Kertokaapa rehellisesti, mitä tavallisia asioita ette uskalla tehdä koska joko ette osaa tai koska nolottaa. Nyt ilman mitään sensuuria

Olen bi nainen enkä uskalla avata deittisovelluksista naisten hakua, kun pelkään että joku jolle en ole tullut ulos kaapista kuulee, että olen siellä ja tuomitsee minut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autolla ajo, ei meillä olekaan, mutta tulee tilanteita missä pyydetään ajamaan. Minulla on kortti, mutta liian pitkä aika viimeisestä ajosta, että uskaltaisin kokeilla.

Ollessani joku 16v ja harjoittelussa eräässä rakennusfirmassa, työntekijä ihan ohimennen tokaisi että käyhän siirtämässä tuo rekka tuolta. Olin melkein paskat housussa kun en ollut koskaan ajanut millään, mutta ihmeen kautta sain sen siirrettyä. En tosin löytänyt käsijarrua ja oli vaan tuuria ettei se lähtenyt valumaan minnekään. Jälkeenpäin ajatellen melkoisen vastuutonta firman työntekijältä. Samoin minua käskettiin trukilla nostamaan tyyppi lavan päällä korkealle, enkä ollut koskaan sellaistakaan käyttänyt. Siinä olisi voinut käydä pahastikin. Painajaismaisia tilanteita kun toiset jotenkin oletti että osaan enkä uskaltanut mitään vastaankaan sanoa.

Vastuutonta ehdottomasti, koska 16-vuotiaalla ei oikein voi olla rekkakorttia tai ajokokemusta sellaisesta. Mutta tuollaisessa tilanteessa pitäisi kyllä uskaltaa sanoa vastaan, kun tosiaan noissa voi käydä tosi pahastikin. Nolo tilanne on huomattavasti pienempi paha kuin toisten ihmisten hengen vaarantaminen. Töissä lähtökohtaisesti pitää tehdä mitä käsketään, mutta on ehdottomasti ok sanoa jos ei osaa jotain asiaa tehdä! Tällä en nyt tarkoita siinä mielessä haukkua, että on ymmärrettävää ettei teini-ikäinen osaa ajatella tällaisia asioita loppuun asti, vaan enemmän hakea sellaista yleistä suhteellisuudentajua.

Vierailija kirjoitti:

Auton rengaspaineiden tarkistaminen itse huoltoasemalla. Kerran joku ärtynyt kiireinen tyyppi nousi autostaan hoputtamaan minua, kun olin tarkistamassa niitä. Nyt jännittää että jos joku taas tulee häiritsemään, ja mieluummin maksan palvelusta.

Mun piti tulla kirjoittamaan tämä! Olen mies, autoista kiinnostunut, tunnen ne hyvin ja osaan periaatteessa jonkun verran korjatakin, vaihdan tietty renkaat itse, mutta en oikein tiedä, miten nuo bensa-asemien rengaspainemittarit toimivat enkä kehtaa mennä (ainakaan päivällä) kokeilemaan. Pelkään, että venttiili jää jotenkin auki ja loputkin ilmat tulee pihalle.  Mulla on sellainen mielikuva, että joskus 20 vuotta sitten kokeilin ja mittari oli jotenkin rikki, tai en osannut, ja paineet vaan väheni.

Joten olen ostanut kotiin pumpun, jolla täytän ja tarkistan renkaat... 

Tämä on kyllä lohduttava ketju. Tuntee itsensä melkein normaaliksi, kun kummastelee kuinka vaikeaa toisilla on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kehtaa mennä salille. Pelkään että teen liikkeitä väärin tai en osaa käyttää laitteita ollenkaan. Lisäksi pelkään tilannetta että ähkin jossain laitteessa ja ihmiset samalla jonottavat siihen laitteeseen ja odottavat että menisin pois.

Sama koskee kyllä oikeastaan kaikkia muitakin harrastuksia. Tuntuu typerältä aloittaa mitään nelikymppisenä, kun muut on jo harrastaneet vähintään 20 vuotta. Haluaisin kokeilla esim. joogaa, mutta ihmiset on niin sen näköisiä että asuvat puolet vuodesta jossain Intiassa ja puhuvat jotain joogakieltäkin. Miten sellaiseen menee mukaan?

