Kukaan ei kirjoita syrjäytyneen blogia

Köyhänä,syrjäytyneenä ja masentuneena jokin bloggaus on ihan viimeisenä mielessä. Vielä vähemmän minä haluaisin lukea siitä samasta kurjuudesta jossa olen jo itsekin. Oikeastaan pidän koko bloggausta vähän pöhkönä. Suurimmalla osalla ei oikeasti ole mitään kiinnostavaa sanottavaa, mutta silti on blogattava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Olen pahoillani, etten ole ihan noin jyrkkää mieltä asioista. Ei se tarkoita sitä, että on koko ajan passiivinen muiden seurassa, vaikka helpommalla mukaan porukkaan hyväksyttäisiinkin, ilman mitään eriarvoisuutta, kiusaamista tai syrjintää.

Pelkääkö ihmiset oman asemansa puolesta, kun joitain on ihan pakko jättää ulkopuolelle asioissa? Kun näitä yksinäisyys-ym. keskustelujakin on lukenut, ei niistä kaikista kommenteista todellakaan välity se, ettei yritystä olisi ollut, vaan että jostain syystä muut ovat töykeitä, kohtelevat jotenkin eriarvoisesti/huonosti tms. Siitä syystä toiset luovuttaa ja jättäytyvätkin ulkopuolisiksi. Toiset sitten ovat syrjäytyneet/syrjäytettyjä muista syistä. Tai on leimattu jo lapsuudesta asti joksikin, eikä aina ole mahdollisuutta päästä parempaan asemaan myöhemminkään.

Mutta anteeksi nyt vielä kerran, kun kannan huolta yksinäisistä, syrjäytyneistä ym. Ja mielestäni asenteista se lähtee, hyväksytäänkö kaikki ja kohdellaanko kaikkia hyvin ja tasavertaisesti vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Olisipa tosiaan hyvä jos joku kirjoittaisi! Mutta olisikohan siksi, että moni oikeasti syrjäytynyt ajattelee, ettei heillä ole mitään kiinnostavaa sanottavaa, koska elämä on ehkä käytännön tasolla aika rutiininomaista ja tylsää? Kuitenkin varmaan moniakin voisi kiinnostaa tällaisen ihmisen tunnot, että miltä sellainen syrjäytynyt elämä tuntuu päivästä toiseen.

No eiköhän työssä käyvän elämä ole sitä rutiinia enempi. Töihin hoida lapset ja sitä rataa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisipa tosiaan hyvä jos joku kirjoittaisi! Mutta olisikohan siksi, että moni oikeasti syrjäytynyt ajattelee, ettei heillä ole mitään kiinnostavaa sanottavaa, koska elämä on ehkä käytännön tasolla aika rutiininomaista ja tylsää? Kuitenkin varmaan moniakin voisi kiinnostaa tällaisen ihmisen tunnot, että miltä sellainen syrjäytynyt elämä tuntuu päivästä toiseen.

No eiköhän työssä käyvän elämä ole sitä rutiinia enempi. Töihin hoida lapset ja sitä rataa

Enpä nyt ihan niinkään sanoisi... Ja kai aika moni syrjäytynyt haluaisi pois siitä tilanteestaan, jos mahdollisuus olisi? Vaikka voihan se elämä olla antoisaakin, jos voi kuitenkin paremmin niin, kun ei tarvitse muiden käytöstä koko ajan kestää.

Syrjäytyneenä ei tosiaan mitään mukavaa välttämättä ole, vaikka ei aina automaattisesti tarkoita mitään ahdinkoa. Toiset vain pärjää huonoista olosuhteista huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Olen pahoillani, etten ole ihan noin jyrkkää mieltä asioista. Ei se tarkoita sitä, että on koko ajan passiivinen muiden seurassa, vaikka helpommalla mukaan porukkaan hyväksyttäisiinkin, ilman mitään eriarvoisuutta, kiusaamista tai syrjintää.

Pelkääkö ihmiset oman asemansa puolesta, kun joitain on ihan pakko jättää ulkopuolelle asioissa? Kun näitä yksinäisyys-ym. keskustelujakin on lukenut, ei niistä kaikista kommenteista todellakaan välity se, ettei yritystä olisi ollut, vaan että jostain syystä muut ovat töykeitä, kohtelevat jotenkin eriarvoisesti/huonosti tms. Siitä syystä toiset luovuttaa ja jättäytyvätkin ulkopuolisiksi. Toiset sitten ovat syrjäytyneet/syrjäytettyjä muista syistä. Tai on leimattu jo lapsuudesta asti joksikin, eikä aina ole mahdollisuutta päästä parempaan asemaan myöhemminkään.

Mutta anteeksi nyt vielä kerran, kun kannan huolta yksinäisistä, syrjäytyneistä ym. Ja mielestäni asenteista se lähtee, hyväksytäänkö kaikki ja kohdellaanko kaikkia hyvin ja tasavertaisesti vai ei.

Mä edellisessä kommentissani kirjoitinkin,  että se on joidenkin kohdalla karhunpalvelus. Suurin osa oppii solmimaan ihmissuhteita jo lapsuudessa ja sitähän varten päiväkodeissa ja kouluissa opetetaankin sosiaalisia taitoja. Mutta ei riitä, että ne muut lapset ottavat päiväkodissa mukaan leikkeihinsä tai viettävät aikansa välitunnilla kaikkien kanssa, koska päiväkodissa ja koulussa oleminen on vain väliaikaista. Työpaikoilla ei enää olla luomassa ihmissuhteita vaan tekemässä töitä ja koska ihmiset nykyisin myös vaihtavat paljon työpaikkojaan (monesti ihan vain määräaikaisuuksien vuoksi), työkaverit vaihtuvat. 

Minäkin kannan huolta yksinäisistä ja syrjäytyneistä, mutta ymmärrän myös ihan hyvin, että vaikka työpaikoilla miten kaikki hyväksytään, kaikkia kohdellaan hyvin ja tasavertaisesti, niin työpäivän jälkeen saattaa olla hyvinkin yksinäinen, koska työkavereilla on jokaisella omat elämänsä elettävänään. Joillain ihmisillä ei ole koskaan ollut muita kavereita kuin ne, jotka sattuivat olemaan samaan aikaan samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa, ja nämä kaverit ovat jääneet, kun ei olla oltu enää päiväkodissa eikä samalla luokalla koulussa. Mun mielestä lapsille on tärkeä opettaa, miten näitä kaverisuhteita ylläpidetään myös vapaa-ajalla ja vielä senkin jälkeen, kun ei olla enää arkisin samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa. Kiva päiväkotikaveri saattaa mennäkin koulussa rinnakkaisluokalle tai joulukuun lopussa syntynyt vasta seuraavana vuonna kouluun, joten ajatus vain oman luokan sisäisestä kaveriporukasta on mun mielestä yksinkertaisesti hölmöä. Ihan hyvin kaveri voi olla rinnakkaisluokalla tai vuotta alemmalla luokalla ja saada silti kutsun synttäreille, vaikka ei olekaan samaa sukupuolta samalla luokalla. Tämä on se syy, miksi kritisoin tätä "kaikki luokan samaa sukupuolta olevat synttäreille", koska siinä hylätään ne kaverit, jotka eivät syystä tai toisesta ole samalla luokalla.  Sama tilanne koko elämän eli matkan varrella joistain tulee pidempiaikaisia kavereita ja joistain ei, vaikka olosuhteet, joissa alunperin on tutustuttu, ovatkin muuttuneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Olen pahoillani, etten ole ihan noin jyrkkää mieltä asioista. Ei se tarkoita sitä, että on koko ajan passiivinen muiden seurassa, vaikka helpommalla mukaan porukkaan hyväksyttäisiinkin, ilman mitään eriarvoisuutta, kiusaamista tai syrjintää.

Pelkääkö ihmiset oman asemansa puolesta, kun joitain on ihan pakko jättää ulkopuolelle asioissa? Kun näitä yksinäisyys-ym. keskustelujakin on lukenut, ei niistä kaikista kommenteista todellakaan välity se, ettei yritystä olisi ollut, vaan että jostain syystä muut ovat töykeitä, kohtelevat jotenkin eriarvoisesti/huonosti tms. Siitä syystä toiset luovuttaa ja jättäytyvätkin ulkopuolisiksi. Toiset sitten ovat syrjäytyneet/syrjäytettyjä muista syistä. Tai on leimattu jo lapsuudesta asti joksikin, eikä aina ole mahdollisuutta päästä parempaan asemaan myöhemminkään.

Mutta anteeksi nyt vielä kerran, kun kannan huolta yksinäisistä, syrjäytyneistä ym. Ja mielestäni asenteista se lähtee, hyväksytäänkö kaikki ja kohdellaanko kaikkia hyvin ja tasavertaisesti vai ei.

Mä edellisessä kommentissani kirjoitinkin,  että se on joidenkin kohdalla karhunpalvelus. Suurin osa oppii solmimaan ihmissuhteita jo lapsuudessa ja sitähän varten päiväkodeissa ja kouluissa opetetaankin sosiaalisia taitoja. Mutta ei riitä, että ne muut lapset ottavat päiväkodissa mukaan leikkeihinsä tai viettävät aikansa välitunnilla kaikkien kanssa, koska päiväkodissa ja koulussa oleminen on vain väliaikaista. Työpaikoilla ei enää olla luomassa ihmissuhteita vaan tekemässä töitä ja koska ihmiset nykyisin myös vaihtavat paljon työpaikkojaan (monesti ihan vain määräaikaisuuksien vuoksi), työkaverit vaihtuvat. 

Minäkin kannan huolta yksinäisistä ja syrjäytyneistä, mutta ymmärrän myös ihan hyvin, että vaikka työpaikoilla miten kaikki hyväksytään, kaikkia kohdellaan hyvin ja tasavertaisesti, niin työpäivän jälkeen saattaa olla hyvinkin yksinäinen, koska työkavereilla on jokaisella omat elämänsä elettävänään. Joillain ihmisillä ei ole koskaan ollut muita kavereita kuin ne, jotka sattuivat olemaan samaan aikaan samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa, ja nämä kaverit ovat jääneet, kun ei olla oltu enää päiväkodissa eikä samalla luokalla koulussa. Mun mielestä lapsille on tärkeä opettaa, miten näitä kaverisuhteita ylläpidetään myös vapaa-ajalla ja vielä senkin jälkeen, kun ei olla enää arkisin samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa. Kiva päiväkotikaveri saattaa mennäkin koulussa rinnakkaisluokalle tai joulukuun lopussa syntynyt vasta seuraavana vuonna kouluun, joten ajatus vain oman luokan sisäisestä kaveriporukasta on mun mielestä yksinkertaisesti hölmöä. Ihan hyvin kaveri voi olla rinnakkaisluokalla tai vuotta alemmalla luokalla ja saada silti kutsun synttäreille, vaikka ei olekaan samaa sukupuolta samalla luokalla. Tämä on se syy, miksi kritisoin tätä "kaikki luokan samaa sukupuolta olevat synttäreille", koska siinä hylätään ne kaverit, jotka eivät syystä tai toisesta ole samalla luokalla.  Sama tilanne koko elämän eli matkan varrella joistain tulee pidempiaikaisia kavereita ja joistain ei, vaikka olosuhteet, joissa alunperin on tutustuttu, ovatkin muuttuneet. 

Tuosta olen kyllä samaa mieltä, että hyvä se on kaikille opettaa sosiaalisia taitoja. Ehkä myös esiintymistaitoja, kuitenkin jokaisen persoonallisuus huomioiden. Mutta jos ne taidot ovat esim. jotain sellaista, että on ok jättää joitain ihmisiä ulkopuolelle, niin sellaisia taitoja en edes halua oppia.

Tämän saman luokan tyttöjen synttäreistä en muista kaikkea tarkkaan, mutta kyllä ihmiset muutenkin kaveerasivat keskenään, yli luokka- ja luokka-aste rajojen (tai muut oman luokkalaiset keskenään), mutta kaikkia tietenkään ei voi yksi ihminen mitenkään huomioida. Mutta ketään ei siis jätetty vielä siinä vaiheessa täysin ulkopuoliseksi, että joku olisi esim. jäänyt ilman kutsua. Muuten esim. kiusaamista ja eriarvoisuutta oli, esim. kiusaajapojillakin oli omat klikkinsä (ehkä omat synttäritkin keskenään?), ja kyllä sitä terroria sai kestääkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Olen pahoillani, etten ole ihan noin jyrkkää mieltä asioista. Ei se tarkoita sitä, että on koko ajan passiivinen muiden seurassa, vaikka helpommalla mukaan porukkaan hyväksyttäisiinkin, ilman mitään eriarvoisuutta, kiusaamista tai syrjintää.

