Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi

Minä taas miellän itseni ambivertiksi eli en ole ekstrovertti kuin en introverttikaan, olen vähän molempia tilanteen mukaan. Usein etenkin kotona haluan olla hiljaa ja rauhassa mutta en pystyisi millään asumaan yksin, kaipaan ihmiskontakteja. Joskus on kiva hölistä niitä näitä, mutta jos toinen ei halua, en tee siitä numeroa, eikä hiljaisuus ole minulle mikään ongelma. Onko muita tällaisia kuin minä? Joskus tunnen olevani vähän väärinymmärretty ihminen. 

En kiinnosta puhua. En ole kiinnostunut muiden elämästä enkä siksi juuri kysele mitään. Osaan kyllä normaalit käytöstavat jne, eli tulen ihmisten kanssa toimeen. Esim. työpaikalla en tiedä juuri muiden ihmisten menemisiä enkä tulemisia, en heidän lastensa taikka puolisoidensa nimiä. Kahvipöydässä vastaan kysyttäessä(he ovat lopettaneet kyselemisen kyllä jo aikaa sitten, siis kaiken työhön liittymättömän). En tiedä miksi, mutta tilanne ei ahdista minua ollenkaan. Vapaa-aikana ulkoilen luonnossa tai luen biologian tietokirjallisuutta, ehkä katson vanhoja elokuvia, en tapaa juuri ketään. Elämäni ei ole koronan aikana muuttunut muuten, kuin että töissä ja kaupassa käytän maskia. Olen tyytyväinen elämääni.

Itse olen kasvanut perheessä, jossa toisen vanhemman osalta on saanut niskaansa pelkkää vittuilua ja idioottina pitämistä. Eli olen oppinut että kannattaa vaan olla hiljaa ja kai se itsetuntokin on siinä samassa poljettu alas. Lisänä vielä hiljainen ääni ja lievä ässävika.

Koetan välttää puhumista koska on loukkaavaa häiritä muita,

Minulla on kielellinen erityisvaikeus,  joka vaikuttaa puhumiseen. Olin vielä muutama vuosi sitten todella ujo ja jos minulta jotain kysyttiin, vastasin yhdellä tai muutamalla sanalla. Nyt puhun kyllä enemmän. Saattaa olla nykyäänkin tilanteita, joissa en keksi mitään puhuttavaa ja siksi olen hiljaa.

Puhun silloin kun minulla on jotain asiaa eli sanottavaa, en siksi, että näkisin tehtäväkseni täyttää hiljaisuuden tyhjänpäiväisellä hölinällä.

Puhumatonta möllistelyä on hyvin kuvattu Martti Huuhaa Innasen maalauksissa. Esim. Turvemökin tuijottaja.

Olen hiljainen, koska minulla on add.

Joudun punnitsemaan sopivia lauserakenteita ja sanavalintoja, että voisin osallistua jutusteluun. Jos en mieti, niin muut ihmiset eivät saa rönsyilevästä ja poukkoilevasta ajatuksenjuoksustani mitään selvää. En voi rentoutua edes vanhempieni seurassa - jos alan pälpättää kuten minulle olisi luontevaa, saisin vastaukseksi vain pöllämystyneen katseen :D Lisäksi assosioin asioita erikoisesti, enkä halua hämmentää ihmisiä kummallisilla aasinsilloillani. Kolmantena se, että äärimmäisen puheliaan ihmisen kanssa tulee olo, kuin me kumpikin vetäisimme omaa monologiamme. Se on viihdyttävää, mutta kumpikaan ei muista toisen puheista juuri mitään jälkikäteen. Olen joskus loukkaantunutkin siitä, miten vähän painoarvoa sanoille jää, jos niitä latoo liian ison nivaskan kerralla. Olen voinut kertoa jotain todella haavoittuvaakin itsestäni, mutta pälpättäessä se on mennyt kuin lapsi pesuveden mukana - minut on muistettu mukavana juttukaverina, jonka mitään asioitani ei muisteta, mikä on vähän kurjaa kun tavoitteena on kuitenkin kommunikointi eikä pelkkä verbaalisesti osoitettu läsnäolo tai toverillinen tuplamonologi 😅

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Puhun silloin kun minulla on jotain asiaa eli sanottavaa, en siksi, että näkisin tehtäväkseni täyttää hiljaisuuden tyhjänpäiväisellä hölinällä.

Osaako sinuntyyppiset ihmiset ylipäätään keskustella, vai onko kommunikointi pelkkää sanomista tai niin sanottua toteamista ja ilmoitusluontoista?

Mikä on tyhjänpäiväistä hölinää? Se, että kysytään muiden kiinnostuksista? Se, että jaetaan omia kokemuksia? Se, että huomioidaan muiden kanssa ympäristöä?

Olen hiljainen seurassa, missä minua jännittää, ihmiset on tuntemattomia, en tunne kuuluvani joukkoon, jos meillä ei vaan jutut mene yhteen tai toinen on niin dominoiva ja puhelias, että en saa omaa mielipidettäni tai asioitani sanottua, kun aika menee toisen kuuntelemiseen, ymmärtämiseen. 

Oikeanlaisen ihmisen kanssa olen älyttömän puhelias ja väärässä tai isommassa seurassa se 'joo', 'ei' tyyppi. Joo, minun kanssa pitää nähdä hiukan vaivaa tutustuakseen paremmin, antaa puheenvuoro ja olla kiinnostunut. Semmoinen päällekäyvä utelu ei välttämättä auta. Jonkin verran utelua on hyvä.

