Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi auttamispaikoissa eli sotepalveluissa (neuvola, lastensuojelu, koulupsykologi ym ym) vain arvioidaan ja arvioidaan, mutta koskaan ei saa mitään käytännön apua?!
21.08.2019 |
Kaikenlaiset sotepalvelut eli neuvolat, perhetyöntekijät, kouluopiskelijahuollot ja vastaavat vain arvioi ja arvioi asiakkaan/perheen/potilaan tilannetta? Niiden työntekijöiden koko työ on keskittynyt siihen, että he tekevät ihmisestä / perheestä arvion ja arvioita. Monesti arviosta seuraa joku heidän suositus, mutta sekin yleensä on vain lähete jonnekin taholle, joka taas arvioi ja arvioi mutta sieltäkään ei saa mitään käytännön apua. Ja heidänkin arviointi usein johtaa siihen, että tulee lähete kolmanteen auttamispaikkaan, joka taas vaan arvioi ja arvioi mutta mitään käytännön apua ei hekään taaskaan tarjoa.
Esim. äiti puhuu neuvolassa uupumuksestaan. Neuvola arvioi tilannetta, mutta ei tarjoa mitään oikeaa apua uupumukseen. Laittaa äidin arvionsa jälkeen perhetyön asiakkaaksi. Nekin taas juttelee ja arvioi ja arvioi (ja tarkkailee), mutta eivät tarjoa mitään käytännön apua sille äidille. Äidin uupumus pahenee, kun hän ei saa apua vaan vain arviointia, ja perhetyöntekijä laittaa perheen lastensuojelulle. Joka taas arvioi ja arvioi, mutta eivät tarjoa hekään mitään oikeaa apua. Ja lopulta äiti romahtaa, joutuu sairaalaan ja lapset sijoitukseen tms. Tämäkin olisi voitu välttää, jos äiti olisi saanut käytännön apua jo kun sanoi neuvolassa ekan kerran että alkoi uupumaan!
Tai ihminen menee terveyskeskukseen koska on masentunut. Siellä lääkäri arvioi ja sanoo, että on masennus. Mutta terveyskeskus ei anna hoitoa siihen masennukseen, koska siellä ei ole töissä psykoterapeutteja. Jos masennus pahenee, niin hänet lähetetään psykiatrialle, ja taas psykiatri arvioi ja arvioi. Suosittelee psykoterapiaa, mutta taaskaan ei anna sitä, koska sitä ei ole tarjolla ellet mene itse yksityiselle.
Tai lapsella on koulussa vaikeuksia. Oppilashuolto arvioi ja arvioi, mutta nopeaa käytännön apua (esim. pienryhmäopetus) ei koskaan saa vaan arvioidaan vaan kunnes tilanne on ehtinyt edetä jo todella pahaksi!
Miksi nämä kaikki Suomen julkisen puolen auttamispaikat (poislukien ehkä joku kirurginen/syöpätautien erikoissairaala) vain arvioivat kukin vuorollaan peräkkäin ja välillä yhtä aikaakin samaa asiaa, mutta mikään taho ei tarjoa mitään oikeaa käytännön apua!??
Kommentit (701)
Tuosta lääkäristä joka seurustelee vain tietokoneensa kanssa tuli mieleen kun kävin lääkärissä.
Hän ei kuunnellut minua yhtään, naputteli vain. Sanoin suoraan että hei, sinä et nyt lainkaan kuuntele ja hän naputti sen vain sinne koneelle ”potilas kokee että häntä ei kuunnella”.
Mitä yommoselle voi tehdä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuosta lääkäristä joka seurustelee vain tietokoneensa kanssa tuli mieleen kun kävin lääkärissä.
Hän ei kuunnellut minua yhtään, naputteli vain. Sanoin suoraan että hei, sinä et nyt lainkaan kuuntele ja hän naputti sen vain sinne koneelle ”potilas kokee että häntä ei kuunnella”.
Mitä yommoselle voi tehdä?
:DDD
Sori kun naurattaa, mutta tuollaistahan se nykyään on! Tuntuu että nykymaailma on yhtä isoa sketsiohjelmaa. Lääkärissä käyntikin kuin suoraan spede showsta.
Vierailija kirjoitti:
Tuosta lääkäristä joka seurustelee vain tietokoneensa kanssa tuli mieleen kun kävin lääkärissä.
Hän ei kuunnellut minua yhtään, naputteli vain. Sanoin suoraan että hei, sinä et nyt lainkaan kuuntele ja hän naputti sen vain sinne koneelle ”potilas kokee että häntä ei kuunnella”.
Mitä yommoselle voi tehdä?
Anteeksi mutta kuolen nauruun täällä! Aivan absurdi tilanne :D . Ja tuli kirjattua potilaan viaksi.. Miksei lääkäri kirjannut, että "potilas kokee ihan oikeutetusti, että häntä ei kuunnella" :D :D .
Vierailija kirjoitti:
Ongelma liian korkean koulutuksen ylenpalttinen arvostus. Entiseen aikaan uupunut äiti saattoi saada sektion jälkeen sairaalasta kotiin palatessa avuksi kodinhoitajan, joka oli käynyt koulua vuoden tai kaksi. Nyt neuvolan kautta tulee korkeakoulutettu perhetyöntekijä arvioimaan, analysoimaan ja neuvomaan - mutta mitä apua siitä on, kun leikkaushaava on kipeä, vanhempi lapsi parkuu yöt ja kiukuttelee päivät? Nyt on isillä enemmän mahdollisuuksia osallistua niin kotitöihin kuin lastenhoitoon, mutta ei se silti pitkälle riitä eikä oikeasti aina ole käytännössä mahdollisuutta jäädä pitkälle isyysvapaalle.
Korkeakoulutetun ei sovi tehdä suorittavaa työtä asiakkaan kotona, koska hänen ammatti-identiteettinsä on asiantuntija. Sama ongelma päinvastaisena on vanhustenhoidossa, jossa hoitajien ammatti-identiteetti on hoitaja, ei kuntouttaja ja seurustelija, saati sitten vartija liikkuville potilaille.
Kodinhoitaja joutui entiseen aikaan toisinaan lyömään kätensä p'skaan aivan kirjaimellisti. Kuvitelkaapa nykyistä perhetyöntekijää edes vauvanpyllyä pesemässä tai siivoamassa kissankakkoja lastenhuoneen sängynalta. Kummassakin tapauksessa lasu olisi tehty ajat sitten, mutta se ei suinkaan olisi tuonut mitään oikeaa siivousapua vaan raportintekoa, suunnitelmaa ym. paperityötä.
Aivan oikeasti enemmän auttaisi perhettä se, että yhdessä tehtäisi jotain, siinä samalla 'asiantuntijalle' selviäisi ongelmia joihin voisi etsiä ratkaisua saman tien. Lopuksi voitaisi istua yhdessä kahville miettimään, mitä jatkossa tehdään paremmin.
Mieheni sairastumisen takia isyysloma peruuntui (muuttui sairauslomaksi) ja itse olin sektion jälkeen todella kipeä. Vauvan nostaminen sattui joka kerta todella paljon ja jokainen sängystä/sohvalta/tuolilta/lattialta nouseminen myös. Vauva heräili öisin tunnin välein ekan kuukauden. Sanoin neuvolassa olevani kipeä ja hirveän väsynyt ja että mies ei pysty auttamaan. Neuvola tarjosi minulle aikaa perheneuvolaterapeutille, että pääsen purkamaan sinne sydäntäni vaikean tilanteen vuoksi. Olisin tarvinnut kotiin ihmisen, joka nostaa vauvaa puolestani ja välillä mahdollistaa minulle muutaman tunnin unta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanat tuki ja apu tarkoittaa Suomessa oikeasti vain tilanteen arvioimista! Mitään oikeaa tukea ihminen ei saa yhtään mistään! Ap
Tuki on oikeastaan sitä, että tuetaan ihmistä tekemään tai selviytymään jostain itse. Apu taas on enemmän sitä, että tehdään yhdessä toisen kanssa tai tehdään kokonaan toisen puolesta. Tuki on siis enemmän henkistä (kannustan ja rohkaisen sinua lähtemään kauppaan) ja apu taas konkreettista (tarjoan sinulle autokyydin kauppaan tai käyn kaupassa puolestasi).
Suomessa on jostain syystä muutamassa vuosikymmenessä siirrytty auttamisesta tukemiseen. Silloinkin, kun henkilö ei tarvitse mitään tukemista vaan konkreettista auttamista. Miksi näin, en tiedä? Saman verran se olohuoneen sohvalla istuva perhetyöntekijä yhteiskunnalle maksaisi silloinkin, kun se tekisi käyntinsä yhteydessä jotain hyödyllistä. Kävisi vaikka pikaisesti kaupassa, imuroisi tms. Onko vika oikeastaan meidän koulutusjärjestelmässämme? Siis se sohvalla istuja on liian korkeasti koulutettu tarttuakseen pölynimuriin tai hakemaan lähikaupasta vaippoja ja maitoa?
Omat lapseni ovat jo yli kolmekymppisiä ja heidän lapsuudessaan yhteiskunnan lapsiperheille tarjottu apu oli konkreettista apua. Kodinhoitajan koulutus ei muistaakseni kestänyt kuin vuoden. Hänenkin tehtäviinsä kuului vanhemman kanssa jutteleminen, mutta se onnistui oikein hyvin samalla, kun kodinhoitaja ripusti pyykkiä kuivumaan tai laittoi lapsille ruokaa.