Pelkääkö ihmiset oman asemansa puolesta, kun joitain on ihan pakko jättää ulkopuolelle asioissa? Kun näitä yksinäisyys-ym. keskustelujakin on lukenut, ei niistä kaikista kommenteista todellakaan välity se, ettei yritystä olisi ollut, vaan että jostain syystä muut ovat töykeitä, kohtelevat jotenkin eriarvoisesti/huonosti tms. Siitä syystä toiset luovuttaa ja jättäytyvätkin ulkopuolisiksi. Toiset sitten ovat syrjäytyneet/syrjäytettyjä muista syistä. Tai on leimattu jo lapsuudesta asti joksikin, eikä aina ole mahdollisuutta päästä parempaan asemaan myöhemminkään.

Mutta anteeksi nyt vielä kerran, kun kannan huolta yksinäisistä, syrjäytyneistä ym. Ja mielestäni asenteista se lähtee, hyväksytäänkö kaikki ja kohdellaanko kaikkia hyvin ja tasavertaisesti vai ei.

Mä edellisessä kommentissani kirjoitinkin,  että se on joidenkin kohdalla karhunpalvelus. Suurin osa oppii solmimaan ihmissuhteita jo lapsuudessa ja sitähän varten päiväkodeissa ja kouluissa opetetaankin sosiaalisia taitoja. Mutta ei riitä, että ne muut lapset ottavat päiväkodissa mukaan leikkeihinsä tai viettävät aikansa välitunnilla kaikkien kanssa, koska päiväkodissa ja koulussa oleminen on vain väliaikaista. Työpaikoilla ei enää olla luomassa ihmissuhteita vaan tekemässä töitä ja koska ihmiset nykyisin myös vaihtavat paljon työpaikkojaan (monesti ihan vain määräaikaisuuksien vuoksi), työkaverit vaihtuvat. 

Minäkin kannan huolta yksinäisistä ja syrjäytyneistä, mutta ymmärrän myös ihan hyvin, että vaikka työpaikoilla miten kaikki hyväksytään, kaikkia kohdellaan hyvin ja tasavertaisesti, niin työpäivän jälkeen saattaa olla hyvinkin yksinäinen, koska työkavereilla on jokaisella omat elämänsä elettävänään. Joillain ihmisillä ei ole koskaan ollut muita kavereita kuin ne, jotka sattuivat olemaan samaan aikaan samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa, ja nämä kaverit ovat jääneet, kun ei olla oltu enää päiväkodissa eikä samalla luokalla koulussa. Mun mielestä lapsille on tärkeä opettaa, miten näitä kaverisuhteita ylläpidetään myös vapaa-ajalla ja vielä senkin jälkeen, kun ei olla enää arkisin samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa. Kiva päiväkotikaveri saattaa mennäkin koulussa rinnakkaisluokalle tai joulukuun lopussa syntynyt vasta seuraavana vuonna kouluun, joten ajatus vain oman luokan sisäisestä kaveriporukasta on mun mielestä yksinkertaisesti hölmöä. Ihan hyvin kaveri voi olla rinnakkaisluokalla tai vuotta alemmalla luokalla ja saada silti kutsun synttäreille, vaikka ei olekaan samaa sukupuolta samalla luokalla. Tämä on se syy, miksi kritisoin tätä "kaikki luokan samaa sukupuolta olevat synttäreille", koska siinä hylätään ne kaverit, jotka eivät syystä tai toisesta ole samalla luokalla.  Sama tilanne koko elämän eli matkan varrella joistain tulee pidempiaikaisia kavereita ja joistain ei, vaikka olosuhteet, joissa alunperin on tutustuttu, ovatkin muuttuneet. 

Tuosta olen kyllä samaa mieltä, että hyvä se on kaikille opettaa sosiaalisia taitoja. Ehkä myös esiintymistaitoja, kuitenkin jokaisen persoonallisuus huomioiden. Mutta jos ne taidot ovat esim. jotain sellaista, että on ok jättää joitain ihmisiä ulkopuolelle, niin sellaisia taitoja en edes halua oppia.

Tämän saman luokan tyttöjen synttäreistä en muista kaikkea tarkkaan, mutta kyllä ihmiset muutenkin kaveerasivat keskenään, yli luokka- ja luokka-aste rajojen (tai muut oman luokkalaiset keskenään), mutta kaikkia tietenkään ei voi yksi ihminen mitenkään huomioida. Mutta ketään ei siis jätetty vielä siinä vaiheessa täysin ulkopuoliseksi, että joku olisi esim. jäänyt ilman kutsua. Muuten esim. kiusaamista ja eriarvoisuutta oli, esim. kiusaajapojillakin oli omat klikkinsä (ehkä omat synttäritkin keskenään?), ja kyllä sitä terroria sai kestääkin.

Eli kutsuitte synttäreille aina kaikki saman luokan tytöt/pojat, lisäksi ne muilla luokilla olevat kaverit, lisäksi sama harrastuskavereissa ja pihakavererissa? Entä, jos jonkun paras kaveri olisikin ollut vastakkaista sukupuolta? Olisiko synttäreille pitänyt kutsua kaikki luokan tytöt JA kaikki luokan pojat? Myös ne kiusaajat? 

Viime vuosina on puhuttu paljon tuloeroista ja lapsiperheiden eriarvoistumisesta. Yhtenä huolenaiheena on ollut lasten synttärikutsut. Kaikilla ei ole varaa (eikä tiloja) järjestää isoja synttäreitä eikä kaikilla ole varaa osallistua kaikkiin synttäreihin, joihin saa kutsun. Hoplopit yms paikat tietysti ovat mielissään, kun lastenjuhlista on tullut niin suuria, ettei sellaisia voi enää kerrostalokolmiossa järjestää. Vähävaraisen perheen lapsi joutuu kutsumaan synttäreilleen lapsia, jotka eivät ole edes hänen ystäviään tai kavereitaan vaan ainoastaan samalla luokalla. Osa lapsista joutuu jättämään synttärit kokonaan viettämättä, koska ei voikaan kutsua vain niitä, jotka oikeasti ovat ystäviä tai kavereita. Eikö tämäkin lisää syrjäytymisen riskiä?

Vierailija kirjoitti:

Konkreettinen esimerkki: yksi lapsi tykkäsi provosoida muita, sanoi näin itsekin. Sanoi myös ilkeyksiä vuorotellen vähän jokaiselle, sellaisia erityisen julmia (mm kommentoi vammautuneen koulukaverinsa kainalosauvakävelyä ilkeästi, haukkui cp-ksi jne). Tylytystyyli oli ilmeisesti opittu kotoa.

Lopputuloksena tietysti oli, ettei kukaan halunnut viettää aikaa hänen kanssaan. Mistä hän valitti äidilleen, joka oli toimittaja ja teki oikein lehtijutun siitä, miten hänen lastaan kiusataan ja jätetään ulkopuolelle.

Nämä vaan lisääntyvät, uhriudutaan kun pitäisi katsoa peiliin.

Kuulostaa melko harvinaiselta tapaukselta, vaikka toki mahdollista. Paljon tyypillisempää kuitenkin se, että se julmasti muita ivaava tyyppi on luokan suosituimpia. Kunhan vain osaa olla pilkkaamatta muita luokan "tärkeitä henkilöitä"

t. eri, koko yläasteen kiusattu ja hakattu

Kovin on pitkiä ja vuolaita kommentteja. Ei niitä jaksa tämmöinen väsynyt syrjäytynyt raato lukea.

Sanon vain, että osaan kyllä solmia ja ylläpitää ihmis/ystävyyssuhteita. Sellaisia ihmisiä ei vain löydy, jotka huolisivat minut ystäväkseen, TAI jotka minä huolisin.

Ystävyydestä pitää molempien nauttia. En kaipaa turhia tuttavuuksia, jotka eivät anna mitään, päinvastoin vievät energiaa. Joistakin voisi toki hyötyä, mutta semmoinen ei sovi minun arvoihini.

Vierailija kirjoitti:

Kovin on pitkiä ja vuolaita kommentteja. Ei niitä jaksa tämmöinen väsynyt syrjäytynyt raato lukea.

Sanon vain, että osaan kyllä solmia ja ylläpitää ihmis/ystävyyssuhteita. Sellaisia ihmisiä ei vain löydy, jotka huolisivat minut ystäväkseen, TAI jotka minä huolisin.

Ystävyydestä pitää molempien nauttia. En kaipaa turhia tuttavuuksia, jotka eivät anna mitään, päinvastoin vievät energiaa. Joistakin voisi toki hyötyä, mutta semmoinen ei sovi minun arvoihini.

Hyvä pointti! Näissä  "kaikki luokan tytöt/pojat" -kutsuissahan suuri osa kutsutuista on nimenomaan  turhia tuttavuuksia. Lapsenkin pitäisi voida päättää, että kutsuu synttäreilleen vain ne lapset, jotka on oikeita ystäviä eli joiden kanssa ystävyydestä molemmat nauttivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Olen pahoillani, etten ole ihan noin jyrkkää mieltä asioista. Ei se tarkoita sitä, että on koko ajan passiivinen muiden seurassa, vaikka helpommalla mukaan porukkaan hyväksyttäisiinkin, ilman mitään eriarvoisuutta, kiusaamista tai syrjintää.

Pelkääkö ihmiset oman asemansa puolesta, kun joitain on ihan pakko jättää ulkopuolelle asioissa? Kun näitä yksinäisyys-ym. keskustelujakin on lukenut, ei niistä kaikista kommenteista todellakaan välity se, ettei yritystä olisi ollut, vaan että jostain syystä muut ovat töykeitä, kohtelevat jotenkin eriarvoisesti/huonosti tms. Siitä syystä toiset luovuttaa ja jättäytyvätkin ulkopuolisiksi. Toiset sitten ovat syrjäytyneet/syrjäytettyjä muista syistä. Tai on leimattu jo lapsuudesta asti joksikin, eikä aina ole mahdollisuutta päästä parempaan asemaan myöhemminkään.

Mutta anteeksi nyt vielä kerran, kun kannan huolta yksinäisistä, syrjäytyneistä ym. Ja mielestäni asenteista se lähtee, hyväksytäänkö kaikki ja kohdellaanko kaikkia hyvin ja tasavertaisesti vai ei.

Mä edellisessä kommentissani kirjoitinkin,  että se on joidenkin kohdalla karhunpalvelus. Suurin osa oppii solmimaan ihmissuhteita jo lapsuudessa ja sitähän varten päiväkodeissa ja kouluissa opetetaankin sosiaalisia taitoja. Mutta ei riitä, että ne muut lapset ottavat päiväkodissa mukaan leikkeihinsä tai viettävät aikansa välitunnilla kaikkien kanssa, koska päiväkodissa ja koulussa oleminen on vain väliaikaista. Työpaikoilla ei enää olla luomassa ihmissuhteita vaan tekemässä töitä ja koska ihmiset nykyisin myös vaihtavat paljon työpaikkojaan (monesti ihan vain määräaikaisuuksien vuoksi), työkaverit vaihtuvat. 

Minäkin kannan huolta yksinäisistä ja syrjäytyneistä, mutta ymmärrän myös ihan hyvin, että vaikka työpaikoilla miten kaikki hyväksytään, kaikkia kohdellaan hyvin ja tasavertaisesti, niin työpäivän jälkeen saattaa olla hyvinkin yksinäinen, koska työkavereilla on jokaisella omat elämänsä elettävänään. Joillain ihmisillä ei ole koskaan ollut muita kavereita kuin ne, jotka sattuivat olemaan samaan aikaan samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa, ja nämä kaverit ovat jääneet, kun ei olla oltu enää päiväkodissa eikä samalla luokalla koulussa. Mun mielestä lapsille on tärkeä opettaa, miten näitä kaverisuhteita ylläpidetään myös vapaa-ajalla ja vielä senkin jälkeen, kun ei olla enää arkisin samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa. Kiva päiväkotikaveri saattaa mennäkin koulussa rinnakkaisluokalle tai joulukuun lopussa syntynyt vasta seuraavana vuonna kouluun, joten ajatus vain oman luokan sisäisestä kaveriporukasta on mun mielestä yksinkertaisesti hölmöä. Ihan hyvin kaveri voi olla rinnakkaisluokalla tai vuotta alemmalla luokalla ja saada silti kutsun synttäreille, vaikka ei olekaan samaa sukupuolta samalla luokalla. Tämä on se syy, miksi kritisoin tätä "kaikki luokan samaa sukupuolta olevat synttäreille", koska siinä hylätään ne kaverit, jotka eivät syystä tai toisesta ole samalla luokalla.  Sama tilanne koko elämän eli matkan varrella joistain tulee pidempiaikaisia kavereita ja joistain ei, vaikka olosuhteet, joissa alunperin on tutustuttu, ovatkin muuttuneet. 

Tuosta olen kyllä samaa mieltä, että hyvä se on kaikille opettaa sosiaalisia taitoja. Ehkä myös esiintymistaitoja, kuitenkin jokaisen persoonallisuus huomioiden. Mutta jos ne taidot ovat esim. jotain sellaista, että on ok jättää joitain ihmisiä ulkopuolelle, niin sellaisia taitoja en edes halua oppia.

