Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miksi auttamispaikoissa eli sotepalveluissa (neuvola, lastensuojelu, koulupsykologi ym ym) vain arvioidaan ja arvioidaan, mutta koskaan ei saa mitään käytännön apua?!
21.08.2019 |
Kaikenlaiset sotepalvelut eli neuvolat, perhetyöntekijät, kouluopiskelijahuollot ja vastaavat vain arvioi ja arvioi asiakkaan/perheen/potilaan tilannetta? Niiden työntekijöiden koko työ on keskittynyt siihen, että he tekevät ihmisestä / perheestä arvion ja arvioita. Monesti arviosta seuraa joku heidän suositus, mutta sekin yleensä on vain lähete jonnekin taholle, joka taas arvioi ja arvioi mutta sieltäkään ei saa mitään käytännön apua. Ja heidänkin arviointi usein johtaa siihen, että tulee lähete kolmanteen auttamispaikkaan, joka taas vaan arvioi ja arvioi mutta mitään käytännön apua ei hekään taaskaan tarjoa.
Esim. äiti puhuu neuvolassa uupumuksestaan. Neuvola arvioi tilannetta, mutta ei tarjoa mitään oikeaa apua uupumukseen. Laittaa äidin arvionsa jälkeen perhetyön asiakkaaksi. Nekin taas juttelee ja arvioi ja arvioi (ja tarkkailee), mutta eivät tarjoa mitään käytännön apua sille äidille. Äidin uupumus pahenee, kun hän ei saa apua vaan vain arviointia, ja perhetyöntekijä laittaa perheen lastensuojelulle. Joka taas arvioi ja arvioi, mutta eivät tarjoa hekään mitään oikeaa apua. Ja lopulta äiti romahtaa, joutuu sairaalaan ja lapset sijoitukseen tms. Tämäkin olisi voitu välttää, jos äiti olisi saanut käytännön apua jo kun sanoi neuvolassa ekan kerran että alkoi uupumaan!
Tai ihminen menee terveyskeskukseen koska on masentunut. Siellä lääkäri arvioi ja sanoo, että on masennus. Mutta terveyskeskus ei anna hoitoa siihen masennukseen, koska siellä ei ole töissä psykoterapeutteja. Jos masennus pahenee, niin hänet lähetetään psykiatrialle, ja taas psykiatri arvioi ja arvioi. Suosittelee psykoterapiaa, mutta taaskaan ei anna sitä, koska sitä ei ole tarjolla ellet mene itse yksityiselle.
Tai lapsella on koulussa vaikeuksia. Oppilashuolto arvioi ja arvioi, mutta nopeaa käytännön apua (esim. pienryhmäopetus) ei koskaan saa vaan arvioidaan vaan kunnes tilanne on ehtinyt edetä jo todella pahaksi!
Miksi nämä kaikki Suomen julkisen puolen auttamispaikat (poislukien ehkä joku kirurginen/syöpätautien erikoissairaala) vain arvioivat kukin vuorollaan peräkkäin ja välillä yhtä aikaakin samaa asiaa, mutta mikään taho ei tarjoa mitään oikeaa käytännön apua!??
Kommentit (701)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käytännön apu tulee kaikkien kustantaa itse. Vai onko ap sitä mieltä että valtion pitäisi maksaa siivoojat ja lastenhoitajat? Kyllä esim. Suomessa on jo ihan tarpeeksi etuuksia köyhille.
Suomessa on menty siihen, että vähävaraiset elävät jo kuin entisajan herrasväki. Yhteiskunta kustantaa siivoojat ja kotipalvelu palvelee. Loppuelämä menee yksityisessä laitoksessa rinta rinnan niiden vieressä, jotka ikänsä ovat raataneet töitä ja maksavat siitä petipaikastaankin täyden hinnan toisin kuin nämä vähävaraiset.
Missä on nämä vähävaraiset jolle yhteiskunta maksaa sitä sun tätä? Täällä minä asun itikoiden ja roskien seassa vaikeasti masentuneena. Ja ihan on ollut hoitotahojen tiedossa minun tilanteeni. Ainoa palvelu mitä minä olen saanut on ollut just tätä ketjussa olevaa arviointia ja paperin pyöritystä ja "tsemppaamista" että teepäs ite. Jälkeenpäin tuntuu pahalta että on edes puhunut ongelmista. Minun tilanteestani tiedetään - kukaan ei tee mitään. Melkeimpä tahallaan jätetään yksin. Ihan helvetin turvaton olo kun tietää että minnekään ei voi enää tukeutua kun tietää että apua ei saa. Olen myös hakenut useasti apua ennenkuin lopulta luovutin. Silloinkin minut piti diagnosoida uudestaan, mikä tarkoitti monen kuukauden psykologin arvioita, vaikka puolivuotta aikaisemmin minut oli jo diagnosoitu. Ja samaan diagnoosiin usein päätydyttiin. Mikä logiikka? Miksi ei voi käyttää sitä aikaisempaa epämääräinen masennus diagnoosia varsinkin kun minulle sanottiin että diagnoosi ei lopulta merkitse kovin paljoa terapian kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järjetöntä varojen tuhlausta pitää yllä tätä arviointi- ja byrokratiakoneistoa. Yhteiskunnalla on suuri reservi "tätejä" istumassa toimistoissa arvioimassa, mutta ei ketään joka oikeasti tekisi asioille jotain. Ja ylläri- mitkään asiat ei ratkea silti kuitenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanat tuki ja apu tarkoittaa Suomessa oikeasti vain tilanteen arvioimista! Mitään oikeaa tukea ihminen ei saa yhtään mistään! Ap
Tuki on oikeastaan sitä, että tuetaan ihmistä tekemään tai selviytymään jostain itse. Apu taas on enemmän sitä, että tehdään yhdessä toisen kanssa tai tehdään kokonaan toisen puolesta. Tuki on siis enemmän henkistä (kannustan ja rohkaisen sinua lähtemään kauppaan) ja apu taas konkreettista (tarjoan sinulle autokyydin kauppaan tai käyn kaupassa puolestasi).
Suomessa on jostain syystä muutamassa vuosikymmenessä siirrytty auttamisesta tukemiseen. Silloinkin, kun henkilö ei tarvitse mitään tukemista vaan konkreettista auttamista. Miksi näin, en tiedä? Saman verran se olohuoneen sohvalla istuva perhetyöntekijä yhteiskunnalle maksaisi silloinkin, kun se tekisi käyntinsä yhteydessä jotain hyödyllistä. Kävisi vaikka pikaisesti kaupassa, imuroisi tms. Onko vika oikeastaan meidän koulutusjärjestelmässämme? Siis se sohvalla istuja on liian korkeasti koulutettu tarttuakseen pölynimuriin tai hakemaan lähikaupasta vaippoja ja maitoa?
Omat lapseni ovat jo yli kolmekymppisiä ja heidän lapsuudessaan yhteiskunnan lapsiperheille tarjottu apu oli konkreettista apua. Kodinhoitajan koulutus ei muistaakseni kestänyt kuin vuoden. Hänenkin tehtäviinsä kuului vanhemman kanssa jutteleminen, mutta se onnistui oikein hyvin samalla, kun kodinhoitaja ripusti pyykkiä kuivumaan tai laittoi lapsille ruokaa.
Erittäin mielenkiintoinen havainto. Osittain sitä selittää tuo, mitä sanot professioista. Työnkuvat tuppaavat liukumaan "ylöspäin", tehtäviä hamutaan ylempää: esimerkiksi sairaanhoitajat mieluusti tekevät samaa kuin lääkärit tai psykoterapeutit. Vastaavasti tietylle ammattille aiemmin kuuluneet työtehtävät valuvat alemmas jonkun muun hoidettavaksi.
Tuo ei selitä kaikkea. Myös silloin kun on kyse avusta, tukemisen ideologia on vahva. Jopa joidenkin kuntien henkilökohtaisen avun soveltamisohjeissa lukee, että henkilökohtainen apu "ei ole puolesta tekemistä". Siis mitä, pyörätuolia käyttävän puolesta ei avustaja kaupassa ota tavaroita ylähyllyltä? Tätä ei selitä profession hienostuminen, sillä henkilökohtainen avustaja on ammattihierarkian alapäässä. Vai selittääkö sittenkin? Onko niin, että MIKÄÄN ammattiryhmä ei katso konkreettisen auttamisen kuuluvan tehtäviinsä? Kaikki ovat liian hienoja auttamaan?
Tätä samaa itsekin mietin. Ilmiö nimittäin näkyy muillakin aloilla kuin vain sote-alalla. Koulutetaan ihmisiä visioimaan ja suunnittelemaan, mutta ei kouluteta - tai ainakaan palkata - enää ihmisiä toteuttamaan niitä suunnitelmia. Työn tuottavuus laskee, kun aika käytetään erilaisissa palavereissa, mutta kukaan ei enää osaa edes sanoa, mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä, että olisi joku, joka myös tekisi.
Hmm mielenkiintoinen havainto.
Mielestäni kyllä koulutetaan myös tekemään muuta kuin visioimaan ja tekemään arviointeja eli koulutetaan ihan toteuttamaankin niitä suunnitelmia, mutta ei palkata muuhun kuin suunnitteluun/tarkkailuun/arvioimiseen. Työnantaja määrittelee työnkuvan ja se työnkuva on juuri tuollainen mitä kuvasit.