Erittäin mielenkiintoinen havainto. Osittain sitä selittää tuo, mitä sanot professioista. Työnkuvat tuppaavat liukumaan "ylöspäin", tehtäviä hamutaan ylempää: esimerkiksi sairaanhoitajat mieluusti tekevät samaa kuin lääkärit tai psykoterapeutit. Vastaavasti tietylle ammattille aiemmin kuuluneet työtehtävät valuvat alemmas jonkun muun hoidettavaksi.
Tuo ei selitä kaikkea. Myös silloin kun on kyse avusta, tukemisen ideologia on vahva. Jopa joidenkin kuntien henkilökohtaisen avun soveltamisohjeissa lukee, että henkilökohtainen apu "ei ole puolesta tekemistä". Siis mitä, pyörätuolia käyttävän puolesta ei avustaja kaupassa ota tavaroita ylähyllyltä? Tätä ei selitä profession hienostuminen, sillä henkilökohtainen avustaja on ammattihierarkian alapäässä. Vai selittääkö sittenkin? Onko niin, että MIKÄÄN ammattiryhmä ei katso konkreettisen auttamisen kuuluvan tehtäviinsä? Kaikki ovat liian hienoja auttamaan?
Tätä samaa itsekin mietin. Ilmiö nimittäin näkyy muillakin aloilla kuin vain sote-alalla. Koulutetaan ihmisiä visioimaan ja suunnittelemaan, mutta ei kouluteta - tai ainakaan palkata - enää ihmisiä toteuttamaan niitä suunnitelmia. Työn tuottavuus laskee, kun aika käytetään erilaisissa palavereissa, mutta kukaan ei enää osaa edes sanoa, mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä, että olisi joku, joka myös tekisi.
Hmm mielenkiintoinen havainto.
Mielestäni kyllä koulutetaan myös tekemään muuta kuin visioimaan ja tekemään arviointeja eli koulutetaan ihan toteuttamaankin niitä suunnitelmia, mutta ei palkata muuhun kuin suunnitteluun/tarkkailuun/arvioimiseen. Työnantaja määrittelee työnkuvan ja se työnkuva on juuri tuollainen mitä kuvasit.
Ap
No laitoinkin edelliseen kommenttiini, että "tai ainakaan ei palkata". Tosin käsittääkseni sote-puolella ei edes kouluteta nykyisin kodinhoitajia ja korkeammin koulutetut taas eivät katso, että pyykinpesu tai imurointi kuuluisivat heidän koulutustaan vastaavan työn toimenkuvaan. Ovat siis tavallaan "ylikoulutettuja" tekemään niitä töitä ja lisäksi tietysti kodinhoitajan työstä ei voi maksaa yhtä paljoa palkkaa kuin näistä arviointitöistä.
Noin se on. Mutta kodinhoitajien ei tarvisi olla sotekoulutettuja, heille riittäisi ihan hyvin joku vaikka puolen vuoden kodinhoitajakoulutus, joka ei liity sotealaan vaan ihan siihen kodin hoitamiseen, siivoamiseen, pyykinpesuun, lasten hoitoon jne. Silti he olisi kunnan palkkalistoilla ja nämä sotepaikat sitten määräisi esim. 20 tunnin kotiapupalvelun johonkin perheeseen. Ap
Siitä on niin kauan, kun kodinhoitajia on viimeksi koulutettu, etten muista, minkä alan oppilaitoksissa heitä koulutettiin. Silti mulla on mielikuva, etteivät kodinhoitajat työskennelleet muualla kuin sote-puolella. Olin 80-luvulla töissä niin kotihoidossa kuin vanhainkodissakin ja molemmissa paikoissa oli töissä myös kodinhoitajia. Ja se koulutus kesti muistaakseni noin vuoden, saattoi jopa olla lyhyempikin. Ja tosiaan kodinhoitajan toimenkuva oli erilainen kuin sairaanhoitajan tai perushoitajan. Kodinhoitajat hoitivat lapsia, kävivät kaupassa, siivosivat, laittoivat ruokaa tai toimivat vammaiselle tai vanhukselle saattajina esimerkiksi terveyskeskukseen tms.. Sen sijaan vanhukselle apteekissa käymisen hoiti aina joku hoitaja, samoin kaikki hoitotoimenpiteet, lääkkeiden jakamiset dosettiin jne. Mutta sitä en jaksa muistaa, miten oli puhtauden suhteen. Saattaa olla, että myös kodinhoitajat veivät vanhuksia suihkuun ..en ole ihan varma.
Kodinhoitajien kouluttaminen lopetettiin 90-luvulla. Kodinhoitajakoulutus yhdistettiin perushoitajakoulutuksen kanssa ja näin muodostettiin lähihoitajakoulutus. Kodinhoitajakoulutus oli sosiaalipuolen koulutusta, kun taas perushoitajakoulutus oli terveydenhoitopuolen koulutus. Niin kuin usein sote-alalla, tässäkin tapauksessa se sosiaalinen puoli häivytettiin terveydenhoitopuolen alle. Nykyäänhän lähihoitajakoulutusta korostetaan nimenomaan terveydenhoitoalan koulutuksena, mutta siis lähtökohta piti olla tällainen sosiaali- ja terveysalan yhdistelmätutkinto, jolla tehtäisiin sitä käytännön sote-työtä, lähellä asiakasta. Siitä se nimikin "lähihoitaja".
Vanhamallinen kodinhoitajatutkinto oli hyvä tutkinto, en ole ollenkaan varma, että nykyinen lähihoitajan tutkinto olisi jotenkin parempi sosiaalisen puolen osalta.
Ap:n esiin nostaman ongelman yksi alkujuuri on ikiaikaisessa terevydenhuollon ja sosiaalihuollon vastakkainasettelussa ja kilpailussa. Terveydenhuolto on ollut aina hyvin hierarkinen järjestelmä, jossa profession korostaminen tapahtuu hierarkian kautta. (Ei siitä niin monta vuosikymmentä ole, kun osaston ylihoitajalle piti niiata niksauttaa ;D) Tällöin terveydenhuollossa on sosiaalipuoli nähty alamaisena ("kun eivät jaa lääkkeitä") ja sosiaalipuolen professio on nähty epämääräisenä. Sosiaalipuolella on sitten myös puolestaan haluttu kohottaa profiilia, ja ryhdytty matkimaan terveydenhuollon käytäntöjä hierarkian ja ammatillisen erottautumisen suhteen, jotta voitaisiin näpäyttää takaisin terveydenhuoltoa. Ja tässä kaikessa on unohtunut se asiakas, se pikkujuttu, miksi koko ammattikunnat on edes olemassa. Tämän vuoksi sote-puoli paisuu kuin pullataikina, verovaroja kuluu, mutta apua tarvitsevaa ei muista enää kukaan. Kaikki vaan haluaa arvioida ja palaveerata, mutta auta armias, jos asialle pitäisi tosiasiassa tehdä jotakin.
Lopuksi totean että tämä asenne "teemme kaikkemme, ettei meidän vaan tarvitsisi tehdä mitään" ei ole suinkaan vieras muillekaan aloille ja organisaatioille. Ihan löytyy tekniikan ja kaupanalalta omakohtaisia esimerkkejä, rakennusalasta puhumattakaan. Yhteiskunnan tuottavuus nousisi huimasti, jos me kaikki miettisimme miksi teemme sitä työtämme, mikä sen oikea tarkoitus on, ja keskittyisimme siihen. Ja varsinkin siellä yhteiskunnan ylätasoilla. Ei tarvittaisi kikyä tai muita pelleilyjä.
Fiksu analyysi. Mitä olet mieltä, että miten tämä aloituksen ongelma (arvioidaan ja kartoitetaan ja palaveerataan joka paikassa, mutta missään ei konkreettisesti hoideta ja auteta) voitaisiin ratkaista sotepalveluissa?
Se vaatisi aikamoisen muutoksen ajattelutavassa. Nythän on vallalla sellainen ajattelumalli, että kaikki kirjallinen tuotos (raportit, mittaamiset ja kirjaamiset digialustoihin, jotka vielä yleensä ei toimi) on jotenkin hienompaa ja arvokkaampaa kuin se varsinainen asiakkaan hoito/avustustyö. Ymmärrän kyllä, että datan kerääminen ja sen analysointi on tärkeää jossain tapauksissa palvelujen kehittämistä varten, mutta silloin täytyisi olla kristallinkirkkaana mitä kerätään ja miksi, jotta siitä olisi todellista hyötyä. Käytännön avustamista ei arvosteta samalla tavalla. Tämä näkyy sotealalla kaikessa, että asiakkaan lähelle ei haluta mennä, esim. lääkäritkin hyvin usein seurustelevat mieluummin tietokoneen kanssa, kuin että tekisivät perustutkimuksen vastaanotolle tulleelle potilaalle. Diagnoosi tehdään sh:n täyttämien esitietojen pohjalta, ilman että lääkäri välttämättä edes koskee potilaaseen. Sanomattakin selvää että tehokasta on, ainakaan työt ei lopu kun potilas tulee aina uudelleen ja uudelleen.