Tämän saman luokan tyttöjen synttäreistä en muista kaikkea tarkkaan, mutta kyllä ihmiset muutenkin kaveerasivat keskenään, yli luokka- ja luokka-aste rajojen (tai muut oman luokkalaiset keskenään), mutta kaikkia tietenkään ei voi yksi ihminen mitenkään huomioida. Mutta ketään ei siis jätetty vielä siinä vaiheessa täysin ulkopuoliseksi, että joku olisi esim. jäänyt ilman kutsua. Muuten esim. kiusaamista ja eriarvoisuutta oli, esim. kiusaajapojillakin oli omat klikkinsä (ehkä omat synttäritkin keskenään?), ja kyllä sitä terroria sai kestääkin.

Eli kutsuitte synttäreille aina kaikki saman luokan tytöt/pojat, lisäksi ne muilla luokilla olevat kaverit, lisäksi sama harrastuskavereissa ja pihakavererissa? Entä, jos jonkun paras kaveri olisikin ollut vastakkaista sukupuolta? Olisiko synttäreille pitänyt kutsua kaikki luokan tytöt JA kaikki luokan pojat? Myös ne kiusaajat? 

Viime vuosina on puhuttu paljon tuloeroista ja lapsiperheiden eriarvoistumisesta. Yhtenä huolenaiheena on ollut lasten synttärikutsut. Kaikilla ei ole varaa (eikä tiloja) järjestää isoja synttäreitä eikä kaikilla ole varaa osallistua kaikkiin synttäreihin, joihin saa kutsun. Hoplopit yms paikat tietysti ovat mielissään, kun lastenjuhlista on tullut niin suuria, ettei sellaisia voi enää kerrostalokolmiossa järjestää. Vähävaraisen perheen lapsi joutuu kutsumaan synttäreilleen lapsia, jotka eivät ole edes hänen ystäviään tai kavereitaan vaan ainoastaan samalla luokalla. Osa lapsista joutuu jättämään synttärit kokonaan viettämättä, koska ei voikaan kutsua vain niitä, jotka oikeasti ovat ystäviä tai kavereita. Eikö tämäkin lisää syrjäytymisen riskiä?

En nyt enää jaksaisi... Olenko missään vaiheessa vaatinut, että esim. koko koulu pitäisi kutsua yhden ihmisen synttäreille? Ja vastaavasti kaikki koulun oppilaat kutsuvat koko koulun omille synttäreilleen vuorollaan?

Pointti oli vain ja ainoastaan siinä, että yksikään ihminen ei jäänyt täysin ulkopuoliseksi alkuvaiheessa. Yksikään kiusaajistakaan ei siis ollut yksin, vaan heilläkin oli oma klikkinsä. Siihen aikaan myös pystyttiin pitämään synttärit pienemmällä budjetilla, niin oli mahdollista VÄHINTÄÄN kaikki luokan tytöt kutsua synttäreille. Muuten pojilla oli omat porukkansa, eikä heistäkään kukaan yksin ollut, vaikka luokkailmapiiri ei monestakaan syystä paras mahdollinen ollut.

Toistan vielä; ihmiset muuten kaveerasivat kenen kanssa tahansa, enkä tiedä sen kummemmin muiden kuvioista.

Mitä näihin varallisuuseroihin sitten tulee, niin kukas siitä sitten on vastuussa? Yksilön syy aina vai? Vai pitäisikö jokaisen olla töissä ja saada asiaankuuluvaa palkkaa? Vai ollaanko vain jatkossakin nokittelemassa ja syyttämässä toinen toisiamme ja potkimassa päähän tiettyä kansanosaa vai?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Olen pahoillani, etten ole ihan noin jyrkkää mieltä asioista. Ei se tarkoita sitä, että on koko ajan passiivinen muiden seurassa, vaikka helpommalla mukaan porukkaan hyväksyttäisiinkin, ilman mitään eriarvoisuutta, kiusaamista tai syrjintää.

Pelkääkö ihmiset oman asemansa puolesta, kun joitain on ihan pakko jättää ulkopuolelle asioissa? Kun näitä yksinäisyys-ym. keskustelujakin on lukenut, ei niistä kaikista kommenteista todellakaan välity se, ettei yritystä olisi ollut, vaan että jostain syystä muut ovat töykeitä, kohtelevat jotenkin eriarvoisesti/huonosti tms. Siitä syystä toiset luovuttaa ja jättäytyvätkin ulkopuolisiksi. Toiset sitten ovat syrjäytyneet/syrjäytettyjä muista syistä. Tai on leimattu jo lapsuudesta asti joksikin, eikä aina ole mahdollisuutta päästä parempaan asemaan myöhemminkään.

Mutta anteeksi nyt vielä kerran, kun kannan huolta yksinäisistä, syrjäytyneistä ym. Ja mielestäni asenteista se lähtee, hyväksytäänkö kaikki ja kohdellaanko kaikkia hyvin ja tasavertaisesti vai ei.

Mä edellisessä kommentissani kirjoitinkin,  että se on joidenkin kohdalla karhunpalvelus. Suurin osa oppii solmimaan ihmissuhteita jo lapsuudessa ja sitähän varten päiväkodeissa ja kouluissa opetetaankin sosiaalisia taitoja. Mutta ei riitä, että ne muut lapset ottavat päiväkodissa mukaan leikkeihinsä tai viettävät aikansa välitunnilla kaikkien kanssa, koska päiväkodissa ja koulussa oleminen on vain väliaikaista. Työpaikoilla ei enää olla luomassa ihmissuhteita vaan tekemässä töitä ja koska ihmiset nykyisin myös vaihtavat paljon työpaikkojaan (monesti ihan vain määräaikaisuuksien vuoksi), työkaverit vaihtuvat. 

Minäkin kannan huolta yksinäisistä ja syrjäytyneistä, mutta ymmärrän myös ihan hyvin, että vaikka työpaikoilla miten kaikki hyväksytään, kaikkia kohdellaan hyvin ja tasavertaisesti, niin työpäivän jälkeen saattaa olla hyvinkin yksinäinen, koska työkavereilla on jokaisella omat elämänsä elettävänään. Joillain ihmisillä ei ole koskaan ollut muita kavereita kuin ne, jotka sattuivat olemaan samaan aikaan samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa, ja nämä kaverit ovat jääneet, kun ei olla oltu enää päiväkodissa eikä samalla luokalla koulussa. Mun mielestä lapsille on tärkeä opettaa, miten näitä kaverisuhteita ylläpidetään myös vapaa-ajalla ja vielä senkin jälkeen, kun ei olla enää arkisin samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa. Kiva päiväkotikaveri saattaa mennäkin koulussa rinnakkaisluokalle tai joulukuun lopussa syntynyt vasta seuraavana vuonna kouluun, joten ajatus vain oman luokan sisäisestä kaveriporukasta on mun mielestä yksinkertaisesti hölmöä. Ihan hyvin kaveri voi olla rinnakkaisluokalla tai vuotta alemmalla luokalla ja saada silti kutsun synttäreille, vaikka ei olekaan samaa sukupuolta samalla luokalla. Tämä on se syy, miksi kritisoin tätä "kaikki luokan samaa sukupuolta olevat synttäreille", koska siinä hylätään ne kaverit, jotka eivät syystä tai toisesta ole samalla luokalla.  Sama tilanne koko elämän eli matkan varrella joistain tulee pidempiaikaisia kavereita ja joistain ei, vaikka olosuhteet, joissa alunperin on tutustuttu, ovatkin muuttuneet. 

Tuosta olen kyllä samaa mieltä, että hyvä se on kaikille opettaa sosiaalisia taitoja. Ehkä myös esiintymistaitoja, kuitenkin jokaisen persoonallisuus huomioiden. Mutta jos ne taidot ovat esim. jotain sellaista, että on ok jättää joitain ihmisiä ulkopuolelle, niin sellaisia taitoja en edes halua oppia.

Tämän saman luokan tyttöjen synttäreistä en muista kaikkea tarkkaan, mutta kyllä ihmiset muutenkin kaveerasivat keskenään, yli luokka- ja luokka-aste rajojen (tai muut oman luokkalaiset keskenään), mutta kaikkia tietenkään ei voi yksi ihminen mitenkään huomioida. Mutta ketään ei siis jätetty vielä siinä vaiheessa täysin ulkopuoliseksi, että joku olisi esim. jäänyt ilman kutsua. Muuten esim. kiusaamista ja eriarvoisuutta oli, esim. kiusaajapojillakin oli omat klikkinsä (ehkä omat synttäritkin keskenään?), ja kyllä sitä terroria sai kestääkin.

Eli kutsuitte synttäreille aina kaikki saman luokan tytöt/pojat, lisäksi ne muilla luokilla olevat kaverit, lisäksi sama harrastuskavereissa ja pihakavererissa? Entä, jos jonkun paras kaveri olisikin ollut vastakkaista sukupuolta? Olisiko synttäreille pitänyt kutsua kaikki luokan tytöt JA kaikki luokan pojat? Myös ne kiusaajat? 

Viime vuosina on puhuttu paljon tuloeroista ja lapsiperheiden eriarvoistumisesta. Yhtenä huolenaiheena on ollut lasten synttärikutsut. Kaikilla ei ole varaa (eikä tiloja) järjestää isoja synttäreitä eikä kaikilla ole varaa osallistua kaikkiin synttäreihin, joihin saa kutsun. Hoplopit yms paikat tietysti ovat mielissään, kun lastenjuhlista on tullut niin suuria, ettei sellaisia voi enää kerrostalokolmiossa järjestää. Vähävaraisen perheen lapsi joutuu kutsumaan synttäreilleen lapsia, jotka eivät ole edes hänen ystäviään tai kavereitaan vaan ainoastaan samalla luokalla. Osa lapsista joutuu jättämään synttärit kokonaan viettämättä, koska ei voikaan kutsua vain niitä, jotka oikeasti ovat ystäviä tai kavereita. Eikö tämäkin lisää syrjäytymisen riskiä?

En nyt enää jaksaisi... Olenko missään vaiheessa vaatinut, että esim. koko koulu pitäisi kutsua yhden ihmisen synttäreille? Ja vastaavasti kaikki koulun oppilaat kutsuvat koko koulun omille synttäreilleen vuorollaan?

Pointti oli vain ja ainoastaan siinä, että yksikään ihminen ei jäänyt täysin ulkopuoliseksi alkuvaiheessa. Yksikään kiusaajistakaan ei siis ollut yksin, vaan heilläkin oli oma klikkinsä. Siihen aikaan myös pystyttiin pitämään synttärit pienemmällä budjetilla, niin oli mahdollista VÄHINTÄÄN kaikki luokan tytöt kutsua synttäreille. Muuten pojilla oli omat porukkansa, eikä heistäkään kukaan yksin ollut, vaikka luokkailmapiiri ei monestakaan syystä paras mahdollinen ollut.

Toistan vielä; ihmiset muuten kaveerasivat kenen kanssa tahansa, enkä tiedä sen kummemmin muiden kuvioista.

Mitä näihin varallisuuseroihin sitten tulee, niin kukas siitä sitten on vastuussa? Yksilön syy aina vai? Vai pitäisikö jokaisen olla töissä ja saada asiaankuuluvaa palkkaa? Vai ollaanko vain jatkossakin nokittelemassa ja syyttämässä toinen toisiamme ja potkimassa päähän tiettyä kansanosaa vai?

En minäkään puhunut missään koko koulun kutsumisesta, mutta sinä pidit hyvänä asiana koko luokan samaa sukupuolta olevien kutsumisen. Tähän päälle kaiketi lapsen tuli kutsua synttäreilleen vielä nekin ystävänsä ja kaverinsa, jotka eivät olleet samalla luokalla? Ja miten, jos lapsella oli ystäviä myös harrastuksessa, pitikö synttäreille kutsua edellisten lisäksi myös kaikki joukkuetoverit eikä vain niitä, joiden kanssa oli ystävystynytkin? 

Mun pointtini oli siinä, että jos johonkin tiettyyn ryhmään kuuluminen edellyttää, että kaikki siinä ryhmässä kutsutaan synttäreille, sitä porukaa alkaa olla lapsella aika paljon. Ja siinä porukassa vain osa on lapsen oikeita ystäviä ja kavereita. Tästä aiheutuu ongelmia, jos vanhemmilla ei olekaan mahdollisuutta järjestää niin suuria juhlia. Ja jos pitää olla kaikille tasapuolinen, lapsi itsekin saa julmetun määrän kutsuja muiden synttäreille. 

