Puolisolla hyvä lapsuus, itsellä surkea + appivanhemmat

Ymmärrän hyvin ja voin samaistua, tosin itse olen saanut käsiteltyä omat suruni pois.

Pystytkö juttelemaan miehesi kanssa tunteistasi. Siis yleensäkin, että koet olevasi vaille jäänyt. Pääsetköhän mahdollisesti kiinni suruun ja vihaan, kateuteen vai yritätkö työntää niitä väkisin pois ja "esittää" että kaikki on hyvin? (Sekin on aika luonnollinen tapa toimia, muttei kannaltasi kovin toimiva)

Voit myös kirjoittaa, jos puhuminen kenellekään tuntuu vaikealta.

Tuota appivanhempien kanssa voi olla ehkä vaikea tässä vaiheessa käsitellä, muta jos voit jotenkin ottaa noihin tilanteisiin hiemankin etäisyyttä, niin sen tekisin. Ei ole tarkoituksen mukaista, että olet ahdistunut sielläkään. Heille voi olla ehkä vaikea asiaa ottaa puheeksi?

Työstä asiaa, anna tunteiden tulla. Kun ne tulee ja koet ne, niin voit myös päästä asian yli hiljalleen.

Vierailija kirjoitti:

Sori, mutta tuntuu, että sun mielestä miehelläsikin olisi pitänyt olla pska lapsuus, jotta sinä voisit paremmin. Ei yhtään kiva ajatus ap, eihän??

Nyt et kyllä tainnut ymmärtää alkuunkaan, mitä ap tarkoitti!

Mulla on vähän samanlainen tilanne, mutta yleisesti ottaen olen vaan todella tyytyväinen siitä, että miehelläni on ollut onnellinen lapsuus. Se heijastuu myös meidän parisuhteeseen ja hän jaksaa loputtomasti tukea minua ongelmissani. Jos hänellä olisi ollut huono lapsuus niin meitä olisi kaksi rikkinäistä ja avioliitto olisi varmaan jo loppunut.

Yritän myös pitää hyvät välit anoppiin, koska hän kohtelee myös minua kauniisti, paremmin kuin omat vanhempani koskaan. Joskus sekin tuntuu hirvittävän pahalta enkä osaa edes ottaa sitä hyvää vastaan, miksi nyt joku tuntematon musta välittäisi kun ei omat vanhemmatkaan. Mutta hyvinä päivinä olen kiitollinen, että sain tämän ”uuden perheen” näin aikuisena :)

Vierailija kirjoitti:

Kun miniä ilmoitti meille, mistä hänen läsnäolleessaan saa jutella, niin me ymmärsimme sulkea miniän perheemme ulkopuolelle. Jos ei saa puhua omien lastensa lapsuudesta, ei näiden kavereista, ei sukulaisten kanssa vietetyistä kivoista hetkistä eikä etenkään olla ylpeä omista lapsistaan miniän pahan mielen takia, niin silloin on kaikille parasta katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin.

Kaksi vuotta myöhemmin poika ymmärsi hakea eroa, hänkään ei jaksanut sitä, että kaikessa piti nähdä pahaa ja huonoa. Kun puolison lapsuusmuistoille on kateellinen, niin suhde päättyy takuuvarmasti.

Tämä oli todella ilkeä kommentti. Ap ei ollut kieltämässä kenenkään puheita vaan suree omia tunteitaan.

Tuskin appivanhemmat sinua kiusatakseen noin tekevät. On normaalia muistella lapsuutta ja normaalisti oletetaan, että puolison lapsuudesta on mukava kuulla. Tarvitset terapiaa, appivanhempia älä syyllistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun miniä ilmoitti meille, mistä hänen läsnäolleessaan saa jutella, niin me ymmärsimme sulkea miniän perheemme ulkopuolelle. Jos ei saa puhua omien lastensa lapsuudesta, ei näiden kavereista, ei sukulaisten kanssa vietetyistä kivoista hetkistä eikä etenkään olla ylpeä omista lapsistaan miniän pahan mielen takia, niin silloin on kaikille parasta katkaista välit ja jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin.

