis siitä helposti tulee kun muut jakaa ja antaa jotain itsestään ja yksi on vaan hiljaa. Oon halunnut ajatella että ihmiset on vaan erilaisia ja on ok olla hiljaakin. Mutta kieltämättä tämän ketjun perusteella tuli sellainen kuva että tätä negatiivista suhtautumista ja arvostelua on usein siellä taustalla. Jos muilla on hyvä keskustelu ja se jotenkin hiljaista ärsyttää ja turhauttaa, niin en ymmärrä miksi olla edes kuulijana osallinen?

Jos henkilö on hiljaa, niin et voi tietää, mitä hän ajattelee. Joku ehkä tuomitsee ja arvostelee, mutta toinen voi olla ujo tai muuten vaan tykkää enemmän kuunnella. Enkä myöskään sulkisi pois, etteikö ihmisten kuulumisista kiinnostumaton ihminen voisi suhtautua ihmisiin hyväntahtoisesti ja empaattisesti ja tahtoa muille hyvää. Itse toivon hyvää muille, lähtökohta ihmisiä kohtaan on hyväntahtoinen, mutta ei minua silti välttämättä heidän kuulumisensa sen kummemmin kiinnosta. Toivon, että heillä menee hyvin, mutta ei sitä välttämättä tarvitse mulle jakaa.

Siksi juuri olen yrittänyt ajatella että se hiljaisuus ei sitä tarkoita, ja tiedän että sille voi olla erilaisia syitä. Mutta tän ketjun perusteella saa sen kuvan että negatiivisuus ja arvostelu on tosi yleistä. Se ettei kiinnosta, on tietynlaista välinpitämättömyyttä. Ei siinä mitään, saahan sitä välinpitämätönkin olla vähemmän tuttuja kohtaan. Musta empatia kuitenkin vaatii sen että aidosti välittää ja on kiinnostunut toisesta. Mutta ymmärrän jos tarkoitat ettet toivo ihmisille pahaa vaan hyvää, ei vaan kiinnosta heidän elämänsä. Ja jos mä kysyn jonkun työkaverin kuulumisia niin kyllä mua aidosti kiinnostaa niin hyvät kuin huonot kuulumiset, ei oo vaan small talk-juttu.

Ohis..pakko kysyä, kuinka moneen entiseen työkaveriisi tai entiseen naapuriisi pidät edelleenkin yhteyttä? Mä en pidä kuin niihin, jotka ovat ystäviäni tai kavereitani. Ei se silti tarkoita, että toivoisin heille jotain pahaa tai ajattelisin heistä negatiivisesti. Suurin osa ihmisistä, joita tulee ja menee elämän aikana saman työpaikan tai saman asuinalueen vuoksi, on lopulta aika merkityksettömiä. Jopa niin merkityksettömiä, ettei kovin kauaa muista edes heidän nimiään muuton tai työpaikan vaihdon jälkeen. 

Empatian osalta ajattelen vähän toisin kuin sinä. Elämässäni on ollut aika montakin kertaa tilanteita, joissa mulle täysin tuntematon ihminen on tarvinnut mua hetkeksi aikaa. Mielestäni empatiaa on ollut se, että olen kuunnellut hänen murheitaan tai muutoin koittanut auttaa. Sen pienen hetken, vaikka kyseessä olisi ollut samaan raitiovaunuun tullut spurgu tai kännykkääni  hetkeksi aikaa lainaksi tarvinnut narkkari. En miellä empatiaksi sitä, että kiinnostuneena kuuntelisin, minkä värisen auton työkaverini on ostanut, mitä ruokaa hän laittoi viikonloppuna tai kenen kanssa vietti lauantai-iltansa. 

Asun eri paikkakunnalla nykyään (muutin) joten korona-aikaan ei olla nähty irl, mutta kyllä muutaman entisen työkaverin kanssa puolin ja toisin soitellaan ja viestitellään. Ennen koronaa käytiin kahvilla ja mun luona eräs yöpyi kun oli muilla asioilla täälläpäin. Nykyisen työkaverin kanssa ollaan puhuttu (hänen aloitteensa) että toivottavasti jatketaan yhteydenpitoa kun määräaikaisensa päättyy. Ne entiset naapurit jotka pintapuolisesti tunsin, oli ihan eri elämäntilanteessa (eläkeläisiä) eli sellaista kestävää yhteyttä ei syntynyt, mutta silloin sään lisäksi juteltiin mm. leskeyden haasteista mikä kosketti heidän elämäänsä. Jos tapaisin heidät jossain, ihan varmasti kysyisin kiinnostuneena kuulumisiaan. Aika harvat ihmissuhteet kestää läpi elämän, on ihan luonnollista että osa on tiiviimpiä eri elämäntilanteissa ja sit hiipuu itsekseen jossain vaiheessa. Ei se tee niistä merkityksettömiä. Kohtaamiset ja tuntemattomankin kanssa käydyt keskustelut voi olla silti tärkeitä ja antoisia. Erilaisilta ihmisiltä voi oppia niin paljon. Ne jotkut syvät ystävyyssuhteet, parisuhde ja sukulaisuussuhteet on sitten elämän mittaisia. Mä en oo koskaan ajatellut tai tuntenut sellaista ettei kiinnostaisi esim. työkaverin kuulumiset. Jos hän kertoisi viikonlopustaan, musta se ei olis kovin empaattista ajatella ettei kyllä yhtään kiinnosta sun jutut, miksi välittäisin sun kuulumisista. Tuntisin oloni lähinnä ylimieliseksi jos ajattelisin niin.