Omassa lapsuudessani oli ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin vain parhaimmat kaverit sukupuolesta, iästä ja muista ryhmiin kuulumisista riippumatta. Näitä oli yleensä noin 6, joten myös vastakutsuja tuli vain 6 vuodessa. Yhdessä aiemmassa kommentissani kirjoitinkin, että nyt näyttäisi tämä käytäntö tekevän paluuta takaisin. Sinä - tai joku muu - piti tätä taas huonona asiana, koska silloin joku voi jäädä kokonaan ilman kutsuja. Näin voi tottakai käydäkin, jos ainoa paikka, missä on kavereiden kanssa tekemisissä, on päiväkoti tai koulu. 

Olen samaa mieltä siitä, ettei päiväkodissa tai koulussa ketään pidä jättää ulkopuolelle. Kuitenkin lasten sosiaalinen elämä ei rajoitu vain päiväkotiin tai kouluun. Kavereita tavataan muulloinkin kuin vain päiväkodissa ja koulussa. Jos ei tavata, ei lapselle synny sellaista suhdetta toiseen lapseen, että saisi tältä myös synttärikutsun silloinkin, kun lapsi saa kutsua synttäreilleen vain parhaimmat kaverinsa. Hyvin monilla lapsilla on kavereita muuallakin kuin vain päiväkodissa tai koulussa. Kavereita, joita kutsutaan kotiin leikkimään, joiden kanssa leikitään ulkona viikonloppuisin ja joita kutsutaan yökylään. Näiden kavereiden kanssa syntyy oikeat ystävyyssuhteet ja vaikka oltaisiinkin päivisin samassa paikassa, nämä ystävät merkitsevät lapselle enemmän kuin ne muut, joiden kanssa ollaan vain samaan aikaan samassa huoneessa. Pienten lasten kohdalla vanhemmat ovat avainasemassa, jotta lapsen kaverisuhteet pääsevät kehittymään. Ja vielä vähän isompienkin lasten kohdalla vanhempien tulee tarjota lapsilleen mahdollisuus viettää aikaansa kavereiden kanssa myös vapaa-ajalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Olen pahoillani, etten ole ihan noin jyrkkää mieltä asioista. Ei se tarkoita sitä, että on koko ajan passiivinen muiden seurassa, vaikka helpommalla mukaan porukkaan hyväksyttäisiinkin, ilman mitään eriarvoisuutta, kiusaamista tai syrjintää.

Pelkääkö ihmiset oman asemansa puolesta, kun joitain on ihan pakko jättää ulkopuolelle asioissa? Kun näitä yksinäisyys-ym. keskustelujakin on lukenut, ei niistä kaikista kommenteista todellakaan välity se, ettei yritystä olisi ollut, vaan että jostain syystä muut ovat töykeitä, kohtelevat jotenkin eriarvoisesti/huonosti tms. Siitä syystä toiset luovuttaa ja jättäytyvätkin ulkopuolisiksi. Toiset sitten ovat syrjäytyneet/syrjäytettyjä muista syistä. Tai on leimattu jo lapsuudesta asti joksikin, eikä aina ole mahdollisuutta päästä parempaan asemaan myöhemminkään.

Mutta anteeksi nyt vielä kerran, kun kannan huolta yksinäisistä, syrjäytyneistä ym. Ja mielestäni asenteista se lähtee, hyväksytäänkö kaikki ja kohdellaanko kaikkia hyvin ja tasavertaisesti vai ei.

Mä edellisessä kommentissani kirjoitinkin,  että se on joidenkin kohdalla karhunpalvelus. Suurin osa oppii solmimaan ihmissuhteita jo lapsuudessa ja sitähän varten päiväkodeissa ja kouluissa opetetaankin sosiaalisia taitoja. Mutta ei riitä, että ne muut lapset ottavat päiväkodissa mukaan leikkeihinsä tai viettävät aikansa välitunnilla kaikkien kanssa, koska päiväkodissa ja koulussa oleminen on vain väliaikaista. Työpaikoilla ei enää olla luomassa ihmissuhteita vaan tekemässä töitä ja koska ihmiset nykyisin myös vaihtavat paljon työpaikkojaan (monesti ihan vain määräaikaisuuksien vuoksi), työkaverit vaihtuvat. 

Minäkin kannan huolta yksinäisistä ja syrjäytyneistä, mutta ymmärrän myös ihan hyvin, että vaikka työpaikoilla miten kaikki hyväksytään, kaikkia kohdellaan hyvin ja tasavertaisesti, niin työpäivän jälkeen saattaa olla hyvinkin yksinäinen, koska työkavereilla on jokaisella omat elämänsä elettävänään. Joillain ihmisillä ei ole koskaan ollut muita kavereita kuin ne, jotka sattuivat olemaan samaan aikaan samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa, ja nämä kaverit ovat jääneet, kun ei olla oltu enää päiväkodissa eikä samalla luokalla koulussa. Mun mielestä lapsille on tärkeä opettaa, miten näitä kaverisuhteita ylläpidetään myös vapaa-ajalla ja vielä senkin jälkeen, kun ei olla enää arkisin samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa. Kiva päiväkotikaveri saattaa mennäkin koulussa rinnakkaisluokalle tai joulukuun lopussa syntynyt vasta seuraavana vuonna kouluun, joten ajatus vain oman luokan sisäisestä kaveriporukasta on mun mielestä yksinkertaisesti hölmöä. Ihan hyvin kaveri voi olla rinnakkaisluokalla tai vuotta alemmalla luokalla ja saada silti kutsun synttäreille, vaikka ei olekaan samaa sukupuolta samalla luokalla. Tämä on se syy, miksi kritisoin tätä "kaikki luokan samaa sukupuolta olevat synttäreille", koska siinä hylätään ne kaverit, jotka eivät syystä tai toisesta ole samalla luokalla.  Sama tilanne koko elämän eli matkan varrella joistain tulee pidempiaikaisia kavereita ja joistain ei, vaikka olosuhteet, joissa alunperin on tutustuttu, ovatkin muuttuneet. 

Tuosta olen kyllä samaa mieltä, että hyvä se on kaikille opettaa sosiaalisia taitoja. Ehkä myös esiintymistaitoja, kuitenkin jokaisen persoonallisuus huomioiden. Mutta jos ne taidot ovat esim. jotain sellaista, että on ok jättää joitain ihmisiä ulkopuolelle, niin sellaisia taitoja en edes halua oppia.

Tämän saman luokan tyttöjen synttäreistä en muista kaikkea tarkkaan, mutta kyllä ihmiset muutenkin kaveerasivat keskenään, yli luokka- ja luokka-aste rajojen (tai muut oman luokkalaiset keskenään), mutta kaikkia tietenkään ei voi yksi ihminen mitenkään huomioida. Mutta ketään ei siis jätetty vielä siinä vaiheessa täysin ulkopuoliseksi, että joku olisi esim. jäänyt ilman kutsua. Muuten esim. kiusaamista ja eriarvoisuutta oli, esim. kiusaajapojillakin oli omat klikkinsä (ehkä omat synttäritkin keskenään?), ja kyllä sitä terroria sai kestääkin.

Eli kutsuitte synttäreille aina kaikki saman luokan tytöt/pojat, lisäksi ne muilla luokilla olevat kaverit, lisäksi sama harrastuskavereissa ja pihakavererissa? Entä, jos jonkun paras kaveri olisikin ollut vastakkaista sukupuolta? Olisiko synttäreille pitänyt kutsua kaikki luokan tytöt JA kaikki luokan pojat? Myös ne kiusaajat? 

Viime vuosina on puhuttu paljon tuloeroista ja lapsiperheiden eriarvoistumisesta. Yhtenä huolenaiheena on ollut lasten synttärikutsut. Kaikilla ei ole varaa (eikä tiloja) järjestää isoja synttäreitä eikä kaikilla ole varaa osallistua kaikkiin synttäreihin, joihin saa kutsun. Hoplopit yms paikat tietysti ovat mielissään, kun lastenjuhlista on tullut niin suuria, ettei sellaisia voi enää kerrostalokolmiossa järjestää. Vähävaraisen perheen lapsi joutuu kutsumaan synttäreilleen lapsia, jotka eivät ole edes hänen ystäviään tai kavereitaan vaan ainoastaan samalla luokalla. Osa lapsista joutuu jättämään synttärit kokonaan viettämättä, koska ei voikaan kutsua vain niitä, jotka oikeasti ovat ystäviä tai kavereita. Eikö tämäkin lisää syrjäytymisen riskiä?

En nyt enää jaksaisi... Olenko missään vaiheessa vaatinut, että esim. koko koulu pitäisi kutsua yhden ihmisen synttäreille? Ja vastaavasti kaikki koulun oppilaat kutsuvat koko koulun omille synttäreilleen vuorollaan?

Pointti oli vain ja ainoastaan siinä, että yksikään ihminen ei jäänyt täysin ulkopuoliseksi alkuvaiheessa. Yksikään kiusaajistakaan ei siis ollut yksin, vaan heilläkin oli oma klikkinsä. Siihen aikaan myös pystyttiin pitämään synttärit pienemmällä budjetilla, niin oli mahdollista VÄHINTÄÄN kaikki luokan tytöt kutsua synttäreille. Muuten pojilla oli omat porukkansa, eikä heistäkään kukaan yksin ollut, vaikka luokkailmapiiri ei monestakaan syystä paras mahdollinen ollut.

Toistan vielä; ihmiset muuten kaveerasivat kenen kanssa tahansa, enkä tiedä sen kummemmin muiden kuvioista.

Mitä näihin varallisuuseroihin sitten tulee, niin kukas siitä sitten on vastuussa? Yksilön syy aina vai? Vai pitäisikö jokaisen olla töissä ja saada asiaankuuluvaa palkkaa? Vai ollaanko vain jatkossakin nokittelemassa ja syyttämässä toinen toisiamme ja potkimassa päähän tiettyä kansanosaa vai?

En minäkään puhunut missään koko koulun kutsumisesta, mutta sinä pidit hyvänä asiana koko luokan samaa sukupuolta olevien kutsumisen. Tähän päälle kaiketi lapsen tuli kutsua synttäreilleen vielä nekin ystävänsä ja kaverinsa, jotka eivät olleet samalla luokalla? Ja miten, jos lapsella oli ystäviä myös harrastuksessa, pitikö synttäreille kutsua edellisten lisäksi myös kaikki joukkuetoverit eikä vain niitä, joiden kanssa oli ystävystynytkin? 

Mun pointtini oli siinä, että jos johonkin tiettyyn ryhmään kuuluminen edellyttää, että kaikki siinä ryhmässä kutsutaan synttäreille, sitä porukaa alkaa olla lapsella aika paljon. Ja siinä porukassa vain osa on lapsen oikeita ystäviä ja kavereita. Tästä aiheutuu ongelmia, jos vanhemmilla ei olekaan mahdollisuutta järjestää niin suuria juhlia. Ja jos pitää olla kaikille tasapuolinen, lapsi itsekin saa julmetun määrän kutsuja muiden synttäreille. 

Omassa lapsuudessani oli ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin vain parhaimmat kaverit sukupuolesta, iästä ja muista ryhmiin kuulumisista riippumatta. Näitä oli yleensä noin 6, joten myös vastakutsuja tuli vain 6 vuodessa. Yhdessä aiemmassa kommentissani kirjoitinkin, että nyt näyttäisi tämä käytäntö tekevän paluuta takaisin. Sinä - tai joku muu - piti tätä taas huonona asiana, koska silloin joku voi jäädä kokonaan ilman kutsuja. Näin voi tottakai käydäkin, jos ainoa paikka, missä on kavereiden kanssa tekemisissä, on päiväkoti tai koulu. 

Olen samaa mieltä siitä, ettei päiväkodissa tai koulussa ketään pidä jättää ulkopuolelle. Kuitenkin lasten sosiaalinen elämä ei rajoitu vain päiväkotiin tai kouluun. Kavereita tavataan muulloinkin kuin vain päiväkodissa ja koulussa. Jos ei tavata, ei lapselle synny sellaista suhdetta toiseen lapseen, että saisi tältä myös synttärikutsun silloinkin, kun lapsi saa kutsua synttäreilleen vain parhaimmat kaverinsa. Hyvin monilla lapsilla on kavereita muuallakin kuin vain päiväkodissa tai koulussa. Kavereita, joita kutsutaan kotiin leikkimään, joiden kanssa leikitään ulkona viikonloppuisin ja joita kutsutaan yökylään. Näiden kavereiden kanssa syntyy oikeat ystävyyssuhteet ja vaikka oltaisiinkin päivisin samassa paikassa, nämä ystävät merkitsevät lapselle enemmän kuin ne muut, joiden kanssa ollaan vain samaan aikaan samassa huoneessa. Pienten lasten kohdalla vanhemmat ovat avainasemassa, jotta lapsen kaverisuhteet pääsevät kehittymään. Ja vielä vähän isompienkin lasten kohdalla vanhempien tulee tarjota lapsilleen mahdollisuus viettää aikaansa kavereiden kanssa myös vapaa-ajalla. 