Kaksi vuotta myöhemmin poika ymmärsi hakea eroa, hänkään ei jaksanut sitä, että kaikessa piti nähdä pahaa ja huonoa. Kun puolison lapsuusmuistoille on kateellinen, niin suhde päättyy takuuvarmasti.

Tämä oli todella ilkeä kommentti. Ap ei ollut kieltämässä kenenkään puheita vaan suree omia tunteitaan.

Että muiden jutut ja muistot on kuin suolan hieromista haavoihin...

Suosittelisin ap:lle terapiaa.

Onko oikeine, että muut joutuvat hautaamaan omat lapsuusmuistot sen mukaan ettei ap halua fiilistellä omaa lapsuuttaan...

Vierailija kirjoitti:

Tietävätkö appivanhempasi, millainen lapsuus sinulla olo? Jos tietävät, tuo on ihan pelkkää kiusaamista. Jos eivät, eivät vaan tule ajatelleeksi ettei kaikilla ole ollut yhtä auvoista.

Miehesi todennäköisesti tietää, joten voisit pyytää häntä sanomaan vanhemmilleen että lopettavat ne lapsuusmuistelot. Onhan puolison lapsuudesta kiva jotain kuulla, mutta kukaan ei jaksa niitä juttuja loputtomiin kuunnella vaikka itselläänkin olisi ollut hyvä lapsuus.

No ei ole kiusaamista. Itselläni samat taustat mutta en enää vatvo niitä (kovin paljon). Muiden ei tarvitse hyssytellä ja karttaa ihan normaaleja keskustelunaiheita. Aloittajalla on ongelma ja hänen kuuluu hoitaa se kuntoon. Terapiaa suosittelen minäkin.

Mieheni on ns. hyvästä perheestä ja itse en, meillä oli lapsuudessa alkoholismia ja riitelyä ja asuimme vanhempien töiden takia kahdessa osoitteessa. Minulle etenki juhlapyhät ja jostain syystä kesäaika, varmaankin kun on enemmän lomaa, ovat hyvin ahdistavia aikoja. Vihaan joulua ja kaikkea siihen liittyvää, mies on onnellinen kun valmistellaan ruokia yms. Minua lähinnä ahdistaa ja suututtaa, mielessä on lapsuuden joulut kun isä oli kännissä ja äiti siivosi raivon vallassa.

Ymmärrän sinua. Appivanhemmat eivät varmastikaan tee asiaa kiusatakseen, se on heill nyt vain tapana.

Terapia voisi auttaa sinua, koska valitettavasti sinä se olet tässä joka asiasta kärsii ja näkee ongelman.

Vierailija kirjoitti:

Tietävätkö appivanhempasi, millainen lapsuus sinulla olo? Jos tietävät, tuo on ihan pelkkää kiusaamista. Jos eivät, eivät vaan tule ajatelleeksi ettei kaikilla ole ollut yhtä auvoista.

Miehesi todennäköisesti tietää, joten voisit pyytää häntä sanomaan vanhemmilleen että lopettavat ne lapsuusmuistelot. Onhan puolison lapsuudesta kiva jotain kuulla, mutta kukaan ei jaksa niitä juttuja loputtomiin kuunnella vaikka itselläänkin olisi ollut hyvä lapsuus.

Normaalin lapsuuden kokeneen ei tarvitse luopua normaalista lapsuudestaan, että epänormaalin lapsuuden viettänyt kokisi olonsa normaaliksi.

Anopin kannattaisi keskittyä kertomaan miniälle, mitä tämä tekee väärin ja millä tavalla pilaa anopin lapsenlasten mahdollisuuden hyvään elämään. Niin ei miniälle tule paha mieli, kun puolisolla on ollut hyvä elämä ja itse on joutunut tyytymään höttöisempään.