Sosiaalipuolella tähän liittyy mielestäni läheisesti avustamisen ja tukemisen erottaminen toisistaan käsitteinä. On haluttu keinotekoisesti erottaa nämä toisistaan, jotta saadaan sitä hierarkiaa myös sosiaalipuolelle. Oletus on, että se vähemmän koulutettu (= "vähemmän älykäs") tekee sen varsinaisen avustuksen, ja korkeammin koulutettu (="ylempi") sitten sen tukemisen. Ja kaikkihan haluaa olla "ylempiä" + kuntien säästöt otetaan yleensä aina sieltä suorittavasta portaasta, koska kuka omaa oksaansa sahaisi?
No, miten tähän muutos? Ensinnäkin pitäisi tajuta että käytännön avustaminen ja tukeminen, niitä ei voi erottaa toisistaan. Ei sitten millään. Sosiaalipuolella ihmisen avustaminen ja tukeminen siten, että tämä pääsee jaloilleen ja saa tarvitsemansa avun, vaatii suurta älykkyyttä ja herkkyyttä. Ei se vaikeassa elämäntilanteessa olevan ihmisen tukeminen onnistu siten, että menet hänen kotiinsa kahvittelemaan ja jakamaan hyviä neuvoja. Se tukeminen tapahtuu siinä samalla, kun se käsin tehtävä fyysinen auttaminen. Ja se tosiaan vaatii paljon älliä ja hoksottimia, että kykenee oikealla tavalla apua tarvitsevaa tukemaan.
Eli ensinnäkin pitäisi todella ajatella mitä varten sitä työtä tehdään, mikä on se ydintehtävä ja toiminnan tarkoitus ja miten siihen päästään. Sitten kun se olisi selvillä, niin sen käytännön työnkin arvostus nousisi, kun ymmärrettäisiin sen todellinen merkitys (= ydintehtävä). Johdon tehtävä on mahdollistaa ydintehtävän suorittaminen, ei hankaloittaa sitä kaikin tavoin lisäämällä kaiken maailman oheissälää työntekijöiden tehtäväksi. Ja työntekijöillä pitäisi olla selvänä mielessä mitä varten he työtään tekevät. Toki tämän kirkastaminen on johdon tehtävä.
On mulla yksi ihan käytännön ehdotuskin palavereihin. Palaverinvetäjän mielessä pitäisi aina olla kirkkaana se, että tarkoitus on etsiä ne käytännön toimet, millä parhaiten autetaan. Ihan on turha viiden ammattilaisen istua omaisen kanssa jankkaamassa että on vaikeaa ja on hankalaa ja kamalaa ja voi voi. Niinpä aina kun varataan verkostopalaveriin aikaa, niin palaverin vetäjälle tulostuu lista, johon täytyy kirjata viisi kohtaa käytännön toimista aikatauluineen, mitä palaverissa päätetään kyseiselle ongelmalle tehdä. Jos näitä käytännön toimia ei kirjata, palaveriajasta ei makseta palkkaa.
Erittäin fiksu analyysi koko kirjoituksesi! Ja surullisen onnistunut kiteytys tuo, jonka tummensin. Koska tuotahan se nykyään on kaikki auttaminen ja tukeminen - jutellaan ja jaellaan hyviä neuvoja ihmiselle, joka ei tilanteensa vuoksi edes kykene ottamaan vastaan niitä neuvoja. Mutta kukaan taho ei auta konkreettisesti tekemällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kieltämättä sama havainto - arviointia ja raportointia 90%, todellista apua 10%
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanat tuki ja apu tarkoittaa Suomessa oikeasti vain tilanteen arvioimista! Mitään oikeaa tukea ihminen ei saa yhtään mistään! Ap
Tuki on oikeastaan sitä, että tuetaan ihmistä tekemään tai selviytymään jostain itse. Apu taas on enemmän sitä, että tehdään yhdessä toisen kanssa tai tehdään kokonaan toisen puolesta. Tuki on siis enemmän henkistä (kannustan ja rohkaisen sinua lähtemään kauppaan) ja apu taas konkreettista (tarjoan sinulle autokyydin kauppaan tai käyn kaupassa puolestasi).
Suomessa on jostain syystä muutamassa vuosikymmenessä siirrytty auttamisesta tukemiseen. Silloinkin, kun henkilö ei tarvitse mitään tukemista vaan konkreettista auttamista. Miksi näin, en tiedä? Saman verran se olohuoneen sohvalla istuva perhetyöntekijä yhteiskunnalle maksaisi silloinkin, kun se tekisi käyntinsä yhteydessä jotain hyödyllistä. Kävisi vaikka pikaisesti kaupassa, imuroisi tms. Onko vika oikeastaan meidän koulutusjärjestelmässämme? Siis se sohvalla istuja on liian korkeasti koulutettu tarttuakseen pölynimuriin tai hakemaan lähikaupasta vaippoja ja maitoa?
Omat lapseni ovat jo yli kolmekymppisiä ja heidän lapsuudessaan yhteiskunnan lapsiperheille tarjottu apu oli konkreettista apua. Kodinhoitajan koulutus ei muistaakseni kestänyt kuin vuoden. Hänenkin tehtäviinsä kuului vanhemman kanssa jutteleminen, mutta se onnistui oikein hyvin samalla, kun kodinhoitaja ripusti pyykkiä kuivumaan tai laittoi lapsille ruokaa.
Erittäin mielenkiintoinen havainto. Osittain sitä selittää tuo, mitä sanot professioista. Työnkuvat tuppaavat liukumaan "ylöspäin", tehtäviä hamutaan ylempää: esimerkiksi sairaanhoitajat mieluusti tekevät samaa kuin lääkärit tai psykoterapeutit. Vastaavasti tietylle ammattille aiemmin kuuluneet työtehtävät valuvat alemmas jonkun muun hoidettavaksi.
Tuo ei selitä kaikkea. Myös silloin kun on kyse avusta, tukemisen ideologia on vahva. Jopa joidenkin kuntien henkilökohtaisen avun soveltamisohjeissa lukee, että henkilökohtainen apu "ei ole puolesta tekemistä". Siis mitä, pyörätuolia käyttävän puolesta ei avustaja kaupassa ota tavaroita ylähyllyltä? Tätä ei selitä profession hienostuminen, sillä henkilökohtainen avustaja on ammattihierarkian alapäässä. Vai selittääkö sittenkin? Onko niin, että MIKÄÄN ammattiryhmä ei katso konkreettisen auttamisen kuuluvan tehtäviinsä? Kaikki ovat liian hienoja auttamaan?
Tätä samaa itsekin mietin. Ilmiö nimittäin näkyy muillakin aloilla kuin vain sote-alalla. Koulutetaan ihmisiä visioimaan ja suunnittelemaan, mutta ei kouluteta - tai ainakaan palkata - enää ihmisiä toteuttamaan niitä suunnitelmia. Työn tuottavuus laskee, kun aika käytetään erilaisissa palavereissa, mutta kukaan ei enää osaa edes sanoa, mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä, että olisi joku, joka myös tekisi.
Hmm mielenkiintoinen havainto.
Mielestäni kyllä koulutetaan myös tekemään muuta kuin visioimaan ja tekemään arviointeja eli koulutetaan ihan toteuttamaankin niitä suunnitelmia, mutta ei palkata muuhun kuin suunnitteluun/tarkkailuun/arvioimiseen. Työnantaja määrittelee työnkuvan ja se työnkuva on juuri tuollainen mitä kuvasit.
Ap
No laitoinkin edelliseen kommenttiini, että "tai ainakaan ei palkata". Tosin käsittääkseni sote-puolella ei edes kouluteta nykyisin kodinhoitajia ja korkeammin koulutetut taas eivät katso, että pyykinpesu tai imurointi kuuluisivat heidän koulutustaan vastaavan työn toimenkuvaan. Ovat siis tavallaan "ylikoulutettuja" tekemään niitä töitä ja lisäksi tietysti kodinhoitajan työstä ei voi maksaa yhtä paljoa palkkaa kuin näistä arviointitöistä.
Noin se on. Mutta kodinhoitajien ei tarvisi olla sotekoulutettuja, heille riittäisi ihan hyvin joku vaikka puolen vuoden kodinhoitajakoulutus, joka ei liity sotealaan vaan ihan siihen kodin hoitamiseen, siivoamiseen, pyykinpesuun, lasten hoitoon jne. Silti he olisi kunnan palkkalistoilla ja nämä sotepaikat sitten määräisi esim. 20 tunnin kotiapupalvelun johonkin perheeseen. Ap
Siitä on niin kauan, kun kodinhoitajia on viimeksi koulutettu, etten muista, minkä alan oppilaitoksissa heitä koulutettiin. Silti mulla on mielikuva, etteivät kodinhoitajat työskennelleet muualla kuin sote-puolella. Olin 80-luvulla töissä niin kotihoidossa kuin vanhainkodissakin ja molemmissa paikoissa oli töissä myös kodinhoitajia. Ja se koulutus kesti muistaakseni noin vuoden, saattoi jopa olla lyhyempikin. Ja tosiaan kodinhoitajan toimenkuva oli erilainen kuin sairaanhoitajan tai perushoitajan. Kodinhoitajat hoitivat lapsia, kävivät kaupassa, siivosivat, laittoivat ruokaa tai toimivat vammaiselle tai vanhukselle saattajina esimerkiksi terveyskeskukseen tms.. Sen sijaan vanhukselle apteekissa käymisen hoiti aina joku hoitaja, samoin kaikki hoitotoimenpiteet, lääkkeiden jakamiset dosettiin jne. Mutta sitä en jaksa muistaa, miten oli puhtauden suhteen. Saattaa olla, että myös kodinhoitajat veivät vanhuksia suihkuun ..en ole ihan varma.