Lapseni eskarikaveri oli just viikonlopun meidän mökillä eikä samanlaista poikien touhuamista ole eskarissa. Eskari on ohjattua toimintaa, jossa harjoitellaan koulussa tarvittavia taitoja. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitit vanhempien roolilla lastensa kaverisuhteiden syntymisessä. Eskarissa ja päivähoidossa on ihan erilainen tilanne kuin leikkiä ja touhuta kaverin kanssa vapaammin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Olen pahoillani, etten ole ihan noin jyrkkää mieltä asioista. Ei se tarkoita sitä, että on koko ajan passiivinen muiden seurassa, vaikka helpommalla mukaan porukkaan hyväksyttäisiinkin, ilman mitään eriarvoisuutta, kiusaamista tai syrjintää.

Pelkääkö ihmiset oman asemansa puolesta, kun joitain on ihan pakko jättää ulkopuolelle asioissa? Kun näitä yksinäisyys-ym. keskustelujakin on lukenut, ei niistä kaikista kommenteista todellakaan välity se, ettei yritystä olisi ollut, vaan että jostain syystä muut ovat töykeitä, kohtelevat jotenkin eriarvoisesti/huonosti tms. Siitä syystä toiset luovuttaa ja jättäytyvätkin ulkopuolisiksi. Toiset sitten ovat syrjäytyneet/syrjäytettyjä muista syistä. Tai on leimattu jo lapsuudesta asti joksikin, eikä aina ole mahdollisuutta päästä parempaan asemaan myöhemminkään.

Mutta anteeksi nyt vielä kerran, kun kannan huolta yksinäisistä, syrjäytyneistä ym. Ja mielestäni asenteista se lähtee, hyväksytäänkö kaikki ja kohdellaanko kaikkia hyvin ja tasavertaisesti vai ei.

Mä edellisessä kommentissani kirjoitinkin,  että se on joidenkin kohdalla karhunpalvelus. Suurin osa oppii solmimaan ihmissuhteita jo lapsuudessa ja sitähän varten päiväkodeissa ja kouluissa opetetaankin sosiaalisia taitoja. Mutta ei riitä, että ne muut lapset ottavat päiväkodissa mukaan leikkeihinsä tai viettävät aikansa välitunnilla kaikkien kanssa, koska päiväkodissa ja koulussa oleminen on vain väliaikaista. Työpaikoilla ei enää olla luomassa ihmissuhteita vaan tekemässä töitä ja koska ihmiset nykyisin myös vaihtavat paljon työpaikkojaan (monesti ihan vain määräaikaisuuksien vuoksi), työkaverit vaihtuvat. 

Minäkin kannan huolta yksinäisistä ja syrjäytyneistä, mutta ymmärrän myös ihan hyvin, että vaikka työpaikoilla miten kaikki hyväksytään, kaikkia kohdellaan hyvin ja tasavertaisesti, niin työpäivän jälkeen saattaa olla hyvinkin yksinäinen, koska työkavereilla on jokaisella omat elämänsä elettävänään. Joillain ihmisillä ei ole koskaan ollut muita kavereita kuin ne, jotka sattuivat olemaan samaan aikaan samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa, ja nämä kaverit ovat jääneet, kun ei olla oltu enää päiväkodissa eikä samalla luokalla koulussa. Mun mielestä lapsille on tärkeä opettaa, miten näitä kaverisuhteita ylläpidetään myös vapaa-ajalla ja vielä senkin jälkeen, kun ei olla enää arkisin samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa. Kiva päiväkotikaveri saattaa mennäkin koulussa rinnakkaisluokalle tai joulukuun lopussa syntynyt vasta seuraavana vuonna kouluun, joten ajatus vain oman luokan sisäisestä kaveriporukasta on mun mielestä yksinkertaisesti hölmöä. Ihan hyvin kaveri voi olla rinnakkaisluokalla tai vuotta alemmalla luokalla ja saada silti kutsun synttäreille, vaikka ei olekaan samaa sukupuolta samalla luokalla. Tämä on se syy, miksi kritisoin tätä "kaikki luokan samaa sukupuolta olevat synttäreille", koska siinä hylätään ne kaverit, jotka eivät syystä tai toisesta ole samalla luokalla.  Sama tilanne koko elämän eli matkan varrella joistain tulee pidempiaikaisia kavereita ja joistain ei, vaikka olosuhteet, joissa alunperin on tutustuttu, ovatkin muuttuneet. 

Tuosta olen kyllä samaa mieltä, että hyvä se on kaikille opettaa sosiaalisia taitoja. Ehkä myös esiintymistaitoja, kuitenkin jokaisen persoonallisuus huomioiden. Mutta jos ne taidot ovat esim. jotain sellaista, että on ok jättää joitain ihmisiä ulkopuolelle, niin sellaisia taitoja en edes halua oppia.

Tämän saman luokan tyttöjen synttäreistä en muista kaikkea tarkkaan, mutta kyllä ihmiset muutenkin kaveerasivat keskenään, yli luokka- ja luokka-aste rajojen (tai muut oman luokkalaiset keskenään), mutta kaikkia tietenkään ei voi yksi ihminen mitenkään huomioida. Mutta ketään ei siis jätetty vielä siinä vaiheessa täysin ulkopuoliseksi, että joku olisi esim. jäänyt ilman kutsua. Muuten esim. kiusaamista ja eriarvoisuutta oli, esim. kiusaajapojillakin oli omat klikkinsä (ehkä omat synttäritkin keskenään?), ja kyllä sitä terroria sai kestääkin.

Eli kutsuitte synttäreille aina kaikki saman luokan tytöt/pojat, lisäksi ne muilla luokilla olevat kaverit, lisäksi sama harrastuskavereissa ja pihakavererissa? Entä, jos jonkun paras kaveri olisikin ollut vastakkaista sukupuolta? Olisiko synttäreille pitänyt kutsua kaikki luokan tytöt JA kaikki luokan pojat? Myös ne kiusaajat? 

Viime vuosina on puhuttu paljon tuloeroista ja lapsiperheiden eriarvoistumisesta. Yhtenä huolenaiheena on ollut lasten synttärikutsut. Kaikilla ei ole varaa (eikä tiloja) järjestää isoja synttäreitä eikä kaikilla ole varaa osallistua kaikkiin synttäreihin, joihin saa kutsun. Hoplopit yms paikat tietysti ovat mielissään, kun lastenjuhlista on tullut niin suuria, ettei sellaisia voi enää kerrostalokolmiossa järjestää. Vähävaraisen perheen lapsi joutuu kutsumaan synttäreilleen lapsia, jotka eivät ole edes hänen ystäviään tai kavereitaan vaan ainoastaan samalla luokalla. Osa lapsista joutuu jättämään synttärit kokonaan viettämättä, koska ei voikaan kutsua vain niitä, jotka oikeasti ovat ystäviä tai kavereita. Eikö tämäkin lisää syrjäytymisen riskiä?

En nyt enää jaksaisi... Olenko missään vaiheessa vaatinut, että esim. koko koulu pitäisi kutsua yhden ihmisen synttäreille? Ja vastaavasti kaikki koulun oppilaat kutsuvat koko koulun omille synttäreilleen vuorollaan?

Pointti oli vain ja ainoastaan siinä, että yksikään ihminen ei jäänyt täysin ulkopuoliseksi alkuvaiheessa. Yksikään kiusaajistakaan ei siis ollut yksin, vaan heilläkin oli oma klikkinsä. Siihen aikaan myös pystyttiin pitämään synttärit pienemmällä budjetilla, niin oli mahdollista VÄHINTÄÄN kaikki luokan tytöt kutsua synttäreille. Muuten pojilla oli omat porukkansa, eikä heistäkään kukaan yksin ollut, vaikka luokkailmapiiri ei monestakaan syystä paras mahdollinen ollut.

Toistan vielä; ihmiset muuten kaveerasivat kenen kanssa tahansa, enkä tiedä sen kummemmin muiden kuvioista.

Mitä näihin varallisuuseroihin sitten tulee, niin kukas siitä sitten on vastuussa? Yksilön syy aina vai? Vai pitäisikö jokaisen olla töissä ja saada asiaankuuluvaa palkkaa? Vai ollaanko vain jatkossakin nokittelemassa ja syyttämässä toinen toisiamme ja potkimassa päähän tiettyä kansanosaa vai?

En minäkään puhunut missään koko koulun kutsumisesta, mutta sinä pidit hyvänä asiana koko luokan samaa sukupuolta olevien kutsumisen. Tähän päälle kaiketi lapsen tuli kutsua synttäreilleen vielä nekin ystävänsä ja kaverinsa, jotka eivät olleet samalla luokalla? Ja miten, jos lapsella oli ystäviä myös harrastuksessa, pitikö synttäreille kutsua edellisten lisäksi myös kaikki joukkuetoverit eikä vain niitä, joiden kanssa oli ystävystynytkin? 

Mun pointtini oli siinä, että jos johonkin tiettyyn ryhmään kuuluminen edellyttää, että kaikki siinä ryhmässä kutsutaan synttäreille, sitä porukaa alkaa olla lapsella aika paljon. Ja siinä porukassa vain osa on lapsen oikeita ystäviä ja kavereita. Tästä aiheutuu ongelmia, jos vanhemmilla ei olekaan mahdollisuutta järjestää niin suuria juhlia. Ja jos pitää olla kaikille tasapuolinen, lapsi itsekin saa julmetun määrän kutsuja muiden synttäreille. 

Omassa lapsuudessani oli ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin vain parhaimmat kaverit sukupuolesta, iästä ja muista ryhmiin kuulumisista riippumatta. Näitä oli yleensä noin 6, joten myös vastakutsuja tuli vain 6 vuodessa. Yhdessä aiemmassa kommentissani kirjoitinkin, että nyt näyttäisi tämä käytäntö tekevän paluuta takaisin. Sinä - tai joku muu - piti tätä taas huonona asiana, koska silloin joku voi jäädä kokonaan ilman kutsuja. Näin voi tottakai käydäkin, jos ainoa paikka, missä on kavereiden kanssa tekemisissä, on päiväkoti tai koulu. 

Olen samaa mieltä siitä, ettei päiväkodissa tai koulussa ketään pidä jättää ulkopuolelle. Kuitenkin lasten sosiaalinen elämä ei rajoitu vain päiväkotiin tai kouluun. Kavereita tavataan muulloinkin kuin vain päiväkodissa ja koulussa. Jos ei tavata, ei lapselle synny sellaista suhdetta toiseen lapseen, että saisi tältä myös synttärikutsun silloinkin, kun lapsi saa kutsua synttäreilleen vain parhaimmat kaverinsa. Hyvin monilla lapsilla on kavereita muuallakin kuin vain päiväkodissa tai koulussa. Kavereita, joita kutsutaan kotiin leikkimään, joiden kanssa leikitään ulkona viikonloppuisin ja joita kutsutaan yökylään. Näiden kavereiden kanssa syntyy oikeat ystävyyssuhteet ja vaikka oltaisiinkin päivisin samassa paikassa, nämä ystävät merkitsevät lapselle enemmän kuin ne muut, joiden kanssa ollaan vain samaan aikaan samassa huoneessa. Pienten lasten kohdalla vanhemmat ovat avainasemassa, jotta lapsen kaverisuhteet pääsevät kehittymään. Ja vielä vähän isompienkin lasten kohdalla vanhempien tulee tarjota lapsilleen mahdollisuus viettää aikaansa kavereiden kanssa myös vapaa-ajalla. 

Ymmärsin myös sun kannan. Kaikki eivät millään voi kutsua kaikkia synttäreille (anteeksi kärjistys). Ihmiset kutsuvat synttäreilleen niitä ketä haluavatkin. Mutta soisin jokaiselle kuitenkin edes sen yhden kaverin, jonka kanssa kaveerata.

Kun silloin aikoinaan toiset kutsuivat kaikki luokan tytöt synttäreilleen (ihan kohteliaisuuttaan varmaankin) niin mitä pahaa siinäkään sitten on? Ei ainakaan täysin ketään jäänyt ulkopuoliseksi silloin?

Ei silloinkaan varmaankaan kenenkään kaveripiiri ollut pelkästään omista luokkalaisista koostuva. Tai mistäs sen sitten tietää? Itse kun en täysin siihen aikaan ollut hyväksytty, niin en tiedä muiden klikeistä tai mistään muustakaan mitään, kun itse olin aina hieman ulkopuolinen (ja kiusattukin).

Kirjoittaa, ehkä tunnetuin on tuo hulttiotyttö, kun on nykyään saanut jo Iltalehden otsikoihin itsensä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Olen pahoillani, etten ole ihan noin jyrkkää mieltä asioista. Ei se tarkoita sitä, että on koko ajan passiivinen muiden seurassa, vaikka helpommalla mukaan porukkaan hyväksyttäisiinkin, ilman mitään eriarvoisuutta, kiusaamista tai syrjintää.

