Tunnetko ketään joka olisi tehnyt tai yrittänyt tehdä itsemurhan?

Sukulaisen hyvä ystävä. Hieno persoona.

B

Puolisukua on joko yrittänyt tai onnistunut, meillä on hirveesti mielenterveys ongelmia kaikilla.

Muutama kaveri onnistunut, muutama yrittänyt.

Välillä mietin mikähän siinä on että kaikki ympärillä on enemmän tai vähemmän mielenterveys ongelmaisia, itseni mukaan lukien. Ei ihmekään että masentaa ja pää sekoaa tässä kaiken hulluuden keskellä.

Vaan voihan se olla että tässä maailmassa on kaikki hulluja.

Läheinen sukulaiseni. Hän oli helposti lähestyttävä, lämmin ja kiltti ihminen, mutta kärsi samaan aikaan syvästä masennuksesta.

Toki muutaman. Ihan erilaisia ihmisiä.

Hyvä ystäväni. Oli herkkä, kiltti, ihana ja hyväsydäminen ihminen. Ja todella loistava ja rakastava ystävä. Hän kuitenkin kärsi vuosia masennuksesta, ahdistuksesta yms, jotka uskoakseni juonsivat juurensa pitkälti kiusaamistaustasta ja tietyistä ongelmista lapsuudenkodissa. Niiden myötä oli itsetunto aika pohjalla eikä arvostanut itseään ja nähnyt sitä kaikkea sisäistä ja ulkoista kauneutta mitä minä ja muut ystävät näimme. Siksi ajautui huonoon parisuhteeseen, joka oli viimeinen niitti ja ajoi hänet lopullisesti loppuun.

Ikävä on kova ja surettaa, että 25-vuotiaana päätti päivänsä. Tulevaisuudella olisi voinut olla vielä vaikka mitä annettavaa, elämän kuitenkin piti olla vasta edessä.

Tiedän montakin, persoonia toki en. Kolme oli nuorta miestä, jotka tyttöystävä oli jättänyt. Yksi otti köyden, yksi oli saanut käsiinsä räjähteitä ja kolmas sytytti itsensä palamaan vajassa. Tuli katumapäälle, juoksi ulos ja äitinsä yritti auttaa muttei enää voinut.

Saa aina miettimään, että voi kun me kaikki opetettais meidän pojille että on ok puhua tunteista ja maailma ei kaadu 19v kun menee tyttiksen kanssa poikki.

Neljännen tapauksen tiedän vähän paremmin. Tyttö, ulkospäin iloinen ja sosiaalinen, kuitenkin jotain surullista sisälläpäin, isänsä ja sisarusten kanssa hyvät välit. Äitinsä oli kuollut vähän oudossa onnettomuudessa, sanoivat olleen itsari lavastettuna onnettomuudeksi. Tyttö kai oli mukana.

Kauan jaksoi, kauan yritti. Kun näin kuolinilmoituksen niin tiesin heti että oman käden kautta lähti.

Paras ystäväni. Hän oli depressiivinen, hoitokontakti hänellä oli, hyvä ja tiivis.

Hän ei vain enää jaksanut elää. Tästä aikaa pari vuotta, edelleen työstän asiaa.

Hän hukuttautui syksyllä ja löytyi sitten monen, monen kuukauden päästä. Onneksi kuitenkin lopulta löytyi.