Ap
No laitoinkin edelliseen kommenttiini, että "tai ainakaan ei palkata". Tosin käsittääkseni sote-puolella ei edes kouluteta nykyisin kodinhoitajia ja korkeammin koulutetut taas eivät katso, että pyykinpesu tai imurointi kuuluisivat heidän koulutustaan vastaavan työn toimenkuvaan. Ovat siis tavallaan "ylikoulutettuja" tekemään niitä töitä ja lisäksi tietysti kodinhoitajan työstä ei voi maksaa yhtä paljoa palkkaa kuin näistä arviointitöistä.
Noin se on. Mutta kodinhoitajien ei tarvisi olla sotekoulutettuja, heille riittäisi ihan hyvin joku vaikka puolen vuoden kodinhoitajakoulutus, joka ei liity sotealaan vaan ihan siihen kodin hoitamiseen, siivoamiseen, pyykinpesuun, lasten hoitoon jne. Silti he olisi kunnan palkkalistoilla ja nämä sotepaikat sitten määräisi esim. 20 tunnin kotiapupalvelun johonkin perheeseen. Ap
Siitä on niin kauan, kun kodinhoitajia on viimeksi koulutettu, etten muista, minkä alan oppilaitoksissa heitä koulutettiin. Silti mulla on mielikuva, etteivät kodinhoitajat työskennelleet muualla kuin sote-puolella. Olin 80-luvulla töissä niin kotihoidossa kuin vanhainkodissakin ja molemmissa paikoissa oli töissä myös kodinhoitajia. Ja se koulutus kesti muistaakseni noin vuoden, saattoi jopa olla lyhyempikin. Ja tosiaan kodinhoitajan toimenkuva oli erilainen kuin sairaanhoitajan tai perushoitajan. Kodinhoitajat hoitivat lapsia, kävivät kaupassa, siivosivat, laittoivat ruokaa tai toimivat vammaiselle tai vanhukselle saattajina esimerkiksi terveyskeskukseen tms.. Sen sijaan vanhukselle apteekissa käymisen hoiti aina joku hoitaja, samoin kaikki hoitotoimenpiteet, lääkkeiden jakamiset dosettiin jne. Mutta sitä en jaksa muistaa, miten oli puhtauden suhteen. Saattaa olla, että myös kodinhoitajat veivät vanhuksia suihkuun ..en ole ihan varma.
Kodinhoitajien kouluttaminen lopetettiin 90-luvulla. Kodinhoitajakoulutus yhdistettiin perushoitajakoulutuksen kanssa ja näin muodostettiin lähihoitajakoulutus. Kodinhoitajakoulutus oli sosiaalipuolen koulutusta, kun taas perushoitajakoulutus oli terveydenhoitopuolen koulutus. Niin kuin usein sote-alalla, tässäkin tapauksessa se sosiaalinen puoli häivytettiin terveydenhoitopuolen alle. Nykyäänhän lähihoitajakoulutusta korostetaan nimenomaan terveydenhoitoalan koulutuksena, mutta siis lähtökohta piti olla tällainen sosiaali- ja terveysalan yhdistelmätutkinto, jolla tehtäisiin sitä käytännön sote-työtä, lähellä asiakasta. Siitä se nimikin "lähihoitaja".
Vanhamallinen kodinhoitajatutkinto oli hyvä tutkinto, en ole ollenkaan varma, että nykyinen lähihoitajan tutkinto olisi jotenkin parempi sosiaalisen puolen osalta.
Ap:n esiin nostaman ongelman yksi alkujuuri on ikiaikaisessa terevydenhuollon ja sosiaalihuollon vastakkainasettelussa ja kilpailussa. Terveydenhuolto on ollut aina hyvin hierarkinen järjestelmä, jossa profession korostaminen tapahtuu hierarkian kautta. (Ei siitä niin monta vuosikymmentä ole, kun osaston ylihoitajalle piti niiata niksauttaa ;D) Tällöin terveydenhuollossa on sosiaalipuoli nähty alamaisena ("kun eivät jaa lääkkeitä") ja sosiaalipuolen professio on nähty epämääräisenä. Sosiaalipuolella on sitten myös puolestaan haluttu kohottaa profiilia, ja ryhdytty matkimaan terveydenhuollon käytäntöjä hierarkian ja ammatillisen erottautumisen suhteen, jotta voitaisiin näpäyttää takaisin terveydenhuoltoa. Ja tässä kaikessa on unohtunut se asiakas, se pikkujuttu, miksi koko ammattikunnat on edes olemassa. Tämän vuoksi sote-puoli paisuu kuin pullataikina, verovaroja kuluu, mutta apua tarvitsevaa ei muista enää kukaan. Kaikki vaan haluaa arvioida ja palaveerata, mutta auta armias, jos asialle pitäisi tosiasiassa tehdä jotakin.
Lopuksi totean että tämä asenne "teemme kaikkemme, ettei meidän vaan tarvitsisi tehdä mitään" ei ole suinkaan vieras muillekaan aloille ja organisaatioille. Ihan löytyy tekniikan ja kaupanalalta omakohtaisia esimerkkejä, rakennusalasta puhumattakaan. Yhteiskunnan tuottavuus nousisi huimasti, jos me kaikki miettisimme miksi teemme sitä työtämme, mikä sen oikea tarkoitus on, ja keskittyisimme siihen. Ja varsinkin siellä yhteiskunnan ylätasoilla. Ei tarvittaisi kikyä tai muita pelleilyjä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanat tuki ja apu tarkoittaa Suomessa oikeasti vain tilanteen arvioimista! Mitään oikeaa tukea ihminen ei saa yhtään mistään! Ap
Tuki on oikeastaan sitä, että tuetaan ihmistä tekemään tai selviytymään jostain itse. Apu taas on enemmän sitä, että tehdään yhdessä toisen kanssa tai tehdään kokonaan toisen puolesta. Tuki on siis enemmän henkistä (kannustan ja rohkaisen sinua lähtemään kauppaan) ja apu taas konkreettista (tarjoan sinulle autokyydin kauppaan tai käyn kaupassa puolestasi).
Suomessa on jostain syystä muutamassa vuosikymmenessä siirrytty auttamisesta tukemiseen. Silloinkin, kun henkilö ei tarvitse mitään tukemista vaan konkreettista auttamista. Miksi näin, en tiedä? Saman verran se olohuoneen sohvalla istuva perhetyöntekijä yhteiskunnalle maksaisi silloinkin, kun se tekisi käyntinsä yhteydessä jotain hyödyllistä. Kävisi vaikka pikaisesti kaupassa, imuroisi tms. Onko vika oikeastaan meidän koulutusjärjestelmässämme? Siis se sohvalla istuja on liian korkeasti koulutettu tarttuakseen pölynimuriin tai hakemaan lähikaupasta vaippoja ja maitoa?
Omat lapseni ovat jo yli kolmekymppisiä ja heidän lapsuudessaan yhteiskunnan lapsiperheille tarjottu apu oli konkreettista apua. Kodinhoitajan koulutus ei muistaakseni kestänyt kuin vuoden. Hänenkin tehtäviinsä kuului vanhemman kanssa jutteleminen, mutta se onnistui oikein hyvin samalla, kun kodinhoitaja ripusti pyykkiä kuivumaan tai laittoi lapsille ruokaa.
Erittäin mielenkiintoinen havainto. Osittain sitä selittää tuo, mitä sanot professioista. Työnkuvat tuppaavat liukumaan "ylöspäin", tehtäviä hamutaan ylempää: esimerkiksi sairaanhoitajat mieluusti tekevät samaa kuin lääkärit tai psykoterapeutit. Vastaavasti tietylle ammattille aiemmin kuuluneet työtehtävät valuvat alemmas jonkun muun hoidettavaksi.
Tuo ei selitä kaikkea. Myös silloin kun on kyse avusta, tukemisen ideologia on vahva. Jopa joidenkin kuntien henkilökohtaisen avun soveltamisohjeissa lukee, että henkilökohtainen apu "ei ole puolesta tekemistä". Siis mitä, pyörätuolia käyttävän puolesta ei avustaja kaupassa ota tavaroita ylähyllyltä? Tätä ei selitä profession hienostuminen, sillä henkilökohtainen avustaja on ammattihierarkian alapäässä. Vai selittääkö sittenkin? Onko niin, että MIKÄÄN ammattiryhmä ei katso konkreettisen auttamisen kuuluvan tehtäviinsä? Kaikki ovat liian hienoja auttamaan?
Tätä samaa itsekin mietin. Ilmiö nimittäin näkyy muillakin aloilla kuin vain sote-alalla. Koulutetaan ihmisiä visioimaan ja suunnittelemaan, mutta ei kouluteta - tai ainakaan palkata - enää ihmisiä toteuttamaan niitä suunnitelmia. Työn tuottavuus laskee, kun aika käytetään erilaisissa palavereissa, mutta kukaan ei enää osaa edes sanoa, mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä, että olisi joku, joka myös tekisi.
Hmm mielenkiintoinen havainto.