Pelkääkö ihmiset oman asemansa puolesta, kun joitain on ihan pakko jättää ulkopuolelle asioissa? Kun näitä yksinäisyys-ym. keskustelujakin on lukenut, ei niistä kaikista kommenteista todellakaan välity se, ettei yritystä olisi ollut, vaan että jostain syystä muut ovat töykeitä, kohtelevat jotenkin eriarvoisesti/huonosti tms. Siitä syystä toiset luovuttaa ja jättäytyvätkin ulkopuolisiksi. Toiset sitten ovat syrjäytyneet/syrjäytettyjä muista syistä. Tai on leimattu jo lapsuudesta asti joksikin, eikä aina ole mahdollisuutta päästä parempaan asemaan myöhemminkään.

Mutta anteeksi nyt vielä kerran, kun kannan huolta yksinäisistä, syrjäytyneistä ym. Ja mielestäni asenteista se lähtee, hyväksytäänkö kaikki ja kohdellaanko kaikkia hyvin ja tasavertaisesti vai ei.

Mä edellisessä kommentissani kirjoitinkin,  että se on joidenkin kohdalla karhunpalvelus. Suurin osa oppii solmimaan ihmissuhteita jo lapsuudessa ja sitähän varten päiväkodeissa ja kouluissa opetetaankin sosiaalisia taitoja. Mutta ei riitä, että ne muut lapset ottavat päiväkodissa mukaan leikkeihinsä tai viettävät aikansa välitunnilla kaikkien kanssa, koska päiväkodissa ja koulussa oleminen on vain väliaikaista. Työpaikoilla ei enää olla luomassa ihmissuhteita vaan tekemässä töitä ja koska ihmiset nykyisin myös vaihtavat paljon työpaikkojaan (monesti ihan vain määräaikaisuuksien vuoksi), työkaverit vaihtuvat. 

Minäkin kannan huolta yksinäisistä ja syrjäytyneistä, mutta ymmärrän myös ihan hyvin, että vaikka työpaikoilla miten kaikki hyväksytään, kaikkia kohdellaan hyvin ja tasavertaisesti, niin työpäivän jälkeen saattaa olla hyvinkin yksinäinen, koska työkavereilla on jokaisella omat elämänsä elettävänään. Joillain ihmisillä ei ole koskaan ollut muita kavereita kuin ne, jotka sattuivat olemaan samaan aikaan samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa, ja nämä kaverit ovat jääneet, kun ei olla oltu enää päiväkodissa eikä samalla luokalla koulussa. Mun mielestä lapsille on tärkeä opettaa, miten näitä kaverisuhteita ylläpidetään myös vapaa-ajalla ja vielä senkin jälkeen, kun ei olla enää arkisin samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa. Kiva päiväkotikaveri saattaa mennäkin koulussa rinnakkaisluokalle tai joulukuun lopussa syntynyt vasta seuraavana vuonna kouluun, joten ajatus vain oman luokan sisäisestä kaveriporukasta on mun mielestä yksinkertaisesti hölmöä. Ihan hyvin kaveri voi olla rinnakkaisluokalla tai vuotta alemmalla luokalla ja saada silti kutsun synttäreille, vaikka ei olekaan samaa sukupuolta samalla luokalla. Tämä on se syy, miksi kritisoin tätä "kaikki luokan samaa sukupuolta olevat synttäreille", koska siinä hylätään ne kaverit, jotka eivät syystä tai toisesta ole samalla luokalla.  Sama tilanne koko elämän eli matkan varrella joistain tulee pidempiaikaisia kavereita ja joistain ei, vaikka olosuhteet, joissa alunperin on tutustuttu, ovatkin muuttuneet. 

Tuosta olen kyllä samaa mieltä, että hyvä se on kaikille opettaa sosiaalisia taitoja. Ehkä myös esiintymistaitoja, kuitenkin jokaisen persoonallisuus huomioiden. Mutta jos ne taidot ovat esim. jotain sellaista, että on ok jättää joitain ihmisiä ulkopuolelle, niin sellaisia taitoja en edes halua oppia.

Tämän saman luokan tyttöjen synttäreistä en muista kaikkea tarkkaan, mutta kyllä ihmiset muutenkin kaveerasivat keskenään, yli luokka- ja luokka-aste rajojen (tai muut oman luokkalaiset keskenään), mutta kaikkia tietenkään ei voi yksi ihminen mitenkään huomioida. Mutta ketään ei siis jätetty vielä siinä vaiheessa täysin ulkopuoliseksi, että joku olisi esim. jäänyt ilman kutsua. Muuten esim. kiusaamista ja eriarvoisuutta oli, esim. kiusaajapojillakin oli omat klikkinsä (ehkä omat synttäritkin keskenään?), ja kyllä sitä terroria sai kestääkin.

Eli kutsuitte synttäreille aina kaikki saman luokan tytöt/pojat, lisäksi ne muilla luokilla olevat kaverit, lisäksi sama harrastuskavereissa ja pihakavererissa? Entä, jos jonkun paras kaveri olisikin ollut vastakkaista sukupuolta? Olisiko synttäreille pitänyt kutsua kaikki luokan tytöt JA kaikki luokan pojat? Myös ne kiusaajat? 

Viime vuosina on puhuttu paljon tuloeroista ja lapsiperheiden eriarvoistumisesta. Yhtenä huolenaiheena on ollut lasten synttärikutsut. Kaikilla ei ole varaa (eikä tiloja) järjestää isoja synttäreitä eikä kaikilla ole varaa osallistua kaikkiin synttäreihin, joihin saa kutsun. Hoplopit yms paikat tietysti ovat mielissään, kun lastenjuhlista on tullut niin suuria, ettei sellaisia voi enää kerrostalokolmiossa järjestää. Vähävaraisen perheen lapsi joutuu kutsumaan synttäreilleen lapsia, jotka eivät ole edes hänen ystäviään tai kavereitaan vaan ainoastaan samalla luokalla. Osa lapsista joutuu jättämään synttärit kokonaan viettämättä, koska ei voikaan kutsua vain niitä, jotka oikeasti ovat ystäviä tai kavereita. Eikö tämäkin lisää syrjäytymisen riskiä?

En nyt enää jaksaisi... Olenko missään vaiheessa vaatinut, että esim. koko koulu pitäisi kutsua yhden ihmisen synttäreille? Ja vastaavasti kaikki koulun oppilaat kutsuvat koko koulun omille synttäreilleen vuorollaan?

Pointti oli vain ja ainoastaan siinä, että yksikään ihminen ei jäänyt täysin ulkopuoliseksi alkuvaiheessa. Yksikään kiusaajistakaan ei siis ollut yksin, vaan heilläkin oli oma klikkinsä. Siihen aikaan myös pystyttiin pitämään synttärit pienemmällä budjetilla, niin oli mahdollista VÄHINTÄÄN kaikki luokan tytöt kutsua synttäreille. Muuten pojilla oli omat porukkansa, eikä heistäkään kukaan yksin ollut, vaikka luokkailmapiiri ei monestakaan syystä paras mahdollinen ollut.

Toistan vielä; ihmiset muuten kaveerasivat kenen kanssa tahansa, enkä tiedä sen kummemmin muiden kuvioista.

Mitä näihin varallisuuseroihin sitten tulee, niin kukas siitä sitten on vastuussa? Yksilön syy aina vai? Vai pitäisikö jokaisen olla töissä ja saada asiaankuuluvaa palkkaa? Vai ollaanko vain jatkossakin nokittelemassa ja syyttämässä toinen toisiamme ja potkimassa päähän tiettyä kansanosaa vai?

En minäkään puhunut missään koko koulun kutsumisesta, mutta sinä pidit hyvänä asiana koko luokan samaa sukupuolta olevien kutsumisen. Tähän päälle kaiketi lapsen tuli kutsua synttäreilleen vielä nekin ystävänsä ja kaverinsa, jotka eivät olleet samalla luokalla? Ja miten, jos lapsella oli ystäviä myös harrastuksessa, pitikö synttäreille kutsua edellisten lisäksi myös kaikki joukkuetoverit eikä vain niitä, joiden kanssa oli ystävystynytkin? 

Mun pointtini oli siinä, että jos johonkin tiettyyn ryhmään kuuluminen edellyttää, että kaikki siinä ryhmässä kutsutaan synttäreille, sitä porukaa alkaa olla lapsella aika paljon. Ja siinä porukassa vain osa on lapsen oikeita ystäviä ja kavereita. Tästä aiheutuu ongelmia, jos vanhemmilla ei olekaan mahdollisuutta järjestää niin suuria juhlia. Ja jos pitää olla kaikille tasapuolinen, lapsi itsekin saa julmetun määrän kutsuja muiden synttäreille. 

Omassa lapsuudessani oli ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin vain parhaimmat kaverit sukupuolesta, iästä ja muista ryhmiin kuulumisista riippumatta. Näitä oli yleensä noin 6, joten myös vastakutsuja tuli vain 6 vuodessa. Yhdessä aiemmassa kommentissani kirjoitinkin, että nyt näyttäisi tämä käytäntö tekevän paluuta takaisin. Sinä - tai joku muu - piti tätä taas huonona asiana, koska silloin joku voi jäädä kokonaan ilman kutsuja. Näin voi tottakai käydäkin, jos ainoa paikka, missä on kavereiden kanssa tekemisissä, on päiväkoti tai koulu. 

Olen samaa mieltä siitä, ettei päiväkodissa tai koulussa ketään pidä jättää ulkopuolelle. Kuitenkin lasten sosiaalinen elämä ei rajoitu vain päiväkotiin tai kouluun. Kavereita tavataan muulloinkin kuin vain päiväkodissa ja koulussa. Jos ei tavata, ei lapselle synny sellaista suhdetta toiseen lapseen, että saisi tältä myös synttärikutsun silloinkin, kun lapsi saa kutsua synttäreilleen vain parhaimmat kaverinsa. Hyvin monilla lapsilla on kavereita muuallakin kuin vain päiväkodissa tai koulussa. Kavereita, joita kutsutaan kotiin leikkimään, joiden kanssa leikitään ulkona viikonloppuisin ja joita kutsutaan yökylään. Näiden kavereiden kanssa syntyy oikeat ystävyyssuhteet ja vaikka oltaisiinkin päivisin samassa paikassa, nämä ystävät merkitsevät lapselle enemmän kuin ne muut, joiden kanssa ollaan vain samaan aikaan samassa huoneessa. Pienten lasten kohdalla vanhemmat ovat avainasemassa, jotta lapsen kaverisuhteet pääsevät kehittymään. Ja vielä vähän isompienkin lasten kohdalla vanhempien tulee tarjota lapsilleen mahdollisuus viettää aikaansa kavereiden kanssa myös vapaa-ajalla. 

Ymmärsin myös sun kannan. Kaikki eivät millään voi kutsua kaikkia synttäreille (anteeksi kärjistys). Ihmiset kutsuvat synttäreilleen niitä ketä haluavatkin. Mutta soisin jokaiselle kuitenkin edes sen yhden kaverin, jonka kanssa kaveerata.

Kun silloin aikoinaan toiset kutsuivat kaikki luokan tytöt synttäreilleen (ihan kohteliaisuuttaan varmaankin) niin mitä pahaa siinäkään sitten on? Ei ainakaan täysin ketään jäänyt ulkopuoliseksi silloin?

Ei silloinkaan varmaankaan kenenkään kaveripiiri ollut pelkästään omista luokkalaisista koostuva. Tai mistäs sen sitten tietää? Itse kun en täysin siihen aikaan ollut hyväksytty, niin en tiedä muiden klikeistä tai mistään muustakaan mitään, kun itse olin aina hieman ulkopuolinen (ja kiusattukin).

Tai siis sen tiedän, että kyllä ihmiset nyt kaveerasivat kuka kenenkin kanssa. Mutta näiden kaveripiiristä en ole ihan varma, jotka kutsuivat kaikki luokan tytöt synttäreilleen. En edes muista keitä kaikkia siellä oli, mutta kaikki luokan tytöt kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Kenenkään ei pitäisi olla syrjäytettynä mistään/kohdeltuna huonosti, ainakaan vastoin tahtoaan! Miksi ei päästettäisi kaikkia ihmisiä kohti parempaa yhteiskunnallista asemaa, ettei kenenkään tarvitsisi "kärvistellä"?

Niin, ei pitäisi mutta niin vaan olen koko aikuisikäni ollut syrjäytynyt eli yli 25v.

Sitä juurikin ajoin kommentillani takaa, että asialle pitäisi tehdä jotain, että näin ei olisi! Itsekään en ole missään hyvässä asemassa, joten en ole ainakaan itse mukana ylläpitämässä näitä rakenteita.