Mitä ihmeen vastauksia nämä on. Eihän ap syyttänyt appivanhempia mistään tai toivonut että he eivät puhuisi miehen lapsuudesta? Totta kai on ihan normaalia että tuollaisessa tilanteessa tajuaa miten p#ska oma lapsuus oli ja se tuntuu pahalta. Sama kuin lapsettomuudesta kärsivä voi kokea muiden raskaudet suoranaisena iskuna itseään kohtaan, vaikka tietenkin tajuaa että kukaan ei YRITÄ häntä satuttaa hankkimalla lapsia. Miten ihmiset on noin herkkiä sille että tunteista/kokemuksista puhuminen = toisten määräily.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen vastauksia nämä on. Eihän ap syyttänyt appivanhempia mistään tai toivonut että he eivät puhuisi miehen lapsuudesta? Totta kai on ihan normaalia että tuollaisessa tilanteessa tajuaa miten p#ska oma lapsuus oli ja se tuntuu pahalta. Sama kuin lapsettomuudesta kärsivä voi kokea muiden raskaudet suoranaisena iskuna itseään kohtaan, vaikka tietenkin tajuaa että kukaan ei YRITÄ häntä satuttaa hankkimalla lapsia. Miten ihmiset on noin herkkiä sille että tunteista/kokemuksista puhuminen = toisten määräily.

Kyllä ap antoi aloituksellaan ymmärtää, että appivanhemmat voisivat lopettaa tämän miehensä lapsuuden muistelun. Sanallakaan hän ei maininnut mitä hän voisi ITSE tehdä asian eteen, jotta ei ahdistuisi näistä puheista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietävätkö appivanhempasi, millainen lapsuus sinulla olo? Jos tietävät, tuo on ihan pelkkää kiusaamista. Jos eivät, eivät vaan tule ajatelleeksi ettei kaikilla ole ollut yhtä auvoista.

Miehesi todennäköisesti tietää, joten voisit pyytää häntä sanomaan vanhemmilleen että lopettavat ne lapsuusmuistelot. Onhan puolison lapsuudesta kiva jotain kuulla, mutta kukaan ei jaksa niitä juttuja loputtomiin kuunnella vaikka itselläänkin olisi ollut hyvä lapsuus.

Normaalin lapsuuden kokeneen ei tarvitse luopua normaalista lapsuudestaan, että epänormaalin lapsuuden viettänyt kokisi olonsa normaaliksi.

Ei siitä tarvitse luopua, siitä ei saa puhua, jotta ap:n kaltaiset mielensäpahoittajat ei ryntää terapiaan vatvomaan asiaa. Todella toivon, että joku taho julkaisisi ohjekirjan anopeille siitä, miten tulee nöyrästi toimia, että miniät on tyytyväisiä eikä vänise, että anoppi puhuu poikansa lapsuudesta, kyllä on väärin, kun sillä on ollut mukavampaa kuin minulla.

Niin, yhtä lailla vaikka lapsettomaksi tahtomattaan jääneistä voi tuntua pahalta jos hehkutetaan kahvipöydässä, kuinka ihanaa äitiys / isyys on ja mitä hassua lapset ovat tehneet. On iso asia, jos on tullut lapsena pahoinpidellyksi ja ei ole saanut vanhemmiltaan rakkautta. Tunteista puhuminen ei ole sama asia kuin määräily.

Mitäs jos keskittyisitte tekemään omia uusia kivoja muistoja, eikä niinkään vellomaan menneessä?

Jospa tulisit ulos kuorestasi, etkä kadehtisi miehesi lapsuutta.

Onneksi appivanhemmat eivät elä menneessä ja jorise 30 vuotta vanhoja juttuja, kun ollaan heillä kylässä. :D

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen vastauksia nämä on. Eihän ap syyttänyt appivanhempia mistään tai toivonut että he eivät puhuisi miehen lapsuudesta? Totta kai on ihan normaalia että tuollaisessa tilanteessa tajuaa miten p#ska oma lapsuus oli ja se tuntuu pahalta. Sama kuin lapsettomuudesta kärsivä voi kokea muiden raskaudet suoranaisena iskuna itseään kohtaan, vaikka tietenkin tajuaa että kukaan ei YRITÄ häntä satuttaa hankkimalla lapsia. Miten ihmiset on noin herkkiä sille että tunteista/kokemuksista puhuminen = toisten määräily.