Kodinhoitajien kouluttaminen lopetettiin 90-luvulla. Kodinhoitajakoulutus yhdistettiin perushoitajakoulutuksen kanssa ja näin muodostettiin lähihoitajakoulutus. Kodinhoitajakoulutus oli sosiaalipuolen koulutusta, kun taas perushoitajakoulutus oli terveydenhoitopuolen koulutus. Niin kuin usein sote-alalla, tässäkin tapauksessa se sosiaalinen puoli häivytettiin terveydenhoitopuolen alle. Nykyäänhän lähihoitajakoulutusta korostetaan nimenomaan terveydenhoitoalan koulutuksena, mutta siis lähtökohta piti olla tällainen sosiaali- ja terveysalan yhdistelmätutkinto, jolla tehtäisiin sitä käytännön sote-työtä, lähellä asiakasta. Siitä se nimikin "lähihoitaja".
Vanhamallinen kodinhoitajatutkinto oli hyvä tutkinto, en ole ollenkaan varma, että nykyinen lähihoitajan tutkinto olisi jotenkin parempi sosiaalisen puolen osalta.
Ap:n esiin nostaman ongelman yksi alkujuuri on ikiaikaisessa terevydenhuollon ja sosiaalihuollon vastakkainasettelussa ja kilpailussa. Terveydenhuolto on ollut aina hyvin hierarkinen järjestelmä, jossa profession korostaminen tapahtuu hierarkian kautta. (Ei siitä niin monta vuosikymmentä ole, kun osaston ylihoitajalle piti niiata niksauttaa ;D) Tällöin terveydenhuollossa on sosiaalipuoli nähty alamaisena ("kun eivät jaa lääkkeitä") ja sosiaalipuolen professio on nähty epämääräisenä. Sosiaalipuolella on sitten myös puolestaan haluttu kohottaa profiilia, ja ryhdytty matkimaan terveydenhuollon käytäntöjä hierarkian ja ammatillisen erottautumisen suhteen, jotta voitaisiin näpäyttää takaisin terveydenhuoltoa. Ja tässä kaikessa on unohtunut se asiakas, se pikkujuttu, miksi koko ammattikunnat on edes olemassa. Tämän vuoksi sote-puoli paisuu kuin pullataikina, verovaroja kuluu, mutta apua tarvitsevaa ei muista enää kukaan. Kaikki vaan haluaa arvioida ja palaveerata, mutta auta armias, jos asialle pitäisi tosiasiassa tehdä jotakin.
Lopuksi totean että tämä asenne "teemme kaikkemme, ettei meidän vaan tarvitsisi tehdä mitään" ei ole suinkaan vieras muillekaan aloille ja organisaatioille. Ihan löytyy tekniikan ja kaupanalalta omakohtaisia esimerkkejä, rakennusalasta puhumattakaan. Yhteiskunnan tuottavuus nousisi huimasti, jos me kaikki miettisimme miksi teemme sitä työtämme, mikä sen oikea tarkoitus on, ja keskittyisimme siihen. Ja varsinkin siellä yhteiskunnan ylätasoilla. Ei tarvittaisi kikyä tai muita pelleilyjä.
Fiksu analyysi. Mitä olet mieltä, että miten tämä aloituksen ongelma (arvioidaan ja kartoitetaan ja palaveerataan joka paikassa, mutta missään ei konkreettisesti hoideta ja auteta) voitaisiin ratkaista sotepalveluissa?
Se vaatisi aikamoisen muutoksen ajattelutavassa. Nythän on vallalla sellainen ajattelumalli, että kaikki kirjallinen tuotos (raportit, mittaamiset ja kirjaamiset digialustoihin, jotka vielä yleensä ei toimi) on jotenkin hienompaa ja arvokkaampaa kuin se varsinainen asiakkaan hoito/avustustyö. Ymmärrän kyllä, että datan kerääminen ja sen analysointi on tärkeää jossain tapauksissa palvelujen kehittämistä varten, mutta silloin täytyisi olla kristallinkirkkaana mitä kerätään ja miksi, jotta siitä olisi todellista hyötyä. Käytännön avustamista ei arvosteta samalla tavalla. Tämä näkyy sotealalla kaikessa, että asiakkaan lähelle ei haluta mennä, esim. lääkäritkin hyvin usein seurustelevat mieluummin tietokoneen kanssa, kuin että tekisivät perustutkimuksen vastaanotolle tulleelle potilaalle. Diagnoosi tehdään sh:n täyttämien esitietojen pohjalta, ilman että lääkäri välttämättä edes koskee potilaaseen. Sanomattakin selvää että tehokasta on, ainakaan työt ei lopu kun potilas tulee aina uudelleen ja uudelleen.
Sosiaalipuolella tähän liittyy mielestäni läheisesti avustamisen ja tukemisen erottaminen toisistaan käsitteinä. On haluttu keinotekoisesti erottaa nämä toisistaan, jotta saadaan sitä hierarkiaa myös sosiaalipuolelle. Oletus on, että se vähemmän koulutettu (= "vähemmän älykäs") tekee sen varsinaisen avustuksen, ja korkeammin koulutettu (="ylempi") sitten sen tukemisen. Ja kaikkihan haluaa olla "ylempiä" + kuntien säästöt otetaan yleensä aina sieltä suorittavasta portaasta, koska kuka omaa oksaansa sahaisi?
No, miten tähän muutos? Ensinnäkin pitäisi tajuta että käytännön avustaminen ja tukeminen, niitä ei voi erottaa toisistaan. Ei sitten millään. Sosiaalipuolella ihmisen avustaminen ja tukeminen siten, että tämä pääsee jaloilleen ja saa tarvitsemansa avun, vaatii suurta älykkyyttä ja herkkyyttä. Ei se vaikeassa elämäntilanteessa olevan ihmisen tukeminen onnistu siten, että menet hänen kotiinsa kahvittelemaan ja jakamaan hyviä neuvoja. Se tukeminen tapahtuu siinä samalla, kun se käsin tehtävä fyysinen auttaminen. Ja se tosiaan vaatii paljon älliä ja hoksottimia, että kykenee oikealla tavalla apua tarvitsevaa tukemaan.
Eli ensinnäkin pitäisi todella ajatella mitä varten sitä työtä tehdään, mikä on se ydintehtävä ja toiminnan tarkoitus ja miten siihen päästään. Sitten kun se olisi selvillä, niin sen käytännön työnkin arvostus nousisi, kun ymmärrettäisiin sen todellinen merkitys (= ydintehtävä). Johdon tehtävä on mahdollistaa ydintehtävän suorittaminen, ei hankaloittaa sitä kaikin tavoin lisäämällä kaiken maailman oheissälää työntekijöiden tehtäväksi. Ja työntekijöillä pitäisi olla selvänä mielessä mitä varten he työtään tekevät. Toki tämän kirkastaminen on johdon tehtävä.
On mulla yksi ihan käytännön ehdotuskin palavereihin. Palaverinvetäjän mielessä pitäisi aina olla kirkkaana se, että tarkoitus on etsiä ne käytännön toimet, millä parhaiten autetaan. Ihan on turha viiden ammattilaisen istua omaisen kanssa jankkaamassa että on vaikeaa ja on hankalaa ja kamalaa ja voi voi. Niinpä aina kun varataan verkostopalaveriin aikaa, niin palaverin vetäjälle tulostuu lista, johon täytyy kirjata viisi kohtaa käytännön toimista aikatauluineen, mitä palaverissa päätetään kyseiselle ongelmalle tehdä. Jos näitä käytännön toimia ei kirjata, palaveriajasta ei makseta palkkaa.
Olen sote-alalla. Ainakin meidän organisaatiossa esimiehet jatkuvasti korostaa meille kuinka tärkeää kirjaaminen on ja että kaikki pitää kirjata ja pitää kirjata huolellisesti. Johdolta tulee jatkuvasti ohjeita miten pitää kirjata, mutta ne on niin vaikeaselkoisia ja monitulkintaisia ohjeita, että kukaan meistä ei oikein tiedä että mitä pitää kirjata ja miksi (paitsi että kaikki pitää kirjata). Me sitten kirjataan huolellisesti kaikki niin asiakkaiden yksilötapaamisista kuin verkostopalavereista kuin kaikista lyhyistäkin puheluista melkein sanatarkkaan kaikki. Siihen kirjaamiseen menee aivan valtavasti aikaa ja energiaa! Työajasta noin puolet on kirjaamista. Puolet niitä arviointeja ja palavereja ja suunnitteluita ja muita (ja se kirjaaminen siis niiden kirjaamista). En voi enää sietää tätä työtä, josta 15 vuotta sitten tykkäsin, kun silloin saimme tehdä käytännössä asioita, joilla oli vaikutusta ja riitti että yhdellä lauseella muisti jonnekin kirjata että kenelle asiakkaalle tehtiin ja koska. Sata kertaa mieluummin auttaisin ihmisiä konkreettisesti kuin tekisin laajoja arviointeja ja kirjaisin niitä tuntitolkulla. Kyllä se työn mielekkyys ihan siitä aidosta auttamisesta tulisi, ei arvioimisesta eikä kirjaamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan ihmisellä itselläänkin jokin vastuu itsestään.