Mitä ehdottaisit ratkaisuksi? Itse en ainakaan syrjäytettyjä/yksinäisiä morkkaa enkä myöskään syrji, eikä tulisi mieleenkään jättää ketään yksin, jos tuntisin jonkun tällaisen tapauksen tosielämässä henkilökohtaisesti. Missä muita yksinäisiä sitten tapaisi? On hieman huonoja kokemuksia menneisyydessä yksinäisiksi itsensä kertovien suhteen, ettei sitten ole heiIle kelvannutkaan. Itselläni on luottamuspulaa muutenkin muihin ihmisiin syystäkin, joten olen myös varautunut ensi alkuun kaikkia kohtaan. Että itselläkin on hieman hankalaa näin konkreettisesti mitään asialle tehdä, muuta kuin tsemppaamalla ja ymmärtämällä kaltoin kohdeltuja ihmisiä!

Nuoruudessa pitäisi jonkun huolehtia ja katsoa että jokainen nuori saa ammatin hommattua. Minusta se lähtee siitä. Sitten on helpompi saada työpaikka ja ystäviä. Mulle ei noin käynyt ja olen miesten armoilla ilman ystäviä ollut koko ikäni.

Tukiopetuksen määrää peruskoulussa pitäisi lisätä. Ihan liian moni läpäisee peruskoulun opettajien antamilla "säälivitosilla", keskiarvo jää liian huonoksi ja valmiudet opiskella toisen asteen opinnoissa puuttuvat. Luokalle jättämisenkään ei pitäisi olla poissuljettu vaihtoehto, jos oppilas ei ole lukuvuoden aikana selvinnyt opinnoistaan. Kertaus on joskus ihan hyvä asia. 

Aivan. Ja pitää myös kiinnittää huomiota, miksi joku ei pärjää koulussa. Syynähän saattaa joissain tapauksissa olla vaikkapa se kiusaaminen, miltä ei saa sulkea silmiään!

Totta. Tosin hyvin suuri osa koulukiusaamisestakin tapahtuu nykyisin koulupäivän ulkopuolella, joten koulun mahdollisuudet puuttua asiaan ovat rajalliset. 

Kukahan/ketkähän siihen sitten puuttuisi?

Hyvä kysymys. Ensinnäkin jonkun pitäisi seurata somea tässä mielessä eli havaita kiusaamistapaukset. Kaikki kiusatuthan eivät kerro edes vanhemmilleen kiusaamisesta eivätkä kaikkien kiusaajien vanhemmat ole tietoisia, että heidän lapsensa kiusaa. Lisäksi on vanhempia, jotka eivät edes välitä asiasta, joten tässä tapauksessa lastensuojelu voisi olla oikea taho. Tai sitten pitäisi olla jokin ihan erillinen "koulukiusausvaltuutettu" , jonka tehtäviin kuuluisi puuttua silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät puutu. Kiusaamista tapahtuu kuitenkin muuallakin kuin somessa, joten  tuokaan ei yksin riitä.

"Koulukiusausvaltuutettu" kuulostaa ihan hyvältä! Toisaalta kyllä nämä asiat pitäisi käsitellä kotona ja koulussa, eli asennekasvatusta siihen, miten toisia pitäisi kohdella! (Siis kuuluisi kasvatukseen ja opetukseen. Terveystiedon tms. tunnilla esim. voisi ottaa puheeksi, miten huono kohtelu vaikuttaa toisen terveyteen ym.) Toisaalta kiusaaminenkin/syrjintä taitaa olla osittain kilpailuyhteiskunnan lieveilmiö. Eli aika syvälle pitäisi mennä, että asiat muuttuisivat. Mahtaako tällaiseen olla intressejä kellään?

Asennekasvatus olisi varmaan ihan hyvä, mutta ei poistaisi ongelmaa kokonaan. Mulla on vähän sellainen epäilys, ettei kiusaajia yleensä pätkääkään kiinnosta kiusaamansa lapsen terveys ja tulevaisuus. Toki joidenkin kohdalla kiusaaminen tapahtuu ilman ymmärrystä sen aiheuttamista seurauksista, mutta jotkut jatkaisivat kiusaamista ymmärtämisestä huolimatta tai jopa innostuisivat ajatuksesta, että kiusaamansa lapsen tulevaisuus menee pilalle. 

Kilpailuyhteiskunnalla on varmasti vaikutusta, mutta lasten välistä kiusaamista on tapahtunut iät ajat. Olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja teini-vuoteni 70-luvulla. Silloin aikuisten kanta kiusaamiseen oli, että pienempiään ei saa kiusata. Saman ikäisten/kokoisten kiusaamisen katsottiin kuuluvan lasten luontaiseen nokkimisjärjestykseen eli sen avulla luotiin ryhmiä ja niissä kullekin oma paikkansa eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan kuten nykyisin. Ei vielä osattu ajatella, että lapsiryhmässä kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, koska eivät aikuisetkaan työelämässä olleet vaan joku oli rivityöntekijä, joku pikkupomo ja joku isompi pomo. Siihen aikaan työelämässä nuorempi ja kokemattomampi työntekijä ei ollut samanarvoinen kuin vanhempi ja pitkän työkokemuksen omaava. Muistan hyvin 80-luvulta, miten ensimmäisissä työpaikoissani oli hyvin selkeä hierarkia ja uusi ja nuori tulokas oli aina hierarkian alimmainen. Armeijassakin alokkaiden simputtaminen oli vielä ihan sallittua. Koko yhteiskunta siis tavallaan hyväksyi tämän ja sen vuoksi asiaan ei puututtu sen paremmin lasten keskinäisissä kähinöissä kuin työpaikoillakaan työntekijöiden välisissä kähinöissä. Riitti, ettei käyty fyysisesti käsiksi. 

Niin. Nämä asenteet ja kasvatusmallit ovat nyt meidän taustalla, ja tällaisia nyt ollaan. Nyt eletään kohta v. 2020, joten asennemuokkausta soisi vieläkin tapahtuvan.

Vaikka ilmeisesti nykyisin puututaan kiusaamiseenkin, niin ei sovi unohtaa myöskään piilo-ym. kiusaamista ja muuta eriarvoista kohtelua, mitä vielä nykyäänkin ilmenee. Kaikki ei ole täysin hyvin vieläkään, ja jaksan sitä surra joka päivä, vaikka kaikki näistä epäkohdista ei välitäkään.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Varsinkin silloin, jos osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei vanhassa asenteessa ollut mitään vikaa. 

Olen pistänyt merkille viime aikoina, että aiempien vuosien "mammuttisynttäreiden" aika alkaa olla ohi. Eli siis ne, mihin kutsuttiin koko päiväkotiryhmä tai koko luokka ja joista saattoi yhden jättää pois, jolloin tämä yksi koki tulleensa kiusatuksi. Nykylapset aloittavat harrastamisen aikaisemmin ja alkaa olla yhä yleisempää, että lapsen synttäreille kutsutaan muutama päiväkotikaveri/luokkakaveri, muutama harrastuskaveri ja ehkä jotain muita lapsia naapurustosta. Näin  kutsua vaille jääneitä on eri ryhmissä useampia kuin yksi eli tällä tavalla järkeistämällä synttäreitä vähennetään myös kiusaamista, koska kolmen kutsuminen kahdeksasta ei ole enää kiusaamista. 

Yleensä varmaan näillä kutsutta jääneilläkin on se oma kaveripiiri, jossa ollaan "täysvaltaisia" jäseniä ja näin ollen saadaan kutsuja muualta. Tässäkin tilanteessa saattaa yksi tai useampi ihminen jäädä kaikkien kutsujen ulkopuolelle kuitenkin.

Ja näinhän ne klikitkin/eriytyminen sitten saattaa syntyä, kun ollaan vain tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Itsekin muistan, että alaluokilla aiemmin kutsuttiin kaikki saman sukupuolen edustajat synttäreille. (Silloin ei synttärit olleetkaan mitään ns. mahtipontisia.) Myöhemmin tämä eriytyminen alkoi, eli toisia oli lupa kohdella eriarvoisesti. Toisaalta alaluokilta asti meno oli henkisesti (ja fyysisesti) raskasta, vaikka täysin ulkopuoliseksi ei jäänytkään. (Mm. pojat kiusasivat, eikä pelkästään itseä.)

Klikkejä on aina ollut ja tulee aina olemaankin eikä se ole mikään huono asia. Perheet ja suvut ovat tavallisin klikkien muoto. Silti niissäkään ei kaikkia sukulaisia kutsuta mukaan kaikkiin tapahtumiin vaan osa jää pois, koska ovat kaukaisempia sukulaisia. Työkavereista joku voi olla toisen kanssa ihan ystäväkin eikä kukaan oleta, että kun tätä ystävää pyydetään lapsen kummiksi, kaikki muutkin 49 työkaveria on kutsuttava ristiäisiin, koska tämä kummiksi pyydettykin kutsuttiin.

Mun lapsuudessani ei vielä ollut tuollaista tapaa, että kaikki luokan samaa sukupuolta olevat olisi kutsuttu synttäreille. Olisi ollut aika tylsääkin, koska yksi parhaista kavereistani oli luokallani oleva poika ja vain muutama tyttö samalla luokalla oli oikeasti ystäviäni. Yksi hyvä ystäväni oli rinnakkaisluokalla ja yksi  oli vuotta nuorempi ja siten vuotta alemmalla luokalla. Pari kaveriani ei käynyt edes samaa koulua. Oli siis ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin ystäviä ja kavereita eikä vain niitä samaa sukupuolta olevia, joiden kanssa sattui istumaan arkisin klo 8-13 samassa luokkahuoneessa. 

En pidä huonona asiana sitä, että lapsen pitää tehdäkin jotain saadakseen ystäviä ja kavereita. Siis ettei riitä vain se, että on samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa ja sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta kuin joku toinenkin. Jos ei esimerkiksi ole missään tekemisissä näiden muiden lasten kanssa hoitopäivän tai koulupäivän ulkopuolella, ei mun mielestä pidä odottaa, että saa kaikki samat "edut" kuin nekin, jotka ovat. Tai että voi käyttäytyä miten haluaa muita kohtaan tietäessään, että pääsee silti kaikkien synttäreille. Ikävä kyllä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii vähän vaivaakin (eikä riitä, että järjestää kerran vuodessa omat synttärinsä) ja mielestäni tämä taito on hyvä opetella jo lapsena, jotta ei sitten aikuisena opintojen loputtua huomaakin olevansa yksin.

Monissa yksinäisyysketjuissa yksinäiset kertovat käyvänsä töissä eli heillä on siellä kyllä työkaverinsa, mutta yksinäisyys onkin vapaa-ajalla. Kasvatustavassa, jossa lapsi asetetaan samaan huoneeseen muiden lasten kanssa ja annetaan ymmärtää, että ole hyvä, nämä tässä on sun ystäviä ja kavereita, on joillekin lapsille karhunpalvelus. Heille tarjotaan ystävät ja kaverit valmiina tarjottimelta eikä heidän tarvitse itse laittaa tikkua ristiin saadakseen ystäviä ja kavereita. Kun ryhmä aikanaan hajoaa, ollaan taas yksin ja odotetaan uutta ryhmää, joka on samassa huoneessa. 

Minusta sosiaalisissa taidoissa ei ole kyse vain siitä, että opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Kyse on myös siitä, että opitaan solmimaan ja ylläpitämään tätä läheisempiäkin ihmissuhteita. Sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät pääty, kun ei enää kokoonnutakaan samaan huoneeseen. 

Olen pahoillani, etten ole ihan noin jyrkkää mieltä asioista. Ei se tarkoita sitä, että on koko ajan passiivinen muiden seurassa, vaikka helpommalla mukaan porukkaan hyväksyttäisiinkin, ilman mitään eriarvoisuutta, kiusaamista tai syrjintää.

Pelkääkö ihmiset oman asemansa puolesta, kun joitain on ihan pakko jättää ulkopuolelle asioissa? Kun näitä yksinäisyys-ym. keskustelujakin on lukenut, ei niistä kaikista kommenteista todellakaan välity se, ettei yritystä olisi ollut, vaan että jostain syystä muut ovat töykeitä, kohtelevat jotenkin eriarvoisesti/huonosti tms. Siitä syystä toiset luovuttaa ja jättäytyvätkin ulkopuolisiksi. Toiset sitten ovat syrjäytyneet/syrjäytettyjä muista syistä. Tai on leimattu jo lapsuudesta asti joksikin, eikä aina ole mahdollisuutta päästä parempaan asemaan myöhemminkään.

Mutta anteeksi nyt vielä kerran, kun kannan huolta yksinäisistä, syrjäytyneistä ym. Ja mielestäni asenteista se lähtee, hyväksytäänkö kaikki ja kohdellaanko kaikkia hyvin ja tasavertaisesti vai ei.

Mä edellisessä kommentissani kirjoitinkin,  että se on joidenkin kohdalla karhunpalvelus. Suurin osa oppii solmimaan ihmissuhteita jo lapsuudessa ja sitähän varten päiväkodeissa ja kouluissa opetetaankin sosiaalisia taitoja. Mutta ei riitä, että ne muut lapset ottavat päiväkodissa mukaan leikkeihinsä tai viettävät aikansa välitunnilla kaikkien kanssa, koska päiväkodissa ja koulussa oleminen on vain väliaikaista. Työpaikoilla ei enää olla luomassa ihmissuhteita vaan tekemässä töitä ja koska ihmiset nykyisin myös vaihtavat paljon työpaikkojaan (monesti ihan vain määräaikaisuuksien vuoksi), työkaverit vaihtuvat. 