Mielestäni kyllä koulutetaan myös tekemään muuta kuin visioimaan ja tekemään arviointeja eli koulutetaan ihan toteuttamaankin niitä suunnitelmia, mutta ei palkata muuhun kuin suunnitteluun/tarkkailuun/arvioimiseen. Työnantaja määrittelee työnkuvan ja se työnkuva on juuri tuollainen mitä kuvasit.
Ap
No laitoinkin edelliseen kommenttiini, että "tai ainakaan ei palkata". Tosin käsittääkseni sote-puolella ei edes kouluteta nykyisin kodinhoitajia ja korkeammin koulutetut taas eivät katso, että pyykinpesu tai imurointi kuuluisivat heidän koulutustaan vastaavan työn toimenkuvaan. Ovat siis tavallaan "ylikoulutettuja" tekemään niitä töitä ja lisäksi tietysti kodinhoitajan työstä ei voi maksaa yhtä paljoa palkkaa kuin näistä arviointitöistä.
Noin se on. Mutta kodinhoitajien ei tarvisi olla sotekoulutettuja, heille riittäisi ihan hyvin joku vaikka puolen vuoden kodinhoitajakoulutus, joka ei liity sotealaan vaan ihan siihen kodin hoitamiseen, siivoamiseen, pyykinpesuun, lasten hoitoon jne. Silti he olisi kunnan palkkalistoilla ja nämä sotepaikat sitten määräisi esim. 20 tunnin kotiapupalvelun johonkin perheeseen. Ap
Siitä on niin kauan, kun kodinhoitajia on viimeksi koulutettu, etten muista, minkä alan oppilaitoksissa heitä koulutettiin. Silti mulla on mielikuva, etteivät kodinhoitajat työskennelleet muualla kuin sote-puolella. Olin 80-luvulla töissä niin kotihoidossa kuin vanhainkodissakin ja molemmissa paikoissa oli töissä myös kodinhoitajia. Ja se koulutus kesti muistaakseni noin vuoden, saattoi jopa olla lyhyempikin. Ja tosiaan kodinhoitajan toimenkuva oli erilainen kuin sairaanhoitajan tai perushoitajan. Kodinhoitajat hoitivat lapsia, kävivät kaupassa, siivosivat, laittoivat ruokaa tai toimivat vammaiselle tai vanhukselle saattajina esimerkiksi terveyskeskukseen tms.. Sen sijaan vanhukselle apteekissa käymisen hoiti aina joku hoitaja, samoin kaikki hoitotoimenpiteet, lääkkeiden jakamiset dosettiin jne. Mutta sitä en jaksa muistaa, miten oli puhtauden suhteen. Saattaa olla, että myös kodinhoitajat veivät vanhuksia suihkuun ..en ole ihan varma.
Kodinhoitajien kouluttaminen lopetettiin 90-luvulla. Kodinhoitajakoulutus yhdistettiin perushoitajakoulutuksen kanssa ja näin muodostettiin lähihoitajakoulutus. Kodinhoitajakoulutus oli sosiaalipuolen koulutusta, kun taas perushoitajakoulutus oli terveydenhoitopuolen koulutus. Niin kuin usein sote-alalla, tässäkin tapauksessa se sosiaalinen puoli häivytettiin terveydenhoitopuolen alle. Nykyäänhän lähihoitajakoulutusta korostetaan nimenomaan terveydenhoitoalan koulutuksena, mutta siis lähtökohta piti olla tällainen sosiaali- ja terveysalan yhdistelmätutkinto, jolla tehtäisiin sitä käytännön sote-työtä, lähellä asiakasta. Siitä se nimikin "lähihoitaja".
Vanhamallinen kodinhoitajatutkinto oli hyvä tutkinto, en ole ollenkaan varma, että nykyinen lähihoitajan tutkinto olisi jotenkin parempi sosiaalisen puolen osalta.
Ap:n esiin nostaman ongelman yksi alkujuuri on ikiaikaisessa terevydenhuollon ja sosiaalihuollon vastakkainasettelussa ja kilpailussa. Terveydenhuolto on ollut aina hyvin hierarkinen järjestelmä, jossa profession korostaminen tapahtuu hierarkian kautta. (Ei siitä niin monta vuosikymmentä ole, kun osaston ylihoitajalle piti niiata niksauttaa ;D) Tällöin terveydenhuollossa on sosiaalipuoli nähty alamaisena ("kun eivät jaa lääkkeitä") ja sosiaalipuolen professio on nähty epämääräisenä. Sosiaalipuolella on sitten myös puolestaan haluttu kohottaa profiilia, ja ryhdytty matkimaan terveydenhuollon käytäntöjä hierarkian ja ammatillisen erottautumisen suhteen, jotta voitaisiin näpäyttää takaisin terveydenhuoltoa. Ja tässä kaikessa on unohtunut se asiakas, se pikkujuttu, miksi koko ammattikunnat on edes olemassa. Tämän vuoksi sote-puoli paisuu kuin pullataikina, verovaroja kuluu, mutta apua tarvitsevaa ei muista enää kukaan. Kaikki vaan haluaa arvioida ja palaveerata, mutta auta armias, jos asialle pitäisi tosiasiassa tehdä jotakin.
Lopuksi totean että tämä asenne "teemme kaikkemme, ettei meidän vaan tarvitsisi tehdä mitään" ei ole suinkaan vieras muillekaan aloille ja organisaatioille. Ihan löytyy tekniikan ja kaupanalalta omakohtaisia esimerkkejä, rakennusalasta puhumattakaan. Yhteiskunnan tuottavuus nousisi huimasti, jos me kaikki miettisimme miksi teemme sitä työtämme, mikä sen oikea tarkoitus on, ja keskittyisimme siihen. Ja varsinkin siellä yhteiskunnan ylätasoilla. Ei tarvittaisi kikyä tai muita pelleilyjä.
Voisin tarjota sulle leivoskahvit tästä kirjoituksestasi!
- Nro 63 -
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanat tuki ja apu tarkoittaa Suomessa oikeasti vain tilanteen arvioimista! Mitään oikeaa tukea ihminen ei saa yhtään mistään! Ap
Tuki on oikeastaan sitä, että tuetaan ihmistä tekemään tai selviytymään jostain itse. Apu taas on enemmän sitä, että tehdään yhdessä toisen kanssa tai tehdään kokonaan toisen puolesta. Tuki on siis enemmän henkistä (kannustan ja rohkaisen sinua lähtemään kauppaan) ja apu taas konkreettista (tarjoan sinulle autokyydin kauppaan tai käyn kaupassa puolestasi).
Suomessa on jostain syystä muutamassa vuosikymmenessä siirrytty auttamisesta tukemiseen. Silloinkin, kun henkilö ei tarvitse mitään tukemista vaan konkreettista auttamista. Miksi näin, en tiedä? Saman verran se olohuoneen sohvalla istuva perhetyöntekijä yhteiskunnalle maksaisi silloinkin, kun se tekisi käyntinsä yhteydessä jotain hyödyllistä. Kävisi vaikka pikaisesti kaupassa, imuroisi tms. Onko vika oikeastaan meidän koulutusjärjestelmässämme? Siis se sohvalla istuja on liian korkeasti koulutettu tarttuakseen pölynimuriin tai hakemaan lähikaupasta vaippoja ja maitoa?
Omat lapseni ovat jo yli kolmekymppisiä ja heidän lapsuudessaan yhteiskunnan lapsiperheille tarjottu apu oli konkreettista apua. Kodinhoitajan koulutus ei muistaakseni kestänyt kuin vuoden. Hänenkin tehtäviinsä kuului vanhemman kanssa jutteleminen, mutta se onnistui oikein hyvin samalla, kun kodinhoitaja ripusti pyykkiä kuivumaan tai laittoi lapsille ruokaa.
Erittäin mielenkiintoinen havainto. Osittain sitä selittää tuo, mitä sanot professioista. Työnkuvat tuppaavat liukumaan "ylöspäin", tehtäviä hamutaan ylempää: esimerkiksi sairaanhoitajat mieluusti tekevät samaa kuin lääkärit tai psykoterapeutit. Vastaavasti tietylle ammattille aiemmin kuuluneet työtehtävät valuvat alemmas jonkun muun hoidettavaksi.
Tuo ei selitä kaikkea. Myös silloin kun on kyse avusta, tukemisen ideologia on vahva. Jopa joidenkin kuntien henkilökohtaisen avun soveltamisohjeissa lukee, että henkilökohtainen apu "ei ole puolesta tekemistä". Siis mitä, pyörätuolia käyttävän puolesta ei avustaja kaupassa ota tavaroita ylähyllyltä? Tätä ei selitä profession hienostuminen, sillä henkilökohtainen avustaja on ammattihierarkian alapäässä. Vai selittääkö sittenkin? Onko niin, että MIKÄÄN ammattiryhmä ei katso konkreettisen auttamisen kuuluvan tehtäviinsä? Kaikki ovat liian hienoja auttamaan?
Tätä samaa itsekin mietin. Ilmiö nimittäin näkyy muillakin aloilla kuin vain sote-alalla. Koulutetaan ihmisiä visioimaan ja suunnittelemaan, mutta ei kouluteta - tai ainakaan palkata - enää ihmisiä toteuttamaan niitä suunnitelmia. Työn tuottavuus laskee, kun aika käytetään erilaisissa palavereissa, mutta kukaan ei enää osaa edes sanoa, mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä, että olisi joku, joka myös tekisi.