Miksi aina odottetaan, että joku tekee puolestani, joku ratkaisee ongelmani, joku muu auttaa?
Pitää osata keskustelujen ja arvioiden kautta myös itse auttaa itseään ja laittaa elämä ja asiat sujumaan.
Luitkohan ollenkaan aloitustani ennen kuin syöksyit tänne suoltamaan tuubaasi?
Kirjoitin aloitukseeni esim. alakouluikäisestä, jolla on oppimisvaikeuksia. Silti häntäkin vain arvioidaan ja arvioidaan mutta apua hän ei saa, siis käytännön konkreettista apua. Se arvioiminen on muka sitä apua, vaikka ei siitä silti mitään hyötyä ole.
Miten lapsella voisi olla vastuu itsestään ja omasta oppimisestaan ja lapsen pitäisi auttaa itse itseään? Jos hänellä on oppimisvaikeuksia!!
Ap
Ja sama koskee kaikenikäisiä vaikeasti masentuneita. Ei kukaan edellytä, että neliraajahalvaantunut tekee yksinään kaikki kotityöt ja hoitaa vauvan ja taaperon siinä sivussa. Masentuneen oletetaan tähän kykenevän. Siksi häntä "tuetaan" kannustamalla siihen. Olen pöyristynyt! Missä soteammattilaisten(?) ymmärrys ja tieto?!
Pohjautunee siihen, että kuntoutuksessa yksi olennainen osa on omatoimisuuden vahvistaminen.
Masennus voi pahimmillaan olla sitä, että masentunut makaa sängyssä ja nukkuu suurimman osan vuorokaudesta. Ymmärrän itse jo maallikkona, ettei sellaisen mahdollistaminen palvele ketään, vähiten sitä masentunutta itseään.
Samaan tapaan kun itse loukkaannuin onnettomuudessa. En saanut kotiin ketään tekemään asioita puolestani, sen sijaan sain fysioterapiaa, joka vahvisti omaa kuntoutumistani ja itsepärjäämistäni.
Pitäsiköhän sairaanhoidossakin siirtyä siihen että hoitajat ei tekisi mitään. Istuisi vaan potilaan vieressä ja kirjaisi vointeja ja päivittelisi ja antaisi hyviä neuvoja. Välillä kävisi lääkäri ja sosiaalityöntekijäkin istumassa vieressä ja vertaisi muistiinpanojaan ja kaikki kertoisi huolistaan mitä on potilaan suhteen. Sitten kun se siinä kuolisi hoidon puutteeseen niin kirjattaisiin että kaikista ponnisteluista huolimatta potilas menehtyi. Kuulostaako järkevälle? Tätä on kuitenkin sosiaalityö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma liian korkean koulutuksen ylenpalttinen arvostus. Entiseen aikaan uupunut äiti saattoi saada sektion jälkeen sairaalasta kotiin palatessa avuksi kodinhoitajan, joka oli käynyt koulua vuoden tai kaksi. Nyt neuvolan kautta tulee korkeakoulutettu perhetyöntekijä arvioimaan, analysoimaan ja neuvomaan - mutta mitä apua siitä on, kun leikkaushaava on kipeä, vanhempi lapsi parkuu yöt ja kiukuttelee päivät? Nyt on isillä enemmän mahdollisuuksia osallistua niin kotitöihin kuin lastenhoitoon, mutta ei se silti pitkälle riitä eikä oikeasti aina ole käytännössä mahdollisuutta jäädä pitkälle isyysvapaalle.
Korkeakoulutetun ei sovi tehdä suorittavaa työtä asiakkaan kotona, koska hänen ammatti-identiteettinsä on asiantuntija. Sama ongelma päinvastaisena on vanhustenhoidossa, jossa hoitajien ammatti-identiteetti on hoitaja, ei kuntouttaja ja seurustelija, saati sitten vartija liikkuville potilaille.
Kodinhoitaja joutui entiseen aikaan toisinaan lyömään kätensä p'skaan aivan kirjaimellisti. Kuvitelkaapa nykyistä perhetyöntekijää edes vauvanpyllyä pesemässä tai siivoamassa kissankakkoja lastenhuoneen sängynalta. Kummassakin tapauksessa lasu olisi tehty ajat sitten, mutta se ei suinkaan olisi tuonut mitään oikeaa siivousapua vaan raportintekoa, suunnitelmaa ym. paperityötä.
Aivan oikeasti enemmän auttaisi perhettä se, että yhdessä tehtäisi jotain, siinä samalla 'asiantuntijalle' selviäisi ongelmia joihin voisi etsiä ratkaisua saman tien. Lopuksi voitaisi istua yhdessä kahville miettimään, mitä jatkossa tehdään paremmin.
Mieheni sairastumisen takia isyysloma peruuntui (muuttui sairauslomaksi) ja itse olin sektion jälkeen todella kipeä. Vauvan nostaminen sattui joka kerta todella paljon ja jokainen sängystä/sohvalta/tuolilta/lattialta nouseminen myös. Vauva heräili öisin tunnin välein ekan kuukauden. Sanoin neuvolassa olevani kipeä ja hirveän väsynyt ja että mies ei pysty auttamaan. Neuvola tarjosi minulle aikaa perheneuvolaterapeutille, että pääsen purkamaan sinne sydäntäni vaikean tilanteen vuoksi. Olisin tarvinnut kotiin ihmisen, joka nostaa vauvaa puolestani ja välillä mahdollistaa minulle muutaman tunnin unta!
Mursin jalkani kun lapsi oli juuri täyttänyt kaksi ja oli kotihoidossa. Jalka oli 10 viikkoa kipsissä 6 viikkoa täysin varaamatta, olin 2 viikkoa sairaalassa. Saimme maksimimäärän kotipalvelua 30 tuntia. Kerran viikossa 3 tuntia. Ei siinä mitään. Äitini muutti meille ja hän ja mies hoitivat vuorotellen minut, lapsen ja kodin, mies saattoi käydä töissäkin. Hyvinvointivaltio ei korvaa läheisverkostoa koskaan eikä kannata edes kuvitella, että sellaista verkostoa koskaan verorahoista maksettaisiinkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan ihmisellä itselläänkin jokin vastuu itsestään.
Miksi aina odottetaan, että joku tekee puolestani, joku ratkaisee ongelmani, joku muu auttaa?
Pitää osata keskustelujen ja arvioiden kautta myös itse auttaa itseään ja laittaa elämä ja asiat sujumaan.
Luitkohan ollenkaan aloitustani ennen kuin syöksyit tänne suoltamaan tuubaasi?
Kirjoitin aloitukseeni esim. alakouluikäisestä, jolla on oppimisvaikeuksia. Silti häntäkin vain arvioidaan ja arvioidaan mutta apua hän ei saa, siis käytännön konkreettista apua. Se arvioiminen on muka sitä apua, vaikka ei siitä silti mitään hyötyä ole.
Miten lapsella voisi olla vastuu itsestään ja omasta oppimisestaan ja lapsen pitäisi auttaa itse itseään? Jos hänellä on oppimisvaikeuksia!!
Ap
Ja sama koskee kaikenikäisiä vaikeasti masentuneita. Ei kukaan edellytä, että neliraajahalvaantunut tekee yksinään kaikki kotityöt ja hoitaa vauvan ja taaperon siinä sivussa. Masentuneen oletetaan tähän kykenevän. Siksi häntä "tuetaan" kannustamalla siihen. Olen pöyristynyt! Missä soteammattilaisten(?) ymmärrys ja tieto?!
Pohjautunee siihen, että kuntoutuksessa yksi olennainen osa on omatoimisuuden vahvistaminen.
Masennus voi pahimmillaan olla sitä, että masentunut makaa sängyssä ja nukkuu suurimman osan vuorokaudesta. Ymmärrän itse jo maallikkona, ettei sellaisen mahdollistaminen palvele ketään, vähiten sitä masentunutta itseään.Samaan tapaan kun itse loukkaannuin onnettomuudessa. En saanut kotiin ketään tekemään asioita puolestani, sen sijaan sain fysioterapiaa, joka vahvisti omaa kuntoutumistani ja itsepärjäämistäni.
Suomalainen kulttuuri on armoton ja julma, erityisesti nuoria naisia kohtaan.
Monesti se masentunut naisihminen kylläkin ylisuorittaa, ei suinkaan makaa, ruoskii itseään sairaanakin loputtomiin - siinä yleisin syy, miksi ylipäätään on sairastunutkin.
Kovuus ja ylenkatse ei paranna ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma liian korkean koulutuksen ylenpalttinen arvostus. Entiseen aikaan uupunut äiti saattoi saada sektion jälkeen sairaalasta kotiin palatessa avuksi kodinhoitajan, joka oli käynyt koulua vuoden tai kaksi. Nyt neuvolan kautta tulee korkeakoulutettu perhetyöntekijä arvioimaan, analysoimaan ja neuvomaan - mutta mitä apua siitä on, kun leikkaushaava on kipeä, vanhempi lapsi parkuu yöt ja kiukuttelee päivät? Nyt on isillä enemmän mahdollisuuksia osallistua niin kotitöihin kuin lastenhoitoon, mutta ei se silti pitkälle riitä eikä oikeasti aina ole käytännössä mahdollisuutta jäädä pitkälle isyysvapaalle.