Minäkin kannan huolta yksinäisistä ja syrjäytyneistä, mutta ymmärrän myös ihan hyvin, että vaikka työpaikoilla miten kaikki hyväksytään, kaikkia kohdellaan hyvin ja tasavertaisesti, niin työpäivän jälkeen saattaa olla hyvinkin yksinäinen, koska työkavereilla on jokaisella omat elämänsä elettävänään. Joillain ihmisillä ei ole koskaan ollut muita kavereita kuin ne, jotka sattuivat olemaan samaan aikaan samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa, ja nämä kaverit ovat jääneet, kun ei olla oltu enää päiväkodissa eikä samalla luokalla koulussa. Mun mielestä lapsille on tärkeä opettaa, miten näitä kaverisuhteita ylläpidetään myös vapaa-ajalla ja vielä senkin jälkeen, kun ei olla enää arkisin samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla koulussa. Kiva päiväkotikaveri saattaa mennäkin koulussa rinnakkaisluokalle tai joulukuun lopussa syntynyt vasta seuraavana vuonna kouluun, joten ajatus vain oman luokan sisäisestä kaveriporukasta on mun mielestä yksinkertaisesti hölmöä. Ihan hyvin kaveri voi olla rinnakkaisluokalla tai vuotta alemmalla luokalla ja saada silti kutsun synttäreille, vaikka ei olekaan samaa sukupuolta samalla luokalla. Tämä on se syy, miksi kritisoin tätä "kaikki luokan samaa sukupuolta olevat synttäreille", koska siinä hylätään ne kaverit, jotka eivät syystä tai toisesta ole samalla luokalla.  Sama tilanne koko elämän eli matkan varrella joistain tulee pidempiaikaisia kavereita ja joistain ei, vaikka olosuhteet, joissa alunperin on tutustuttu, ovatkin muuttuneet. 

Tuosta olen kyllä samaa mieltä, että hyvä se on kaikille opettaa sosiaalisia taitoja. Ehkä myös esiintymistaitoja, kuitenkin jokaisen persoonallisuus huomioiden. Mutta jos ne taidot ovat esim. jotain sellaista, että on ok jättää joitain ihmisiä ulkopuolelle, niin sellaisia taitoja en edes halua oppia.

Tämän saman luokan tyttöjen synttäreistä en muista kaikkea tarkkaan, mutta kyllä ihmiset muutenkin kaveerasivat keskenään, yli luokka- ja luokka-aste rajojen (tai muut oman luokkalaiset keskenään), mutta kaikkia tietenkään ei voi yksi ihminen mitenkään huomioida. Mutta ketään ei siis jätetty vielä siinä vaiheessa täysin ulkopuoliseksi, että joku olisi esim. jäänyt ilman kutsua. Muuten esim. kiusaamista ja eriarvoisuutta oli, esim. kiusaajapojillakin oli omat klikkinsä (ehkä omat synttäritkin keskenään?), ja kyllä sitä terroria sai kestääkin.

Eli kutsuitte synttäreille aina kaikki saman luokan tytöt/pojat, lisäksi ne muilla luokilla olevat kaverit, lisäksi sama harrastuskavereissa ja pihakavererissa? Entä, jos jonkun paras kaveri olisikin ollut vastakkaista sukupuolta? Olisiko synttäreille pitänyt kutsua kaikki luokan tytöt JA kaikki luokan pojat? Myös ne kiusaajat? 

Viime vuosina on puhuttu paljon tuloeroista ja lapsiperheiden eriarvoistumisesta. Yhtenä huolenaiheena on ollut lasten synttärikutsut. Kaikilla ei ole varaa (eikä tiloja) järjestää isoja synttäreitä eikä kaikilla ole varaa osallistua kaikkiin synttäreihin, joihin saa kutsun. Hoplopit yms paikat tietysti ovat mielissään, kun lastenjuhlista on tullut niin suuria, ettei sellaisia voi enää kerrostalokolmiossa järjestää. Vähävaraisen perheen lapsi joutuu kutsumaan synttäreilleen lapsia, jotka eivät ole edes hänen ystäviään tai kavereitaan vaan ainoastaan samalla luokalla. Osa lapsista joutuu jättämään synttärit kokonaan viettämättä, koska ei voikaan kutsua vain niitä, jotka oikeasti ovat ystäviä tai kavereita. Eikö tämäkin lisää syrjäytymisen riskiä?

En nyt enää jaksaisi... Olenko missään vaiheessa vaatinut, että esim. koko koulu pitäisi kutsua yhden ihmisen synttäreille? Ja vastaavasti kaikki koulun oppilaat kutsuvat koko koulun omille synttäreilleen vuorollaan?

Pointti oli vain ja ainoastaan siinä, että yksikään ihminen ei jäänyt täysin ulkopuoliseksi alkuvaiheessa. Yksikään kiusaajistakaan ei siis ollut yksin, vaan heilläkin oli oma klikkinsä. Siihen aikaan myös pystyttiin pitämään synttärit pienemmällä budjetilla, niin oli mahdollista VÄHINTÄÄN kaikki luokan tytöt kutsua synttäreille. Muuten pojilla oli omat porukkansa, eikä heistäkään kukaan yksin ollut, vaikka luokkailmapiiri ei monestakaan syystä paras mahdollinen ollut.

Toistan vielä; ihmiset muuten kaveerasivat kenen kanssa tahansa, enkä tiedä sen kummemmin muiden kuvioista.

Mitä näihin varallisuuseroihin sitten tulee, niin kukas siitä sitten on vastuussa? Yksilön syy aina vai? Vai pitäisikö jokaisen olla töissä ja saada asiaankuuluvaa palkkaa? Vai ollaanko vain jatkossakin nokittelemassa ja syyttämässä toinen toisiamme ja potkimassa päähän tiettyä kansanosaa vai?

En minäkään puhunut missään koko koulun kutsumisesta, mutta sinä pidit hyvänä asiana koko luokan samaa sukupuolta olevien kutsumisen. Tähän päälle kaiketi lapsen tuli kutsua synttäreilleen vielä nekin ystävänsä ja kaverinsa, jotka eivät olleet samalla luokalla? Ja miten, jos lapsella oli ystäviä myös harrastuksessa, pitikö synttäreille kutsua edellisten lisäksi myös kaikki joukkuetoverit eikä vain niitä, joiden kanssa oli ystävystynytkin? 

Mun pointtini oli siinä, että jos johonkin tiettyyn ryhmään kuuluminen edellyttää, että kaikki siinä ryhmässä kutsutaan synttäreille, sitä porukaa alkaa olla lapsella aika paljon. Ja siinä porukassa vain osa on lapsen oikeita ystäviä ja kavereita. Tästä aiheutuu ongelmia, jos vanhemmilla ei olekaan mahdollisuutta järjestää niin suuria juhlia. Ja jos pitää olla kaikille tasapuolinen, lapsi itsekin saa julmetun määrän kutsuja muiden synttäreille. 

Omassa lapsuudessani oli ihan tavallista, että synttäreille kutsuttiin vain parhaimmat kaverit sukupuolesta, iästä ja muista ryhmiin kuulumisista riippumatta. Näitä oli yleensä noin 6, joten myös vastakutsuja tuli vain 6 vuodessa. Yhdessä aiemmassa kommentissani kirjoitinkin, että nyt näyttäisi tämä käytäntö tekevän paluuta takaisin. Sinä - tai joku muu - piti tätä taas huonona asiana, koska silloin joku voi jäädä kokonaan ilman kutsuja. Näin voi tottakai käydäkin, jos ainoa paikka, missä on kavereiden kanssa tekemisissä, on päiväkoti tai koulu. 

Olen samaa mieltä siitä, ettei päiväkodissa tai koulussa ketään pidä jättää ulkopuolelle. Kuitenkin lasten sosiaalinen elämä ei rajoitu vain päiväkotiin tai kouluun. Kavereita tavataan muulloinkin kuin vain päiväkodissa ja koulussa. Jos ei tavata, ei lapselle synny sellaista suhdetta toiseen lapseen, että saisi tältä myös synttärikutsun silloinkin, kun lapsi saa kutsua synttäreilleen vain parhaimmat kaverinsa. Hyvin monilla lapsilla on kavereita muuallakin kuin vain päiväkodissa tai koulussa. Kavereita, joita kutsutaan kotiin leikkimään, joiden kanssa leikitään ulkona viikonloppuisin ja joita kutsutaan yökylään. Näiden kavereiden kanssa syntyy oikeat ystävyyssuhteet ja vaikka oltaisiinkin päivisin samassa paikassa, nämä ystävät merkitsevät lapselle enemmän kuin ne muut, joiden kanssa ollaan vain samaan aikaan samassa huoneessa. Pienten lasten kohdalla vanhemmat ovat avainasemassa, jotta lapsen kaverisuhteet pääsevät kehittymään. Ja vielä vähän isompienkin lasten kohdalla vanhempien tulee tarjota lapsilleen mahdollisuus viettää aikaansa kavereiden kanssa myös vapaa-ajalla. 

Ymmärsin myös sun kannan. Kaikki eivät millään voi kutsua kaikkia synttäreille (anteeksi kärjistys). Ihmiset kutsuvat synttäreilleen niitä ketä haluavatkin. Mutta soisin jokaiselle kuitenkin edes sen yhden kaverin, jonka kanssa kaveerata.

Kun silloin aikoinaan toiset kutsuivat kaikki luokan tytöt synttäreilleen (ihan kohteliaisuuttaan varmaankin) niin mitä pahaa siinäkään sitten on? Ei ainakaan täysin ketään jäänyt ulkopuoliseksi silloin?

Ei silloinkaan varmaankaan kenenkään kaveripiiri ollut pelkästään omista luokkalaisista koostuva. Tai mistäs sen sitten tietää? Itse kun en täysin siihen aikaan ollut hyväksytty, niin en tiedä muiden klikeistä tai mistään muustakaan mitään, kun itse olin aina hieman ulkopuolinen (ja kiusattukin).

Synttärit kokevat inflaation. Jos perheessä on vaikkapa 3 lasta ja jokaisen lapsen luokalla 10 samaa sukupuolta olevaa, perheessä on lasten luokkakavereiden synttäreitä 30 kpl vuodessa. Tähän vielä päälle muut lasten ystävät ja kaverit. Vuodessa on 52 viikkoa eli keskimäärin yhdet kaverisynttärit joka viikko. On ihan selvää, että lapsi ei mene sellaisille synttäreille, joissa synttärisankari ei oikeasti ole lapsen kaveri. Ja näistä sitten valitettavasti seuraa, ettei sen yksinäisen ja aina velvollisuudesta kutsutun lapsen synttäreille mene välttämättä kukaan tai menee kohteliaisuudesta  vain yksi tai kaksi (koska perheet eivät elä lastensa kaverisynttäreitä varten). Omassa lapsuudessani synttäreille pääseminen oli harvinaista herkkua ja itkettiin tuntikausia, jos kaverin synttäripäiväksi sattui iskemään kuume tai vihurirokko. Nykyisin ei aina vaivauduta edes ilmoittamaan, jos lapsi ei tule. Tämä on se paha, mikä kaikkien kutsumisesta seuraa. 

En osaa sanoa, missä vaiheessa tämä yletön pakkoryhmäytyminen alkoi. Omat lapseni ovat jo kolmekymppisiä eikä ainakaan ollut vielä heidän lapsuudessaan. Itse menin aikoinaan oppikouluun, joka oli silloin Suomen suurin ja luokallani oli 42 oppilasta, joista noin puolet tyttöjä. Jos olisin edes ehdottanut äidilleni, että vaadin saada kutsua kaikki 21 tyttöä luokaltani sekä kaikki oikeat ystäväni ja kaverini synttäreilleni 65 m2 kerrostalokolmioon, olisin takuulla saanut kotiarestia :D 

Minäkin nimenomaan soisin jokaiselle sen yhden kaverin eikä tusinaa samansukupuolisia, jotka vain sattuvat olosuhteiden pakosta olemaan päivisin samassa huoneessa. Joskus musta tuntuu, että nykyisin arvostetaan johonkin ryhmään kuulumista enemmän kuin oikeita ystävyyssuhteita. Laivaristeilyltä kaveriporukan kanssa saadaan varmasti  hienompia ja tykätympiä kuvia sosiaaliseen mediaan kuin kahvihetkestä omassa kodissa hyvän ystävän kanssa. Enkä nyt tarkoita väheksyä niitä, joilla on ihania kaveriporukoita, joissa ihmissuhteet oikeasti on läheisiä ja lämpimiä.