Hmm mielenkiintoinen havainto.
Mielestäni kyllä koulutetaan myös tekemään muuta kuin visioimaan ja tekemään arviointeja eli koulutetaan ihan toteuttamaankin niitä suunnitelmia, mutta ei palkata muuhun kuin suunnitteluun/tarkkailuun/arvioimiseen. Työnantaja määrittelee työnkuvan ja se työnkuva on juuri tuollainen mitä kuvasit.
Ap
No laitoinkin edelliseen kommenttiini, että "tai ainakaan ei palkata". Tosin käsittääkseni sote-puolella ei edes kouluteta nykyisin kodinhoitajia ja korkeammin koulutetut taas eivät katso, että pyykinpesu tai imurointi kuuluisivat heidän koulutustaan vastaavan työn toimenkuvaan. Ovat siis tavallaan "ylikoulutettuja" tekemään niitä töitä ja lisäksi tietysti kodinhoitajan työstä ei voi maksaa yhtä paljoa palkkaa kuin näistä arviointitöistä.
Noin se on. Mutta kodinhoitajien ei tarvisi olla sotekoulutettuja, heille riittäisi ihan hyvin joku vaikka puolen vuoden kodinhoitajakoulutus, joka ei liity sotealaan vaan ihan siihen kodin hoitamiseen, siivoamiseen, pyykinpesuun, lasten hoitoon jne. Silti he olisi kunnan palkkalistoilla ja nämä sotepaikat sitten määräisi esim. 20 tunnin kotiapupalvelun johonkin perheeseen. Ap
Siitä on niin kauan, kun kodinhoitajia on viimeksi koulutettu, etten muista, minkä alan oppilaitoksissa heitä koulutettiin. Silti mulla on mielikuva, etteivät kodinhoitajat työskennelleet muualla kuin sote-puolella. Olin 80-luvulla töissä niin kotihoidossa kuin vanhainkodissakin ja molemmissa paikoissa oli töissä myös kodinhoitajia. Ja se koulutus kesti muistaakseni noin vuoden, saattoi jopa olla lyhyempikin. Ja tosiaan kodinhoitajan toimenkuva oli erilainen kuin sairaanhoitajan tai perushoitajan. Kodinhoitajat hoitivat lapsia, kävivät kaupassa, siivosivat, laittoivat ruokaa tai toimivat vammaiselle tai vanhukselle saattajina esimerkiksi terveyskeskukseen tms.. Sen sijaan vanhukselle apteekissa käymisen hoiti aina joku hoitaja, samoin kaikki hoitotoimenpiteet, lääkkeiden jakamiset dosettiin jne. Mutta sitä en jaksa muistaa, miten oli puhtauden suhteen. Saattaa olla, että myös kodinhoitajat veivät vanhuksia suihkuun ..en ole ihan varma.
Kodinhoitajien kouluttaminen lopetettiin 90-luvulla. Kodinhoitajakoulutus yhdistettiin perushoitajakoulutuksen kanssa ja näin muodostettiin lähihoitajakoulutus. Kodinhoitajakoulutus oli sosiaalipuolen koulutusta, kun taas perushoitajakoulutus oli terveydenhoitopuolen koulutus. Niin kuin usein sote-alalla, tässäkin tapauksessa se sosiaalinen puoli häivytettiin terveydenhoitopuolen alle. Nykyäänhän lähihoitajakoulutusta korostetaan nimenomaan terveydenhoitoalan koulutuksena, mutta siis lähtökohta piti olla tällainen sosiaali- ja terveysalan yhdistelmätutkinto, jolla tehtäisiin sitä käytännön sote-työtä, lähellä asiakasta. Siitä se nimikin "lähihoitaja".
Vanhamallinen kodinhoitajatutkinto oli hyvä tutkinto, en ole ollenkaan varma, että nykyinen lähihoitajan tutkinto olisi jotenkin parempi sosiaalisen puolen osalta.
Ap:n esiin nostaman ongelman yksi alkujuuri on ikiaikaisessa terevydenhuollon ja sosiaalihuollon vastakkainasettelussa ja kilpailussa. Terveydenhuolto on ollut aina hyvin hierarkinen järjestelmä, jossa profession korostaminen tapahtuu hierarkian kautta. (Ei siitä niin monta vuosikymmentä ole, kun osaston ylihoitajalle piti niiata niksauttaa ;D) Tällöin terveydenhuollossa on sosiaalipuoli nähty alamaisena ("kun eivät jaa lääkkeitä") ja sosiaalipuolen professio on nähty epämääräisenä. Sosiaalipuolella on sitten myös puolestaan haluttu kohottaa profiilia, ja ryhdytty matkimaan terveydenhuollon käytäntöjä hierarkian ja ammatillisen erottautumisen suhteen, jotta voitaisiin näpäyttää takaisin terveydenhuoltoa. Ja tässä kaikessa on unohtunut se asiakas, se pikkujuttu, miksi koko ammattikunnat on edes olemassa. Tämän vuoksi sote-puoli paisuu kuin pullataikina, verovaroja kuluu, mutta apua tarvitsevaa ei muista enää kukaan. Kaikki vaan haluaa arvioida ja palaveerata, mutta auta armias, jos asialle pitäisi tosiasiassa tehdä jotakin.
Lopuksi totean että tämä asenne "teemme kaikkemme, ettei meidän vaan tarvitsisi tehdä mitään" ei ole suinkaan vieras muillekaan aloille ja organisaatioille. Ihan löytyy tekniikan ja kaupanalalta omakohtaisia esimerkkejä, rakennusalasta puhumattakaan. Yhteiskunnan tuottavuus nousisi huimasti, jos me kaikki miettisimme miksi teemme sitä työtämme, mikä sen oikea tarkoitus on, ja keskittyisimme siihen. Ja varsinkin siellä yhteiskunnan ylätasoilla. Ei tarvittaisi kikyä tai muita pelleilyjä.
Voisin tarjota sulle leivoskahvit tästä kirjoituksestasi!
- Nro 63 -
Kiitos. Maistuis kyllä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo kaikki on ap niin totta. Se on täysin absurdia ja tulee todella kalliiksi. Itse olen anellut apua vuosia ja aina on tarjottu vain arvioita ja että käyn puhumassa jollekin! Nyt sanoin, että riittää. En puhu enää yhdellekään ihmiselle, en jaksa eikä se auta mitään. Siinä meni lapsen lapsuus ja mun elämä. Stanan tunarit! Meitä olisi voinut aikoinaan auttaa tosi vähällä ja helposti, mutta ei. Ei viitsitty, osattu eikä ymmärretty ja kaikkein hölmöimmät luulivat aidosti säästävänsä! No, maksakaa sitten ja niin kalliiksi tämä on tullutkin etten uskalla edes ajatella. Ai että suututtaa meidän kärsivien, mutta myös veronmaksajien puolesta!
Sama. Yhteiskunta tuhosi meidän elämän. Miksi? Siksi että apua ei saa. Olen niin katkera että toivon että koko p aska räjähtäätaivaantuuliin.
Näin on, ihan käsittämätöntä, miten tää on voinut mennä tällaiseksi. No, on sitä oikeaa,hidasta auttamistyötäki.n meillä a-klinikoilla,mutta kyllä on lisääntynyt arvioinnin ja arviointi työryhmien määrä! Arvioidaan ja lähetetään "oikeaan" paikkaan.. no,ihmisten ollessa kyseessä viranomainen harvoin pystyy tuottamaan Validia arviota parilla tapaamisella. Koko tuki ja työskentelyään pitäisi olla asiakkaan muuttuviin tilanteisiin ja tarpeisiin vastaamista,auttamista, yhdessä ratkaisujen etsimistä. Mutta jotenkin ajatus on kääntynyt siihen, että oikea arvio takaa koneiston oikean toiminnan ja ongelman poistumisen .. T. Päihdealalla työskentelevä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Julkisessa terveydenhuollossa työskentelevänä ja siellä myös tätä arviointityötä tekevänä "tätinä" voin kertoa, että tyhjästä on paha nyhjästä. Kun henkilökuntaa on liian vähän tarpeeseen nähden ei vaan pysty useinkaan tekemään muuta kuin minimaalisen. Ihmiset eivät myöskään usein ymmärrä, että me työntekijöinä emme voi mitään sille jos esimerkiksi hoitoa ei ole pidempään tarjota, se ei ole meidän vika ettei aikaa ole emmekä me huvin vuoksi odotuta ihmisiä jonossa tai ohjaa muualle. Paljon on riittämättömyyden kokemuksia kun ei voi tarjota enempää, nopeammin ja paremmin. Nämä ihmisten turhautumat henkilöityvät usein työntekijöihin, ikään kuin se olisi jotenkin heidän valintansa olla tarjoamatta riittävää apua.