Samaa lukiota aikoinaan käynyt mies. Vaikutti fiksulta silloin ja olikin, koska pääsi yliopistoon ja muihin vaikeapääsyisiin kouluihin. Meni sekaisin, kun exänsä jätti. Sekoilut alkoi ja viina maistui. Hänessä oli se hassu puoli ettei haissut kuitenkaan viinalta. Kävi naimisissa asti, mutta liitto ei kestänyt tyypin alkoholiongelman kanssa. Hän  piti itseään todella hyvännäköisenä ja äänisenä. Se särähti korvaani hänen kohdallaan, koska vaikutti itserakkaalta. Itse tapasin hänet tinderin kautta. En tiedä miten aloin hengata hänen kanssaan, mutta pahan mielen hänestä sain ja alkoi koko tyyppi ällöttää sen muutaman kerran tapailun jälkeen. Myöhemmin kuulin, että oli lähtenyt oman käden kautta, vaikka oli rakastava tyttöystävä jne. Silloin harmitti koko ällötys juttu, koska olin kääntänyt katseeni pois hänestä viimeisen kerran kun hänet näin.  

Toinen mies oli samasta koulusta pari vuotta nuorempi luokkakaverin pikkuveli. Ihana aurinkoinen tyyppi. En käsitä miksi hän sen teki. Luokkakaveri hieman kylmä, lsakelmoiva diiva.

Kolmas mies oli juuri erään yliopiston palkinnon saanut ihana ihminen. Fiksu kuin mikä ja mukava kuin mikä.  Onnistui ensimmäisen yrityksen jälkeen. Ensimmäisen yrityksen jälkeen tyttöystävä jätti hänet. Tämä ensimmäinen yritys liittyi jollain tavalla häpeään, jota koki. Jos sitä ei olisi ollut olisi saattanut jaksaa kantaa vielä masennustaan, mutta jostakin se kuppi menee nurin. 

Yliopistosta valmistunut herkkä ihminen, jolle maailma oli raskas paikka. Puoliso jätti parin vuoden naimisissa olon jälkeen. Tuntui ettei elämässä ollut enää mitään, vaikka oli. Veikkaan hänellä olleen paha raudan puute. Kalpea, sokerihimo jne. 

Kaikki heistä oli fiksuja ihmisiä. Muilla paitsi ensimmäisellä oli työ ja elämä päällisin puolin kunnossa. Eroaminen on saattanut olla viimeinen niitti näillä kahdella. 

Itsekin päädyin melkein tuohon. Tai edelleen se on takaportti. Yliopisto käyty ja monella tapaa hyvin asiat, mutta eräästä ihmisestä ja hänen tekosistaan tullut trauma aiheuttaa sen, että en pääse elämässä eteenpäin. En kehtaa hakea töitä, koska pelkään trauman aktivoituvan niin, että työssäolo käy raskaaksi ja petän työnantajan olemalla huono. 

Tunnen 18-vuotiaan pojan. Oli muutaman vuoden masentunut. Sanoi itsekin, että periaatteessa elämässä on kaikki hyvin, on opiskelupaikka, kavereita, rahaa, kaikkea mitä edes haluaa, mutta syvä toivottomuus ja näköalattomuus.

Persoonaltaan ehkä jonkinlainen adhd.

Serkkuni. Ei oltu kovin läheisesti tekemisissä, joten en hänen elämäntilannettaan tarkemmin tuntenut, mutta ainakin sairasti masennusta. Hän oli hyvin koulutettu ja hyvässä työpaikassa. Käyttäytyi aina jotenkin kovin muodollisesti, puhui kirjakieltä jne. Ei ollut tietääkseni koskaan parisuhteessa, enkä hämmästyisi jos näin jälkeenpäin kuulisin hänen olleen homo (ei ole muuta perustetta tälle oletukselle kuin pelkkä aavistus).

Meidän suvussa ei ole koskaan tunteista puhuttu, mikä ei ole erityisen hyvä yhdistelmä masennuksen kanssa, joten ei ihme että sellaiseen ratkaisuun päätyi. 

Positiivinen, kaikkien kaveri kympin poika. Kuoleman jälkeen kuultiin, että sairasti vakavaa masennusta. Tuon jälkeen tajusin ettei masennus ole pelkkää kotiin lukittautumista.

Vierailija kirjoitti:

Positiivinen, kaikkien kaveri kympin poika. Kuoleman jälkeen kuultiin, että sairasti vakavaa masennusta. Tuon jälkeen tajusin ettei masennus ole pelkkää kotiin lukittautumista.