Mulla oli, tai on vähän edelleenkin, tuo sama paitsi, että olen jo viisikymppinen nainen. Olen pari vuotta sitten huulta purren aloittanut pilateksen ja kuntosalilla käynnin. Tosi nopsaan huomasin, et ihan samanlaisia tallaajia suurin osa ihnisistä ovat. Pilateksessa tehdään omaan tahtiin, eikä muita tartte katsella, jos ei halua. Kunttiksella olen vaan rohkeasti avannut suuni ja ystävällisesti kysynyt, jos on ollut jotain epäaelvää. Samoin jopa minultakin on joku aloittelija kysynyt. Olen saanut vain ystävällisiä ja toimivia ohjeita, ja samalla meistä on tullut morjestustuttuja salilla.

Eli vain hyviä kokemuksia on ollut, kun vaan pääsee kynnyksen yli lähtemään. Luulen, että lähes kaikki ovat epävarmoja aluksi, kunhan asia tulee tutummaksi. Tosin opittavaa on koko ajan lisää, mutta ei tartte panikoida, kun ei etukäteen tiedä, mitä eteen tulee. Rohkeasti siis vaan harrastamaan 😀

Nuorempana en uskaltanut tehdä mitään uutta, uudet tilanteet olivat hirveitä kun en tiennyt etukäteen miten toimia. Aloin vähitellen pyytää esimerkiksi kaveria kertomaan etukäteen kuinka pitää toimia jos oltiin menossa johonkin. Onneksi suuri osa ihmisistä tykkää auttaa toisia :) jos joku aukoo päätään tai vittuilee sinulle jos pyydät tukea niin sellaista ihmistä ei tarvitse hengailla!

Mutta: en osaa tanssia, siis jos joku tulee pyytämään juhlissa tai jossain tanssipariksi niin tulee paniikki. Lisäksi monet jäävät jankkaamaan eivätkä hyväksy kieltäytymistä. Sanon röyhkeästi sitten vaan että minä en osaa, en tule, kummallakaan meistä ei olisi kivaa kuitenkaan :D

En tilaa pitsaa soittamalla, koska se on jotenkin kiusallista, kun lähipitseriamme henkilökunta puhuu melko huonoa suomea ja ahdistaa selostaa ylikorostetun selkeällä äänellä mitä haluan tilata ja mihin osoitteeseen.. Jos haluan pitsaa, käyn ihan paikan päältä hakemassa :D

Ennen kuin menin naimisiin ja vaihdoin sukunimeni, vihasin soittaa mihinkään mihin piti kertoa koko nimi tai esitellä itseni uusille ihmisille. Inhosin tyttönimeäni, sen lausuminenkin oli jotenkin hankalaa (monta tavua, r-keskellä, harvinainen) ja aina sitä joutui moneen kertaan toistamaan. Mentyäni naimisiin, otin miehen kivan, lyhyehkön ja napakalta kuulostavan sukunimen, nykyään vastaan puhelimeen ja soitan puheluita ihan erilaisella itsevarmuudella. Uusille ihmisille itsensä esittelykään ei enää ole ahdistavaa. Pienestä se on joskus kiinni...

Suutelu. Teininä pussailin/suutelin PALJON, mutta aina vaan kännissä. Miehiä ja naisia. Sitten kun aloitin suhteen, ujostelin pelkkää ekaa seksikertaa selvinpäin tosi paljon. Suutelu jotenkin jäi. Olimme 10 vuotta yhdessä emmekä suudelleet kuin kerran tai pari ja silloinkin olin juonut... Sanoin aina etten tykkää koko hommasta. Nykyisen miehen kanssa suutelimme aluksi paljon, silloinkin humalassa, selvinpäin emme ole tehneet sitä kertaakaan ja yhdessäoloa jo 8 vuotta. Nykyisin tosin olemme etäisiä muutenkin.

Koen olevani hyvä suutelija (humalassa), mutta ne muutamat kerrat kun minua on selvinpäin suudeltu niin olo tuntuu tönköltä ja osaamattomalta, joten en edes uskalla yrittää :D.

Ratkaisu kaupan tupltervehdykseen:

Kauppaan tullessa normaali tervehdys.

Sitten kun tulen ostosten kanssa kassalle, sanon reippaasti ”No niin!” ennen kuin kassatyöntekijä ehtii tervehtiä.