Puhun toki nyt oman työni näkökulmasta enkä tietenkään kaikkien palveluiden todellisuutta sisältä päin tunne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanat tuki ja apu tarkoittaa Suomessa oikeasti vain tilanteen arvioimista! Mitään oikeaa tukea ihminen ei saa yhtään mistään! Ap
Tuki on oikeastaan sitä, että tuetaan ihmistä tekemään tai selviytymään jostain itse. Apu taas on enemmän sitä, että tehdään yhdessä toisen kanssa tai tehdään kokonaan toisen puolesta. Tuki on siis enemmän henkistä (kannustan ja rohkaisen sinua lähtemään kauppaan) ja apu taas konkreettista (tarjoan sinulle autokyydin kauppaan tai käyn kaupassa puolestasi).
Suomessa on jostain syystä muutamassa vuosikymmenessä siirrytty auttamisesta tukemiseen. Silloinkin, kun henkilö ei tarvitse mitään tukemista vaan konkreettista auttamista. Miksi näin, en tiedä? Saman verran se olohuoneen sohvalla istuva perhetyöntekijä yhteiskunnalle maksaisi silloinkin, kun se tekisi käyntinsä yhteydessä jotain hyödyllistä. Kävisi vaikka pikaisesti kaupassa, imuroisi tms. Onko vika oikeastaan meidän koulutusjärjestelmässämme? Siis se sohvalla istuja on liian korkeasti koulutettu tarttuakseen pölynimuriin tai hakemaan lähikaupasta vaippoja ja maitoa?
Omat lapseni ovat jo yli kolmekymppisiä ja heidän lapsuudessaan yhteiskunnan lapsiperheille tarjottu apu oli konkreettista apua. Kodinhoitajan koulutus ei muistaakseni kestänyt kuin vuoden. Hänenkin tehtäviinsä kuului vanhemman kanssa jutteleminen, mutta se onnistui oikein hyvin samalla, kun kodinhoitaja ripusti pyykkiä kuivumaan tai laittoi lapsille ruokaa.
Erittäin mielenkiintoinen havainto. Osittain sitä selittää tuo, mitä sanot professioista. Työnkuvat tuppaavat liukumaan "ylöspäin", tehtäviä hamutaan ylempää: esimerkiksi sairaanhoitajat mieluusti tekevät samaa kuin lääkärit tai psykoterapeutit. Vastaavasti tietylle ammattille aiemmin kuuluneet työtehtävät valuvat alemmas jonkun muun hoidettavaksi.
Tuo ei selitä kaikkea. Myös silloin kun on kyse avusta, tukemisen ideologia on vahva. Jopa joidenkin kuntien henkilökohtaisen avun soveltamisohjeissa lukee, että henkilökohtainen apu "ei ole puolesta tekemistä". Siis mitä, pyörätuolia käyttävän puolesta ei avustaja kaupassa ota tavaroita ylähyllyltä? Tätä ei selitä profession hienostuminen, sillä henkilökohtainen avustaja on ammattihierarkian alapäässä. Vai selittääkö sittenkin? Onko niin, että MIKÄÄN ammattiryhmä ei katso konkreettisen auttamisen kuuluvan tehtäviinsä? Kaikki ovat liian hienoja auttamaan?
Tätä samaa itsekin mietin. Ilmiö nimittäin näkyy muillakin aloilla kuin vain sote-alalla. Koulutetaan ihmisiä visioimaan ja suunnittelemaan, mutta ei kouluteta - tai ainakaan palkata - enää ihmisiä toteuttamaan niitä suunnitelmia. Työn tuottavuus laskee, kun aika käytetään erilaisissa palavereissa, mutta kukaan ei enää osaa edes sanoa, mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä, että olisi joku, joka myös tekisi.
Hmm mielenkiintoinen havainto.
Mielestäni kyllä koulutetaan myös tekemään muuta kuin visioimaan ja tekemään arviointeja eli koulutetaan ihan toteuttamaankin niitä suunnitelmia, mutta ei palkata muuhun kuin suunnitteluun/tarkkailuun/arvioimiseen. Työnantaja määrittelee työnkuvan ja se työnkuva on juuri tuollainen mitä kuvasit.
Ap
No laitoinkin edelliseen kommenttiini, että "tai ainakaan ei palkata". Tosin käsittääkseni sote-puolella ei edes kouluteta nykyisin kodinhoitajia ja korkeammin koulutetut taas eivät katso, että pyykinpesu tai imurointi kuuluisivat heidän koulutustaan vastaavan työn toimenkuvaan. Ovat siis tavallaan "ylikoulutettuja" tekemään niitä töitä ja lisäksi tietysti kodinhoitajan työstä ei voi maksaa yhtä paljoa palkkaa kuin näistä arviointitöistä.
Noin se on. Mutta kodinhoitajien ei tarvisi olla sotekoulutettuja, heille riittäisi ihan hyvin joku vaikka puolen vuoden kodinhoitajakoulutus, joka ei liity sotealaan vaan ihan siihen kodin hoitamiseen, siivoamiseen, pyykinpesuun, lasten hoitoon jne. Silti he olisi kunnan palkkalistoilla ja nämä sotepaikat sitten määräisi esim. 20 tunnin kotiapupalvelun johonkin perheeseen. Ap
Siitä on niin kauan, kun kodinhoitajia on viimeksi koulutettu, etten muista, minkä alan oppilaitoksissa heitä koulutettiin. Silti mulla on mielikuva, etteivät kodinhoitajat työskennelleet muualla kuin sote-puolella. Olin 80-luvulla töissä niin kotihoidossa kuin vanhainkodissakin ja molemmissa paikoissa oli töissä myös kodinhoitajia. Ja se koulutus kesti muistaakseni noin vuoden, saattoi jopa olla lyhyempikin. Ja tosiaan kodinhoitajan toimenkuva oli erilainen kuin sairaanhoitajan tai perushoitajan. Kodinhoitajat hoitivat lapsia, kävivät kaupassa, siivosivat, laittoivat ruokaa tai toimivat vammaiselle tai vanhukselle saattajina esimerkiksi terveyskeskukseen tms.. Sen sijaan vanhukselle apteekissa käymisen hoiti aina joku hoitaja, samoin kaikki hoitotoimenpiteet, lääkkeiden jakamiset dosettiin jne. Mutta sitä en jaksa muistaa, miten oli puhtauden suhteen. Saattaa olla, että myös kodinhoitajat veivät vanhuksia suihkuun ..en ole ihan varma.
Kodinhoitajien kouluttaminen lopetettiin 90-luvulla. Kodinhoitajakoulutus yhdistettiin perushoitajakoulutuksen kanssa ja näin muodostettiin lähihoitajakoulutus. Kodinhoitajakoulutus oli sosiaalipuolen koulutusta, kun taas perushoitajakoulutus oli terveydenhoitopuolen koulutus. Niin kuin usein sote-alalla, tässäkin tapauksessa se sosiaalinen puoli häivytettiin terveydenhoitopuolen alle. Nykyäänhän lähihoitajakoulutusta korostetaan nimenomaan terveydenhoitoalan koulutuksena, mutta siis lähtökohta piti olla tällainen sosiaali- ja terveysalan yhdistelmätutkinto, jolla tehtäisiin sitä käytännön sote-työtä, lähellä asiakasta. Siitä se nimikin "lähihoitaja".
Vanhamallinen kodinhoitajatutkinto oli hyvä tutkinto, en ole ollenkaan varma, että nykyinen lähihoitajan tutkinto olisi jotenkin parempi sosiaalisen puolen osalta.
Ap:n esiin nostaman ongelman yksi alkujuuri on ikiaikaisessa terevydenhuollon ja sosiaalihuollon vastakkainasettelussa ja kilpailussa. Terveydenhuolto on ollut aina hyvin hierarkinen järjestelmä, jossa profession korostaminen tapahtuu hierarkian kautta. (Ei siitä niin monta vuosikymmentä ole, kun osaston ylihoitajalle piti niiata niksauttaa ;D) Tällöin terveydenhuollossa on sosiaalipuoli nähty alamaisena ("kun eivät jaa lääkkeitä") ja sosiaalipuolen professio on nähty epämääräisenä. Sosiaalipuolella on sitten myös puolestaan haluttu kohottaa profiilia, ja ryhdytty matkimaan terveydenhuollon käytäntöjä hierarkian ja ammatillisen erottautumisen suhteen, jotta voitaisiin näpäyttää takaisin terveydenhuoltoa. Ja tässä kaikessa on unohtunut se asiakas, se pikkujuttu, miksi koko ammattikunnat on edes olemassa. Tämän vuoksi sote-puoli paisuu kuin pullataikina, verovaroja kuluu, mutta apua tarvitsevaa ei muista enää kukaan. Kaikki vaan haluaa arvioida ja palaveerata, mutta auta armias, jos asialle pitäisi tosiasiassa tehdä jotakin.
Lopuksi totean että tämä asenne "teemme kaikkemme, ettei meidän vaan tarvitsisi tehdä mitään" ei ole suinkaan vieras muillekaan aloille ja organisaatioille. Ihan löytyy tekniikan ja kaupanalalta omakohtaisia esimerkkejä, rakennusalasta puhumattakaan. Yhteiskunnan tuottavuus nousisi huimasti, jos me kaikki miettisimme miksi teemme sitä työtämme, mikä sen oikea tarkoitus on, ja keskittyisimme siihen. Ja varsinkin siellä yhteiskunnan ylätasoilla. Ei tarvittaisi kikyä tai muita pelleilyjä.