Tämä! Moni lähtee ns. saappaat jalassa. 

Kyllä, tätini ja serkkuni. Olin lapsi, kun he kuolivat, mutta tätini oli iloinen ja lämmin ihminen. Hän kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Serkkuni oli myös ystävällinen ja huomaavainen, mutta vakavasti masentunut.

Kaverini ex. En tuntenut häntä niin hyvin, että osaisin lyhyesti luonnehtia hänen persoonallisuuttaan, mutta hän oli yleisesti pidetty, mukava ja lahjakas tyyppi. Erittäin vaikea lapsuus (äiti jätti, isä oli väkivaltainen), ja hän oli myös väkivaltainen ystävääni kohtaan.

2

Minä. Salaileva.

Nykyään asiat kunnossa, tuntuu epätodellisilta nuo ajat.

Itse yritin teiniaikoina, kourallinen nappeja naamaan ja lopullista unta odottamaan. Onneksi epäonnistuin, huomasin kuinka paljon olisin satuttanut läheisiäni jos olisin onnistunut, ennen yritystä luulin että kaikille olisi helpotus jos minua ei enää olisi.

Äitini. Sairastui pahoihin MT-ongelmiin ja näki itsemurhan ainoana pakokeinona. Olin 12-vuotias kun pitelin lääkkeistä yliannostusta vetänyttä äitiä sylissäni ja odottelin ensihoidon saapuvan. Tätä päivää en unohda varmaan koskaan. Tämän jälkeen tuli vielä pari yritystä, ei onnistunut niissä.

Nykyään voi paljon paremmin eikä halua enää kuolla. MT-ongelmista ei tosin tule ikinä parantumaan ihan täysin.

Tunnen yhden.

Täydellisyyden tavoittelija, musta-valkoinen kaikki tai ei mitään -tyyppi.  Pettyy aina raskaasti kun asiat ei menekään täsmälleen kuten hän haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, mun aviomies uhkaili itsensä viiltelyllä, haavoittamisella ja myrkyttämisellä noin 20 vuoden ajan. Minä aina kauhistuin ja alistuin häntä auttamaan kaiken kiusaamisen kestäen. Sitten tuli mitta täyteen ja sanoin, että anna mennä, tapa itsesi. Kiusaaminen ja uhkailu  loppui siihen.

Miksi olit tuollaisen ihmisen kanssa? Jokainen on vastuussa omasta elämästään.

No onpa typerä kommentti. Tuollaisessa suhteessa, varsinkin kun rakastaa toista, ei halua toiselle mitään pahaa ja on aidosti huolissaan, vaikka pohjimmiltaan tietäisi sen olevan vain uhkailua. Kun rakastaa ja haluaa auttaa toista, voi mennä aika pitkälle.

Olen eri mieltä. Itsemurhalla uhkailu on sairasta kiristämistä, eikä kenenkään tulisi sietää sellaista.

Jos sellaiset ajatukset johtuvat mielenterveysongelmasta, sitten kipinkapin lääkäriin. Jos kieltäytyy, niin ei kukaan toinen voi ottaa vastuuta toisen hoitamattomasta mielenterveysongelmasta. Kuulostaa tosi kylmältä, mutta jokainen on kuitenkin vastuussa omasta elämästään.

Voi olla jopa haitallista paranemisen kannalta, jos elämässä on joku ihminen, joka tavallaan ”kannattelee”, eikä sairas saa mahdollisuutta seistä omilla jaloillaan.

Tämä ajatus koskee niin seurustelukumppaneita, kuin mt-potilaan sukulaisia.

Olen kyynistynyt muutenkin avun suhteen. Ylipäänsä olen sitä mieltä, että ihmisten elämät kulkee omia ratojaan. Ei paljon pystyy oikeasti auttamaan toista.