Yleensä hän nyökkää ja vastaa ”No niin” tai pelkästään ”Niin!”

*Siis tuplatervehdykseen

Vierailija kirjoitti:

Olen bi nainen enkä uskalla avata deittisovelluksista naisten hakua, kun pelkään että joku jolle en ole tullut ulos kaapista kuulee, että olen siellä ja tuomitsee minut.

Kuka nyt bin tuomitsisi?

En osaa uida sammakkotyylillä, uin aina koiraa ja jotenkin se hävettää ihan hitosti :D

T: 23v. nainen

Minulla on ollut 10 vuotta ajokortti. Kortin juuri saatuani 18-kesäisenä ajelin aika paljonkin silloisen poikaystävän autolla sillä aikaa kun hän oli intissä, eli periaatteessa oli "oma auto" käytössä. Silti en ikinä jotenkin täysin oppinut autolla ajoon. Aina pelkäsin sitä, vihasin ajaa yksin, ja kun pelkään liikenteessä teen typeriä paniikkiratkaisuja. Vedän liian nopeasti kolmion takaa oikealta tulevan eteen liukkaalla tms. Olen vaaraksi liikenteelle. En tiedä mistä nämä paniikkiratkaisut tulevat. Vaihteita en ole koskaan ymmärtänyt enkä sulavasti oppinut käyttämään. Siispä en ole ajanut autoa kahdeksaan vuoteen kertaakaan. Kaverit aukoo tästä pirusti päätään mulle. 

Olen pelännyt aika monia asioita, mutta koittanut kohdata pelkojani aika radikaaleillakin tavoilla :D Vihaan puhua englantia, häpeän ihan hirveästi -  joten muutin Australiaan yksin. En siedä puhelimessa puhumista edes kavereideni kanssa, ja mitään virallisia puheluita en tee vaan kävelen 3km terkkarin luukulle varaamaan aikaa. Tein sitten puhelinmyyjän hommia kuukauden päivät. Autolla ajoa pelkään edelleen, ei lähtenyt ajamalla. Emmä sitten aja. 

Vierailija kirjoitti:

Olen bi nainen enkä uskalla avata deittisovelluksista naisten hakua, kun pelkään että joku jolle en ole tullut ulos kaapista kuulee, että olen siellä ja tuomitsee minut.

Itse taas en uskalla puhua siellä juurikaan muiden naisten kanssa vaikka tulisi match koska jotenkin pelottaa ettei ole tosissaan liikkeellä. Kerran matchasin yhden todella kuuman naisen kanssa joka innoissaan alkoi minulle puhumaan ja meillä synkkas hyvin mutta kun vaihdettiin instat niin huomasin että oli paras ystävä yhden naisen kanssa joka kiusasi minua todella pahasti koulussa ja urheiluharrastuksessa nuorempana. Kuihtui halu tavata tää nainen heti.

Olisi kiva jos laittaisitte ikänne vastauksiin. Yleensä nolottelu on nuorten ihmisten ongelma, ja taitaa olla pahenemaan päin erityisesti naisilla, jotka ei koe pakollista sosiaalistumiskokemusta armeijassa, kuten pääosa miehistä. Sometus ei tähän auta.

Yksi neuvo tädiltä. Lähes kaikkeen on olemassa youtube video. Jos tuntuu ettei osaa mitään kaupassakäynnistä lähtien, niin voi katsoa autisteille ja kehitysvammaisille tms suunnattua materiaalia.

Tiedän kyllä mistä puhutte. Kammosin teininä puhelimessa puhumista ja olin suunnattoman ujo. Nyt olen noussut puhumaan yli 100 hengen yleisölle. Tein sen, vaikka olen aika vaatimaton taidoiltani.

N53

Vierailija kirjoitti:

- Kammoan puheluita ja varaan ajat esim. hammaslääkärille tai kampaamoon paikoista joissa on nettiajanvaraus

- paniikkihäiriöni iskee vieraissa paikoissa ja julkisissa kulkuneuvoissa joten en matkustele ja aina omalla autolla tai taksilla kaikkialle

- en ole ikinä käynyt gynellä enkä mene, ajatuskin ahdistaa niin että kuolen vaikka syöpään mieluummin

- en ole 24 vuoteen vaihtanut työpaikkaa koska en sosiaalisen fobiani takia kestäisi työnhakuprosessia

- olen läski joten en mene uimarannalle tai uimahalleihin, enkä kuntosaleille

- yleensäkin vältän viimeiseen asti paikkoja joissa on muita ihmisiä

46 v akateemisesti koulutettu it-ammattilainen

Luulen että ei enää kannata vaihtaa sitä työpaikkaa.