Fiksu analyysi. Mitä olet mieltä, että miten tämä aloituksen ongelma (arvioidaan ja kartoitetaan ja palaveerataan joka paikassa, mutta missään ei konkreettisesti hoideta ja auteta) voitaisiin ratkaista sotepalveluissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näin on, ihan käsittämätöntä, miten tää on voinut mennä tällaiseksi. No, on sitä oikeaa,hidasta auttamistyötäki.n meillä a-klinikoilla,mutta kyllä on lisääntynyt arvioinnin ja arviointi työryhmien määrä! Arvioidaan ja lähetetään "oikeaan" paikkaan.. no,ihmisten ollessa kyseessä viranomainen harvoin pystyy tuottamaan Validia arviota parilla tapaamisella. Koko tuki ja työskentelyään pitäisi olla asiakkaan muuttuviin tilanteisiin ja tarpeisiin vastaamista,auttamista, yhdessä ratkaisujen etsimistä. Mutta jotenkin ajatus on kääntynyt siihen, että oikea arvio takaa koneiston oikean toiminnan ja ongelman poistumisen .. T. Päihdealalla työskentelevä
Paradoksaalisesti vain on niin, että sitä oikeaa arviota ei useinkaan ole edes mahdollista muodostaa, koska on kyse niin monimutkaisista ilmiöistä, joissa niin moni asia vaikuttaa kaikkeen. Joten eikö kannattaisi vain tehdä joku (melko nopea) arvio ja alkaa hoitaa sen pohjalta, ja jos ei toimi niin sitten korjata arviota (toki ei missään lääkehoidoissa tms voi tehdä näin mutta esim. perheiden uupumisessa tai lasten kouluongelmissa ym. ehkä voisikin.
Vierailija kirjoitti:
Julkisessa terveydenhuollossa työskentelevänä ja siellä myös tätä arviointityötä tekevänä "tätinä" voin kertoa, että tyhjästä on paha nyhjästä. Kun henkilökuntaa on liian vähän tarpeeseen nähden ei vaan pysty useinkaan tekemään muuta kuin minimaalisen. Ihmiset eivät myöskään usein ymmärrä, että me työntekijöinä emme voi mitään sille jos esimerkiksi hoitoa ei ole pidempään tarjota, se ei ole meidän vika ettei aikaa ole emmekä me huvin vuoksi odotuta ihmisiä jonossa tai ohjaa muualle. Paljon on riittämättömyyden kokemuksia kun ei voi tarjota enempää, nopeammin ja paremmin. Nämä ihmisten turhautumat henkilöityvät usein työntekijöihin, ikään kuin se olisi jotenkin heidän valintansa olla tarjoamatta riittävää apua.
Puhun toki nyt oman työni näkökulmasta enkä tietenkään kaikkien palveluiden todellisuutta sisältä päin tunne.
No esim lastensuojelussa ongelma johtuu puhtaasti siitä että niitä ilmoituksia tulee järjettömistä syistä, eikä niitä sitten osata karsia, vaan kaikki 150 000 vuotuista ilmoitusta (joissa 80 000 on aiheettomia) pyörii siellä loputtomiin. Mikään määrä ei pysty paikkaamaan huonoa laatua ja osaamattomuutta.
Ja esim adoptioissa sekä hakijamäärät että saapuvien lasten lukumäärät ovat romahtaneet, mutta työntekijöitä ei ole vähennetty, vaan se runsas työntekijäkaarti pipertää sitten lillukanvarsista asiaa jotta työpaikat säilyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Julkisessa terveydenhuollossa työskentelevänä ja siellä myös tätä arviointityötä tekevänä "tätinä" voin kertoa, että tyhjästä on paha nyhjästä. Kun henkilökuntaa on liian vähän tarpeeseen nähden ei vaan pysty useinkaan tekemään muuta kuin minimaalisen. Ihmiset eivät myöskään usein ymmärrä, että me työntekijöinä emme voi mitään sille jos esimerkiksi hoitoa ei ole pidempään tarjota, se ei ole meidän vika ettei aikaa ole emmekä me huvin vuoksi odotuta ihmisiä jonossa tai ohjaa muualle. Paljon on riittämättömyyden kokemuksia kun ei voi tarjota enempää, nopeammin ja paremmin. Nämä ihmisten turhautumat henkilöityvät usein työntekijöihin, ikään kuin se olisi jotenkin heidän valintansa olla tarjoamatta riittävää apua.
Puhun toki nyt oman työni näkökulmasta enkä tietenkään kaikkien palveluiden todellisuutta sisältä päin tunne.
No esim lastensuojelussa ongelma johtuu puhtaasti siitä että niitä ilmoituksia tulee järjettömistä syistä, eikä niitä sitten osata karsia, vaan kaikki 150 000 vuotuista ilmoitusta (joissa 80 000 on aiheettomia) pyörii siellä loputtomiin. Mikään määrä ei pysty paikkaamaan huonoa laatua ja osaamattomuutta.
Ja esim adoptioissa sekä hakijamäärät että saapuvien lasten lukumäärät ovat romahtaneet, mutta työntekijöitä ei ole vähennetty, vaan se runsas työntekijäkaarti pipertää sitten lillukanvarsista asiaa jotta työpaikat säilyisi.
Kyllä pistää miettimään nuo luvut varsinkin miten todellisuudesta irtaantunut voi yhteiskunta olla. Eihän tällaista olisi kuvitellut edes pahimmassa painajaisessa joskus 90-luvulla. Mikä ihme tätä maata vaivaa
Meillä on todella huonosti nukkuva vauva ja nykyinen taapero. Heräilee yhden-kahden tunnin välein huutamaan ja kestää kauan rauhoitella. Neuvolasta pyysimme apua jo ajat sitten ja kuvittelin, että saamme joko tutkimuksia, joissa selvitetään heräämisen syitä (esim. allergiat, neurologiset syyt) tai konkreettista lastenhoitoapua, että saamme välillä nukkua.
No, saimme sen sijaan keskustelutukea, jossa puhuttiin päivärytmin tärkeydestä ja ulkoilusta. Siis niistä asioista, joista olen googlailemalla lukenut jo kuukauden ikäisen vauvan kanssa ja joita toteutamme jo ihan minuutin tarkkuudella. Onneksi meitä on kaksi vanhempaa, koska muuten olisimme jo varmasti seonneet. Olen todella pettynyt neuvolaan ja koen, että resurssit on siellä kohdistettu aivan vääriin asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullista! Mä olen myös kokenut että ihmiset eivät tee työtään ainakaan sydämellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Julkisessa terveydenhuollossa työskentelevänä ja siellä myös tätä arviointityötä tekevänä "tätinä" voin kertoa, että tyhjästä on paha nyhjästä. Kun henkilökuntaa on liian vähän tarpeeseen nähden ei vaan pysty useinkaan tekemään muuta kuin minimaalisen. Ihmiset eivät myöskään usein ymmärrä, että me työntekijöinä emme voi mitään sille jos esimerkiksi hoitoa ei ole pidempään tarjota, se ei ole meidän vika ettei aikaa ole emmekä me huvin vuoksi odotuta ihmisiä jonossa tai ohjaa muualle. Paljon on riittämättömyyden kokemuksia kun ei voi tarjota enempää, nopeammin ja paremmin. Nämä ihmisten turhautumat henkilöityvät usein työntekijöihin, ikään kuin se olisi jotenkin heidän valintansa olla tarjoamatta riittävää apua.
Puhun toki nyt oman työni näkökulmasta enkä tietenkään kaikkien palveluiden todellisuutta sisältä päin tunne.
No esim lastensuojelussa ongelma johtuu puhtaasti siitä että niitä ilmoituksia tulee järjettömistä syistä, eikä niitä sitten osata karsia, vaan kaikki 150 000 vuotuista ilmoitusta (joissa 80 000 on aiheettomia) pyörii siellä loputtomiin. Mikään määrä ei pysty paikkaamaan huonoa laatua ja osaamattomuutta.
Ja esim adoptioissa sekä hakijamäärät että saapuvien lasten lukumäärät ovat romahtaneet, mutta työntekijöitä ei ole vähennetty, vaan se runsas työntekijäkaarti pipertää sitten lillukanvarsista asiaa jotta työpaikat säilyisi.
Kyllä pistää miettimään nuo luvut varsinkin miten todellisuudesta irtaantunut voi yhteiskunta olla. Eihän tällaista olisi kuvitellut edes pahimmassa painajaisessa joskus 90-luvulla. Mikä ihme tätä maata vaivaa
Maailmaa painaa sivistymättömyys, ahneus ja epäempaattisuus.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on todella huonosti nukkuva vauva ja nykyinen taapero. Heräilee yhden-kahden tunnin välein huutamaan ja kestää kauan rauhoitella. Neuvolasta pyysimme apua jo ajat sitten ja kuvittelin, että saamme joko tutkimuksia, joissa selvitetään heräämisen syitä (esim. allergiat, neurologiset syyt) tai konkreettista lastenhoitoapua, että saamme välillä nukkua.