Tiedän että ääripään introvertit kuormittuvat ihmisistä helposti. Ehkä silloin on tosiaan parempi pysytellä omissa oloissaan, en ihan ymmärrä miksi sitten hakeutua tilanteisiin joissa muut keskustelevat. En tietenkään halua puhua ihmiselle joka siitä rasittuu, mutta toivon että muilla olisi vapaus keskustella keskenään. Itse en näe ihmisiä kulueränä, joita pitää mittailla ja arvioida kannattaako investoida, onko toinen kyllin läheinen tai sen arvoinen. Vaikka kaipaan introverttina omaakin aikaa, ihmiset ei rasita mua sillä tavalla. Ääripää-hankalat persoonat on tietty poikkeuksia.

Onko muutostasi 10, 20 vai 30 vuotta? Ymmärrän kuitenkin, mitä tarkoitat. Mulla on näitä yli 20 vuoden takaisia entisiä työkavereita elämässäni vain kaksi ja voin sanoa, että eivät olisi olleet enää pariinkymmeneen vuoteen, jos he eivät olisi myös mun ystäviäni. Eli kuten sanoit itsekin, ihmisiä tulee ja menee ja vain harva ihmissuhde kestää läpi elämän. Mä ajattelen merkitykselliseksi sellaiset ihmissuhteet, jotka kestävät, vaikka se yhdistävä tekijä (kuten sama asuinpaikka tai työpaikka) päättyisikin. Ei ehkä hautaan asti, mutta vähintään 15 vuotta kuitenkin, jos toinen osapuoli ei satu kuolemaan sitä ennen. 

Ja kuten edellisessä kommentissani kirjoitinkin, käsityksemme empatiasta ovat erilaiset. Voin olla empaattinen ihmiselle, joka ei merkitse mulle yhtään mitään, mutta joka siinä elämäntilanteessaan tarvitsee juuri mun empatiaani jaksaakseen tai pärjätäkseen  edes huomiseen asti. 

Ilmaisitko näille työkavereillesi aluksi, ettei heidän juttunsa ja puheensa lainkaan kiinnosta sinua? Missä vaiheessa ne alkoivat kiinnostaa? Miten tutustuminen ja tuttavuuden syveneminen ystävyydeksi käytännössä tapahtuu jos molemmat osapuolet ovat aina hiljaa eivätkä jaa toisilleen mitään?

Ilmaisin sillä tavalla, että en kysellyt heidän viikonlopuistaan tai lomanvietoistaan mitään. Tai yleensäkään heidän yksityiselämästään. Aivan kuten hekään eivät kyselleet mun yksityiselämästäni. Tehtiin töitä yhdessä (nämä kaksi olivat siis eri firmoissa) ja sama työskentelytapa eli ei pulistu turhia vaan ainoastaan työhön liittyviä asioita. Hommat hoituivat nopeasti ja tehokkaasti. Kun työkaverini vaihtoi työpaikkaa, meni noin puoli vuotta, kun hänen uusi työnantajansa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Entinen työkaverini oli suositellut mua, koska tiesi mut työssäni tehokkaaksi. Mietin hetken aikaa ja päätin, että mikäs siinä. Toisessa työpaikassa meistä tulikin sitten automaattisesti työpari, koska yhteistyömme edellisessä työpaikassa oli sujunut niin hyvin. Joskus nauroimme, että olemme kuin vanha aviopari, kun toinen aloittaa "Mä vähän luulen...." ja toinen kommentoi heti "Joo, mä tiedän". Ja puhuttiin siis työsioista. Kumpikin suhtautui työhönsä intohimolla ja kummallakin on hieman sarkastinen huumorintaju. Koska olimme huomanneet viihtyvämme hyvin toistemme seurassa jo useamman vuoden ja tuli tilaisuus lähteä työmatkalle yhdessä, lähdimme mielellämme. Vasta  siellä tuli ensimmäistä kertaa juteltua muustakin kuin vain työasioista. Tätä ennen olimme tehneet töitä yhdessä 5 vuoden ajan. Mulle tuli myöhemmin tilaisuus taas vaihtaa työpaikkaa ja lähdin, mutta olemme pitäneet siitä lähtien yhteyttä ja tavanneet vapaa-ajallakin. On vietetty nelkytvuotispäivät, viiskytvuotispäivät ja pian kuuskytvuotispäivätkin. Toisen entisen työkaverini kanssa oli hieman samanlainen tilanne eli työt sujuivat hyvin yhdessä, vaikka  kumpikaan ei ole erityisen puhelias.  Olin hankkimassa koiraa, hän taas oli kasvattaja ja törmäsimme koiranäyttelyssä. Hiljainenkin puhuu joskus ihan mielellään asioista, jotka ovat lähellä sydäntä ja meidän kohdallamme se oli koirat. Otin pennun häneltä ja olemme pitäneet yhteyttä edelleenkin, vaikka koira on aikoja sitten siirtynyt Sateenkaarisillalle ja mullakin jo uusi koira. 