Millaine duuni sulla on? Et pysty kohtaamaan uusia ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut 10 vuotta ajokortti. Kortin juuri saatuani 18-kesäisenä ajelin aika paljonkin silloisen poikaystävän autolla sillä aikaa kun hän oli intissä, eli periaatteessa oli "oma auto" käytössä. Silti en ikinä jotenkin täysin oppinut autolla ajoon. Aina pelkäsin sitä, vihasin ajaa yksin, ja kun pelkään liikenteessä teen typeriä paniikkiratkaisuja. Vedän liian nopeasti kolmion takaa oikealta tulevan eteen liukkaalla tms. Olen vaaraksi liikenteelle. En tiedä mistä nämä paniikkiratkaisut tulevat. Vaihteita en ole koskaan ymmärtänyt enkä sulavasti oppinut käyttämään. Siispä en ole ajanut autoa kahdeksaan vuoteen kertaakaan. Kaverit aukoo tästä pirusti päätään mulle. 

Minulla ei ole korttia, koska äitini oli köyhä ja hylkäsi minut nuorena.

Mutta sinulla on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En uskalla enää matkustaa junalla (paikallisjunia lukuunottamatta), koska en tiedä, miten lippu ostetaan. Sen tiedän että konnarit eivät lippuja myy (mitä hittoa ne siellä sitten tekevät?) ja että mummot, joiden kännykästä löytyy vääränlainen lippu, paiskataan säälimättömästi radanvarteen. Siispä en matkusta minnekään, mihin ei jollain muulla kulkuneuvolla pääse. Pitäkää tunkkinne (=junanne)!

Ostan itse VR:n nettisivuilta kännykkään. Se on helppoa. En oli varmaan koskaan asioinut automaatilla, luukultahan näitä ei enää saa.

Ärrältä saa junalippuja.

Mutta minä en uskalla enää mennä näihin moderneihin juniin, joissa on liukuovet ja pitäisi tietää mistä napista painaa, kerran olin ja kun piti päästä pois vaunusta sinne eteiseen, painoin oven vieressä olevaa nappia, vaunu täynnä ja tuntui että kaikki kyyläsi minua, sammutin sillä napilla valot koko vaunusta, liukuovi ei suinkaan avautunut...

Helvetti, miksi kaikesta pitää tehdä huonompaa, mikä vika oli ovissa jotka sai työnnettyä auki ja kahvassa kun lähti pois tai tuli sisään. 

 

Ihana ketju, kun ihmiset saaneet vertaistuke ja apuakin:)! Liikuttavia ja surullisiakin tarinoita.Myötätuntoni on teidän kaikkien estoista kärsivien puolella! Minä tajusin olevani todella monella tavalla ihme, koska minulla ei ole mitään estoja vaikka voisi luulla että niitä olisi paljonkin. Äitini oli ja on yhä jatkuvasti ilkeä narsisti (itken lähes joka kerta jälkeenpäin kun olemme tekemisissä), muukin perhe hylkii minua. olin koulukiusattu, ja minulle on tapahtunut todella  paljon pahaa. minulla todettiin parantumaton sairaus nuorena. Mutta olen varma että se että 16 vuotiaana tulin us ko on on ollut pelastukseni. Seurakunnasta olen saanut tukea ja J u mala on parantanut särkynyttä sydäntäni ja tuhottua  itsetuntoani. On koulutusta, ammatti, kukoistava perhe-elämä  ym perusasiat kunnossa. Ja mikä parasta, rauha J um alan  a ihmisten kanssa. ja Jum alanPo ika paransi sairautenikin yhden rukouksen aikana, takana yli 10 v ilman jokapäiväistä thyroxinlääkitystä. kärsin siis 10 v kilpirauhasen vajaatoiminnasta, joka on parantumattomaksi luokiteltu. Lääkärit totesivat suureksi ihmeeksi. voimia ja siunausta päivääsi:)!