No, saimme sen sijaan keskustelutukea, jossa puhuttiin päivärytmin tärkeydestä ja ulkoilusta. Siis niistä asioista, joista olen googlailemalla lukenut jo kuukauden ikäisen vauvan kanssa ja joita toteutamme jo ihan minuutin tarkkuudella. Onneksi meitä on kaksi vanhempaa, koska muuten olisimme jo varmasti seonneet. Olen todella pettynyt neuvolaan ja koen, että resurssit on siellä kohdistettu aivan vääriin asioihin.
Lapsille kannattaa sairauskuluvakuutukset. Niin voi mennä huoletta yksityispuolelle suoraan.
Mulla on adoptiolapset ja muistan ikuisesti, miten se meidän sosiaalityöntekijä halusi tulla heti hakumatkan jälkeen käymään ”tueksi”. Oltiin lennetty yötä päivää 18 tuntia kolmevuotiaan ja vauvan kanssa, vauvalla paha korvatulehdus, kukaan ei ollut nukkunut. Ja tää (lapseton idiootti) tulee paasaamaan näkemyksiään kolmeksi tunniksi. Tärkeimmäksi teemaksi nousi se miten hänen mielesään nimenomaan yliopiston sosiaalityöntekijät on ko työssä parempia kuin psykologeiksi valmistuneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotiaputoiminta lakkautettuun 90-luvun alussa liian kalliina.
t: Kokoomus
Kalliimpaa se esim. perhetyö on, koska siinä ammattikorkeatasoinen työntekijä jutustelee tuntikausia. Kotiavussa jopa kouluttamaton saattoi käydä siivoamassa vain parin tunnin verran. Ap
Oli se niin ihanaa palata kotiin jostakin hammaslääkäristä tai muulta asialta, kun sillä aikaa oli kodinhoitaja laittanut kodin kuntoon, hoitanut lapset ja laittanut ruokaakin. Mistä nyt voisi saada apua, kun ei ole edes maksullisena tarjolla ?
Perhetyön avun ymmärtäisin, jos se olisi edes yhdessä tekemistä eikä vain pelkkää arviointia. Neuvotaan siis kädestä pitäen esimerkiksi avutonta vauvanhoitajaa, ruuanlaittajaa ja siivoojaa sekä näytetään samalla itse mallia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin on, ihan käsittämätöntä, miten tää on voinut mennä tällaiseksi. No, on sitä oikeaa,hidasta auttamistyötäki.n meillä a-klinikoilla,mutta kyllä on lisääntynyt arvioinnin ja arviointi työryhmien määrä! Arvioidaan ja lähetetään "oikeaan" paikkaan.. no,ihmisten ollessa kyseessä viranomainen harvoin pystyy tuottamaan Validia arviota parilla tapaamisella. Koko tuki ja työskentelyään pitäisi olla asiakkaan muuttuviin tilanteisiin ja tarpeisiin vastaamista,auttamista, yhdessä ratkaisujen etsimistä. Mutta jotenkin ajatus on kääntynyt siihen, että oikea arvio takaa koneiston oikean toiminnan ja ongelman poistumisen .. T. Päihdealalla työskentelevä
Paradoksaalisesti vain on niin, että sitä oikeaa arviota ei useinkaan ole edes mahdollista muodostaa, koska on kyse niin monimutkaisista ilmiöistä, joissa niin moni asia vaikuttaa kaikkeen. Joten eikö kannattaisi vain tehdä joku (melko nopea) arvio ja alkaa hoitaa sen pohjalta, ja jos ei toimi niin sitten korjata arviota (toki ei missään lääkehoidoissa tms voi tehdä näin mutta esim. perheiden uupumisessa tai lasten kouluongelmissa ym. ehkä voisikin.
Näin juuri yritin sanoa; olen samaa mieltä. Kun ihminen astuu sisään, niin pitäisi vaan alkaa auttamaan ensimmäisestä asiasta ja kyllä se "arvio" siinä matkan varrella syntyisi. Sos.ongelmissa ne oikeat ongelmat ei ole itse asiakkaalle kauan täysin jäsentyneitä eikä niitä saa nopealla arvoilla esiin kaivettua. Homma perustuu yhteistyösuhteeseen, johon menee aikansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanat tuki ja apu tarkoittaa Suomessa oikeasti vain tilanteen arvioimista! Mitään oikeaa tukea ihminen ei saa yhtään mistään! Ap
Tuki on oikeastaan sitä, että tuetaan ihmistä tekemään tai selviytymään jostain itse. Apu taas on enemmän sitä, että tehdään yhdessä toisen kanssa tai tehdään kokonaan toisen puolesta. Tuki on siis enemmän henkistä (kannustan ja rohkaisen sinua lähtemään kauppaan) ja apu taas konkreettista (tarjoan sinulle autokyydin kauppaan tai käyn kaupassa puolestasi).
Suomessa on jostain syystä muutamassa vuosikymmenessä siirrytty auttamisesta tukemiseen. Silloinkin, kun henkilö ei tarvitse mitään tukemista vaan konkreettista auttamista. Miksi näin, en tiedä? Saman verran se olohuoneen sohvalla istuva perhetyöntekijä yhteiskunnalle maksaisi silloinkin, kun se tekisi käyntinsä yhteydessä jotain hyödyllistä. Kävisi vaikka pikaisesti kaupassa, imuroisi tms. Onko vika oikeastaan meidän koulutusjärjestelmässämme? Siis se sohvalla istuja on liian korkeasti koulutettu tarttuakseen pölynimuriin tai hakemaan lähikaupasta vaippoja ja maitoa?
Omat lapseni ovat jo yli kolmekymppisiä ja heidän lapsuudessaan yhteiskunnan lapsiperheille tarjottu apu oli konkreettista apua. Kodinhoitajan koulutus ei muistaakseni kestänyt kuin vuoden. Hänenkin tehtäviinsä kuului vanhemman kanssa jutteleminen, mutta se onnistui oikein hyvin samalla, kun kodinhoitaja ripusti pyykkiä kuivumaan tai laittoi lapsille ruokaa.
Erittäin mielenkiintoinen havainto. Osittain sitä selittää tuo, mitä sanot professioista. Työnkuvat tuppaavat liukumaan "ylöspäin", tehtäviä hamutaan ylempää: esimerkiksi sairaanhoitajat mieluusti tekevät samaa kuin lääkärit tai psykoterapeutit. Vastaavasti tietylle ammattille aiemmin kuuluneet työtehtävät valuvat alemmas jonkun muun hoidettavaksi.
Tuo ei selitä kaikkea. Myös silloin kun on kyse avusta, tukemisen ideologia on vahva. Jopa joidenkin kuntien henkilökohtaisen avun soveltamisohjeissa lukee, että henkilökohtainen apu "ei ole puolesta tekemistä". Siis mitä, pyörätuolia käyttävän puolesta ei avustaja kaupassa ota tavaroita ylähyllyltä? Tätä ei selitä profession hienostuminen, sillä henkilökohtainen avustaja on ammattihierarkian alapäässä. Vai selittääkö sittenkin? Onko niin, että MIKÄÄN ammattiryhmä ei katso konkreettisen auttamisen kuuluvan tehtäviinsä? Kaikki ovat liian hienoja auttamaan?
Tätä samaa itsekin mietin. Ilmiö nimittäin näkyy muillakin aloilla kuin vain sote-alalla. Koulutetaan ihmisiä visioimaan ja suunnittelemaan, mutta ei kouluteta - tai ainakaan palkata - enää ihmisiä toteuttamaan niitä suunnitelmia. Työn tuottavuus laskee, kun aika käytetään erilaisissa palavereissa, mutta kukaan ei enää osaa edes sanoa, mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä, että olisi joku, joka myös tekisi.
Hmm mielenkiintoinen havainto.
Mielestäni kyllä koulutetaan myös tekemään muuta kuin visioimaan ja tekemään arviointeja eli koulutetaan ihan toteuttamaankin niitä suunnitelmia, mutta ei palkata muuhun kuin suunnitteluun/tarkkailuun/arvioimiseen. Työnantaja määrittelee työnkuvan ja se työnkuva on juuri tuollainen mitä kuvasit.
Ap
No laitoinkin edelliseen kommenttiini, että "tai ainakaan ei palkata". Tosin käsittääkseni sote-puolella ei edes kouluteta nykyisin kodinhoitajia ja korkeammin koulutetut taas eivät katso, että pyykinpesu tai imurointi kuuluisivat heidän koulutustaan vastaavan työn toimenkuvaan. Ovat siis tavallaan "ylikoulutettuja" tekemään niitä töitä ja lisäksi tietysti kodinhoitajan työstä ei voi maksaa yhtä paljoa palkkaa kuin näistä arviointitöistä.