Ei täällä olla "herkkiä", vaan kerrotaan aloittajalle että hänen on syytä hankkia apua negatiivisten tunteiden käsittelyyn. Mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä, kehottaa aloittajaa rypemään kurjassa olossa, lakaista se maton alle vai mitä? Esimerkkisi lapsettomuudesta kärsivän pitäisi myös hakea apua asian käsittelyyn jos muiden elämä ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen vastauksia nämä on. Eihän ap syyttänyt appivanhempia mistään tai toivonut että he eivät puhuisi miehen lapsuudesta? Totta kai on ihan normaalia että tuollaisessa tilanteessa tajuaa miten p#ska oma lapsuus oli ja se tuntuu pahalta. Sama kuin lapsettomuudesta kärsivä voi kokea muiden raskaudet suoranaisena iskuna itseään kohtaan, vaikka tietenkin tajuaa että kukaan ei YRITÄ häntä satuttaa hankkimalla lapsia. Miten ihmiset on noin herkkiä sille että tunteista/kokemuksista puhuminen = toisten määräily.

Kyllä ap antoi aloituksellaan ymmärtää, että appivanhemmat voisivat lopettaa tämän miehensä lapsuuden muistelun. Sanallakaan hän ei maininnut mitä hän voisi ITSE tehdä asian eteen, jotta ei ahdistuisi näistä puheista.

”Rakastan miestäni ja jonkun aikaa jaksan hymyillä hänen vanhempien jutuista, mutta minua alkaa joka kerta ahdistaa. Tunne omasta vaille jäämisestä ja huonommuuden kokemuksista on niin voimakas. Tämä siitä huolimatta vaikka olen jo lähes nelikymppinen. Lapsuudessani oli väkivaltaa, alkoholismia ja henkistä pahoinpitelyä. En pysty osallistumaan keskusteluun kun en itse muista lapsuudesta juuri muuta kuin pelon ja ahdistuksen.

Onko muita jotka kokevat tai ovat kokeneet vastaavia tunteita? Kamalaa kokea näin :( . Että muiden jutut ja muistot on kuin suolan hieromista haavoihin.”

En löydä mistään sellaista kohtaa, jossa ap vaatii että appivanhempien on muututtava. Ap kertoo että hänestä on kamalaa kokea noin kuin kokee. Ja kysyy kokemuksia. Erikoinen tulkinta sinulla.

Ap älä välitä, olet saanut hirveitä vastsuksia ja hyvien perheiden lapset ei tajua lainkaan kokemaasi. Täällä aina hakataan säpäleiksi jos kertoo huonosta lapsuudesta.

Mulla sama kuvio kuin sulla ap, juurikin luonnevikainen vanhempi, rajua väkivaltaa ja kaltoinkohtelua, välinpitämättömät laiminlyövät vanhemmat. Ja puolisolla hyvä koti.

Pari vinkkiä;

- älä ikinä saata vanhempiasi/vanhempasi yhteen puolison vanhempien kanssa, se johtaa katastrofiin ja riitaan, pidä siis vanhemmat erillään

- älä kerro huonosta lapsuudesta snoppilassa, pitävät sinua kiittämättömänä valittajana, kun luulevat että kaikilla on hyvä lapsuus mutta sinä vaan ilkeyttäsi valitat

- älä syyllistä miestä hyvästä lapsuudesta

- tarpeen vastiessa VALEHTELE anopille ja keksi hyviä muistoja jos niistä tulee puhetta

- älä ala liian läheiseksi anoppilan väen kanssa. Taustasi tuo siihen ongelmia, kun olette eri todellisuudesta.

Ikävä kyllä se EI MENE niin että saisit anoppiöan sakista ”uudet hyvät varavanhemmat”. Pikemmin päin vastoin. Jos avaudut liikaa niin sinut hylätään.

Nimimerkki kokemusta on

Käy juttelemassa ammattilaisen kanssa. Ne menneisyyden haamut eivät katoa vain sinnittelemällä. Sinä ja appivanhempasi rakastatte samaa ihmistä, joten kyselepä lisää niitä asioita lapsuudesta. Ja voithan yrittää keskustella myös muista asioista.

Mun äidin kanssa auttoi vain etäisyys. Oli välillä niin tahditon, että todella häpesin silmät päästäni. Jonkinlainen toisten nolaaminen tuntui olevan hänen tarkoituksensa elämässä. Tai sitten oli vain kertakaikkisen tyhmä.