Korkeakoulutetun ei sovi tehdä suorittavaa työtä asiakkaan kotona, koska hänen ammatti-identiteettinsä on asiantuntija. Sama ongelma päinvastaisena on vanhustenhoidossa, jossa hoitajien ammatti-identiteetti on hoitaja, ei kuntouttaja ja seurustelija, saati sitten vartija liikkuville potilaille.
Kodinhoitaja joutui entiseen aikaan toisinaan lyömään kätensä p'skaan aivan kirjaimellisti. Kuvitelkaapa nykyistä perhetyöntekijää edes vauvanpyllyä pesemässä tai siivoamassa kissankakkoja lastenhuoneen sängynalta. Kummassakin tapauksessa lasu olisi tehty ajat sitten, mutta se ei suinkaan olisi tuonut mitään oikeaa siivousapua vaan raportintekoa, suunnitelmaa ym. paperityötä.
Aivan oikeasti enemmän auttaisi perhettä se, että yhdessä tehtäisi jotain, siinä samalla 'asiantuntijalle' selviäisi ongelmia joihin voisi etsiä ratkaisua saman tien. Lopuksi voitaisi istua yhdessä kahville miettimään, mitä jatkossa tehdään paremmin.
Mieheni sairastumisen takia isyysloma peruuntui (muuttui sairauslomaksi) ja itse olin sektion jälkeen todella kipeä. Vauvan nostaminen sattui joka kerta todella paljon ja jokainen sängystä/sohvalta/tuolilta/lattialta nouseminen myös. Vauva heräili öisin tunnin välein ekan kuukauden. Sanoin neuvolassa olevani kipeä ja hirveän väsynyt ja että mies ei pysty auttamaan. Neuvola tarjosi minulle aikaa perheneuvolaterapeutille, että pääsen purkamaan sinne sydäntäni vaikean tilanteen vuoksi. Olisin tarvinnut kotiin ihmisen, joka nostaa vauvaa puolestani ja välillä mahdollistaa minulle muutaman tunnin unta!
Mursin jalkani kun lapsi oli juuri täyttänyt kaksi ja oli kotihoidossa. Jalka oli 10 viikkoa kipsissä 6 viikkoa täysin varaamatta, olin 2 viikkoa sairaalassa. Saimme maksimimäärän kotipalvelua 30 tuntia. Kerran viikossa 3 tuntia. Ei siinä mitään. Äitini muutti meille ja hän ja mies hoitivat vuorotellen minut, lapsen ja kodin, mies saattoi käydä töissäkin. Hyvinvointivaltio ei korvaa läheisverkostoa koskaan eikä kannata edes kuvitella, että sellaista verkostoa koskaan verorahoista maksettaisiinkaan.
Ennen sai kodinhoitajan. Äitini kävi mm suonikohjuleikkauksessa ja meillä kävi päivittäin ihminen tekemässä kotityöt. Monta viikkoa. Ja meistä lapsista nuorin taisi olla 11. 😂
Tästä tulee miinussade, mutta toisinaan ihmettelen, että miksi niitä lapsia hankitaan niin monta ja pienellä ikäerolla, että niiden kanssa uupuu työtaakan alle?
Itse yksilapsisena saan toisinaan todella tungettelevaa ja tärkeääkin kommenttia, miten "pilaan" lapseni elämän, kun hanki hänelle sisarusta kaveriksi. Ja miten olen itsekäs ja vaikka mitä. Ja miten yksi lapsi en ei tiedä "aidosta äitiydestä" mitään jne.
Kun totesin jo taaperoaikana, että meidän perhe jäänee yksilapsiseksi, koska kun viimein on päästy vaikeasta ajasta yli siihen, että saadaan ylipäätään nukkua. En vaan ole valmis ottamaan riskiä, että arki useampilapsisena perheenä uuvuttaa siihen pisteeseen, ettei enää pärjää ilman apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma liian korkean koulutuksen ylenpalttinen arvostus. Entiseen aikaan uupunut äiti saattoi saada sektion jälkeen sairaalasta kotiin palatessa avuksi kodinhoitajan, joka oli käynyt koulua vuoden tai kaksi. Nyt neuvolan kautta tulee korkeakoulutettu perhetyöntekijä arvioimaan, analysoimaan ja neuvomaan - mutta mitä apua siitä on, kun leikkaushaava on kipeä, vanhempi lapsi parkuu yöt ja kiukuttelee päivät? Nyt on isillä enemmän mahdollisuuksia osallistua niin kotitöihin kuin lastenhoitoon, mutta ei se silti pitkälle riitä eikä oikeasti aina ole käytännössä mahdollisuutta jäädä pitkälle isyysvapaalle.
Korkeakoulutetun ei sovi tehdä suorittavaa työtä asiakkaan kotona, koska hänen ammatti-identiteettinsä on asiantuntija. Sama ongelma päinvastaisena on vanhustenhoidossa, jossa hoitajien ammatti-identiteetti on hoitaja, ei kuntouttaja ja seurustelija, saati sitten vartija liikkuville potilaille.
Kodinhoitaja joutui entiseen aikaan toisinaan lyömään kätensä p'skaan aivan kirjaimellisti. Kuvitelkaapa nykyistä perhetyöntekijää edes vauvanpyllyä pesemässä tai siivoamassa kissankakkoja lastenhuoneen sängynalta. Kummassakin tapauksessa lasu olisi tehty ajat sitten, mutta se ei suinkaan olisi tuonut mitään oikeaa siivousapua vaan raportintekoa, suunnitelmaa ym. paperityötä.
Aivan oikeasti enemmän auttaisi perhettä se, että yhdessä tehtäisi jotain, siinä samalla 'asiantuntijalle' selviäisi ongelmia joihin voisi etsiä ratkaisua saman tien. Lopuksi voitaisi istua yhdessä kahville miettimään, mitä jatkossa tehdään paremmin.
Mieheni sairastumisen takia isyysloma peruuntui (muuttui sairauslomaksi) ja itse olin sektion jälkeen todella kipeä. Vauvan nostaminen sattui joka kerta todella paljon ja jokainen sängystä/sohvalta/tuolilta/lattialta nouseminen myös. Vauva heräili öisin tunnin välein ekan kuukauden. Sanoin neuvolassa olevani kipeä ja hirveän väsynyt ja että mies ei pysty auttamaan. Neuvola tarjosi minulle aikaa perheneuvolaterapeutille, että pääsen purkamaan sinne sydäntäni vaikean tilanteen vuoksi. Olisin tarvinnut kotiin ihmisen, joka nostaa vauvaa puolestani ja välillä mahdollistaa minulle muutaman tunnin unta!
Mursin jalkani kun lapsi oli juuri täyttänyt kaksi ja oli kotihoidossa. Jalka oli 10 viikkoa kipsissä 6 viikkoa täysin varaamatta, olin 2 viikkoa sairaalassa. Saimme maksimimäärän kotipalvelua 30 tuntia. Kerran viikossa 3 tuntia. Ei siinä mitään. Äitini muutti meille ja hän ja mies hoitivat vuorotellen minut, lapsen ja kodin, mies saattoi käydä töissäkin. Hyvinvointivaltio ei korvaa läheisverkostoa koskaan eikä kannata edes kuvitella, että sellaista verkostoa koskaan verorahoista maksettaisiinkaan.
Ennen sai kodinhoitajan. Äitini kävi mm suonikohjuleikkauksessa ja meillä kävi päivittäin ihminen tekemässä kotityöt. Monta viikkoa. Ja meistä lapsista nuorin taisi olla 11. 😂
Mummoni oli 70 -luvulla tuollainen kodinhoitaja jonkin aikaa. Oli raakaa piian työtä, erittäin heikosti palkattua ja taloissa kohdeltiin heikosti, juoksutettiin ja valitettiiin työn jäljistä sen minkä ennätettiin. Ei sellaisiin hommiin kukaan enää suostuisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan ihmisellä itselläänkin jokin vastuu itsestään.
Miksi aina odottetaan, että joku tekee puolestani, joku ratkaisee ongelmani, joku muu auttaa?
Pitää osata keskustelujen ja arvioiden kautta myös itse auttaa itseään ja laittaa elämä ja asiat sujumaan.
Luitkohan ollenkaan aloitustani ennen kuin syöksyit tänne suoltamaan tuubaasi?
Kirjoitin aloitukseeni esim. alakouluikäisestä, jolla on oppimisvaikeuksia. Silti häntäkin vain arvioidaan ja arvioidaan mutta apua hän ei saa, siis käytännön konkreettista apua. Se arvioiminen on muka sitä apua, vaikka ei siitä silti mitään hyötyä ole.
Miten lapsella voisi olla vastuu itsestään ja omasta oppimisestaan ja lapsen pitäisi auttaa itse itseään? Jos hänellä on oppimisvaikeuksia!!
Ap
Ja sama koskee kaikenikäisiä vaikeasti masentuneita. Ei kukaan edellytä, että neliraajahalvaantunut tekee yksinään kaikki kotityöt ja hoitaa vauvan ja taaperon siinä sivussa. Masentuneen oletetaan tähän kykenevän. Siksi häntä "tuetaan" kannustamalla siihen. Olen pöyristynyt! Missä soteammattilaisten(?) ymmärrys ja tieto?!
Pohjautunee siihen, että kuntoutuksessa yksi olennainen osa on omatoimisuuden vahvistaminen.