Noin se on. Mutta kodinhoitajien ei tarvisi olla sotekoulutettuja, heille riittäisi ihan hyvin joku vaikka puolen vuoden kodinhoitajakoulutus, joka ei liity sotealaan vaan ihan siihen kodin hoitamiseen, siivoamiseen, pyykinpesuun, lasten hoitoon jne. Silti he olisi kunnan palkkalistoilla ja nämä sotepaikat sitten määräisi esim. 20 tunnin kotiapupalvelun johonkin perheeseen. Ap
Siitä on niin kauan, kun kodinhoitajia on viimeksi koulutettu, etten muista, minkä alan oppilaitoksissa heitä koulutettiin. Silti mulla on mielikuva, etteivät kodinhoitajat työskennelleet muualla kuin sote-puolella. Olin 80-luvulla töissä niin kotihoidossa kuin vanhainkodissakin ja molemmissa paikoissa oli töissä myös kodinhoitajia. Ja se koulutus kesti muistaakseni noin vuoden, saattoi jopa olla lyhyempikin. Ja tosiaan kodinhoitajan toimenkuva oli erilainen kuin sairaanhoitajan tai perushoitajan. Kodinhoitajat hoitivat lapsia, kävivät kaupassa, siivosivat, laittoivat ruokaa tai toimivat vammaiselle tai vanhukselle saattajina esimerkiksi terveyskeskukseen tms.. Sen sijaan vanhukselle apteekissa käymisen hoiti aina joku hoitaja, samoin kaikki hoitotoimenpiteet, lääkkeiden jakamiset dosettiin jne. Mutta sitä en jaksa muistaa, miten oli puhtauden suhteen. Saattaa olla, että myös kodinhoitajat veivät vanhuksia suihkuun ..en ole ihan varma.
Kodinhoitajien kouluttaminen lopetettiin 90-luvulla. Kodinhoitajakoulutus yhdistettiin perushoitajakoulutuksen kanssa ja näin muodostettiin lähihoitajakoulutus. Kodinhoitajakoulutus oli sosiaalipuolen koulutusta, kun taas perushoitajakoulutus oli terveydenhoitopuolen koulutus. Niin kuin usein sote-alalla, tässäkin tapauksessa se sosiaalinen puoli häivytettiin terveydenhoitopuolen alle. Nykyäänhän lähihoitajakoulutusta korostetaan nimenomaan terveydenhoitoalan koulutuksena, mutta siis lähtökohta piti olla tällainen sosiaali- ja terveysalan yhdistelmätutkinto, jolla tehtäisiin sitä käytännön sote-työtä, lähellä asiakasta. Siitä se nimikin "lähihoitaja".
Vanhamallinen kodinhoitajatutkinto oli hyvä tutkinto, en ole ollenkaan varma, että nykyinen lähihoitajan tutkinto olisi jotenkin parempi sosiaalisen puolen osalta.
Ap:n esiin nostaman ongelman yksi alkujuuri on ikiaikaisessa terevydenhuollon ja sosiaalihuollon vastakkainasettelussa ja kilpailussa. Terveydenhuolto on ollut aina hyvin hierarkinen järjestelmä, jossa profession korostaminen tapahtuu hierarkian kautta. (Ei siitä niin monta vuosikymmentä ole, kun osaston ylihoitajalle piti niiata niksauttaa ;D) Tällöin terveydenhuollossa on sosiaalipuoli nähty alamaisena ("kun eivät jaa lääkkeitä") ja sosiaalipuolen professio on nähty epämääräisenä. Sosiaalipuolella on sitten myös puolestaan haluttu kohottaa profiilia, ja ryhdytty matkimaan terveydenhuollon käytäntöjä hierarkian ja ammatillisen erottautumisen suhteen, jotta voitaisiin näpäyttää takaisin terveydenhuoltoa. Ja tässä kaikessa on unohtunut se asiakas, se pikkujuttu, miksi koko ammattikunnat on edes olemassa. Tämän vuoksi sote-puoli paisuu kuin pullataikina, verovaroja kuluu, mutta apua tarvitsevaa ei muista enää kukaan. Kaikki vaan haluaa arvioida ja palaveerata, mutta auta armias, jos asialle pitäisi tosiasiassa tehdä jotakin.
Lopuksi totean että tämä asenne "teemme kaikkemme, ettei meidän vaan tarvitsisi tehdä mitään" ei ole suinkaan vieras muillekaan aloille ja organisaatioille. Ihan löytyy tekniikan ja kaupanalalta omakohtaisia esimerkkejä, rakennusalasta puhumattakaan. Yhteiskunnan tuottavuus nousisi huimasti, jos me kaikki miettisimme miksi teemme sitä työtämme, mikä sen oikea tarkoitus on, ja keskittyisimme siihen. Ja varsinkin siellä yhteiskunnan ylätasoilla. Ei tarvittaisi kikyä tai muita pelleilyjä.
Fiksu analyysi. Mitä olet mieltä, että miten tämä aloituksen ongelma (arvioidaan ja kartoitetaan ja palaveerataan joka paikassa, mutta missään ei konkreettisesti hoideta ja auteta) voitaisiin ratkaista sotepalveluissa?
Se vaatisi aikamoisen muutoksen ajattelutavassa. Nythän on vallalla sellainen ajattelumalli, että kaikki kirjallinen tuotos (raportit, mittaamiset ja kirjaamiset digialustoihin, jotka vielä yleensä ei toimi) on jotenkin hienompaa ja arvokkaampaa kuin se varsinainen asiakkaan hoito/avustustyö. Ymmärrän kyllä, että datan kerääminen ja sen analysointi on tärkeää jossain tapauksissa palvelujen kehittämistä varten, mutta silloin täytyisi olla kristallinkirkkaana mitä kerätään ja miksi, jotta siitä olisi todellista hyötyä. Käytännön avustamista ei arvosteta samalla tavalla. Tämä näkyy sotealalla kaikessa, että asiakkaan lähelle ei haluta mennä, esim. lääkäritkin hyvin usein seurustelevat mieluummin tietokoneen kanssa, kuin että tekisivät perustutkimuksen vastaanotolle tulleelle potilaalle. Diagnoosi tehdään sh:n täyttämien esitietojen pohjalta, ilman että lääkäri välttämättä edes koskee potilaaseen. Sanomattakin selvää että tehokasta on, ainakaan työt ei lopu kun potilas tulee aina uudelleen ja uudelleen.
Sosiaalipuolella tähän liittyy mielestäni läheisesti avustamisen ja tukemisen erottaminen toisistaan käsitteinä. On haluttu keinotekoisesti erottaa nämä toisistaan, jotta saadaan sitä hierarkiaa myös sosiaalipuolelle. Oletus on, että se vähemmän koulutettu (= "vähemmän älykäs") tekee sen varsinaisen avustuksen, ja korkeammin koulutettu (="ylempi") sitten sen tukemisen. Ja kaikkihan haluaa olla "ylempiä" + kuntien säästöt otetaan yleensä aina sieltä suorittavasta portaasta, koska kuka omaa oksaansa sahaisi?
No, miten tähän muutos? Ensinnäkin pitäisi tajuta että käytännön avustaminen ja tukeminen, niitä ei voi erottaa toisistaan. Ei sitten millään. Sosiaalipuolella ihmisen avustaminen ja tukeminen siten, että tämä pääsee jaloilleen ja saa tarvitsemansa avun, vaatii suurta älykkyyttä ja herkkyyttä. Ei se vaikeassa elämäntilanteessa olevan ihmisen tukeminen onnistu siten, että menet hänen kotiinsa kahvittelemaan ja jakamaan hyviä neuvoja. Se tukeminen tapahtuu siinä samalla, kun se käsin tehtävä fyysinen auttaminen. Ja se tosiaan vaatii paljon älliä ja hoksottimia, että kykenee oikealla tavalla apua tarvitsevaa tukemaan.
Eli ensinnäkin pitäisi todella ajatella mitä varten sitä työtä tehdään, mikä on se ydintehtävä ja toiminnan tarkoitus ja miten siihen päästään. Sitten kun se olisi selvillä, niin sen käytännön työnkin arvostus nousisi, kun ymmärrettäisiin sen todellinen merkitys (= ydintehtävä). Johdon tehtävä on mahdollistaa ydintehtävän suorittaminen, ei hankaloittaa sitä kaikin tavoin lisäämällä kaiken maailman oheissälää työntekijöiden tehtäväksi. Ja työntekijöillä pitäisi olla selvänä mielessä mitä varten he työtään tekevät. Toki tämän kirkastaminen on johdon tehtävä.
On mulla yksi ihan käytännön ehdotuskin palavereihin. Palaverinvetäjän mielessä pitäisi aina olla kirkkaana se, että tarkoitus on etsiä ne käytännön toimet, millä parhaiten autetaan. Ihan on turha viiden ammattilaisen istua omaisen kanssa jankkaamassa että on vaikeaa ja on hankalaa ja kamalaa ja voi voi. Niinpä aina kun varataan verkostopalaveriin aikaa, niin palaverin vetäjälle tulostuu lista, johon täytyy kirjata viisi kohtaa käytännön toimista aikatauluineen, mitä palaverissa päätetään kyseiselle ongelmalle tehdä. Jos näitä käytännön toimia ei kirjata, palaveriajasta ei makseta palkkaa.
Alue: Aihe vapaa
Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat viettävät lastensa kanssa enemmän aikaa kuin yksikään vanhempisukupolvi ennen heitä. Kannattaisi seurata alan tutkimuksia ennen kuin nolaa itsensä möläytyksillään. Ylipäätään vanhemmat hukkuvat jo neuvojen tulvaan. Niiyä ei kukaan kaipaa enempää.