Olet ilmeisesti boomeri? Teidän ikäluokallahan ystävyyssuhteissa ja sosiaalisessa verkostoitumisessa on muutenkin ihan eri merkitykset ja kuviot kuin nuoremmilla. Olen boomeri-ikäisten kanssa tästä keskustellut miten 30-40 vuotta sitten oli ihan normaalia että perheenäidillä ei ollut aikaa ystävyyssuhteille ja ainoat ihmissuhteet oli sukulaisia. Tänä päivänä sellainen on poikkeuksellista. Ei myöskään ollut esim. perhekahviloita missä tavata samassa elämäntilanteessa olevia. Puhumattakaan että äidit olisivat harrastaneet tai saaneet jotain omaa aikaa. Sosiaaliset verkostot olivat usein suppeammat monestakin syystä. Oli siis vaikeampi löytää omanlaista seuraa, etenkin pienellä paikkakunnalla ja ymmärrän jos mieluummin valitsi yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuin vaikeat persoonat, kuten vaikkapa kylän juoruakat. Kulttuuri on paljon muuttunut noista ajoista.

Onneksi teille tuli sattuman kautta tilaisuus puhua muustakin eli tutustua, muutoin nuo ystävyyssuhteet olisivat varmaan jääneet muodostumatta. Puhumista ja jakamista se kuitenkin lopulta vaati.

Jos 58-vuotiaat lasketaan boomereiksi, niin sitten olen. Mulla on muitakin ystäviä ja kavereita kuin nuo kaksi entistä työkaveriani. Näkisin kuitenkin asian eri tavalla kuin sinä. Kun mun lapseni olivat pieniä, ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta eikä lapsilla sen paremmin kuin aikuisillakaan valtavaa määrää kodin ulkopuolisia harrastuksia. Taloyhtiöiden pihat ja leikkipuistot olivat täynnä äitejä lapsineen. Isommat lapset saivat seuraa toisistaan, koska päiväkotiin ei voinut mennä, jos äiti oli vauvan kanssa kotona. Oli ihan normaalia, että hiekkalaatikon reunalla osa äideistä jutteli paljonkin ja osa oli hiljaisempia. Aivan kuten oli ihan normaalia meidän kouluaikoinakin, että puheliaat oppilaat ystävystyivät toisten puheliaiden kanssa ja hiljaisemmat toisten hiljaisten kanssa. Ainakin näin oli täällä pääkaupunkiseudulla.

Tähän vielä sen verran, että 1980-luvulla ei ollut vielä nykyisen kaltaista aktiivisen sosiaalisuuden vaatimusta. Kun meni lastensa kanssa leikkipuistoon, ei ollut tarkoitus ryhmäytyä muiden äitien kanssa vaan antaa lapsilleen tilaisuus leikkiä ja saada itse vähän raitista ulkoilmaa. Puistoon sai mennä ja istua muiden joukkoon ilman velvollisuutta alkaa juttelemaan. Ei ollut vielä samanlaista kuppikuntaisuutta eli "jos et puhu meille, et saa olla täällä". Ketään ei häirinnyt, jos joku istui vain hiljaa. 

Tosi moni tuttu mieltää hiljaiseksi, mutta itse taas koen, että olen ns. Sivusta seuraava ja usein yksinkertaisesti odotan vain puheenvuoroa. Usein kuitenkin keskustelu on niin intensiivistä, joten kun ehtisi vihdoin avata suutaan on jo puheenaiheet vaihtuneet.