Masennus voi pahimmillaan olla sitä, että masentunut makaa sängyssä ja nukkuu suurimman osan vuorokaudesta. Ymmärrän itse jo maallikkona, ettei sellaisen mahdollistaminen palvele ketään, vähiten sitä masentunutta itseään.Samaan tapaan kun itse loukkaannuin onnettomuudessa. En saanut kotiin ketään tekemään asioita puolestani, sen sijaan sain fysioterapiaa, joka vahvisti omaa kuntoutumistani ja itsepärjäämistäni.
Suomalainen kulttuuri on armoton ja julma, erityisesti nuoria naisia kohtaan.
Monesti se masentunut naisihminen kylläkin ylisuorittaa, ei suinkaan makaa, ruoskii itseään sairaanakin loputtomiin - siinä yleisin syy, miksi ylipäätään on sairastunutkin.
Kovuus ja ylenkatse ei paranna ketään.
No, lähipiirissäni on masennusta sairastava, joka pahimpina kausina tosiaan makaa sängyssä ja nukkuu. Ja jos tähän annettaisiin mahdollisuus, eli tehtäisiin kaikki puolesta, niin sinne sängynpohjallehan jäisi.
Ja ei, turha nyt vääntää tästä mitään "ota itseäsi niskasta" - lausetta. Vaan se, että tuollaisen mahdollistaminen olisi yksi suuri karhunpalvelus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma liian korkean koulutuksen ylenpalttinen arvostus. Entiseen aikaan uupunut äiti saattoi saada sektion jälkeen sairaalasta kotiin palatessa avuksi kodinhoitajan, joka oli käynyt koulua vuoden tai kaksi. Nyt neuvolan kautta tulee korkeakoulutettu perhetyöntekijä arvioimaan, analysoimaan ja neuvomaan - mutta mitä apua siitä on, kun leikkaushaava on kipeä, vanhempi lapsi parkuu yöt ja kiukuttelee päivät? Nyt on isillä enemmän mahdollisuuksia osallistua niin kotitöihin kuin lastenhoitoon, mutta ei se silti pitkälle riitä eikä oikeasti aina ole käytännössä mahdollisuutta jäädä pitkälle isyysvapaalle.
Korkeakoulutetun ei sovi tehdä suorittavaa työtä asiakkaan kotona, koska hänen ammatti-identiteettinsä on asiantuntija. Sama ongelma päinvastaisena on vanhustenhoidossa, jossa hoitajien ammatti-identiteetti on hoitaja, ei kuntouttaja ja seurustelija, saati sitten vartija liikkuville potilaille.
Kodinhoitaja joutui entiseen aikaan toisinaan lyömään kätensä p'skaan aivan kirjaimellisti. Kuvitelkaapa nykyistä perhetyöntekijää edes vauvanpyllyä pesemässä tai siivoamassa kissankakkoja lastenhuoneen sängynalta. Kummassakin tapauksessa lasu olisi tehty ajat sitten, mutta se ei suinkaan olisi tuonut mitään oikeaa siivousapua vaan raportintekoa, suunnitelmaa ym. paperityötä.
Aivan oikeasti enemmän auttaisi perhettä se, että yhdessä tehtäisi jotain, siinä samalla 'asiantuntijalle' selviäisi ongelmia joihin voisi etsiä ratkaisua saman tien. Lopuksi voitaisi istua yhdessä kahville miettimään, mitä jatkossa tehdään paremmin.
Mieheni sairastumisen takia isyysloma peruuntui (muuttui sairauslomaksi) ja itse olin sektion jälkeen todella kipeä. Vauvan nostaminen sattui joka kerta todella paljon ja jokainen sängystä/sohvalta/tuolilta/lattialta nouseminen myös. Vauva heräili öisin tunnin välein ekan kuukauden. Sanoin neuvolassa olevani kipeä ja hirveän väsynyt ja että mies ei pysty auttamaan. Neuvola tarjosi minulle aikaa perheneuvolaterapeutille, että pääsen purkamaan sinne sydäntäni vaikean tilanteen vuoksi. Olisin tarvinnut kotiin ihmisen, joka nostaa vauvaa puolestani ja välillä mahdollistaa minulle muutaman tunnin unta!
Mursin jalkani kun lapsi oli juuri täyttänyt kaksi ja oli kotihoidossa. Jalka oli 10 viikkoa kipsissä 6 viikkoa täysin varaamatta, olin 2 viikkoa sairaalassa. Saimme maksimimäärän kotipalvelua 30 tuntia. Kerran viikossa 3 tuntia. Ei siinä mitään. Äitini muutti meille ja hän ja mies hoitivat vuorotellen minut, lapsen ja kodin, mies saattoi käydä töissäkin. Hyvinvointivaltio ei korvaa läheisverkostoa koskaan eikä kannata edes kuvitella, että sellaista verkostoa koskaan verorahoista maksettaisiinkaan.
Ennen sai kodinhoitajan. Äitini kävi mm suonikohjuleikkauksessa ja meillä kävi päivittäin ihminen tekemässä kotityöt. Monta viikkoa. Ja meistä lapsista nuorin taisi olla 11. 😂
Mummoni oli 70 -luvulla tuollainen kodinhoitaja jonkin aikaa. Oli raakaa piian työtä, erittäin heikosti palkattua ja taloissa kohdeltiin heikosti, juoksutettiin ja valitettiiin työn jäljistä sen minkä ennätettiin. Ei sellaisiin hommiin kukaan enää suostuisi.
Juu, mukavampihan se on työparin kanssa soffalla kaffitella sairasta äitiä nälvimässä. Verovaroilla.
Ei se kodinhoitaja mitään ihmeellistä tehnyt. Kokkasi, siivosi, pesi pyykkiä jne. Ihan omakotitalossa asuttiin, ei missään karjatilalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan ihmisellä itselläänkin jokin vastuu itsestään.
Miksi aina odottetaan, että joku tekee puolestani, joku ratkaisee ongelmani, joku muu auttaa?
Pitää osata keskustelujen ja arvioiden kautta myös itse auttaa itseään ja laittaa elämä ja asiat sujumaan.
Luitkohan ollenkaan aloitustani ennen kuin syöksyit tänne suoltamaan tuubaasi?
Kirjoitin aloitukseeni esim. alakouluikäisestä, jolla on oppimisvaikeuksia. Silti häntäkin vain arvioidaan ja arvioidaan mutta apua hän ei saa, siis käytännön konkreettista apua. Se arvioiminen on muka sitä apua, vaikka ei siitä silti mitään hyötyä ole.
Miten lapsella voisi olla vastuu itsestään ja omasta oppimisestaan ja lapsen pitäisi auttaa itse itseään? Jos hänellä on oppimisvaikeuksia!!
Ap
Ja sama koskee kaikenikäisiä vaikeasti masentuneita. Ei kukaan edellytä, että neliraajahalvaantunut tekee yksinään kaikki kotityöt ja hoitaa vauvan ja taaperon siinä sivussa. Masentuneen oletetaan tähän kykenevän. Siksi häntä "tuetaan" kannustamalla siihen. Olen pöyristynyt! Missä soteammattilaisten(?) ymmärrys ja tieto?!
Pohjautunee siihen, että kuntoutuksessa yksi olennainen osa on omatoimisuuden vahvistaminen.
Masennus voi pahimmillaan olla sitä, että masentunut makaa sängyssä ja nukkuu suurimman osan vuorokaudesta. Ymmärrän itse jo maallikkona, ettei sellaisen mahdollistaminen palvele ketään, vähiten sitä masentunutta itseään.Samaan tapaan kun itse loukkaannuin onnettomuudessa. En saanut kotiin ketään tekemään asioita puolestani, sen sijaan sain fysioterapiaa, joka vahvisti omaa kuntoutumistani ja itsepärjäämistäni.
Suomalainen kulttuuri on armoton ja julma, erityisesti nuoria naisia kohtaan.
Monesti se masentunut naisihminen kylläkin ylisuorittaa, ei suinkaan makaa, ruoskii itseään sairaanakin loputtomiin - siinä yleisin syy, miksi ylipäätään on sairastunutkin.
Kovuus ja ylenkatse ei paranna ketään.
No, lähipiirissäni on masennusta sairastava, joka pahimpina kausina tosiaan makaa sängyssä ja nukkuu. Ja jos tähän annettaisiin mahdollisuus, eli tehtäisiin kaikki puolesta, niin sinne sängynpohjallehan jäisi.
Ja ei, turha nyt vääntää tästä mitään "ota itseäsi niskasta" - lausetta. Vaan se, että tuollaisen mahdollistaminen olisi yksi suuri karhunpalvelus.
Yksi sinun lähipiiriläisesi on liian suppea otos, jotta sinä maallikkona voisit vetää mitään yleistyksiä.
Ja juu, kyllähän se olisi pöyristyttävä ajatus, että sairas ihminen lepäisi. Kyllä se lepo kuuluu todellakin niille julkisen alan työntekijöille. Hehän siitä palkankin nostaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma liian korkean koulutuksen ylenpalttinen arvostus. Entiseen aikaan uupunut äiti saattoi saada sektion jälkeen sairaalasta kotiin palatessa avuksi kodinhoitajan, joka oli käynyt koulua vuoden tai kaksi. Nyt neuvolan kautta tulee korkeakoulutettu perhetyöntekijä arvioimaan, analysoimaan ja neuvomaan - mutta mitä apua siitä on, kun leikkaushaava on kipeä, vanhempi lapsi parkuu yöt ja kiukuttelee päivät? Nyt on isillä enemmän mahdollisuuksia osallistua niin kotitöihin kuin lastenhoitoon, mutta ei se silti pitkälle riitä eikä oikeasti aina ole käytännössä mahdollisuutta jäädä pitkälle isyysvapaalle.