Olen kyllä oppinut juttelemaan myös sopivissa hiljaisemmissa pienemmissä ryhmissä, mutta se vaatii vähän totuttelua ja välillä saattaa suusta päästä sammakoita, kun jännitän. Sitten en välttämättä enää kehtaa korjata tai tarkentaa asiaa ja ihmisille voi jäädä minusta töykeä kuva. Tämä on yksi syy, miksi olen oppinut vuosien saatossa uudelleen olemaan mielummin hiljaa, kun en osaa aina ilmaista asioita oikein ja töksäyttelen jotain ajattelematonta. Ehkä juuri siksi, että olen enemmän tottunut puhumaan porukassa, joka tuntee minut hyvin, ymmärtää sanomattakin ja antaa anteeksi tökeryyteni, mutta oudossa seurassa saan ikuisen leiman otsaani ja minua aletaan jopa vältellä.

Työporukoissa, sukukokouksissa ym. Aina on joku moottoriturpa, joka sabotoi yleensä kaiken keskustelun luullen, että juuri hänen juttunsa ovat hauskoja, varteenotettavan tärkeitä. Tällaiset sabotoijat keskeyttävät muiden puheen, puhuvat päälle tai valitsevat joukosta ne joita kuuntelevat eli jakavat porukkaa. Ei todellakaan kiinnosta mitään kilpailua pistää pystyyn tällaisten kanssa, antaa noiden idioottien vaan pälpättää jargoniaansa, muuthan eivät todellisuudessa kuuntele heitä, vaan heitä pidetään sellaisina taustakohinan luojina - ihmiset kun ei uskalla kuunnella hiljaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

Olen melko puhelias ja osaan puhua niin syvällisiä kuin pinnallisiakin juttuja. 

Minua ihmetyttää tämä puhumattomuuden ylistys täällä ja puheliaiden leimaaminen tyyliin "ei osaa olla ajatustensa kanssa".  Kyllä osaan!

On täysin persoonallisuuskysymys onko seurallinen. Tuppautuminen muiden seuraan istumaan kuin mykkä kakkeli tikunnokassa, on minusta todella epäitsekästä. Odotetaan ikään kuin muiden tekevän "työn" ja viihdyttävän itseä. 

Mutta ihannoikaa te tätä tylsyyttänne. Sellaiset ihmiset vain tuppaavat jäämään täysin pois porukoista, mutta jos niin viihdytte itsenne kanssa, niin viihtykää. Useimmat ihmiset kuitenkin varmasti haluavat seuraa -- kuka enemmän, kuka vähemmän. 

Vierailija kirjoitti:

Puhesaastetta, sanatulvaa, merkityksettömiä lauseita vailla mitään sisältöä, puhutaan vain puhumisen vuoksi, rakastetaan omaa ääntä, pelätään hiljaisuutta, kuvitellaan että kaikki omat aivoitukset pitää tuoda julki puhuen...ei sellaista jaksa. Olen hiljainen, mutta joskus huvikseni lähden mukaan siihen kälättämiseen ja jälkikäteen totean, että aivan yhtä hyvin olisin voinut olla osallistumatta koko keskusteluun, mitään siitä ei jäänyt ns. käteen, korkeintaan väsyin totaalisesti. Voin sanoa aloittajalle, että minä taas ihmettelen välillä, että miten ihmiset jaksaa kälättää samoista, moneen kertaan puiduista asioista päivät pitkät.

Olen ujo, joten toisinaan kestää vähän aikaa että rentoudun uudessa seurassa ja alan puhumaan enemmän.

En myöskään näe syytä miksi länkyttäisin mitään turhaa, jos ei ole mitään sanomista.

Rehellisesti sanottuna inhoan ihmisiä, jotka eivät pysty olemaan hetkeäkään hiljaa.

Ei oo mitään sanottavaa. Viime kuussa jo avasin suuni, mutta laitoin sen takas kiinni kun totesin, että mitäpä sitä turhia leukoja louskuttamaan.

Jos keskustelu on hyväntahtoista, jossa halutaan ottaa kaikki mukaan, annetaan tilaa erilaisille mielipiteille eikä aleta heti juupas-eipäs linjalle tai vielä pahempaa, aletaan murjotusta, annetaan tilaa erilaisille tavoille ilmaista itseä. Tuo erilaisen tilan antaminen ja hyväksyminen on juuri sitä, ettei tehdä olettamuksia, että esim. hiljaisen pitää pysyä aina hiljaisena tai että yksi eriävä mielipide kertoo kaiken toisesta ihmisestä. Todellisuudessa harvassa yhteisössä keskustelukulttuuri on mitenkään jalostunut sellaiseksi, että siitä moni hyötyisi.

Mä opin jo lapsuudenkodissa ettei mun puhumisilla ole merkitystä kenellekään vaan joko sanomani asia oli tyhmää/älytöntä tai sitten se ohitettiin ihan täysin eli olisi ollut sama kuin olisin seinille puhunut.

Ja noin se jatkui sitten koulussakin eli juttuni oli poikkeuksetta tyhmiä ja sitten kun en puhunut olin itse tyhmä kun en puhunut.

Samalla kaavalla on mennyt sitten aikuisikäkin eli työelämässäkin mut ohitettiin, mun mielipidettä ei kysytty eikä noteerattu vaikka sen sanoinkin ja jossain vaiheessa aloin jo epäillä olenko mä olemassa ollenkaan tai puhunko mä edes ääneen..

Nyt sitten juttelen kotona itsekseni ja kaupan kassan kanssa vaihdan heit ja sanon kiitos kerran viikkoon.

Olen niin pirun tylsä ihminen, ettei ole mitään sanottavaa.