Tutussa porukassa olen äänekkäämpi ja puheliaampi, koska tuntee kunnolla keskustelukumppanit ja jutut, joista jutellaan on enemmän mieleen eikä pelkkää small talkia jota taas esim töissä harrastetaan

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Introverttiyden taakse on helppo piiloutua, mutta kyllähän introvertti ihminenkin voi ja saa olla edes sen verran kohtelias, ettei istu seurassa tuppisuuna vain siksi, että "se kuluttaa energiaa"!

Toki. Aivan kuten ekstrovertti voi ja saa olla edes sen verran kohtelias, että on välillä hiljaakin. 

Olen ekstrovertti, mutta osaan olla hiljaa koska osaan tulkita ihmisiä. Hiljaa oleminen ei ole mikään ongelma. En puhu päälle, en kälätä tyhjää, osaan olla usein hiljaa pitkiä aikoja seurassakin ja hallitsen perus käytöstavat.  Tämä on kummallinen oletus ekstroverteistä, etteikö he joustaisi introverttien edessä väsymykseen asti. Pitää koko ajan miettiä, miten asian ilmaisee, ilmaiseeko ollenkaan ja ennen kaikkea se, että sosiaalinen kanssakäyminen pitää tapahtua aina kaksin tai hyvin hyvin pienellä porukalla.

Minulla on mukavia introverttejä ystävinä, ja he todellakin osaavat olla loistavia ystäviä silloin kun heidän kanssa on kaksin. Silti välillä jaksaa väsyttää tuo erikoiskohtelun vaatimus. Se ei kertakaikkian käy, että esimerkiksi tupareihin tultaisiin samaan aikaan kuin kaikki muutkin, vaan pitää tulla heiman aikaisemmin jotta pääsee pois ennen muiden tuloa tai sitten tullaan ihan viimeisenä ja sosialisoidaan vain minun - emännän kanssa ja just silloin, kun meillä on tosi mielenkiintoinen keskustelu meneillään porukalla. 

Valitettavasti introvertit ystävät tuppaa jäämään taka-alalle, koska merkityksellinen ja ennen kaikkea moniulotteinen keskustelu onnistuu myös pienessä porukassa, jossa kaikki osaavat avata suunsa oikeaan aikaan ja riittävän selkeästi ujostelematta. Pitkiä hiljaisuuksiakin on, ja se on ihan normaalia syvässä ystävyydessä.

Joidenkin introverttien ylimielisyys on vain niin pöyristyttävää, kun kuvitellaan että harvasanaisuus tarkoittaisi merkityksellisyyttä ja syviä ajatuksia. "Joo", "ei", "emmätiiä" on aika kaukana järkevästä keskustelusta ja ajattelusta. Noin syvästi tuppisuisia ole koskaan välittänyt opetella edes tuntemaan, ja tätä keskustelua seuratessa koen, etten mistään ole jäänyt paitsi. 

Nuorempana oli tilanteita, joissa en puhunut kenelle hyvänsä. Syynä oli yksinkertaisesti traumaattinen menneisyys: koulussa kiusattiin, joten aloin pelätä sosiaalisia tilanteita.  Minulle puhuttiin vain joko kiusaamalla ja pilkkaamalla tai sitten typerästi paapomalla. Opin valitsemaan todella tarkkaan ne ihmiset, joiden kanssa saattoi puhua.

Jos henkilö ei puhu paljon, se ei välttämättä tarkoita, ettei hän haluaisi puhua. Hän luultavasti itse kärsii siitä eniten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Luuletko että tässä pitäisi maallikkosaarnaajaksi vielä ruveta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen linkkaamasi tyyppi, eli tämä hiljainen tyyppi. Ymmärrän pointtisi, mutta usein vaikka nämä asiat kiinnostaisivat itseäni (esim liikunta, meikkaus, pelit, ruuanlaitto, elokuvat) en jotenkin jaksa käydä niistä keskustelua. Voin tarvittaessa käydä jos olen esim kylässä, mutta tämä on vaan ja ainoastaan opittua, ei luontaista eikä minulla ole juuri mitään tarvetta tuoda ajatuksia esille. Mieluiten olen hiljaa ja mietiskelen näitä asioita omillani. Olen varmasti tylsä ja tiedän sen. Enkä ole muuttumassa kiinnostavaksi ihmiseksi, senkin tiedän. Riittää ku itelle kelpaa.

Minä olen suuremmassa seurassa se hiljainen, johtuu siitä etten ole niin nopea kuin muut, jos yritän joskus heitellä jotain keskusteluun vaikka en kerkeä kunnolla ajatellakaan tulee päästeltyä sammakoita. Kahdenkesken voin olla hyvinkin puhelias jos kemiat kohtaa mutta on sitten niitä puheliaita jotka ei anna suun vuoroa vaikka yrittää jotain väliin sanoa. Joskus voisi olla hetken hiljaa että se hitaammin syttyväkin kerkeäisi sanoa.