Korkeakoulutetun ei sovi tehdä suorittavaa työtä asiakkaan kotona, koska hänen ammatti-identiteettinsä on asiantuntija. Sama ongelma päinvastaisena on vanhustenhoidossa, jossa hoitajien ammatti-identiteetti on hoitaja, ei kuntouttaja ja seurustelija, saati sitten vartija liikkuville potilaille.
Kodinhoitaja joutui entiseen aikaan toisinaan lyömään kätensä p'skaan aivan kirjaimellisti. Kuvitelkaapa nykyistä perhetyöntekijää edes vauvanpyllyä pesemässä tai siivoamassa kissankakkoja lastenhuoneen sängynalta. Kummassakin tapauksessa lasu olisi tehty ajat sitten, mutta se ei suinkaan olisi tuonut mitään oikeaa siivousapua vaan raportintekoa, suunnitelmaa ym. paperityötä.
Aivan oikeasti enemmän auttaisi perhettä se, että yhdessä tehtäisi jotain, siinä samalla 'asiantuntijalle' selviäisi ongelmia joihin voisi etsiä ratkaisua saman tien. Lopuksi voitaisi istua yhdessä kahville miettimään, mitä jatkossa tehdään paremmin.
Mieheni sairastumisen takia isyysloma peruuntui (muuttui sairauslomaksi) ja itse olin sektion jälkeen todella kipeä. Vauvan nostaminen sattui joka kerta todella paljon ja jokainen sängystä/sohvalta/tuolilta/lattialta nouseminen myös. Vauva heräili öisin tunnin välein ekan kuukauden. Sanoin neuvolassa olevani kipeä ja hirveän väsynyt ja että mies ei pysty auttamaan. Neuvola tarjosi minulle aikaa perheneuvolaterapeutille, että pääsen purkamaan sinne sydäntäni vaikean tilanteen vuoksi. Olisin tarvinnut kotiin ihmisen, joka nostaa vauvaa puolestani ja välillä mahdollistaa minulle muutaman tunnin unta!
Mursin jalkani kun lapsi oli juuri täyttänyt kaksi ja oli kotihoidossa. Jalka oli 10 viikkoa kipsissä 6 viikkoa täysin varaamatta, olin 2 viikkoa sairaalassa. Saimme maksimimäärän kotipalvelua 30 tuntia. Kerran viikossa 3 tuntia. Ei siinä mitään. Äitini muutti meille ja hän ja mies hoitivat vuorotellen minut, lapsen ja kodin, mies saattoi käydä töissäkin. Hyvinvointivaltio ei korvaa läheisverkostoa koskaan eikä kannata edes kuvitella, että sellaista verkostoa koskaan verorahoista maksettaisiinkaan.
Ennen sai kodinhoitajan. Äitini kävi mm suonikohjuleikkauksessa ja meillä kävi päivittäin ihminen tekemässä kotityöt. Monta viikkoa. Ja meistä lapsista nuorin taisi olla 11. 😂
Mummoni oli 70 -luvulla tuollainen kodinhoitaja jonkin aikaa. Oli raakaa piian työtä, erittäin heikosti palkattua ja taloissa kohdeltiin heikosti, juoksutettiin ja valitettiiin työn jäljistä sen minkä ennätettiin. Ei sellaisiin hommiin kukaan enää suostuisi.
Juu, mukavampihan se on työparin kanssa soffalla kaffitella sairasta äitiä nälvimässä. Verovaroilla.
Ei se kodinhoitaja mitään ihmeellistä tehnyt. Kokkasi, siivosi, pesi pyykkiä jne. Ihan omakotitalossa asuttiin, ei missään karjatilalla.
Henkilökohtainen avustajan työnkuvahan on juurikin kuvailemasi kaltaista.
Ja heistä on käsittääkseni työkentällä suurta pulaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan ihmisellä itselläänkin jokin vastuu itsestään.
Miksi aina odottetaan, että joku tekee puolestani, joku ratkaisee ongelmani, joku muu auttaa?
Pitää osata keskustelujen ja arvioiden kautta myös itse auttaa itseään ja laittaa elämä ja asiat sujumaan.
Luitkohan ollenkaan aloitustani ennen kuin syöksyit tänne suoltamaan tuubaasi?
Kirjoitin aloitukseeni esim. alakouluikäisestä, jolla on oppimisvaikeuksia. Silti häntäkin vain arvioidaan ja arvioidaan mutta apua hän ei saa, siis käytännön konkreettista apua. Se arvioiminen on muka sitä apua, vaikka ei siitä silti mitään hyötyä ole.
Miten lapsella voisi olla vastuu itsestään ja omasta oppimisestaan ja lapsen pitäisi auttaa itse itseään? Jos hänellä on oppimisvaikeuksia!!
Ap
Ja sama koskee kaikenikäisiä vaikeasti masentuneita. Ei kukaan edellytä, että neliraajahalvaantunut tekee yksinään kaikki kotityöt ja hoitaa vauvan ja taaperon siinä sivussa. Masentuneen oletetaan tähän kykenevän. Siksi häntä "tuetaan" kannustamalla siihen. Olen pöyristynyt! Missä soteammattilaisten(?) ymmärrys ja tieto?!
Pohjautunee siihen, että kuntoutuksessa yksi olennainen osa on omatoimisuuden vahvistaminen.
Masennus voi pahimmillaan olla sitä, että masentunut makaa sängyssä ja nukkuu suurimman osan vuorokaudesta. Ymmärrän itse jo maallikkona, ettei sellaisen mahdollistaminen palvele ketään, vähiten sitä masentunutta itseään.Samaan tapaan kun itse loukkaannuin onnettomuudessa. En saanut kotiin ketään tekemään asioita puolestani, sen sijaan sain fysioterapiaa, joka vahvisti omaa kuntoutumistani ja itsepärjäämistäni.
Suomalainen kulttuuri on armoton ja julma, erityisesti nuoria naisia kohtaan.
Monesti se masentunut naisihminen kylläkin ylisuorittaa, ei suinkaan makaa, ruoskii itseään sairaanakin loputtomiin - siinä yleisin syy, miksi ylipäätään on sairastunutkin.
Kovuus ja ylenkatse ei paranna ketään.
No, lähipiirissäni on masennusta sairastava, joka pahimpina kausina tosiaan makaa sängyssä ja nukkuu. Ja jos tähän annettaisiin mahdollisuus, eli tehtäisiin kaikki puolesta, niin sinne sängynpohjallehan jäisi.
Ja ei, turha nyt vääntää tästä mitään "ota itseäsi niskasta" - lausetta. Vaan se, että tuollaisen mahdollistaminen olisi yksi suuri karhunpalvelus.Yksi sinun lähipiiriläisesi on liian suppea otos, jotta sinä maallikkona voisit vetää mitään yleistyksiä.
Ja juu, kyllähän se olisi pöyristyttävä ajatus, että sairas ihminen lepäisi. Kyllä se lepo kuuluu todellakin niille julkisen alan työntekijöille. Hehän siitä palkankin nostaa.
Voinen silti kertoa oman kokemukseni, mitä masennus voi pahimmillaan olla.
Ja lepo on eri asia kuin se, että mahdollistetaan sinne sänkyyn jääminen.
Alue: Aihe vapaa
Ongelma liian korkean koulutuksen ylenpalttinen arvostus. Entiseen aikaan uupunut äiti saattoi saada sektion jälkeen sairaalasta kotiin palatessa avuksi kodinhoitajan, joka oli käynyt koulua vuoden tai kaksi. Nyt neuvolan kautta tulee korkeakoulutettu perhetyöntekijä arvioimaan, analysoimaan ja neuvomaan - mutta mitä apua siitä on, kun leikkaushaava on kipeä, vanhempi lapsi parkuu yöt ja kiukuttelee päivät? Nyt on isillä enemmän mahdollisuuksia osallistua niin kotitöihin kuin lastenhoitoon, mutta ei se silti pitkälle riitä eikä oikeasti aina ole käytännössä mahdollisuutta jäädä pitkälle isyysvapaalle.
Korkeakoulutetun ei sovi tehdä suorittavaa työtä asiakkaan kotona, koska hänen ammatti-identiteettinsä on asiantuntija. Sama ongelma päinvastaisena on vanhustenhoidossa, jossa hoitajien ammatti-identiteetti on hoitaja, ei kuntouttaja ja seurustelija, saati sitten vartija liikkuville potilaille.
Kodinhoitaja joutui entiseen aikaan toisinaan lyömään kätensä p'skaan aivan kirjaimellisti. Kuvitelkaapa nykyistä perhetyöntekijää edes vauvanpyllyä pesemässä tai siivoamassa kissankakkoja lastenhuoneen sängynalta. Kummassakin tapauksessa lasu olisi tehty ajat sitten, mutta se ei suinkaan olisi tuonut mitään oikeaa siivousapua vaan raportintekoa, suunnitelmaa ym. paperityötä.
Aivan oikeasti enemmän auttaisi perhettä se, että yhdessä tehtäisi jotain, siinä samalla 'asiantuntijalle' selviäisi ongelmia joihin voisi etsiä ratkaisua saman tien. Lopuksi voitaisi istua yhdessä kahville miettimään, mitä jatkossa tehdään paremmin.